Mistä tämmöisiä tolloja sikiää?
Onko nykynuorten historiantuntemus sotiemme osalta aivan alle riman? Vai oli sakuja suomessa noinkin paljon, oikein 250 000 jonkun mielestä?
Entäs tämä väite:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000009750389
Saksalaisilla oli AINA 3-4 ukkoa TÖPINÄSSÄ yhtä mosuria kohden
Kirjoittanut: Niin se vaan on 1.8.2005 klo 15.04
Tämä ns. takaportaan suuri miesmäärä oli sakuilla ihan yleistä ja kaitpa nekin laskettiin kokonaislukemiin mukaan.
Jos oli liki 50 000 solttua niin huoltoportaassa oli 3-4 kertainen määrä ukkoja!
Kirjoittanut: Imes ja kumma 3.8.2005 klo 12.18
"Kyllä Suomi oli kesällä 1944 täysin saksalaisten varassa. Saksalla oli Suomessa 250.000 miestä, joitten rintamavastuu alkoi Ilomantsista ja päättyi Jäämereen."
Etkö tiedä edes noin alkeellista asiaa kuin saksalaisten puolustusvastuun rajaa, joka oli siis OULUJOKI-linjan pohjoispuoli!
Ja se itärajan kohta meni käytännössä siinä Kiestingin tasalla eli noin Suomussalmen seutuvilla...
Onko nykynuorten historiantuntemus sotiemme osalta aivan alle riman? Vai oli sakuja suomessa noinkin paljon, oikein 250 000 jonkun mielestä?
Entäs tämä väite:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000009750389
Saksalaisilla oli AINA 3-4 ukkoa TÖPINÄSSÄ yhtä mosuria kohden
Kirjoittanut: Niin se vaan on 1.8.2005 klo 15.04
Tämä ns. takaportaan suuri miesmäärä oli sakuilla ihan yleistä ja kaitpa nekin laskettiin kokonaislukemiin mukaan.
Jos oli liki 50 000 solttua niin huoltoportaassa oli 3-4 kertainen määrä ukkoja!
Kirjoittanut: Imes ja kumma 3.8.2005 klo 12.18
"Kyllä Suomi oli kesällä 1944 täysin saksalaisten varassa. Saksalla oli Suomessa 250.000 miestä, joitten rintamavastuu alkoi Ilomantsista ja päättyi Jäämereen."
Etkö tiedä edes noin alkeellista asiaa kuin saksalaisten puolustusvastuun rajaa, joka oli siis OULUJOKI-linjan pohjoispuoli!
Ja se itärajan kohta meni käytännössä siinä Kiestingin tasalla eli noin Suomussalmen seutuvilla...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Aivan oikein, nuorten historiankäsitys kai kertoo jotakin historian opetuksen tilasta.
Tosiasiassa Saksalaisilla oli kaksi rintamalohkoa itärajalla ja helvetin laaja erämaa välissä, jota valvoivat käytännössä Suomen rajavartioston miehet ...
Suomi oli Saksan "liittolaisista" ainoa, johon Saksa luotti todellisuudessa.
Suomi oli Saksan puoleisista valtioista ainoa, jolle Saksa ei yrittänyt tyrkyttää omia poliittisia systeemejään, eli Saksa myös todellisuudessa kohteli Suomea tasavertaisena liittolaisena.
Toisin oli esim. Norjan kanssa ...
Saksalaisten puolustusvastuu oli Oulu-Oulujoki-Oulujärvi-Kuhmo-Miinoa linjan pohjoispuolella.
Raja meni rintamalla suomalaisen 14.Divisioonan vasemmalla puolella.
Kiinnostaa muuten Oulu. Tämä puolustusvastuun rajahan meni kaupungin halki.
Alppilan kaupunginosassa Oulu-joen pohjoispuolella oli saksalaisten parakkeja, mutta joen eteläpuolella en tiedä olleen saksalaisten parakkeja tai muita merkkejä heidän läsnäolostaan joen eteläpuolella.
