Ajan seula on ravistellut Suomen kaikkia yhtätoista presidenttiä sillä tavalla, että vahvat ja heikot alkavat erottua joukosta. Vahvoja presidenttejä näyttää olevan vain kolme kappaletta: Ståhlberg, Paasikivi ja Kekkonen. Näillä kolmella miehellä Suomi olisi selvitynyt koko historiastaan aina 1920-luvulta 1980-luvulle saakka. Ehkäpä vähän paremminkin kuin sitten on osoittautunut. Muita ei olisi välttämättä tarvittu ollenkaan. He ovat olleet vain välikausien miehiä.
Kuiva ja tyly demokraatti Ståhlberg olisi yksin voinut hoitaa itsenäisyyden ajan levottomat alkuvuosikymmenet aina talvisotaan saakka. Hän olisi voinut pitää kansakunnan vakaasti kansanvaltaisella tiellä ja eristää poliittiset ääriliikkeet. Sen jälkeen ärtyisä ja komenteleva Paasikivi olisi johdattanut maan kuohuvien sotavuosien ja muiden kriisien läpi 1950-luvulle. Ja lopuksi kova ja ankara Kekkonen olisi vakiinnuttanut asemamme Ison Karhun kyljessä, niin kuin hän sitten onnistuneesti tekikin. Kolme vahvaa miestä, kolme selvästi jäsentynyttä historiallista aikakautta - muita ei tosiaan olisi tarvittu ollenkaan.
Mannerheimin ja Rytin arviointia vaikeuttaa se, että he toimivat vain poikkeusoloissa. Mutta yhä selvemmin tuntuu, että kaikki muut presidentit ovat armotta pudonneet historiallisen seulan pohjalle, pohjimmaiksiksi Svinhufvud, Kallio ja Relander. Kolmea viimeistä presidenttiä on tässä vaiheessa vaikea arvioida pätevästi, mutta pahalta näyttää, että he putoavat ehkäpä vielä pahnanpohjimmaiksiksi. Koiviston jälkeen presidentillä on käytännössä ollut vain symbolista valtaa, joten Ahtisaari ja Halonen eivät tarvitse edes tarkastelua. Koivisto puolestaan teki onnetonta jälkeä presidenttikaudellaan, kun hän antoi aivan tyhmyyttään ja hitauttaan Suomen ajautua historiansa pahimpaan lamaan. Hänen ainoa varsinainen ansiosa oli presidentin valtaoikeuksien leikkaaminen lähes mitättömiksi, olisi saanut samalla lakkauttaa koko instituution.
Kuiva ja tyly demokraatti Ståhlberg olisi yksin voinut hoitaa itsenäisyyden ajan levottomat alkuvuosikymmenet aina talvisotaan saakka. Hän olisi voinut pitää kansakunnan vakaasti kansanvaltaisella tiellä ja eristää poliittiset ääriliikkeet. Sen jälkeen ärtyisä ja komenteleva Paasikivi olisi johdattanut maan kuohuvien sotavuosien ja muiden kriisien läpi 1950-luvulle. Ja lopuksi kova ja ankara Kekkonen olisi vakiinnuttanut asemamme Ison Karhun kyljessä, niin kuin hän sitten onnistuneesti tekikin. Kolme vahvaa miestä, kolme selvästi jäsentynyttä historiallista aikakautta - muita ei tosiaan olisi tarvittu ollenkaan.
Mannerheimin ja Rytin arviointia vaikeuttaa se, että he toimivat vain poikkeusoloissa. Mutta yhä selvemmin tuntuu, että kaikki muut presidentit ovat armotta pudonneet historiallisen seulan pohjalle, pohjimmaiksiksi Svinhufvud, Kallio ja Relander. Kolmea viimeistä presidenttiä on tässä vaiheessa vaikea arvioida pätevästi, mutta pahalta näyttää, että he putoavat ehkäpä vielä pahnanpohjimmaiksiksi. Koiviston jälkeen presidentillä on käytännössä ollut vain symbolista valtaa, joten Ahtisaari ja Halonen eivät tarvitse edes tarkastelua. Koivisto puolestaan teki onnetonta jälkeä presidenttikaudellaan, kun hän antoi aivan tyhmyyttään ja hitauttaan Suomen ajautua historiansa pahimpaan lamaan. Hänen ainoa varsinainen ansiosa oli presidentin valtaoikeuksien leikkaaminen lähes mitättömiksi, olisi saanut samalla lakkauttaa koko instituution.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Miten niin Kekkonen oli vahva? Sen heikompaa selkärankaa ei kenelläkään muulla presidentillä (siihen astisista) ei ole ollut. Kaikki mitä Neuvostoliitto käski, piti pelokkaasti toteuttaa. Suomi tunnetaankin nykyään parhaiten termistä "suomettuminen". "Kiitos" Kekkosen.
