Haluaisin kysellä helluntailaisilta onko seurakunnassanne havaittavissa että yhä useammat jäävät pois seurakunnasta ja jos niin mitä tekee seurakunta.
Omassani olen huomannut ko ilmiötä ja mikä huolestuttavinta seurakuntaa ja sen vanhemmistoa ei tunnu hirveästi kiinnostavan. Mielestäni välipitämättömyys ja suorastaan rakkaudettomuus näitä kärsiviä ja uupuneita kohtaan on kasvussa.
Heitä ei pyritäkkään enää tavoittamaan vaan heidät unohdetaan.
Haluaisin siis tietää onko tämä vain meidän seurakuntaa koskeva ongelma vai onko tämä yleisempääkin.
Hoivatkaa toinen toistanne niinkuin Jeesuskin on teidät hoiviinne ottanut.
Omassani olen huomannut ko ilmiötä ja mikä huolestuttavinta seurakuntaa ja sen vanhemmistoa ei tunnu hirveästi kiinnostavan. Mielestäni välipitämättömyys ja suorastaan rakkaudettomuus näitä kärsiviä ja uupuneita kohtaan on kasvussa.
Heitä ei pyritäkkään enää tavoittamaan vaan heidät unohdetaan.
Haluaisin siis tietää onko tämä vain meidän seurakuntaa koskeva ongelma vai onko tämä yleisempääkin.
Hoivatkaa toinen toistanne niinkuin Jeesuskin on teidät hoiviinne ottanut.
Vastaukset 9
Vanhimmat
En voinut olla vastaamatta viestiisi.Itse pitkän linjan helluntailaisena, koin henkilökohtaisesti lihassani seuraavaa.Eron tulessa sain vain moitteita,henk.kohtaisesti käytiin moittimassa. Kirjoitin erokirjeen seurakuntaan ja sen eron jälkeen koin vapauttavaa riemua,en ollut enää minkään instanssin armoilla.Kun vaikeuksia tulee niin koin, että Herra hoitaa kukaan ei jää kuunteleen.Samaisessa seurakunnassa koin usein,että ollaan niin hyviä ihmisiä, että tilaa heikoimmille ei jää.Eikä ymmärretty riittävästi esim. tilanteessa jossa toinen aviopuolisoista kuului seurakuntaan ja toinen ei ollu uskovainen.
Itsekin aloin tietoisesti jää jo vuosia ennen eroja pois seurakunnasta.
seurakunnan "tila" on täsmälleen se sama, kuin se on minulla ja sinulla. mehän sen seurakunta-yhteisön muodostamme omine "tiloinemme".
niinpäs hyvinkin,mutta kanssa siskot ja veljet voivat toisen tilaa pahentaa tai parantaa.Voidaan niin elää omaa "hyvää" ettei nähä mettää puilta ja vierellä hiljaa kärsivää uskonsiskoa veljeä.
noin minäkin usein ajattelen, että juuri tuo toinen ei hoida kärsivää matkatoveria ja siksi tämä on tällaista.
mitä minä siinä toisella puolella teen muuta, kuin ihmettelen?
Kyllähän tällaista on ollut> ja vielä jo pitemmän aikaakin. Se onkin näin, että kukaan ei monestikaan enää piittaa lähimmäisestään?Katsoo vain itseään> ja myöntelee itselleen, että pitäisi jotain tehdä, mutta ei tahdo liietä aikaa;
Ja tämä mädännäisyys on tarttunut paimeniin ja vanhemmistoonkin,ja mikä koomisinta kaikesta tästä on se, että odotetaan (hmn)herätystä tähän apatia tunnelmaan;Oiskohan aivan hyvä etsiä> ensin ne kadonneet lampaat ja vasta senjälkeen odottaa, vaikka sitä herätystäkin......hmn ja tämä on seurakuntalaistenkin tehtävä, ei vain eräiden?Minä henkilökohtaisesti uskon vahvasti, että kun näemme nämäkin asiat todellisena,niin Jumalakin näkee ja uskoo meillekin enemmän Henkeänsä.....Siunausta ja taivaallista etsimistä ja Herran Hengen ilmoituksia.....tvo:Ola
Ikävä kyllä tätä suuntausta on siis muissakin seurakunnissa. Ainakin muutamissa. Onkohan tämä sitä lopunajan luopumista josta raamattu kertoo.
Meidänkin seurakunnassa on suurta Herran tulon odotusta ja sen suuren herätyksen odotusta.
Olen tuntenut kehotusta puhumaan tästä seurakunnassa jo kuukausia. Olen arkaillut koska olen pelännyt sen olevan minusta itsestäni enkä suurinsurminkaan haluaisi puhua Jumalan nimessä jotain mitä Hän ei ole kehottanut puhumaan.
Olen odottanut että tämä tunne ja sanoisinko raastava tunne katoaisi mutta se on päinvastoin voimistunut. (monesti olen kokenut samanlaisia "tunteita" mutta ne ovat hävinneet todella nopeasti"
Ehkäpä se on sitten Jumalasta eikä itsestäni.
En ihmettele yhtään. Lue palstan uskovaisten kirjotuksia niin ymmärrät. Jos saarnaavat seurakunnassa samalla tavalla niin ei ihme että heikot masentuu ja jää pois. Suolaa löytyy mutta rakkaus puuttuu.
Minä kylläkin epäilein ,tuon suolan käytön suhteen.
Hyvin harvoin tai ani harvoin jotakin synniksi sanotaan,pitää olla mahtava kuulo,jos sattuis sellasen sanan kuulemaan.
Toisaalta rakkaudessa saattaa olla kovakin "suola".
Ehkä sekin on muuttunut ajan myötä ,tuo suolasen rakkauden olemassa olo.
Armo kyllä janoon auttaa,jos suola on janon aikaan saanut.
Muistettava on sekin,että seurakunta koostuu muistakin,kuin saarnaajasta ja vanhimmistosta.
Eiköhän minunkin ole oma olkeni lyhteeseen annettava,eli ei odoteta,että muut tekevät.
Minä kyllä myönnän,että vähille jää tuo yksinäisten tapaaminen,voishan sitä täänkin ajan antaa parempaan.
Vasta nytkö olet huomannut kehityksen tilan. Tämä prosessi alkoi jo 1992 raamatunväännöksen jälkeen ja sitten rantautuneen torontoherätyksen.
Sen enempää saarnaajat, jotka nykyisin ovat srkjohtajia, kuin heidän vanhimpansa, jotka ovat yhteiskunnallisen statuksen perusteella enempi kuin kutsumuksen perusteella valittuja, eivät ole juuri laumastaan välittäneet. Ja sehän kuuluu ja sopii saatanan eksytyksen henkeen!