Ennen venäläisten suurhyökkäystä suomalaisten ja saksalaisten puolustusvastuu meni suurin piirtein Oulujoki linjalla mutta mm. JR 52 hyökkäsi kesällä Kuusamosta ja jäi mottiin Kiestingissä. Tilanteen selvittyä alkoivat saksalaiset ottamaan enemmän ja enemmän vastuuta Suomen itärajasta. Kun kesällä 1944 Kannas murtui vedettiin koko 6:s divisioona Ihantalaan. Sitä ennen se oli ollut Suomen pohjoisin joukko-osasto. Koivistokin taisteli suurin piirtein Ilomantsin korkeudella. Siitä pohjoiseen taistelivat Karhumäestä vetäytyneet suomalaiset ja tästä Jäämereen saksalaiset. Jos vaikka aukko olisiin jäänyt vain 600-700 kilometriin ilman saksalaisia, niin tietysti venäläisten sodanjohto olisi tämän huomannut ja käyttänyt hyväkseen. Eli Vaasasta pohjoiseen venäläisen olisi tarvinnut vain marssia tai kääntyä Kannaksella olevien suomalaisten selkään. Ja hölmöt eivät ole kuulleetkaan, että saksalaisten peräydyttyä venäläiset seurasivat ja tulivat mm. Raatteen tietä pitkin Ilomantsiin, minne pysähtyivät, koska Suomen ja NL:n välillä oli jo aselepo.
Saksalaisillehan oli alistettu suomalaiset 3. ja 6.D sekä muutaman erillisyksikkö kesällä 1941 ja ne taistelivat saksalaisten apuna Sallan ja Kiestingin-Uhtuan suunnilla.
Loppuvuodesta 1942 6.D siirrettiin koulutukseen Nurmekseen ja sitten muutaman kuukauden kuluttua rintamalle Vienan kanavalle.
Juhannuksen tienoilla 1944 6.D siirrettiin sitten Tali-Ihantalan taisteluuun. 3.D oli siirretty Karjalan kannakselle jo aiemmin kesäkuussa 1944.
Ei se Eino-mieskään taida paljoa tietää...
Oulun nykyinen kaupungitalo (tehty aikojen alussa Seurahuoneeksi "kaupungin susiteetille")oli Pohjoissuomen joukkojen esikuntana ja lippuvartio oli ovella yötä päivää aika pitkään!
Ja taatusti se on Oulujoen ETELÄPUOLELLA!
Samoin suurin osa sakumannien "irtopilluista" taisi majailla tuon jokilinjan eteläpuolella sattuneesta syystä.
Oulussa saattoi olla suomalaisen 3.AK:n esikunta, mutta Saksan Lapin joukkojen esikunta oli kyllä Rovaniemellä.
Ihan sama oliko se pääesikunta, todennäköisesti kuitenkin ei, mutta esikunta ja iso sellainen kuitenkin. Ouluhan oli yksi tärkeimpiä sotasatamoita sakumannille. Nykyisen Toppilan asuntomessualueen kohdalla oli valtava sotasatama varastoineen ja vieressä ns. Vaakunakylän parakkikylä satoine parakkeineen.
Alppila Tuirassa oli toinen iso keskittymä ja sekin on Toppilan sataman vieressä.
Oulussa oli saksalaisia huoltojoukkoja ja muita kotirintaman joukkoja, taisi olla saksalainen sotasairaalakin. Oulussa on ollut korkeintaan sinne sijoitettujen saksalaisjoukkojen esikunta, ehkä pataljoona- tai korkeintaan rykmenttitason esikunta.
Saksan AOK Norwegenin esikunta oli kuitenkin sijoitettu Rovaniemelle. Rovaniemellä siis olivat Saksan Suomessa olleiden joukkojen isoimmat sotaherrat. Rovaniemellä oli myös iso sakemannien varastoalue, ns. pikku-Berliini. Joidenkin tietojen mukaan Rovaniemellä oleskeli noin 6000 saksalaissotilasta. Eli lähes yhtä paljon kuin kauppalassa oli siviiliasukkaita.
