Olen antanut kertoa itselleni, että romanttinen rakkaus on feministisen tutkimuksen kasvavan mielenkiinnon kohteena ollut jo joitakin vuosia. Tällä palstalla en ole aiheesta aloituksia nähnyt, mutta sehän ei tarkoita, ettei niitä olisi ollut.
Lähes jokainen tietää, että Suomessa on ollut menossa jo 1990-luvulta lähtien melkoinen hääbuumi. Häät ovat näyttäviä performansseja.
Voisiko jopa puhua spektaakkeleista? Suurella joukolla avioidutaan uudelleenkin.
Samaan aikaan Suomessa on ennätysmäärä yksinasuvia ihmisiä.
Ruotsalainen historioitsija Peter Englund puhuu lehtiartikkelissaan "Tuhat vuotta rakkauksia" siitä, kuinka nykyaikana ihmiset palvovat romanttista rakkautta enemmän kuin koskaan ja samalla sen on kuitenkin yhä vaikeampi pysytellä hengissä.
" Ja me käymme jokaiseen uuteen rakkauteen täynnä toiveita. Ja sitten me petymme, kun romanttinen rakkaus jälleen kerran pettää sen odotusten taakan alla, jota se ei varsinaisesti ole tehty kantamaan", Englund kirjoittaa.
Riitta Jallinoja on myös kirjoittanut samasta aiheesta taannoin Hesarissa. Hän väittää, että parisuhde on avioliiton pahin kilpailija. Jallinojan mukaan parisuhteen merkitys on nykyään ylikorostunut ja se uhkaa talloa perheen yhtenäisyyden alleen avioliiton sisältä käsin. "Romanttinen rakkaus on muuttunut aikamme uskonnoksi", Jallinoja toteaa.
Se miksi ajattelin sen kiinnostavan feministejä on tietenkin romantiikkaan ja häihin liittyvät roolit. Käsittääkseni naistutkijat ovat olleet melko kriittisiä romanttisen rakkauden suhteen. Se on nähty naiselle "avioliittoloukun" syöttinä.
Hertta (muistaakseni se oli HÄN) joka täällä jossain vaiheessa väitti, ettei naiset halua romanttisia häitä (se ei ole kuulemma "jokatytön" unelma) ja että miehet ovat enemmän romantiikan kuluttajia kuin naiset (HÄN korjannee, mikäli ei pidä paikkaansa, en jaksa nyt etsiä linkkejä).
Naistutkimus on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että romanttinen rakkaus ilmentää naisten elämän emotionaalista köyhyyttä ilmiönä, joka estää naista lataamasta energiaansa tärkeämpiin asioihin ja kohteisiin. Pohdinnat korostavat, että romantiikka käytännön kulisseineen on naiselle vaaraksi ja ansa.
Naisen paikaksi on aiemmin julkisesti määritelty ennen kaikkea koti. Sieltä käsin naisten kasvattajina ajateltiin osallistuvan kansalliseen rakennustyöhön samalla kun he loivat kotiin onnen. Ajatusta puolusteltiin sen "luonnollisuudella".
Nyt tilanne on toinen. Keskustelu käy kiivaana naisen roolista kodin ulkopuolella. Vain parisuhde on enään merkityksellinen avioliitossa ja sekin vain niin kauan kuin romantiikkaa riittää. Jopa lapset koetaan parisuhteessa nykyisin tunkeilijoina.
Naistutkijat näkevät romanttisen rakkauden naisen alistamiseen oikeuttavana ja sen nähtiin sisältävän sukupuolitettua, epätasa-arvoista vaihtoa, jossa naiset siis antoivat enemmän kuin saivat.
Millä ihmeellä selitetään tämän romanttisen rakkauden hurja suosio nykyisin, kun feminismi on voimissaan ja tietoa näistä asioista löytää jokainen, jopa minä.
Onko kellään näkemystä, mikä salaliitto on meneillään?
Lähes jokainen tietää, että Suomessa on ollut menossa jo 1990-luvulta lähtien melkoinen hääbuumi. Häät ovat näyttäviä performansseja.
Voisiko jopa puhua spektaakkeleista? Suurella joukolla avioidutaan uudelleenkin.
Samaan aikaan Suomessa on ennätysmäärä yksinasuvia ihmisiä.
