Traumaterapia

kiitos kirjoituksesta, auttoi =)

Sinulla on minua kiinostavaa tietoa ja siksi kysyn ystävällisesti sinulta neuvoa. Minulla on todettu ahdistus, mutta en suostu puhumaan asiasta minkäänlaisen auktoriteettiasemaan viittaavan henkilön kanssa. Pärjään elämässä vaihtelevasti. Nyt teen pitkästä aikaa samaa työtä kolmatta vuotta. Minulla on ollut myös useiden vuosien erakkovaiheita. Edellinen kesti viisi vuotta. Työpaikat, asunnot ja parisuhteet ovat kestäneet korkeintaan noin kolme vuotta. Nykyinen parisuhde on kestänyt nyt melkein kolme vuotta. En halua mennä mihinkään terapiaan, kun en halua olla kahdenkesken auktoriteetti asemassa olevan henkilön, varsinkaan naisen, kanssa. Ja varsinkin jos ovet pidetään kiinni tai lukittuina.En saa paniikkikohtauksia, vaan pystyn kyllä siihen tarvittaessa. En kylläkään voi puhua silloin itsestäni. Välttelen sellaisia tilanteita. En ole käynyt edes kampaajalla koskaan. En käy myöskään hammaslääkärissä, enkä muallakaan lääkäreissä, kuin vain täyden pakon edessä. Minulla on usein kipuja ja voimakasta ahdistusta. Tulen toimeen, koska en näytä kipuja ja pystyn salaamaan ahdistuksen. Hallitsen myös käytökseni. Olen elänyt kausiluontoisesti. Tällähetkellä minulla on nyt hyvä kausi ja haluaisin säilyttää tämän. Ensimmäistä kertaa elämässäni, teen myös tulevaisuuden suunnitelmia. Pidän työstäni, joka on itsenäistä ja luovaa työtä. Myöskään en halua menettää miessuhdettani, johon olen tyytyväinen. Trauma sanasta löysin sinun asiantuntevan kirjoituksesi, ja uskallan nyt varovasti kysyä sinulta neuvoa. Olen kohta viisikymmentä vuotta vanha ja minulle on sanottu, että ahdistukseni tulee vain pahenemaan ja työkykyni heikkenemään. Omasta traumastani en muista yhtään mitään. Itse asiassa koko lapsuuteni oli pelkkää traumaa ja se on täysin musta aukko elämässäni. Minun traumani on se, että olin lapsena synnynnäisesti vakavasti sairas, mutta olen korjattu ja terve. Lapset eivät ole saaneet kivun lievitystä siihen aikaan, kun ei osattu hoitaa kipuja. Luulen, että olen kärsinyt kovia kipuja hengitys- ja sydänkoneeseen kiinnitettynä sekä käynyt läpi kivuliaita tutkimuksia. Epäilen myös, että toisten lasten kipujen ja kuolemien näkeminen silloin, omien fyysisten kipujen lisäksi, on ahdistanut minua koko ikäni. Ahdistukseni haittaa kuulema, omantoiminnan suunnittelua, vuorovaikutusta ja keskittymistä. Itse en tiedä että minulla on sellaisia. Yhden kerran olen ollut psykiatrin vastaanotolla ja hän on tehnyt diagnoosin. Se käynti oli kyllä surkea esitys. Psykiatri haukkui minut ensin pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, ja minä haukuin sitten hänet. Hoitoa ei ehdotettu, vaikka ahdistus todettiin. Sain sen käsityksen, että minua ei voi kukaan, koskaan, mitenkään, hoitaa, koska olen omaehtoinen. Olen aina hoitanut itse itseäni. Eräänlaisia silmäliikkeitä olen tehnyt aina, niin kauan kun muistan, aina iltaisin tai öisin, jos en ole pystynyt nukkumaan. Laitan ensin pumpulia korviin, sitten liikuttelen silmiäni ylös ja alas laskien kymmeneen, sen jälkeen liikutan vasemmalta oikealle ja lasken, mutta nukun ennen kymmentä. Tätä en ole tarvinnut nyt kuitenkaan pitkiin aikoihin. En käytä mitään lääkkeitä, eikä minua ole hoidettu milloinkaan psyykkisellä puolella. Pukeudun perinteisesti, olemukseni on siisti ja käytökseni on täysin korrekti. Niin, kysymykseni kuuluu, onko mitenkään mahdollista, että tämä parempi vaihe jatkuisi ensimmäistä kertaa elämässäni pitenpään, vai tuleeko taas jokin erakkovaihe ja eristäytyminen? Onko mitään millä pystyisin vaikutettamaan siihen? Voiko traumaterapiaa antaa itse itselleen? Esimerkiksi silmäliikkeet kiinnostaisivat minua, koska ne ovat auttaneet minua paljon. Mielenterveystoimistossa minua ei auteta. Ajattelin vain, että sinä vaikutat viisaalta ja minä kunnioitan sinun asiantuntemustasi. Anteeksi, kun minusta on vaivaa ja kiitos.

