Olen kohta 15 vuotias tyttö. Menetin rakkaan isoveljeni n. kaksi vuotta sitten. Se oli yhtä tuskaa minulle. En puhunut surustani sanallakaan kenellekään. En edes perheelleni tai kavereilleni. Saatika parhaille ystävilleni.
Koulussa kaiken maailman ammatti auttajat ja opettajat hössöttivät minulle. En näyttänyt niille mitään tunteistani. En itkenyt, en nauranut, enkä puhunut. Tunsin oloni erittäin epämukavaksi heidän seurassaan.
Istuin tunneilla hiljaa, tekemättä melkein koskaan mitään. Itkin joka välitunti piilossa. Lopetin meikin käytön, sillä en tahtonut kenenkään näkevän että olin itkenyt.
Kohta kaverini jättivät minut. He puhuivat minusta pahaa selkäni takana, vaikka sitten olisinkin ollut kuuloetäisyydellä. Tulin tästä hyvin surulliseksi. En pystynyt pitämään kunnolla kyyneleitä sisälläni. Tunneillakin itku kuristi kurkkuani. En pystynyt sanomaan sanaakaan kenellekään. Helpotuksen tunne vyörysi sydämeni lävitse, kun välitunti alkoi. Kävelin koulun tyhjillä käytävillä, kun muut olivat ulkona. En tahtonut törmätä opettajiin. Hakkasin seinää ja mieleni teki kirkua tuskasta. Pidin kuitenkin nämä tuskan huudot sisälläni. En tahtonut kenenkään löytävän minua. Olin yksin ja inhosin hössöttäviä aikuisia. Kohta kaverini tulivat takaisin elämääni. Mutta se ei auttanut asiaani. Luotin heihin vähemmän kuin koskaan. En luottanut keneenkään.
Kesäloma koitti. Luulin päässeeni kahleistani. Luulin väärin. Se iski jälleen. Suru. En ole nähnyt ainoatakaan kavereistani koko kesän aikana. Minusta tuntuu pahalta mennä takaisin. Pelkään. En kaipaa apua. En tahdo kenenkään tunkeutuvan sydämeeni. Joskus ihmettelen suuresti olemassa oloani. Miten olen kestänyt tuskaani näin kauan? En ole vielä kuollut. Ehkä joskus olen itselleni kiitollinen, jos en kuolekaan vielä pitkään aikaan. Olen ehkä sisäisesti vahva, vaikka tunnenkin itseni erittäin heikoksi. Mutta mikä antaa voimia minulle? Mikä saa minut jaksamaan eteen päin..? En tiedä... ehkä olen sokea. Ainakin olen pieni ja yksinäinen...
Koulussa kaiken maailman ammatti auttajat ja opettajat hössöttivät minulle. En näyttänyt niille mitään tunteistani. En itkenyt, en nauranut, enkä puhunut. Tunsin oloni erittäin epämukavaksi heidän seurassaan.
Istuin tunneilla hiljaa, tekemättä melkein koskaan mitään. Itkin joka välitunti piilossa. Lopetin meikin käytön, sillä en tahtonut kenenkään näkevän että olin itkenyt.
Kohta kaverini jättivät minut. He puhuivat minusta pahaa selkäni takana, vaikka sitten olisinkin ollut kuuloetäisyydellä. Tulin tästä hyvin surulliseksi. En pystynyt pitämään kunnolla kyyneleitä sisälläni. Tunneillakin itku kuristi kurkkuani. En pystynyt sanomaan sanaakaan kenellekään. Helpotuksen tunne vyörysi sydämeni lävitse, kun välitunti alkoi. Kävelin koulun tyhjillä käytävillä, kun muut olivat ulkona. En tahtonut törmätä opettajiin. Hakkasin seinää ja mieleni teki kirkua tuskasta. Pidin kuitenkin nämä tuskan huudot sisälläni. En tahtonut kenenkään löytävän minua. Olin yksin ja inhosin hössöttäviä aikuisia. Kohta kaverini tulivat takaisin elämääni. Mutta se ei auttanut asiaani. Luotin heihin vähemmän kuin koskaan. En luottanut keneenkään.