Kirjoituksessani kerroin, että syksyllä venäläiset tulivat saksalaisten perässä Raatten tietä Ilomantsiin. Piti tietysti olla Suomussalmelle, jonne pysähtyivät koska aselepo oli astunut voimaan. Ilman aselepoa venäläiset olisivat voineet jatkaa Suomussalmelta vaikka Kokkokolaan tai Ouluun tai kääntyä etelään. Suomussalmea pohjoisempana kun ei ollut yhtään suomalaista yksikköä.
http://www.google.fi/search?hl=fi&q=saksalaiset sotilaat oulu&btnG=Google-haku&meta=lr=lang_fi
http://www.edu.ouka.fi/ajankoht/oulu_400/oulu_toisessa_maailmansodassa.doc
"Ouluun sijoitettiin mm. SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus ja Wehrmachtin komendantinvirasto. Jälkimmäinen majaili Hotelli Seurahuoneen tiloissa, joten nykyisen kaupungintalon saloissa liehui silloin vaakunalipun sijaan hakaristilippu."
Oulu toisessa maailmansodassa
Talvisodan tapahtumat Oulussa 1
Välirauhan aika Oulussa 2
Jatkosota oululaisten näkökulmasta 3
Oululaiset sodan keskellä 5
Paluu rauhaan 6
Kirjallisuutta 6
Oulu oli Suomen suurimpia kaupunkeja. 1930-luvun lopussa se oli nouseva teollisuuskaupunki, koko pohjoisen Suomen keskus ja liikenneyhteyksien solmukohta itään ja pohjoiseen. Lisäksi Oulu on Suomen kapeimman kohdan lukko. Näistä syistä Oulun asema oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa kiinnostava.
Talvisodan tapahtumat Oulussa
Oulun kasarmialueelle oli 1930-luvulla sijoitettuna vain Pohjois-Suomen sotilasläänin esikunta. Tiloihin oli myös koottu liikekannallepanomateriaalia. Suojeluskunnat antoivat lisäksi Oulussakin reservikoulutusta mahdollisen sodan aikana perustettaville joukoille.
Lokakuun 6. päivä 1939 alettiin Oulussa jakaa käskykortteja reserviläisille ja sotilasläänin esikunnasta tuli eversti Hjalmar Siilasvuon johdolla toiminut 9. Divisioonan esikunta. Oulun, Kemin ja Ylivieskan sotilaspiirien miehistä koostunut varuskunta kasvoi ylimääräisten kertausharjoitusten vuoksi 18 000 miehen suuruiseksi.
Oulun varuskunnan tilanahtaus unohtui nopeasti. Kahtia jaettu divisioona lähetettiin talvisodan puhjettua 30.11.1939 pikavauhtia Suomussalmelle ja Kuhmoon pysäyttämään Neuvostoliiton joukkojen hyökkäystä. Hyökkäyksen tavoitteena oli jakaa Suomi kahtia kapeimmasta kohdastaan. Oulu osoittautui kirjaimellisesti maan kapeimman kohdan lukoksi, kun 9. Divisioona saavutti kovissa taisteluissa kuin ihmeen kaupalla torjuntavoiton.
Oulu oli talvisodan aikana tärkeä majoitus- ja huoltokaupunki. Kaupunkiin oli sijoitettuna mm. amerikansuomalaisia ja tanskalaisia vapaaehtoisia, joita ei kuitenkaan ehditty lähettää rintamalle ennen sodan loppumista. Kaupungissa toimi myös Sotasairaala 32.
