Kaipaan viisaita neuvoja. Olen puoli vuotta (tiedän, vasta!) tuntenut voimakasta vetoa ortodoksiseen kirkkoon, siinä määrin, että luulen kaipaavani Kotiin.
Olen siis luterilainen, ja vasta nyt huomaan tuntevani kaikessa mihin törmään, yhteenkuuluvuutta teidän (ortodoksikristittyjen) kanssa.
Mitä Kirkko tarkoittaa ortodoksille, tai tarkemmin sanottuna, onko sen (nimenomaan ort. Kirkon) jäsenyys pelastuksen ehto? Kysyn siksi, että olen perheessäni yksin tästä kiinnostunut, en halua painostaa tai taivutella teini-ikäistä tytärtäni ja miestäni, mutta en myöskään haluaisi katkaista ehtoollisyhteyttä heihin.
Tiedän, että pelastus on Jumalan käsissä, mutta en tiedä mitä tästä ristiriidasta ajatella.
Kumpi on tärkeämpi, oikea kirkko, vai perheen yhteys? Miten typerältä tuo yksinkertaistettu kysymys kuulostaakaan!
Koettakaa silti vastata, joku!
Olen siis luterilainen, ja vasta nyt huomaan tuntevani kaikessa mihin törmään, yhteenkuuluvuutta teidän (ortodoksikristittyjen) kanssa.
Mitä Kirkko tarkoittaa ortodoksille, tai tarkemmin sanottuna, onko sen (nimenomaan ort. Kirkon) jäsenyys pelastuksen ehto? Kysyn siksi, että olen perheessäni yksin tästä kiinnostunut, en halua painostaa tai taivutella teini-ikäistä tytärtäni ja miestäni, mutta en myöskään haluaisi katkaista ehtoollisyhteyttä heihin.
Tiedän, että pelastus on Jumalan käsissä, mutta en tiedä mitä tästä ristiriidasta ajatella.
Kumpi on tärkeämpi, oikea kirkko, vai perheen yhteys? Miten typerältä tuo yksinkertaistettu kysymys kuulostaakaan!
Koettakaa silti vastata, joku!
Vastaukset 21
Vanhimmat
Saattaa tämä palsta olla aika brutaalis tuollaisen herkän asian keskusteluun. Vastaaja voi olla minkä tahansa lahkon jäsen tai melkeinpä kuka vain. Voi olla hyväkin, mutta otapa noista selvä. Luehan jokunen viestiketju, niin ymmärrät, mitä tarkoitan.
Netissä on muitakin suljetumpia keskustelupalstoja tällaiseen kyselyyn.
Eikä ehkä edes ollenkaan vastattavissa... Oma tilanteeni on, että koko perheeni (mies lapset) ovat myös ortodoksisen kirkon jäseniä, mutta mieheni "viisveisaa" Kirkossa käymisestä ja itseasiassa koko hommasta. Ei suorastaan vastusta, mutta sympatiseeraa buddhalaisuutta ym.
Ehtoollisyhteys on meillä siis teoreettinen, mieheni käy kirkossa aina, kun lehmät nousevat lentoon.
Lapset ovat selvästi kummissaan, kun isä ei "jaksa aamulla nousta", tai "jää vahtimaan taloa", mutteivät osaa pukea kummastustaan sanoiksi. Joskus asiasta on juteltu, että isi ei jaksa seisoa kirkossa - eikä istuakaan - kun hän hermostuu hitaudesta, jonka jälkeen pojat ihmettelevät, miksi HEIDÄN sitten pitäisi jaksaa jotain, jota heidän pitkänmatkanjuoksija-isänsä ei jaksa...
Yhdettätoista vuotta tässä sunnuntaiaamuisin pähkäilen, onko ainoa vapaa-aamu perheen kanssa tärkeämpi, kuin kirkossa käynti...
Tsemppiä.
Niin, tsemppiä sinullekin. Tilanteesi on oikeastaan ihan sama kuin minun, ja elän aina vaan toivossa, että jospa joskus saisin mennä koko porukalla kirkkoon!
Nyt sitten mietinkin, että jos liityn omista (täälläkin todetuista ehkä itsekkäistä) syistäni ortodoksiseen kirkkoon, heille kynnys ehkä vaan kasvaa... en tiedä.
Totta sekin, ettei kysymys ole näin vaan vastattavissa, mutta erilaiset tarinat ja näkökulmat auttavat.