Ruotsalainen historioitsija Peter Englund puhuu lehtiartikkelissaan "Tuhat vuotta rakkauksia" siitä, kuinka nykyaikana ihmiset palvovat romanttista rakkautta enemmän kuin koskaan ja samalla sen on kuitenkin yhä vaikeampi pysytellä hengissä.
" Ja me käymme jokaiseen uuteen rakkauteen täynnä toiveita. Ja sitten me petymme, kun romanttinen rakkaus jälleen kerran pettää sen odotusten taakan alla, jota se ei varsinaisesti ole tehty kantamaan", Englund kirjoittaa.
Riitta Jallinoja on myös kirjoittanut samasta aiheesta taannoin Hesarissa. Hän väittää, että parisuhde on avioliiton pahin kilpailija. Jallinojan mukaan parisuhteen merkitys on nykyään ylikorostunut ja se uhkaa talloa perheen yhtenäisyyden alleen avioliiton sisältä käsin. "Romanttinen rakkaus on muuttunut aikamme uskonnoksi", Jallinoja toteaa.
Se miksi ajattelin sen kiinnostavan feministejä on tietenkin romantiikkaan ja häihin liittyvät roolit. Käsittääkseni naistutkijat ovat olleet melko kriittisiä romanttisen rakkauden suhteen. Se on nähty naiselle "avioliittoloukun" syöttinä.
Hertta (muistaakseni se oli HÄN) joka täällä jossain vaiheessa väitti, ettei naiset halua romanttisia häitä (se ei ole kuulemma "jokatytön" unelma) ja että miehet ovat enemmän romantiikan kuluttajia kuin naiset (HÄN korjannee, mikäli ei pidä paikkaansa, en jaksa nyt etsiä linkkejä).
Naistutkimus on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että romanttinen rakkaus ilmentää naisten elämän emotionaalista köyhyyttä ilmiönä, joka estää naista lataamasta energiaansa tärkeämpiin asioihin ja kohteisiin. Pohdinnat korostavat, että romantiikka käytännön kulisseineen on naiselle vaaraksi ja ansa.
Naisen paikaksi on aiemmin julkisesti määritelty ennen kaikkea koti. Sieltä käsin naisten kasvattajina ajateltiin osallistuvan kansalliseen rakennustyöhön samalla kun he loivat kotiin onnen. Ajatusta puolusteltiin sen "luonnollisuudella".
Nyt tilanne on toinen. Keskustelu käy kiivaana naisen roolista kodin ulkopuolella. Vain parisuhde on enään merkityksellinen avioliitossa ja sekin vain niin kauan kuin romantiikkaa riittää. Jopa lapset koetaan parisuhteessa nykyisin tunkeilijoina.
Naistutkijat näkevät romanttisen rakkauden naisen alistamiseen oikeuttavana ja sen nähtiin sisältävän sukupuolitettua, epätasa-arvoista vaihtoa, jossa naiset siis antoivat enemmän kuin saivat.
Millä ihmeellä selitetään tämän romanttisen rakkauden hurja suosio nykyisin, kun feminismi on voimissaan ja tietoa näistä asioista löytää jokainen, jopa minä.
Onko kellään näkemystä, mikä salaliitto on meneillään?
Vastaukset 13
Vanhimmat
...jossa eri asioiden ei tarvitsekaan olla kokonaisfilosofisen elämänkatsomuksen muodostamassa linjassa.
Pääasia, että jengi viihtyy - ts. häät kun haluaa, niin sitten ne pitää olla romskut, ja siellä on romanttista luvata tahdon "myötä- ja vastamäissä", ja sitten kun se ei enää tunnu romskulta, niin "parisuhteen tärkeys" astuu kuvioon jne.
Tämä postmodernismi nyt ei ole sitten sen enempää naista kuin miestä koskeva ilmiö.
Arvotyhjiöhän tuota aiheuttaa - relativismi.
Aioinkin seuraavana kysellä, miten "luonnollinen" tämä arvotyhjiö tila nykyään on verrattuna siihen aiempaan...
...siihen, että ihmisen vastaus tuohon asiaan riippuu hänen maailmankatsomukseensa ja ajatukseensa siitä, mitä ihmisluonto on.
Seuraavassa esimerkkejä:
Islam: ihminen on lähtökohtaisesti hyvä, vain tilapäisiä hairahduksia voipi sattua
Kristinusko: ihmisellä on jatkuva kiusaus syntiin syntiinlankeemuksen vuoksi, ihminen tarvitsee sekä parannuksen tekoa (ja kilvoittelua) että anteeksiantamusta.