Talvisodan aikana Oulu joutui kaksi kertaa pommituksen kohteeksi. Pommituksissa kuoli yhteensä viisi ihmistä, ja 43 rakennusta tuhoutui tai vaurioitui. Ilmatorjunta oli sodan syttyessä lähes olematonta, joten ruotsalaisen, vapaaehtoisen lentorykmentin kaksi konetta tulivat kuin taivaan lahjana kaupungille. Kaupunki muistikin toisessa ilmahyökkäyksessä pommittajan alasampunutta ruotsalaislentäjää muistolahjalla.
Kaupunki oli huonosti varustautunut sodan varalle. Ensimmäisiä väestönsuojia alettiin rakentaa vasta sodan puhjettua. Kaupungin toimesta saatiin rakennettua119 erilaista suojaa, vaikka maaperän tasaisuus ja kestävien kivitalojen pieni määrä vaikeuttivatkin työtä.
Ulkoapäin saatiin apua hädän keskelle. Hävittäjien lisäksi Ruotsista saapui kummikaupunki Uumajan lahjoittamia ikkunalaseja ja lasten hyväksi kerättyä rahaa. Tukholmasta lähetettiin vaahtosammutusruisku. Lisäksi länsinaapurista lähetettiin 51 kokoonpantavaa puutaloa, joita varten perustettiin Karjasillalle uusi omakotialue. Sota näkyykin edelleen kaupunginosan katujen nimissä, ja onpa Uumajalla alueella nimikkopuistonsakin.
Talvisota päättyi 13. maaliskuuta 1940. Suomalaiset saavuttivat torjuntavoiton, mutta maksettava hinta oli kallis. Tuhansien kaatuneiden lisäksi jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle suuria maa-alueita. Suomessa elettiin näennäisesti rauhan kautta, mutta saksalaisten aloittaman suurhyökkäys kiihdytti sotaa Länsi-Euroopassa.
Välirauhan aika Oulussa
Tuli taukosi talvisodan rintamilla maaliskuussa 1940. Rintamamiehiä ei vielä kotiutettu, mutta olot luonnollisesti helpottivat. Kotirintamalla ei kuitenkaan vielä kevään aikana voitu huokaista helpotuksesta, sillä suruviestejä saapui vielä pitkään. Hengissä palanneet isät ja veljetkin olivat muuttuneita miehiä.
Sodan päättymisen vuoksi oltiin helpottuneita, mutta epävarmuus oli vielä mielessä. Rauhan ei uskottu olevan lopullinen ja kovien rauhanehtojen toivottiin lientyvän jonkin käänteen vuoksi. Neuvostoliiton tavoitteena pelättiin kuitenkin olevan koko Suomen valtaaminen. Rauhan epäviralliseksi nimeksi vakiintui tästä syystä välirauha.
Välirauha ei juuri muuttanut oululaisten elämää. Armeija oli edelleen sotavalmiudessa, ja vasta kesäkuussa siirryttiin rauhanajan kokoonpanoon. Ouluun asettui V Armeijakunta, jonka tehtävänä oli Pohjois-Suomen puolustuksen järjestäminen. Esikunta majoittui kenraali Siilasvuon johdolla Seurahuoneelle. Ouluun tuli myös huoltojoukkoja, jotka majoittuivat kasarmille.
Jatkosota oululaisten näkökulmasta
Suomi siirtyi kesällä 1940 Neuvostoliiton etupiiristä Saksan vaikutuspiiriin. Sen tehtäväksi tuli osallistua valmisteilla olevaan suurhyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Sota koettiin nimensä mukaisesti jatkoksi talvisodan katkerille tapahtumille. Sitä pidettiin Suomessa erillissotana, ei niinkään osana Saksan lietsomaa maailmansotaa.
Suomen ja Saksan solmiman sopimuksen mukaisesti saksalaisten joukot alkoivat kesällä 1940 kulkea Oulun kautta Pohjois-Norjaan. Kansan keskuudessa läpikulkua pidettiin vastapainona neuvostojoukkojen läpikulkuoikeudelle Hankoon.