Sinun itsesi on mietittävä suhdettasi uskontoon. Käy paleluksissa, tutki sydäntäsi, kuuntele opetusta.
Mutta seuraa myös, mitä esipaimenet vastaavat Helsingin Ortodoksisen Seurakunnan lehden provokatiivisiin mielipidekirjoituksiin.
Kannattaisiko vielä ennen mihinkään ryhtymistä tutkiskella mikä siellä kiinostaa. Onko se vain mukavamman näköistä, tuntuista vai miten se olisi parempaa. Miksi se kiinnostaa nyt ja miksi ei aikaisemmin. Mitä perheessä on "muuttunut". Vai olet vain itse alkanut katsella ja ajatella toisin. Kiire ei ole mihinkään. Mikään ei karkaa. Perille pääsee vaikka ei juoksekkaan.
Tuon edellisen kirjoittaja voi olla esim.
- vahalestadiolainen (tai sitten vanha-) tai muu luterilaisuuden sivuhaarojen kiihkeä kannattaja
- oikea ortodoksi tai sitten väärä
- ateisti
- ihan kuka vain
Entä asia, voihan se olla niinkin, mutta voi olla toisinkin. Kummassa päässä junassa on ravintolavaunu? -Etupäässä takapäässä.
Joka tapauksessa: väärä ohje.
Miten mieti, etsi ja rukoile –tyyliset vastaukset ovat vääriä. Eiköhän meidän eräs ongelmaryhmä ole joukon mukana nopeasti liittyneet, jotka eivät ole ajatelleet asiaa sen paremmin. Monet ovat jättäneet luterilaisen kirkon ja siirtyneet ortodoksiseen kotiin ja – näin voin sanoa 30 vuoden kokemuksella – eläneet ikään kuin kahden kulttuurin maailmassa. Lapsena saatua uskonnollista kasvatusta ei voi – eikä pidä – koskaan unohtaa, vaikka uudesta kodista tulee koti. Kodin tukea uuteen kirkkoon siirtymisessä ei voi yliarvioida, sillä lienee äärettömän raskasta etsiä omaa tietä ja elää ristiriitaisessa kodissa.
Kokonaisten perheiden tuleminen kirkkoon on varmasti paljon helpompaa jokaiselle. Kuorossamme oli perhe, joka kastettiin kerrallaan, mutta aikuisilla oli takana monta vuotta kuorossa, joten he tiesivät mihin olivat tulossa. Tunnen monia, jotka ovat liittyneet yksin kirkkoon, mutta monesta on myös tullut tapaortodoksi, joka ei ole missään kirkon toiminnassa mukana. En tiedä, antaako tällainen jäsenyys paljon ainakaan sellaiselle, joka oikeasti etsii omaa tietänsä Luojansa luokse.
En ole oikea ihminen neuvomaan mitä tehdä, jos valittavaksi tulisi perhe tai kirkko. Helposti sanotaan, että kellä ei ole kirkko äitinä, sillä ei ole Jumala isänä ja rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä kuin itseäsi. Onneksi en ole koskaan joutunut valitsemaan perheen ja oikeaksi kokemani kirkon välillä. Ratkaisun voisi yrittää löytää ajan kanssa. Toisiaan oikeasti rakastavat puolisot voivat luottaa toisiinsa ja rakkauteen liittyy aina myös toisen vapauden kunnioittaminen. Ketään ei saa sitoa niin, ettei hän voi kulkea oikeaksi tuntemaansa tietä. Luulisin, että puolisosi hyväksyy valintasi ellei tänä vuonna niin myöhemmin.
Perusteellisella työllä on enemmän siunausta kuin päähänpistoilla. Kukaan ei voi Sinua neuvoa, mutta harkitse tekosi ja sen seuraukset ennen päätöstä. Luultavasti löydät ratkaisun, joka tuo Sinut ortodoksiseen kirkkoon, mutta ei vie Sinulta perhettä. Siunausta Sinulle
Hauskaa, että kommentti koskee vain "edellisen kirjoittajaa" eikä asiaa ollenkaan. Lisään vielä alkuperäiseen kysymykseen näin:
Kun lähtee perheen kanssa matkalle vaikkapa Rovaniemelle ja on ostanut matkaliput VR:ltä ja varannut matkalukemiset ja muut eväät.