En erityisemmin ihaile Kekkosta, mutta hän oli mies paikallaan ja idänsuhteiden takuumies pari vuosikymmentä. Hänen vahvuudestaan voidaan olla montaa mieltä, mutta olihan hänen puristuksen vallan kahvasta todella luja. Minusta Paasikivi on Suomen presidenteistä kaikkein vahvin järkäle viisaudessaan. Hänellä oli lukenein Suomen presidentti, ja sen lisäksi hänellä oli lahjomattomin todellisuudentaju. Paasikiven viisaus oli nimenomaan käytännöllistä, joka lähti tosiasioiden tunnustamisesta, esimerkiksi: "Maantieteelle Suomi ei voi mitään." Hän johti Suomea kuin yritystä - ei hätiköinyt eikä tehnyt merkittäviä virheitä. Jos Paasikiveä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, se olkoon "prakmaatikko" eli läpeensä käytännönmies. Kekkonen ei tuonut Paasikiven ulkopolitiikkaan mitään uuttaa, vaan jatkoi Paasikiven linjan toteuttamista, mutta sisäpolitiikassa Kekkonen oli Paasikiveä paljon häikäilemättömämpi ja jopa hiukan moraaliton.
Tuota kyllä sopii eppäillä, Mannerheim ja Ryti täyttivät velvollisuutensa kun sitä vaadittiin.
Stålberg on ensimmäinen, eikä oikeastaan tehnyt mitään merkittävää, Tarton rauhakin oli oikeastaan aika huono veto ...
Mahdollisuudet olisivat olleet paljon enempäänkin, mutta Stålberg ei ollut pelimiehiä ...
Kekkonen oli kyllä vahva johtaja, Paasikivi oikeastaan ei tehnyt mitään merkittävää ...
Kekkosen uskon olleen mies, joka osasi pelata venäläisten kanssa niiden niitä valtapelejä.
Empä oikein usko että kukaan muu olisi saanut samanlaisia tuloksia aikaan, tosin Kekkosen oma tavoite eli Viipurin takaisin saaminen jäi kyllä toteutumatta.
Stålhberg oli ehdottomasti kansanvaltaisin (demokraattisin) "ensimmäisen tasavallan" presidenteistä, ja hänellä olisi ollut pontentiaalia hoitaa Suomen asioita talvisotaan saakka, ellei häntä olisi pelattu sivuun. Pari heikkoa presidenttiä, joiden valtakausi ei kestä kriittistä tarkastelua, Relander, Svinfhud ja Kallio eivät pystyneet juuri mihinkään, eikä heillä ollut oikein vahvaa arvovaltaa ja kapasiteettia hoitaa Suomen asioita ääriliikkeiden ja laman aikoihin.
Paasikiveä pidän Suomen parhaana valtiomihenä, joskaan hän ei saanut olla vallassa yhtä kauan kuin Kekkonen. Kekkonen tuli toimeen pitkälti Paasikiven opein, eikä hän tuonut politiikkaan mitään uutta ja omaperäistä. Kekkosessa oli myös joitakin kyseenalaisia piirteitä (moraalittomuutta, "päämäärä pyhittää keinot" asennetta), jota ei Paasikivestä löytynyt. Kekkonen ei ehkä ollut yhtä viisas kuin Paasikivi, mutta ehkä hiukan nokkelampi. Kummatkin pärjäsivät venäläisten kanssa mainiosti, koska he tiesivät tismalleen, miten venäläisten ja Neuvostoliiton kanssa pitää toimia.
Svinhufvudin arvovalta yksinään riitti taltuttamaan Vihtori Kosolan johtaman Lapuanliikkeen kapina-aikeet. Voimatoimia ei tarvittu silloin, mistä kiitos viisaalle poliitikolle. Relanderin ansioiksi voi myöskin laskea hyvin aktiivisen poliittisuuden, mistä lempinimi "Reissu-Lassi" kertoo omaa tarinaansa.
Ja Ahtisaari hoiti oman kautensa myös hyvällä ammattitaidolla.