Oulusta tuli tärkeä saksalaiskeskus 22.6.1941, jolloin Saksa aloitti suurhyökkäyksen Neuvostoliittoa vastaan. Viikkoa aikaisemmin Toppilaan oli saapunut jo suuria joukko-osastoja, jotka olivat pian jatkaneet matkaansa pohjoiseen. Saksalaisten oleskelu kaupungissa olikin pääasiassa tilapäistä, kunnes Ouluun perustettiin syksyllä saksalainen sotasairaala.
Jatkosodan aikana Oulua pommitettiin suhteellisen harvoin, viisi kertaa. Ensimmäinen pommitus oli heinäkuussa 1941, ja tammikuussa 1944 pommikoneet vyöryivät kaupungin ylle neljä kertaa lähes peräkkäisinä päivinä. Kokonaan tuhoutui 71 rakennusta, ja 927 osittain. Ilmatorjunnassa saatiin apua saksalaiselta it-patterilta. Palotorjunnassa apua tuli Haaparannan palokunnalta.
Oulun merkitys saksalaisten huoltotukikohtana kävi selväksi kevääseen 1942 mennessä. Iskon ja Pyykösjärven alueilla koulutettiin pohjoiseen matkalla olevia joukkoja, ja Toppilasta oli tulossa saksalaisten tärkein huoltosatama Suomessa. Ouluun sijoitettiin mm. SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus ja Wehrmachtin komendantinvirasto. Jälkimmäinen majaili Hotelli Seurahuoneen tiloissa, joten nykyisen kaupungintalon saloissa liehui silloin vaakunalipun sijaan hakaristilippu.
Enimmillään Oulussa oli todennäköisesti yli 4 000 saksalaista. Suurin osa heistä oli vain läpikulkumatkalla, mutta he hallitsivat katukuvaa. Saksalaisten valta ulottui vain heidän omiin asioihinsa, muuten kaupunkia johtivat suomalaiset viranomaiset. Yhteistyö toimi kuitenkin hyvin koko jatkosodan ajan.
Yhteistyö oli varsin tiivistä myös yksityisellä puolella. Vaikka seurustelua saksalaisten sotilaiden kanssa paheksuttiin, näkyi saksalaisvaikutus mm. aviottomien lasten määrän nousuna. Myös suomalais-saksalaisia avioliittoja solmittiin jonkin verran sodan aikana ja joitakin saksalaisia sotilaita päätyi sodan jälkeenkin Ouluun vaimonsa mukana.
Mustanpörssin kauppa oli myös kukoistava yhteistoimintamuoto. Molemmin puolin pyrittiin saamaan sitä, mistä oli puutetta. Villasukat ja muut talvivarusteet vaihtuivat helposti tupakkaan ja suklaaseen. Saksalaiset toivat osansa myös sota-ajan kulttuurielämään sotilassoittokuntansa myötä, ja urheilun puolella ainakin jalkapallossa pelattiin ystävyysotteluita. Ristiriitoja toki syntyi, ja usein niissä yhdistyi alkoholi, mustasukkaisuus ja naiset.
Saksalaiset toivat myös taloudellista vaurautta. Heidän maksamansa korkeat palkat ja ruokaedut houkuttivat runsaasti työvoimaa, joten Oulun väkiluku kasvoi sotavuosina. Kaupunki ja yksityiset saivat tuloja maanvuokrista ja tuottamistaan palveluista. Saatujen verotulojen vuoksi veroäyriä ei tarvinnut nostaa sodan aikana. Sotavankileireiltä saatiin myös työvoimaa Merikosken voimalaitostyömaalle ja Oulu Oy:lle. Lisäksi Toppilan salmen yli rakennettiin silta suomalaisten, Saksan armeijan avustuksen ja kuorma-autojen sekä venäläisten vankityöläisten voimin.