voisitko auttaa kirjoitti:

Sinulla on minua kiinostavaa tietoa ja siksi kysyn ystävällisesti sinulta neuvoa. Minulla on todettu ahdistus, mutta en suostu puhumaan asiasta minkäänlaisen auktoriteettiasemaan viittaavan henkilön kanssa. Pärjään elämässä vaihtelevasti. Nyt teen pitkästä aikaa samaa työtä kolmatta vuotta. Minulla on ollut myös useiden vuosien erakkovaiheita. Edellinen kesti viisi vuotta. Työpaikat, asunnot ja parisuhteet ovat kestäneet korkeintaan noin kolme vuotta. Nykyinen parisuhde on kestänyt nyt melkein kolme vuotta. En halua mennä mihinkään terapiaan, kun en halua olla kahdenkesken auktoriteetti asemassa olevan henkilön, varsinkaan naisen, kanssa. Ja varsinkin jos ovet pidetään kiinni tai lukittuina.En saa paniikkikohtauksia, vaan pystyn kyllä siihen tarvittaessa. En kylläkään voi puhua silloin itsestäni. Välttelen sellaisia tilanteita. En ole käynyt edes kampaajalla koskaan. En käy myöskään hammaslääkärissä, enkä muallakaan lääkäreissä, kuin vain täyden pakon edessä. Minulla on usein kipuja ja voimakasta ahdistusta. Tulen toimeen, koska en näytä kipuja ja pystyn salaamaan ahdistuksen. Hallitsen myös käytökseni. Olen elänyt kausiluontoisesti. Tällähetkellä minulla on nyt hyvä kausi ja haluaisin säilyttää tämän. Ensimmäistä kertaa elämässäni, teen myös tulevaisuuden suunnitelmia. Pidän työstäni, joka on itsenäistä ja luovaa työtä. Myöskään en halua menettää miessuhdettani, johon olen tyytyväinen. Trauma sanasta löysin sinun asiantuntevan kirjoituksesi, ja uskallan nyt varovasti kysyä sinulta neuvoa. Olen kohta viisikymmentä vuotta vanha ja minulle on sanottu, että ahdistukseni tulee vain pahenemaan ja työkykyni heikkenemään. Omasta traumastani en muista yhtään mitään. Itse asiassa koko lapsuuteni oli pelkkää traumaa ja se on täysin musta aukko elämässäni. Minun traumani on se, että olin lapsena synnynnäisesti vakavasti sairas, mutta olen korjattu ja terve. Lapset eivät ole saaneet kivun lievitystä siihen aikaan, kun ei osattu hoitaa kipuja. Luulen, että olen kärsinyt kovia kipuja hengitys- ja sydänkoneeseen kiinnitettynä sekä käynyt läpi kivuliaita tutkimuksia. Epäilen myös, että toisten lasten kipujen ja kuolemien näkeminen silloin, omien fyysisten kipujen lisäksi, on ahdistanut minua koko ikäni. Ahdistukseni haittaa kuulema, omantoiminnan suunnittelua, vuorovaikutusta ja keskittymistä. Itse en tiedä että minulla on sellaisia. Yhden kerran olen ollut psykiatrin vastaanotolla ja hän on tehnyt diagnoosin. Se käynti oli kyllä surkea esitys. Psykiatri haukkui minut ensin pahaksi ja huonoksi ihmiseksi, ja minä haukuin sitten hänet. Hoitoa ei ehdotettu, vaikka ahdistus todettiin. Sain sen käsityksen, että minua ei voi kukaan, koskaan, mitenkään, hoitaa, koska olen omaehtoinen. Olen aina hoitanut itse itseäni. Eräänlaisia silmäliikkeitä olen tehnyt aina, niin kauan kun muistan, aina iltaisin tai öisin, jos en ole pystynyt nukkumaan. Laitan ensin pumpulia korviin, sitten liikuttelen silmiäni ylös ja alas laskien kymmeneen, sen jälkeen liikutan vasemmalta oikealle ja lasken, mutta nukun ennen kymmentä. Tätä en ole tarvinnut nyt kuitenkaan pitkiin aikoihin. En käytä mitään lääkkeitä, eikä minua ole hoidettu milloinkaan psyykkisellä puolella. Pukeudun perinteisesti, olemukseni on siisti ja käytökseni on täysin korrekti. Niin, kysymykseni kuuluu, onko mitenkään mahdollista, että tämä parempi vaihe jatkuisi ensimmäistä kertaa elämässäni pitenpään, vai tuleeko taas jokin erakkovaihe ja eristäytyminen? Onko mitään millä pystyisin vaikutettamaan siihen? Voiko traumaterapiaa antaa itse itselleen? Esimerkiksi silmäliikkeet kiinnostaisivat minua, koska ne ovat auttaneet minua paljon. Mielenterveystoimistossa minua ei auteta. Ajattelin vain, että sinä vaikutat viisaalta ja minä kunnioitan sinun asiantuntemustasi. Anteeksi, kun minusta on vaivaa ja kiitos.