Ja sitten huomaakin matkan varrella Tampereella, että tuossahan menee kivan näköinen Express-bussi Rovaniemelle ja on siellä perillä varmasti nopeammin ja varmemmin kuin tämä juna.
Niin mitä tehdä?
Kannattaako pilata muiden matka ja hypätä itsekkäästi kyytiin, vai pitäisikö kertoa muillekin, että mennään seuraavalla kerralla bussilla? Ja toki ravintolavaunun olemassaolo on junalle selvä etu.
Aluksi, kiitos kaikille vastaajille. Olen jo saanutkin evästä monilta teistä.
Juuso tässä juuri kiteyttääkin osan kysymyksestäni, pienillä sievillä piikeillä varustettuna tosin. Kysymykseni kuuluikin, meneekö myös juna todella Rovaniemelle (luulisi, kun rata vie sinne vääjäämättä). Jos ei mene, toki pitäisi nähdä paljon enemmän vaivaa, jotta me kaikki perheenjäsenet saataisiin huomamaan bussiin vaihdon välttämättömyys. Ja jos menee, miksen minäkin tietysti pysyisi junassa kaikessa rauhassa. Uskon nimittäin, että yleensä ihmisen on hyvä pysyä siinä, missä on.
Tähän liittyy itselläni ainakin oman itsetuntemukseni mukaan muutakin kuin kivan näköinen kulkuväline. Mutta sen varmasti tiedättekin.
Liittyy myös sellainen, että muut eivät niin välttämättä ole tietoisia ja varmoja olevansa menossa Rovaniemelle. Minua on Rovaniemi alkanut matkan kuluessa kiinnostaa enemmän kuin toisia perheenjäseniä. Heille tämä on pääasiassa perheen yhteinen matka. Tietysti minullekin, mutta... Näin siis ihmissilmin nähtynä.
Jumala näkee tietysti asioiden todellisemman laidan.
Edelleen kuuntelen, mitä teillä on sanottavaa...
Niin siinäpä pulmaa.
Tavallaan, kun ostaa lipun, niin kyllä luottaa siihen, että kulkuväline menee perille. Saattaa olla lisäksi kuullutkin, että se ja se meni junalla ja toiset otti bussin. Siinä pitää vain luottaa kuljettajaan, että se vie perille.
Asian toinen puoli, että matkakumppanit ehkä eivät tiedä minne ostit liput tai että he eivät Rovaniemestä perusta on hankalaa. Parempihan se olisi olla sovinnossa, itsekkyys on usein pahasta.
Kyllä siellä perillä on sama vastaanotto, vaikka hyvästelet matkakumppanit yksi kerrallaan ja tulet mahdollisesti hiukan myöhässä. Itsekkyys tai siitä luopuminen panevat tiukoille.
Matkavertaus ontuu pahasti, sillä emme aktiivisesti valitse lapsuutemme kirkkoa. Lähdemme matkalle kuin evakkolapset, joiden kaulassa on lappu, johon on kirjoitettu päämäärä, mutta emme osaa lukea. Vanhempamme ovat valinneet meille parhaat mahdolliset laput, mutta he eivät myöskään ole varmoja junan pääteasemasta. Vertaus ontuu myös sikäli, että koko perhe voi matkustaa yhdessä, mutta kaikki eivät pääse perille. Kirkko on kuin ruoka-automaatti, josta voimme ostaa evästä matkalle, mutta valitettavasti emme tiedä, mistä automaatista saa hyvää ja terveellistä ruokaa ja mikä antaa vain makeisia.
Minä en usko, että ainoastaan yhden automaatin ruoka riittää perille tai vain yhden kirkon jäsenet pääsevät taivaaseen. En ymmärrä, miksi yhdessä ei voisi matkustaa, vaikka hakisi hengellisen ravinnon eri kirkosta; tai ruoan eri automaatista. Eväitä kannattaa verrata, mutta lällättäminen on typerää.
Se on aivan totta, että pikkulapsi ei tiedä mihin mennään, kun matkalle lähdettiin, eikä nykyään tiedä ollaanko bussissa vai junassa.
Ymmärsin kuitenkin, että kysyjän mukana oli jo isompia lapsia, ja että oltiin aikeissa keskustella matkan päämäärästä, mutta ei oltu sitä vielä aloitettu. Ja kysyjä epäili, että mahtavatko pääteasemalle haluta.