Saksan häviö sodassa alkoi vuonna 1944 näyttää todennäköiseltä. Suomi pyrki irtautumaan sodasta, ja korosti oman sodankäyntinsä erillistä luonnetta. Suomi sai heinäkuussa pysäytettyä Neuvostoliiton hyökkäyksen etenemisen Kannaksella, jolloin molemmat osapuolet olivat valmiit sopimaan rauhasta. Syyskuussa 1944 voimaan tulleen aselevon ehtona oli, että Suomi riisuu aseista kuun 15. päivän jälkeen vielä maassa olevat saksalaiset.
Oulun kaupunki näytti tässä vaiheessa olevan uhattuna, olihan kaupungissa tuhansia saksalaisia sotilaita. Saksalaisten kanssa käydyissä neuvotteluissa kuitenkin sovittiin aselepolinjasta, jossa Oulujoen sillat ja eteläpuoli jäivät suoraan suomalaisille. Paikallinen komendantti lupasi, ettei kaupunkia tuhottaisi.
Saksalaiset sotilaat evakuoitiin rautateitse Lappiin ja sieltä Norjaan. Paluukuljetuksena junat toivat evakuoituja Lapin asukkaita. Toppilasta lastattiin Saksaan vietäväksi mm. haavoittuneita, ja Saksasta saapuneet laivat toivat aseveljien virallisesta välirikosta huolimatta viljaa tullessaan. Saksalaisten vetäytyminen syyskuun 15. päivään mennessä sujui hyvin ja Neuvostoliiton valvontakomission sotilasjäseniä saapui kaupunkiin 27. syyskuuta.
Kun Lapin sota alkoi, joutui Oulu vain välillisesti mukaan taisteluihin. Saksalaisten selustaan Tornioon tehtiin hyökkäys kaupungista käsin. Lapin sodan pitkittyessä joukkojen huolto hoidettiin pääosin Oulun kautta.
Rauhanehtojen mukaisesti jouduttiin syksyllä 1944 lakkauttamaan joitakin Oulussakin aktiivisesti toimineita järjestöjä. Lotta-järjestön viimeiseksi tehtäväksi kaupungissa jäi Vainikkalan rajanylityspaikalle matkalla olleiden venäläisten sotavankien muonittaminen.
Oululaiset sodan keskellä
Sota muutti tavallisten ihmisten arkea valtavasti. Suomalaiset ja saksalaiset sotilaat muuttivat katukuvaa. Oululaisiin kivitaloihin järjestettiin pommi- ja sirpalesuojia ja ensiapuasemia. Ilmahälytysten varalta piti olla valmiina, vaikka Oulua ei pommitettukaan kovin usein. Pommit tekivät kuitenkin tuhoisaa jälkeä ja kokonaisia kortteleita paloi maan tasalle.
Kodittomiksi joutuneille järjestettiin tilapäismajoitusta. Sodan jatkuessa asuntopula paheni, sillä Ouluun muutti mm. karjalaisia pakolaisia. Kaikkiin ylimääräisiin tiloihin otettiin vuokralaisia, ja monet kodittomat asuivat sukulaisten luona maalla tai kaupungissa. Maalla oleskeli muutenkin sotaa paossa olleita naisia ja lapsia.
Kodeissa ja työpaikoilla piti pimeinä aikoina pitää ikkunat pimennettynä. Vihollisen pommikoneita ei haluttu houkutella kaupungin ylle. Kaupungin valot eivät siksi saaneet heijastua yötaivaalle. Katuvalaistuskin puuttui kokonaan pitkiä aikoja.
Elintarvikkeita alettiin säännöstellä ja monet tavarat olivat sananmukaisesti kortilla. Puuttuneille tarvikkeille pyrittiin keksimään korvikkeita ja vaatteiden kangas käännettiin ja ommeltiin uusiksi vaatteiksi. Lapsille tehtiin vaatteita vanhoista aikuisten takeista, housuista ja mekoista. Jos oli onnea, saattoi maalla asuneilta sukulaisilta saada hieman ylimääräistä ruokapöytään tai vaikkapa lampaannahan lapsen turkiksi.