Lue lisää

Kirjoitit pitkään omasta elämästäsi ja siinä olisi paljonkin, mitä voisi kommentoida tai tarkentaa. Tällaisella palstalla ja näkemättä on vaikeata, jokseenkin mahdotonta ja epäeettistäkin ottaa kantaa ennusteeseen yms. Yleisesti voisi todeta, että varhaislapsuuden vakavalla ruumiillisella sairaudella ja niiden usein dramaattisilla hoidoilla on suuri riski näyttäytyä tuonkaltaisina ahdistusoireina, joissa kaikki sairaalasta ja hoitotoimenpiteistä muistuttava on ahdistavaa. Usein lapset on sidottu kiinni toimenpiteiden ajaksi ja jopa tehty niitä mitään kertomatta tai lasta valmistelematta. Sairaalaympäristö on lapselle hyvin pelottava sinällään. Kaikki tuttu hoiva on poissa ja vieraat ihmiset tekevät mitä haluavat.
Suljetun paikan kammo, sairaalakammo ja kaikki pakottavuutta sisältävät asiat, paniikkituntemukset yms. ovat tavallisia. Omaehtoisuus rakentuu yleensä suojaksi ympäristön hallitsemattomuutta vastaan ja se on ollut tärkeä tuki omassa kasvussa. Tietenkin se aikuisuudessa ei sitten kaikissa tilanteissa ole paras mahdollinen toimintatapa. On asioita, jotka edellyttävät uskallusta heittäytyä toisen läheisyyteen, "toisen armoille" ja sitoutumista. Oletko lähtenyt tätä pakoon kun sitoutuminen on ollut siinä tilanteessa seuraava askel. Sama tietenkin liittyy myös itse terapiaan, se edellyttää sitoutumista työskennellä omien asioiden kanssa toisen henkilön kanssa. Psykoterapiasta todennäköisesti hyötyisit, nykyisissä terapiasuuntauksissa (erityisesti kognitiivisessa ja ratkaisukeskeisessä) työskententelysuhde on tasavertainen, terapeutti on enemmänkin konsultti, ei auktoriteetti. Sitoutumisessa/hallinnan tunteen säilymisessä myös terapeutti on aktiivinen osapuoli ja optimaalisen välimatkan voi löytää yhdessä. Kognitiivisessa terapiassa on lisäksi usein itsenäisesti tehtäviä kotitehtäviä yms. ja erilaisten menetelmien opettamista, joilla voi itse jatkossa pyrkiä työstämään ongelmallisia tilanteita, välineitä itseanalyysiin on mahdollista saada. Omaehtoisuuden taustalla on hyvä nähdä turvattomuus, jos elämä ei ole täysin hallinnassa. Tästä syystä turvallisuuden rakentaminen ja erityisesti luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on tärkeätä.
Milähän perusteella sinulle on annettu tuollainen ennuste, tulitko kysyneeksi perusteluja? Ei aina kannata uskoa, mitä sanotaan, eräskin asiakkaani oli sairaalassa psykoottiseksi diagnosoituna kun taustalla oli vaikea lapsuuden trauma, joka aktivoitui ruumiillista vaivaa hoidettaessa. Hänessä ei ole mitään psykoosiin viittaavaa, vanhat muistot vain saattavat palata yhtäkkiä mieleen tilanteessa, jossa niitä sitten ei enää ymmärretäkään. Ymmärrys näihin puuttuu usein.