Postmodernismi: kaikki on luonnollista (ts. hyvää ja pahaa ei sinänsä ole) mikä siltä tuntuu.
Evoluutioteoria: vahvin laji voittaa, se, joka jakaa eniten siementään/munasolujaan uusiakseen geenejään on paras.
New age: kyllä puiden silittely ja kivien hively on poikaa sentään.
... ja sitten on näitä idän uskontoja nirvanoihin pyrkimisineen - mm. joogaamisessa aivojen tyhjennys noin yleensä ajatuksista olisi hyvästä (jolloin vaikkapa seksi ei ole niinkään, kun sitä partneria ilmeisesti pitäisi joskus sitten ajatella)
...ainakin näistä lähtökohdista päässemme valitsemaan.
...asiaan lienee se, että nykyisin olemme "epäluonnollisessa" tilassa, jossa nainen on sorrettu miehen taholta (tuo asetelmahan naistutkimuksessa muodossa tai toisessa tuntuu olevan esillä)...
Siihen sitten looginen vastaus on se, että nainen harrastakoon seksiä, kun hänestä siltä tuntuu, ja se on sitä luonnollista. (Ja esim. abortti on sivuseikka aiheessa).
Miehet ovat sitten sikoja, kun ne eivät aina sitten rakastu tuommoisiin naisiin, jos nainen sattuukin rakastumaan seksikumppaniinsa ... ja toisaalta kiusallisia perskärpäsiä, jos mies sattuukin rakastumaan ja nainen halusikin vain seksiä.
Lesbosuhteiden ongelmista ei niinkään puhuta... enemmänkin korostetaan ihmisten oikeutta niihin.
Eli feminismin (ainakin ison osan siitä) näkökulma lähtisi ehkäpä tuommoisesta hedonismista.
ja lisää aiheesta Jallinojan kirjassa Moderni säädyllisyys
Mutta eikö ole selvää, että arvotyhjiö luo uuden käsitteen moraalista ja tavallaan normalisoi kaiken epänormaalin? Onko se sitten hyvä?
Minusta ei ole. Ehkäpä tosiaan on niin, että kaiken hyväksymisen pakko on aiheuttanut tällaisen tyhjiön, jota täytämme kaikella sellaisella, joka oli ennen jopa moraalitonta. Kuten itsekkyydellä. Saatat olla aivan oikeassa.
Alkaa nyt olla vähän kiire, mutta kun minut mainitsit, toteaisin, että ainakin nykynaisten "romanttisuus" on erilaista kuin miesten. Lisäksi olen sitä mieltä, etteivät miehet ole vähemmän romanttisia kuin naisetkaan (yleistys siis tämäkin), mutta heidän ihannointinsa, "kaukokaipuunsa", lämpönsä, pyyteettömyytensä jne. ovat siis jotenkin erilaisia. Tämänhän saa jokainen vapaasti tyrmätä. Voi toki miettiäkin, onko näin.
Lienee myös eroja. Sekä yksilökohtaisia että sukupuolesta johtuvia.
Tälläkin palstalla on monet kerrat kerrottu, miten miehen mielestä romantiikka on yhdyntä ja naiselle se vaatii romantiikkaa ennen kuin voi olla yhdyntä...
Yleistystä sekin, mutta niinhän kaikki tilastot ovat.
Romantiikka on jotain, mikä on arjen ulkopuolella. Arkea puolestaan on feminismi ja perhe-elämä. Romantiikassa on jotain samaa kuin uskonnollisuudestaa: ollaan iri, yläpuolella arjesta, juhlavasti, keskittyneesti, rajatussa ajassa ja paikassa. Romantiikka on turvallista leikkiä.
Heitänpä oletuksen, että koska uskonnollisuuden merkitys nykymaallistuneen rivihenkilön elämässä on minimoitunut elämän pakollisiin initiaatioihin (syntymät, kuolemat, häät) vastaisi romantiikka tähän uskonnollisuuden kaipuuseen. Romantiikka tuntuu olevan myös melko hallittua, jollei sitten romantiikannälkäinen kaipaa samaa parisuhdenäytelmää uusintana joka toinen vuosi.
Romantiikan voi nähdä myös arkkityyppisenä näytelmänä, jossa nainen kokeilee ikiaista roolia: hakee omaa asennettaan yhteisön noin suunnilleen naisellisina pitämille asioille.