Suurin osa miesväestä oli rintamalla. Kotijoukkojen piti selvitä arjen huolista ilman isää tai isoveljeä, jotka pääsivät lomalle kotiin muutaman kerran vuodessa. Lukuisissa kodeissa otettiin vastaan suruviesti kaatuneesta perheenpäästä, pojasta tai muusta sukulaismiehestä. Oulun hautausmaalla valkoisten ristien rivi piteni pitenemistään.
Kotirintamalla naiset, lapset ja vanhukset tekivät myös normaalisti miesten tekemät työt. Esimerkiksi palokunnan joukkoihin otettiin koulupoikia rintamalle joutuneiden miesten tilalle. Monet toiminnat hiljenivät sodan aikana, rakennustyöt seisahtuivat ja koulukäynti oli katkonaista. Kauppojen ikkunat oli laudoitettu pommitusten vuoksi, ja lautojen takana liiketoiminta oli hiljaista tavaran puutteen vuoksi.
Paluu rauhaan
Sodan loppumisen jälkeen Oulu oli muiden suomalaisten kaupunkien tapaan uuden aikakauden alussa. Suomen täytyi rauhanehtojen täyttämiseksi maksaa suuret sotakorvaukset Neuvostoliitolle, ja samaan aikaan täytyi asuttaa evakot ja rintamamiehet. Sodan tuhojen korjaaminen oli valtava työ, eikä menneisyyteen ollut aikaa jäädä tuijottamaan.
Vuoden vaihteessa 1944 – 1945 muualla maailmassa riehui vielä suursota ja Lapissa suomalaiset taistelivat entisiä aseveljiään vastaan. Kaupunki oli edellisen talven pommitusten jäljiltä monin paikoin raunioina ja monet ihmiset kodittomia. Kaikesta oli edelleen puutetta, säännöstely jatkui ja Ouluun virtasi lisää asukkaita.
Vuoden viimeisenä päivänä katuvalot syttyivät Oulussa merkkinä siitä, että pimennysmääräykset oli kumottu. Kaupungintalon portaiden yläpuolella ei enää liehunut hakaristilippuja, vaan talo oli jälleen kaupunkilaisten käytössä. Talon edessä seisoi jälleen valaistu joulukuusi. Vaikka tulevaisuus ei näyttänyt kovin valoisalta, Oulu oli astumassa uudelle aikakaudelle.
Kirjallisuutta
Olavi K. Fält, 1920 - 1944 Idyllistä uuteen sotaan. Teoksessa Oulupolis. Oulun kansainvälisyyden historia. 1999.
Matti Rossi, 1945 – 1995 Raunioista polikseksi. Teoksessa Oulupolis. Oulun kansainvälisyyden historia. 1999.
Entisajan Oulu. Oulun historiaa peruskoulun 5. ja 6. luokille. Asunmaa et. al. Kokeilumoniste. Oulu 1986.
Kustaa Hautala, Oulun kaupungin historia V. 1918 – 1945. Oulu 1982.
Turo Manninen, Oulun kaupungin historia VI 1945 – 1990. Jyväskylä 1995.
Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939 – 1945. Oulun veteraanikirja. Toim. Kankainen – Rauhala – Vahtola. 2 painos. Oulu 2003.
Oulussa oli siis alemmantason saksalainen esikunta sekä SS-joukkojen huolto- ja koulutuskeskus sekä kaupungin saksalaisjoukkojen komendantin virasto. Tämä komendantin virasto vastannee tietynlaista miehityshallintoa, vaikka siviilihallinto olikin suomalaisten käsissä.
Suomessa olleiden saksalaisjoukkojen pääkallonpaikka oli kuitenkin Rovaniemellä, jossa oli 20.Vuoristoarmeijan esikunta.
Varsinaisesta saksalaisesta miehityshallinnosta Suomessa voidaan puhua vain hyvin lyhyestä ajasta lokakuussa 1944, jolloin Saksan Suomessa olevien joukkojen komentaja Rendulic otti vielä saksalaisjoukkojen hallussa olleen alueen suoraan hallintaansa.