Tuo silmänliikejuttu oli aika mielenkiintoinen. Siihen liittyen katsopa seuraava linkki, jossa olen kertonut toisesta traumahoidosta, jota voi tehdä itselleen ja johon sisältyy myös noita silmänliikejuttuja ja laskemista.
http://www.pelokkaat.net/phpbb2/viewtopic.php?t=683&sid=e7b0e865578e89ea5d0790c806ff6a14

Oletko itse keksinyt tuon itsesi rauhoittamismenetelmän. Hidas ylös-alas liike selvästi tuntuu rauhoittavalta ja olen sitä käyttänyt rentoutuksessa. TFTEFT-hoito, josta tuossa linkissä kerron voidaan lopettaa tuollaisilla silmänliikkeillä.

"psyko" kirjoitti:

Kirjoitit pitkään omasta elämästäsi ja siinä olisi paljonkin, mitä voisi kommentoida tai tarkentaa. Tällaisella palstalla ja näkemättä on vaikeata, jokseenkin mahdotonta ja epäeettistäkin ottaa kantaa ennusteeseen yms. Yleisesti voisi todeta, että varhaislapsuuden vakavalla ruumiillisella sairaudella ja niiden usein dramaattisilla hoidoilla on suuri riski näyttäytyä tuonkaltaisina ahdistusoireina, joissa kaikki sairaalasta ja hoitotoimenpiteistä muistuttava on ahdistavaa. Usein lapset on sidottu kiinni toimenpiteiden ajaksi ja jopa tehty niitä mitään kertomatta tai lasta valmistelematta. Sairaalaympäristö on lapselle hyvin pelottava sinällään. Kaikki tuttu hoiva on poissa ja vieraat ihmiset tekevät mitä haluavat.
Suljetun paikan kammo, sairaalakammo ja kaikki pakottavuutta sisältävät asiat, paniikkituntemukset yms. ovat tavallisia. Omaehtoisuus rakentuu yleensä suojaksi ympäristön hallitsemattomuutta vastaan ja se on ollut tärkeä tuki omassa kasvussa. Tietenkin se aikuisuudessa ei sitten kaikissa tilanteissa ole paras mahdollinen toimintatapa. On asioita, jotka edellyttävät uskallusta heittäytyä toisen läheisyyteen, "toisen armoille" ja sitoutumista. Oletko lähtenyt tätä pakoon kun sitoutuminen on ollut siinä tilanteessa seuraava askel. Sama tietenkin liittyy myös itse terapiaan, se edellyttää sitoutumista työskennellä omien asioiden kanssa toisen henkilön kanssa. Psykoterapiasta todennäköisesti hyötyisit, nykyisissä terapiasuuntauksissa (erityisesti kognitiivisessa ja ratkaisukeskeisessä) työskententelysuhde on tasavertainen, terapeutti on enemmänkin konsultti, ei auktoriteetti. Sitoutumisessa/hallinnan tunteen säilymisessä myös terapeutti on aktiivinen osapuoli ja optimaalisen välimatkan voi löytää yhdessä. Kognitiivisessa terapiassa on lisäksi usein itsenäisesti tehtäviä kotitehtäviä yms. ja erilaisten menetelmien opettamista, joilla voi itse jatkossa pyrkiä työstämään ongelmallisia tilanteita, välineitä itseanalyysiin on mahdollista saada. Omaehtoisuuden taustalla on hyvä nähdä turvattomuus, jos elämä ei ole täysin hallinnassa. Tästä syystä turvallisuuden rakentaminen ja erityisesti luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on tärkeätä.
Milähän perusteella sinulle on annettu tuollainen ennuste, tulitko kysyneeksi perusteluja? Ei aina kannata uskoa, mitä sanotaan, eräskin asiakkaani oli sairaalassa psykoottiseksi diagnosoituna kun taustalla oli vaikea lapsuuden trauma, joka aktivoitui ruumiillista vaivaa hoidettaessa. Hänessä ei ole mitään psykoosiin viittaavaa, vanhat muistot vain saattavat palata yhtäkkiä mieleen tilanteessa, jossa niitä sitten ei enää ymmärretäkään. Ymmärrys näihin puuttuu usein.