Kysyjällähän on ollut juuri evakkolapsen kohtalo, lappu on laitettu kaulaan, mutta hänpä alkaakin miettimään minne on menossa. Matkalla kuitenkin ovat kaikki.
Osa matkalaisia jää aina pois kyydistä. Myös perheenjäseniä voi jäädä matkasta. Osa jää jo Ouluun, ja luulee olevansa perillä
Matkaeväät loppuvat ja usein ne jaetaan, varsinkin niille annetaan, joilta ne puuttuvat.
En tiedä kannattaako automaaattia käyttää lainkaan. Sieltä saa usein kylmää ja kuivaa purtavaa, eikä se matkalaista virkistä.
Emme tosiaan osta itse lippua emmekä eroa matkan ajaksi toisistamme.
Mutta ajattelin, että jospa meidän on tarkoitus auttaa toisiammekin perille, kumpi on parempi, että yksi käy jossain syömässä tukevampaa ravintoa ja koettaa sen voimalla olla muiden apuna, vai että solidaarisesti syö samaa laihaa kuin muutkin... (huh tulipa kurja ilmaisu - mutta minusta tuntuu siltä).
Erityisesti edellisen viestisi viimeinen kappale oli lohdullinen, niin minäkin uskon.
Tämä palstalle rohkeneminen on osa mietintääni, mutta vain osa.
Voivatko luterilaiset ihmiset käydä ortodoksipapin luona puhumassa tällaisesta, onko heillä resursseja vai kädet täynnä omien lampaidensa hoitamista, tiedättekö? Vai voiko joku pappi vaikka vastata täällä?
Hei etsi lähialueesi ort. seurakunta ja ota yhteyttä pappiin, sillä se parhaiten selviää. Kerro missä ristiriidassa elät ja mitä mielessäsi liikkuu. Niin minä tein aikanaan, vaikka olin jo vakuuttunut silloin että olen oikealla tiellä. Minulla on ollut kaipuu ort.kirkkoon lapsesta asti, mutta uskalsin lähteä asialle vasta keski-iässä. Ennen seurakunnan vaihtoa keskustelin mieheni kanssa ja hän oli myötämielinen. Perhe ei ole seurannut mukana, mutta se ei haittaa päinvastoin. Vaikka nyt ollaan molemmat eri seurakunnissa se on tuonut paljon hyvää tullessaan. Ja aina voi rukoilla omiensa puolesta, oli sitten kirkossa kuin kirkossa. Varmasti ajan kanssa asiat selviävät ja saat mielenrauhan. Siunausta matkallesi.
...Rohkaisevaa kuulla, ettei kaikilla tosiaan ole ongelma se eri seurakuntaan kuuluminen. Jokaisellahan on omat sävynsä ja vaiheensa.
"Pelasta meidät niiden vaiheiden kautta, jotka Sinä tunnet." Isä Johannes (toivottavasti muistin oikein)
Olen kyllä valmistautunut pitkään pohtimis- ja etsimisaikaan, vastahan tässä on narun pää.
Minä kuulun nyt pitkän (liian pitkän, koska ennätin synnyttää lapsiakin sinä aikana)harkinnan jälkeen eri kirkkoon kuin mieheni ja lapseni, mutta lapset ovat huomattavan kiinnostuneita ortodoksisuudesta ja uskon heidän aikanaan liittyvän kirkkoon. Nyt se ei oikein onnistunut, koska se aiheuttaisi suuria järjestelyjä koulussa yms.
Mutta haikeaa se on kun ei yhdessä mennä ehtoolliselle, kirkkoon kuitenkin joskus.
Perhe on tärkeämpi, koska ilman sitä ei muodostu mitään kirkkoa.
Perhe on tärkeämpi, koska ilman sitä ei muodostu mitään kirkkoa.
Luonnollisesti paras mahdollinen tilanne liittymiselle on kotona asian puiminen ja sopiminen. Paras ulkopuolinen apu on tuskin ortodoksinen pappi vaan avioliittoneuvoja, perheterapeutti tms puolueeton asiantuntija, jonka luona aviopuolisot voivat puhua vaikeat asiat ilman että kehtaavat riidellä :-) Tällaisia asiantuntijoita löytyy kunnilta ja LUTERILAISELTA kirkolta, joka lienee paras vaihtoehto. Ammatti-ihminen yrittää parantaa perheessä vallitsevaa tilannetta ja puolisosi varmaan keskustelee mieluummin oman kirkon palvelijan luona kuin ortodoksisen papin luona. Tietenkin Sinun on pakkokin keskustella ortodoksisen papin kanssa, jotta voisit liittyä kirkkoon, mutta sinne on turha raahata vastahakoista siippaa.