Kesäloma koitti. Luulin päässeeni kahleistani. Luulin väärin. Se iski jälleen. Suru. En ole nähnyt ainoatakaan kavereistani koko kesän aikana. Minusta tuntuu pahalta mennä takaisin. Pelkään. En kaipaa apua. En tahdo kenenkään tunkeutuvan sydämeeni. Joskus ihmettelen suuresti olemassa oloani. Miten olen kestänyt tuskaani näin kauan? En ole vielä kuollut. Ehkä joskus olen itselleni kiitollinen, jos en kuolekaan vielä pitkään aikaan. Olen ehkä sisäisesti vahva, vaikka tunnenkin itseni erittäin heikoksi. Mutta mikä antaa voimia minulle? Mikä saa minut jaksamaan eteen päin..? En tiedä... ehkä olen sokea. Ainakin olen pieni ja yksinäinen...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei!
Minä menetin siskoni syöpään 4 kk. sitten. Hän oli 14 vuotias. Välillä tekee mieli itkeä, mutta joskus en halua, jo vanhempieni takia. Yleensä itku tulee kun pitäisi nukkua, joskus nukahdan siihen. Ystävilleni olen asiasta puhunut (yksi on sellainen jolle puhun yleensä) koska hänellä on samana vuonna synteneet sisarukset kuin minun siskoni oli. Myös poikaystävi on ollut minulle suuri tuki ja turva, samoin myös sukulaiset. Itke kun siltä tuntuu, se helpottaa. Suru ei varmaankaan häviä koskaan, mutta toivottavasti se ajan myötä helpottuu.
Nuorin tyttöni sulkeutui kuoreensa ja itki itkunsa yksinään peräti viisi vuotta, kun toinen tyttöni, silloin 18 -vuotias kuoli tapaturmnaisesti. Kuopukseni oli silloin vasta 11-vuotias, mutta ei hänelle kukaan edes tarjonnut mitään apua. En tiedä olisiko halunnutkaan. Meille vanhemmille kyllä tarjottiin, pappikin kävi monta kertaa. Kuolemantapauksissa sisarukset jäävät ikäänkuin varjoon. Kukaan ei osaa lähestyä nuorta ihmistä oikealla tavalla. Olin jo hyvin huolissani tyttöni eristäytymisestä, mutta lopulta elämä kuitenkin voitti ja hän alkoi tavata toisia nuoria ja uudelleen harrastaa yms. En edes äitinä ymmärtänyt kuinka vaikeaa se on myös sisarelle. Toivon, että sinulla ei suruaika ole yhtä pitkä. Ja jos uskallat luottaa kehenkään toiseen, aikuiseen tai kaveriisi, juttele hänen kanssaan. Kukaan ei pidä sinua hölmönä tai ajattele mitään pahaa. Kaikki haluaisivat varmasti auttaa. Voimia sinulle elämääsi!
Hei,
Olin sinun ikäinen, kun menetin isäni. Tuska ja ikävä oli todella suuri, mutta mikään ei tullut ulos. Kirjoitin kyllä ikävästäni, joka ehkä auttoi, mutta muuten sulkeuduin täysin. Kaksi vuotta isäni kuoleman jälkeen odotin häntä vielä takaisin. Nyt olen jo aikuinen. Usein olen miettinyt miten olisin voinut asiaa käsitellä paremmin, sillä kyllähän se mukana kulki vuosia ja vuosia. Kovetin itseni pitkäksi aikaa... joka vaikutti tapaan elää ja käsitellä myös muita elämän aikana vastaan tulleita asioita.
Aikuisena oli kyllä pakko mennä amamttiauttajan luokse. Hänen kanssaan vasta pääsin käsittelemään isäni kuolemaa ja sitä seurannutta yksinäisyyttä.
Siksi olisi tosi hyvä, jos voisit puhua asiasta jollekin... voisit myös kirjoittaa asiasta. Pahalta tuntuu sinun tuskasi.
Jos voisin auttaa sinua, auttaisin mielelläni. Voisit vaikka puhua minulle tai kirjoittaa..??
Mieti asiaa ja kirjoittele, jos siltä tuntuu, sp: [email protected]