Tuo silmänliikejuttu oli aika mielenkiintoinen. Siihen liittyen katsopa seuraava linkki, jossa olen kertonut toisesta traumahoidosta, jota voi tehdä itselleen ja johon sisältyy myös noita silmänliikejuttuja ja laskemista.
http://www.pelokkaat.net/phpbb2/viewtopic.php?t=683&sid=e7b0e865578e89ea5d0790c806ff6a14

Oletko itse keksinyt tuon itsesi rauhoittamismenetelmän. Hidas ylös-alas liike selvästi tuntuu rauhoittavalta ja olen sitä käyttänyt rentoutuksessa. TFTEFT-hoito, josta tuossa linkissä kerron voidaan lopettaa tuollaisilla silmänliikkeillä.

Lue lisää

Olen syvästi kiitollinen asiallisesta ja toivoa herttävästä vastauksestasi. Tutustuin heti EFTTFT-terapiaan antamasi linkin kautta, tulostin tekstin ja kokeilen sitä. Minulla on useitakin tapoja saada ahdistus pysähtymään, mutta noihin silmäiikkeisiin sen verran. Epäilen, että olen keksinyt nuo itse, mutta en tiedä. Jo kouluaikana kuitenkin pärjäsin luokassa vaikeinakin aikoina, kun kuuntelin kellon tikitystä ja otin siitä salaa lukemiselle ja kirjoittamiselle tahdin. Kaikkia salaisia pakkoliikkeitäni en varmasti itse edes tiedä, koska olen tehnyt niitä aina ja ne on niin huomaamattomia, ettei kukaan niistä mainitse. Kuitenkin kuten kerroin, pystyn salaamaan ahdistuksen. Kuuloharhoja, joita olen itselläni huomannut on, että herään johonkin pirisevään ääneen joskus aamuöisin neljältä ja silloin saan ahdistuskohtauksen. Pystyn rauhottumaan ehkä kymmenessä minuutissa. Toinen on, että kuulen nimeäni huudettavan joskus, kun istun ja odotan vuoroani johonkin esim. toimistoon. Kuitenkin tästä ei ole haittaa, koska olen siihen tottunut ja tiedän että oikeasti ei kukaan huuda. Ja saan ahdistuksen pysäytettyä. Toivotaan nyt, että noiden neuvomasi liikkeiden avulla ahdistus loppuisi kokonaan. Anteeksi taas että, minusta on näin paljon vaivaa ja olen kiitollinen. Ihmettelen kuinka on mahdollista, että noin hyvä ja pyyteetön ihminen on olemassa.

sama edelleen kirjoitti:

Olen syvästi kiitollinen asiallisesta ja toivoa herttävästä vastauksestasi. Tutustuin heti EFTTFT-terapiaan antamasi linkin kautta, tulostin tekstin ja kokeilen sitä. Minulla on useitakin tapoja saada ahdistus pysähtymään, mutta noihin silmäiikkeisiin sen verran. Epäilen, että olen keksinyt nuo itse, mutta en tiedä. Jo kouluaikana kuitenkin pärjäsin luokassa vaikeinakin aikoina, kun kuuntelin kellon tikitystä ja otin siitä salaa lukemiselle ja kirjoittamiselle tahdin. Kaikkia salaisia pakkoliikkeitäni en varmasti itse edes tiedä, koska olen tehnyt niitä aina ja ne on niin huomaamattomia, ettei kukaan niistä mainitse. Kuitenkin kuten kerroin, pystyn salaamaan ahdistuksen. Kuuloharhoja, joita olen itselläni huomannut on, että herään johonkin pirisevään ääneen joskus aamuöisin neljältä ja silloin saan ahdistuskohtauksen. Pystyn rauhottumaan ehkä kymmenessä minuutissa. Toinen on, että kuulen nimeäni huudettavan joskus, kun istun ja odotan vuoroani johonkin esim. toimistoon. Kuitenkin tästä ei ole haittaa, koska olen siihen tottunut ja tiedän että oikeasti ei kukaan huuda. Ja saan ahdistuksen pysäytettyä. Toivotaan nyt, että noiden neuvomasi liikkeiden avulla ahdistus loppuisi kokonaan. Anteeksi taas että, minusta on näin paljon vaivaa ja olen kiitollinen. Ihmettelen kuinka on mahdollista, että noin hyvä ja pyyteetön ihminen on olemassa.