Oikea kirkko ja perheyhteys eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Ortodoksipapin puolison pitää olla ortodoksi, mutta tarvittaessa kaikille muille käy melkein mikä vaihtoehto tahansa. Tunnen luterilaisesta kirkosta kaverin, jonka puoliso on kirkkoon kuulumaton helluntailainen ja uskoakseni erään ortodoksisen kirkontyöntekijän puoliso pysyi luterilaisessa kirkossa (hänen isänsä oli pappi), mutta ei se avio-onnea haitannut. Ulkomaalaisten kanssa avioituessa ei ole harvinaista, että molemmat säilyttävät oman uskontonsa. Miksi tavallisten pulliaisten tarvitsisi kuulua samaan kirkkoon, jotta perhesopu säilyisi?
Uskonto on iso asia, mutta kuitenkin se on kaiken muun rinnalla kohtuullisen pieni asia. Siippani käy kirkontilaisuuksissa 3-5 kertaa viikossa ja aikaa niihin kuluu alle 10 tuntia, joten muuhun elämään jää viikossa noin 160 tuntia. Aika lienee varsin vertailukelpoinen perjantaipullolle ja lauantaikrapulalle, mutta muuten kirkko on näistä kahdesta parempi vaihtoehto ;-o
Oma ort kirkkoon liittymispähkäilyni kesti vuosia, lopputuloksena se, että olen perheen ainoa ortodoksi (puoliso ja lapset ovat luterilaisia). Itselleni oli tärkeää, että asialla oli perheen hyväksyntä ja tuki. Ehtoollinen sakramenttina on minulle tärkeämpi kuin ehtoollisyhteys muun perheen kanssa. Itse en kokenut luterilaista ehtoollista enää sakramenttina: hae itse pikari korista, syö leipä omasta kädestäsi ja juo viini itse pikarista kaataen ja lopuksi vie likainen pikari "tiskikoriin" - kaikki tämä tapahtuen ns. jatkuvassa pöydässä muutti ehtoollisen minulle tavalliseksi "maalliseksi välipalaksi". Jäin kaipaamaan ehtoollisesta pyhyyden läsnäoloa. Ehtoollisesta tuli siis minulle tärkeä kysymys kirkkoa vaihtaessani. Perheen yhteys ei asiasta miksikään pilaantunut, päinvastoin rikastui.
Ortodoksisen papin kanssa asiasta kannattaa keskustella. Pappi ei sinua käännytä eikä ylipuhu mihinkään!
Itse olen päättänyt asettaa oikean kirkon ykköstilalle. Mieheni ja lapseni jäävät luterilaisiksi, kun itse vaihdan kirkkoa pikapuoliin. Olen pohtinut tätä asiaa on/off jo useamman vuoden. Välillä yritin ajatella niin kuin sinäkin, että ihmisen on hyvä pysyä siinä mihin on syntynyt. Mutta kun yritin käydä luterilaisissa jumalanpalveluksissa, aina minut valtasi kaipuu takaisin ortodoksiseen kirkkoon. Eikä se kaipuu mene pois, vaikka mitä tekisin. Joten alkaa tuntua siltä, ettei vaihtoehtoja ole.
Perhe siis tehkööt valintansa omasta puolestaan, itse ajattelen, että vaikka perhe onkin valtavan tärkeä, ihmisen suhde Jumalaan menee KAIKEN muun edelle. Onneksi mieheni suhtautuu tähän "hurahdukseeni" ihan hämmästyttävän suvaitsevaisesti. Kieltämättä olo on tosin joskus yksinäinen, kun tuntuu, että iso osa elämästäni on sellainen, joka kuuluu vain minulle, eli olen tosi orpo tämän ortodoksisuuteni kanssa. Ja asiaa pahentaa se, ettei tuttavapiirissänikään ole yhtäkään ortodoksia, enkä myöskään seurakunnassa ole onnistunut tutustumaan keneenkään. Mutta loppujen lopuksi ei minulla ole paljon valittamista, koska uskon löytäminen lienee paras asia mikä elämässäni on tapahtunut.