Aina syntyy ongelmia, jos myytit alkavat hallitsemattomasti elää omaa elämäänsä. Tämän näkisin syynä siihen, miksi feminismiset hlöt (ehkä, kertokoon joku) pitävät romantiikkaa naista alistavana.
Toisaalta unhodan tässä kokonaan romantiikan miehisen aspektin: sekin elää ja voi hyvin.
ja rakkaus on mulle käsikädessä. Se että haluan naisasioita eteenpäin, ja elän siten kuin omat arvoni ja näkemykseni...hmm, tajusin juuri että mun om mahdoton vastata juuri mitään, koska tilanteeni on niin toinen kuin esim heteropariskunnalla.
Meidän parisuhteessa ei ole alistajia, ei tasa-arvo keskusteluita, ei sitä kuilua miehen ja naisen välillä, joten jätänpä nyt tämän tähän.
Mutta eikö kuitenkin kaikesta huolimatta jokainen ole tavalla tai toisella sisäistänyt romattisen rakkauden kaipuun itseensä?
Kaikki varmaan tuntevat Romeon ja Julian tarinan, sen elämää suuremman rakkaustarinan, jonka suvut pilasivat nuorilta rakastavaisilta.
Jallinoja sanoo eräässä lehtiartikkelissa, että nykyään ei tätä ulkopuolista uhkaa enää juurikaan koeta, vaan uhka tulee suhteen sisältä. Vaatimuksista sen ainoan oikean rakkauden suhteen.
Minä ymmärrän, että romantisoitu rakkaus on epätodellisen täydellinen rakkaus.
kyllä että romantiikka on nykyään kuin jokin kosintaseremonia jota sen jälkeen ei tarvita.
Mulla on parisuhtesta paljonkin sanottavaa,mutta miten se liittyy feminisimiin en tiedä.
Mutta sanottakoon että olen samaa mieltä että liian moni tuhlaa energiaa etsimällä sitä täydellistä, ja unohtaa katsoa peiliin
Mä koen tämän palstan liian hmm ahdistavana että voisin puhua rakkaudesta täällä=)
Ja sanon senkin tähän tämän palstailuni loppuun että aina on hyväksi käydä keskusteluja, oli ne sitten sävyltään joskus vähän negativiisempiakin, ilman erilaisia näkökulmia ei syntyisi uusia.
Ja mitä feminismiin tulee, eihän se aate eikä ne sanat, jokainen isompikin muutos lähtee itsestään.
Minä ajan vähemmistön ja naisten asioita, en siksi että minulle niin on opetettu vaan siksi koska minä itse elän näiden asioiden keskellä, ja uskon ettei kukaan paranna maailmaani jollen itse sitä tee.
Ja minun ideologiaan ei kuulu ihmisten halventaminen, päältä kävely, syrjiminen, minä uskon että maailman voi muuttaa paremmaksi meille kakille.
Hyvää loppukesää kaikille!
Romanttisen rakkauden ideassa kaksi ihmistä rakastaa toisiaan niin voimakkaasti, että he kärsimyksen kautta voittavat rakkauden tiellä olevat esteet. Romeon ja Julian tarinassa kahden suvun keskinäinen viha esti dramaattisesti kahden nuoren onnen. Ilman tätä estettä ei olisi syntynyt kaikkien rakkaustarinoiden äitiä.
romeojuliet.jpg - 14103 Bytes Nykyaikana on pieni ongelma siinä, että kahden ihmisen rakkaudelle ei ole ulkoisia esteitä. Kun ei ole mitään estettä, ei synny mitään ristiriitaa, eikä ole mitään dramaattista tunnekuohua. Kuitenkin olemme sisäistäneet romanttisen rakkauden ihanteen ja kaipaamme ristiriidan vihlovaa tunneta todistamaan meille päätöksemme oikeudesta. Koska ulkoista ristiriitaa ei ole, dramaattinen tunne voi syntyä sisäisestä ristiriidasta. Sisäinen ristiriita syntyy siitä, että rakastaa ihmistä ja samanaikaisesti kokee että ei voi tätä rakasta. Rakkauden kohteessa on jokin piirre, joka samanaikaisesti karkottaa pois hänen luotaan.
Tutkimuksissa onkin havaittu, että ne pariskunnat, jotka ovat tunteneet voimakkaita rakkauden tuntemuksia ennen avioliittoa, eroavat muita useammin.
http://kotisivu.mtv3.fi/asiat/romantiikka.html