Lue lisää

Se toimi aivan selvästi. Tulipa tosi rento olo, taidan laittaa saunan vielä tänään päälle. Onkohan ihmisillä yleensä aina tällainen olotila?

sama edelleen kirjoitti:

Se toimi aivan selvästi. Tulipa tosi rento olo, taidan laittaa saunan vielä tänään päälle. Onkohan ihmisillä yleensä aina tällainen olotila?

Oletko jatkanut harjoituksia ja onko niistä
ollut apua? Itse kokeilin yhteen tosi ahdistavaan
tilanteeseen ja heti huomasin auttavan. Mielenkiintoista.

vaan kirjoitti:

Oletko jatkanut harjoituksia ja onko niistä
ollut apua? Itse kokeilin yhteen tosi ahdistavaan
tilanteeseen ja heti huomasin auttavan. Mielenkiintoista.

Tein kaksi kertaa peräkkäin koko naputus jutun ahdstuskohtaukseen. Ja itse asiassa sen jälkeen on ollut niin hyvä olo, etten ole tarvinnut enenpää tälläkertaa. Ajattelin tehdä kyllä taas, kun ahdistus tulee. Minulla ne on kohtaustyyppisiä, luulen. En usko että ahdistus heti paranee. Luulen, että aina kun jokin asia laukaisee ahdistuksen, niin teen naputukset vain silloin. Ajattelin, ettei niitä muuten tehdä. Ja toivon ettei sama asia enää myhemmin laukaisisi ahdistuskohtausta. Sen näkee sitten, olen positiivisella mielellä. Minulla on nykyään helppo olla, kun minun ei tarvitse mennä työkkäriin, kelaan, lääkäriin pankkiin tai muuhun sellaiseen. Tunnen itseni vapaaksi, kun minun työkin on nykyään sellaista, ettei minulla ole pomoa ja esimieskin on koordinaattori, joka antaa minun työskennellä itsenäisesti ja käymme vain ryhmäpalavereita ja ne sopivat minulle paremmin kuin ne kaksinkeskiset keskustelut. Liukuva työaika on myös aivan ihana minulle. Minun ei siis tarvitse pelätä mitään tämänhetkisessä elämäntilanteessa. Olen yrittänyt eliminoida kaiken pakottavuutta edustavan pois elämästäni. Reipas kaksi km kävelylenkki työmatkana ja kesäloma Ahvenanmaan saaristossa askartelu- ja käsityövirikkeitä ja materiaalia luonnosta hakemalla tekevät hyvää. Mies tekee komennustöitä, eikä ole koko ajan "vahtimassa" niin voin "kuvitella" etten olisi sitoutunut. Olen kertonut hänelle ongelmani, ja hän ymmärtää minua eikä pakota minua rutiineihin eikä sopimaan esim. aikatauluja. Hänellä on samantyyppinen elämänasenne ja suhtautumistapa asioihin kuin minulla. Millainen ahdistus sinulla on, vai onko sinulla sellaista ja jos ilmenee, miten?

"psyko" kirjoitti:

Kirjoitit pitkään omasta elämästäsi ja siinä olisi paljonkin, mitä voisi kommentoida tai tarkentaa. Tällaisella palstalla ja näkemättä on vaikeata, jokseenkin mahdotonta ja epäeettistäkin ottaa kantaa ennusteeseen yms. Yleisesti voisi todeta, että varhaislapsuuden vakavalla ruumiillisella sairaudella ja niiden usein dramaattisilla hoidoilla on suuri riski näyttäytyä tuonkaltaisina ahdistusoireina, joissa kaikki sairaalasta ja hoitotoimenpiteistä muistuttava on ahdistavaa. Usein lapset on sidottu kiinni toimenpiteiden ajaksi ja jopa tehty niitä mitään kertomatta tai lasta valmistelematta. Sairaalaympäristö on lapselle hyvin pelottava sinällään. Kaikki tuttu hoiva on poissa ja vieraat ihmiset tekevät mitä haluavat.
Suljetun paikan kammo, sairaalakammo ja kaikki pakottavuutta sisältävät asiat, paniikkituntemukset yms. ovat tavallisia. Omaehtoisuus rakentuu yleensä suojaksi ympäristön hallitsemattomuutta vastaan ja se on ollut tärkeä tuki omassa kasvussa. Tietenkin se aikuisuudessa ei sitten kaikissa tilanteissa ole paras mahdollinen toimintatapa. On asioita, jotka edellyttävät uskallusta heittäytyä toisen läheisyyteen, "toisen armoille" ja sitoutumista. Oletko lähtenyt tätä pakoon kun sitoutuminen on ollut siinä tilanteessa seuraava askel. Sama tietenkin liittyy myös itse terapiaan, se edellyttää sitoutumista työskennellä omien asioiden kanssa toisen henkilön kanssa. Psykoterapiasta todennäköisesti hyötyisit, nykyisissä terapiasuuntauksissa (erityisesti kognitiivisessa ja ratkaisukeskeisessä) työskententelysuhde on tasavertainen, terapeutti on enemmänkin konsultti, ei auktoriteetti. Sitoutumisessa/hallinnan tunteen säilymisessä myös terapeutti on aktiivinen osapuoli ja optimaalisen välimatkan voi löytää yhdessä. Kognitiivisessa terapiassa on lisäksi usein itsenäisesti tehtäviä kotitehtäviä yms. ja erilaisten menetelmien opettamista, joilla voi itse jatkossa pyrkiä työstämään ongelmallisia tilanteita, välineitä itseanalyysiin on mahdollista saada. Omaehtoisuuden taustalla on hyvä nähdä turvattomuus, jos elämä ei ole täysin hallinnassa. Tästä syystä turvallisuuden rakentaminen ja erityisesti luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on tärkeätä.
Milähän perusteella sinulle on annettu tuollainen ennuste, tulitko kysyneeksi perusteluja? Ei aina kannata uskoa, mitä sanotaan, eräskin asiakkaani oli sairaalassa psykoottiseksi diagnosoituna kun taustalla oli vaikea lapsuuden trauma, joka aktivoitui ruumiillista vaivaa hoidettaessa. Hänessä ei ole mitään psykoosiin viittaavaa, vanhat muistot vain saattavat palata yhtäkkiä mieleen tilanteessa, jossa niitä sitten ei enää ymmärretäkään. Ymmärrys näihin puuttuu usein.

Tuo silmänliikejuttu oli aika mielenkiintoinen. Siihen liittyen katsopa seuraava linkki, jossa olen kertonut toisesta traumahoidosta, jota voi tehdä itselleen ja johon sisältyy myös noita silmänliikejuttuja ja laskemista.
http://www.pelokkaat.net/phpbb2/viewtopic.php?t=683&sid=e7b0e865578e89ea5d0790c806ff6a14

Oletko itse keksinyt tuon itsesi rauhoittamismenetelmän. Hidas ylös-alas liike selvästi tuntuu rauhoittavalta ja olen sitä käyttänyt rentoutuksessa. TFTEFT-hoito, josta tuossa linkissä kerron voidaan lopettaa tuollaisilla silmänliikkeillä.

Lue lisää

Taputtelut auttoivat selvästi heti eka kerrasta. Uskomatonta. Olen kiitollinen avusta.

sama kirjoitti:

Taputtelut auttoivat selvästi heti eka kerrasta. Uskomatonta. Olen kiitollinen avusta.

Sepä hyvä, aika moni on saanut tuosta avun
ongelmiinsa, eikä maksa mitään. Voit tehdä
kun on tarvetta. Hyvää jatkoa sinulle!!!

Kuinka usein käyt ja kuinka kauan on tarkoitus käydä? Onko sun traumastasi kauan? Ja olisi kiva tietää minkä tyyppinen. Minun mielestäni omaisen kuolema, äkillinen ja tapaturmainenkaan, ei ole trauma vaan kriisi, mutta se on tietysti minun mielipiteeni. Anteeksi, en halua missään tapauksessa, enkä koskaan, loukata toista, enkä ymmärrä näitä traumoja tai muita mielenterveysongelmia lainkaan. Siksipä juuri lueskelenkin näitä. Ja minua saa kyllä neuvoa. Olen usein hakenut tietoa stressireaktiosta, mutta sitten olen lopettanut lukemisen. Vointini on mielestäni tuntunut taas normaalilta. Vähättelen ahdistusoireita silloin itselleni. Toivon ja jopa täysin naivisti luulen, ettei ahdistus tulekkaan enää ikinä. Luonteeni on lapsellinen ja optimistinen kaikesta huolimatta. Hauskaa syksyistä päivänjatkoa sinulle, olen iloinen sinun puolestasi.