Kyllä riitti Svinhufvudilla sympatiaa oikeistoliikkeille, kuten Suojeluskunnalle. Minusta Svinhufvud oli alunpitäen liian lepsu Lapuan liikkeen kanssa, kun se päästettiin syntymään ja ottamaan laki omiin käsiinsä. Ja onhan se ymmärettävää, että Svinhufvudilla oli auktoriteettia lapualaisiin kumotessaan Mäntsälän kapinan, koska lapualaiset olivat hänen etäisiä sielunveljiään, joskin Svinhufvud vastusti liikkeen omavaltaisuutta ja rikoksia.
Näillä perin yksinkertaisilla talonpoikaispresidenteillä, Relanderilla, Svinhufvudilla ja Kalliolla, puuttui politiikan tekemisen taitoa. He olivat kansanmiehiä, mutta heillä ei ollut taitoa ja ymmärrystä hoitaa ulkomaansuhteita tarpeeksi hyvin. Eivät nämä talonpoikaispressat huomattavasti munailleet, mutta heidän saavutuksensa ovat vaatimattomat, jos vertailukohdaksi otetaan voimatroikan Ståhlbergin, Paasikiven ja Kekkosen potentiaali ja toiminta.
Aivan, kyllähän Suomen ulkopolitiikkaa hoidettiin nuiden välipressojen aikana miten sattuu, jos hoidettiin. Mannerheimikin olisi osannut pitää paremman huolen ulkosuhteista kuin Relander, Sianpää ja Kallio, vaikka onkin sotahulluksi ja lahtariksi haukuttu. Svinhuvudista ja tämän pelisilmästä kertoo paljon jo sekin, että mies halusi Suomeen saksalaisen kuninkaan 1918, kun uskoi Saksan voittavan sodan. Mannerheim ja muistaakseni Stålhberg olivat vastakkaisella kannalla.
Mannerheim oli keisarillisen armeijan upseeri, ja kannatti kyllä monarkiaa, mutta venäläistä suuriruhtinasta eikä saksalaista prinssiä.
Tosiasiassa oli kyse Saksalaisen prinssin vastustamisessa Mannerheimilla se, että tuo operaatio olisi tehnyt Suomesta Saksan vasallin.
Silloin vapaussodan uhraukset olisivat valuneet hukkaan ja Mannerheimin voitto olisi ollut turha ...
Olen varma, että Mannerheim olisi kannattanut Monarkkia, jos olisi ollut sopiva henkilö siihen hommaan.
Sellaista ei ollut, Saksalainen prinssi olisi tehnyt Suomesta Saksan vasallin, Venäläinen pitänyt yllä valtioyhteyttä vanhaan Venäjään, Ruotsalainen tehnyt valtiosta Ruotsinkielisen koska eliitti olisi korostunut liikaa.
Niissä olosuhteissa tasavalta oli ainoa mahdollisuus rakentaa vahva kansallinen identtiteetti, jota kansa on valmis puolustamaan myös toivottomina aikoina ja hetkinä ...
Jos ihan totta puhutaan, niin vahvat presidentit tuli sota-aikojen myötä.
Ennen sotia presidentit oli virassaan laidasta lukien yhden kauden, eikä itseasiassa jättäneeet mitään poliittista perintöä tai visiota tulevaisuudesta ...
Eli voidaan puhua heikoista presidenteistä siinä mielessä, poliittiset puolueetakaan eivät olleet kenenkään komennossa nykytyyliin.
Sota-aikana luotiin käsite "kansallinen etu" itseasiassa pakon edessä, ensimmäinen joka sitä toteutti oli Kallio ja Ryti.
Kallio teki talvisodan "häpeärauhan" ja kuoli Mannerheimin käsiin, Ryti teki pakon edessä sopimuksen Hitlerin kanssa ja tiesi maksavansa siitä vielä, Mannerheim luonnosteli ensimmäisen YYA sopimuksen Venäjän turvallisuusongelmien ratkaisemiseksi Pietarin alueella.
Paasikivi piti Suomea komennossaan kansallisen edun nimissä, Kekkonen valjasti koko poliittisen koneiston ulkopolitiikan tarpeisiin.
Kekkosen aikana kaikki poliittinen toiminta alistui kansallisen edun periaatteille, asiat mitkä olivat ulkopoliittisesti vaikeita lakaistiin aina maton alle, jopa lehdistö ja media sensuroi itse itseään ...
Mitään sensuuria ei edes tarvittu sen takia.
Nyt on ajat toiset ja presidentti voidaan varata tehtäviin mitkä sille parhaiten sopii, eli ne voi avata vaikka uusia siltoja maakuntakierroksilla ...