Nyt kaipaan neuvoja siitä, mitä pitäisi tehdä!
Nimittäin isoäitini, 85-vuotias, on aina ollut hyvin reipas ja hyväkuntoinen. On saanut asua terveenä omassa kodissaan, huolehtinut itse ruuanlaitostaan ja muista asioistaan. Pääsee liikkumaan hyvin itse, ja käy ties missä eri vanhustenkerhoissa ja tapahtumissa. Äitini, hänen ainoa tyttärensä, käy hänen luonaan harva se päivä, ja työaikanaan jää hänen luokseen myös monesti yöksi. Myös me hänen kaksi ainoata lastenlastaan käymme hänen luonaan useita kertoja viikossa.
Mut joo, välillä tuntuu, ettei mikään näytä riittävän, vaikka hänellä näyttää olevan asiat paremmin ku useimmilla muilla ikäisillään. Jatkuvasti pitäisi jonkun olla hänen luonaan yötä, ettei vaan mitään yllättävää tapahdu. Ja jos jostain syystä ei olla keritty muutamaan päivään käymään, on se hänelle "kova isku" ja iltaisin hän on alkanut valittamaan yksinäisyyttään, ja sitä, miten kukaan koskaan ei ole hänen luonaan yötä. Ja jos tuosta yökutsusta kieltäytyy, alkaa puhe siitä, miten hän on vanha, ei elä enää kauaa, ja ei ole kauaa täällä meidän riesana. Järki isoäidilläni toimii todella hyvin, joten en voi myös sietää jatkuvasti sitä, miten hän ottaa kaikki eriävät mielipiteeni henkilökohtaisesti, kapinana häntä vastaan. Aina pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo, ja jos esitän eriävän mielipiteeni, tulee kommenttia "miten mun pitäis ymmärtää paremmin vanhoja ihmisiä, oppia kuuntelemaan jne jne, hän voi lähteä täältä pois minä päivänä hyvänsä, ja sillon ei ole enää mummoa neuvomassa" , mikä musta tuntuu lähinnä syyllistämiseltä.
Samoin kun sanoin suoraan, etten voi muuttaa asumaan hänen luokseen, vaikka hän tarvitseekin nykyään apua tavallista enemmän, kysyi hän, että mitä hänen sitten pitäisi tehdä ? Lähteä vanhainkotiin ?
Rakastan kyllä isoäitiäni, mutta mielestäni vanhuutta ei saisi käyttää tekosyynä toisten ihmisten ohjaamiselle ja oman tahdon saamiselle läpi. Meillä kun on myös omat työt ja opiskelut, niin aina ei energiaa riittäisi vielä toisen asioiden jatkuvalle hoitamiselle.
Mitäpä ootte mieltä tilanteesta ? Onko muilla samanlaisia kokemuksia ?
Nimittäin isoäitini, 85-vuotias, on aina ollut hyvin reipas ja hyväkuntoinen. On saanut asua terveenä omassa kodissaan, huolehtinut itse ruuanlaitostaan ja muista asioistaan. Pääsee liikkumaan hyvin itse, ja käy ties missä eri vanhustenkerhoissa ja tapahtumissa. Äitini, hänen ainoa tyttärensä, käy hänen luonaan harva se päivä, ja työaikanaan jää hänen luokseen myös monesti yöksi. Myös me hänen kaksi ainoata lastenlastaan käymme hänen luonaan useita kertoja viikossa.
Mut joo, välillä tuntuu, ettei mikään näytä riittävän, vaikka hänellä näyttää olevan asiat paremmin ku useimmilla muilla ikäisillään. Jatkuvasti pitäisi jonkun olla hänen luonaan yötä, ettei vaan mitään yllättävää tapahdu. Ja jos jostain syystä ei olla keritty muutamaan päivään käymään, on se hänelle "kova isku" ja iltaisin hän on alkanut valittamaan yksinäisyyttään, ja sitä, miten kukaan koskaan ei ole hänen luonaan yötä. Ja jos tuosta yökutsusta kieltäytyy, alkaa puhe siitä, miten hän on vanha, ei elä enää kauaa, ja ei ole kauaa täällä meidän riesana. Järki isoäidilläni toimii todella hyvin, joten en voi myös sietää jatkuvasti sitä, miten hän ottaa kaikki eriävät mielipiteeni henkilökohtaisesti, kapinana häntä vastaan. Aina pitäisi tehdä niin kuin hän sanoo, ja jos esitän eriävän mielipiteeni, tulee kommenttia "miten mun pitäis ymmärtää paremmin vanhoja ihmisiä, oppia kuuntelemaan jne jne, hän voi lähteä täältä pois minä päivänä hyvänsä, ja sillon ei ole enää mummoa neuvomassa" , mikä musta tuntuu lähinnä syyllistämiseltä.
Samoin kun sanoin suoraan, etten voi muuttaa asumaan hänen luokseen, vaikka hän tarvitseekin nykyään apua tavallista enemmän, kysyi hän, että mitä hänen sitten pitäisi tehdä ? Lähteä vanhainkotiin ?
Rakastan kyllä isoäitiäni, mutta mielestäni vanhuutta ei saisi käyttää tekosyynä toisten ihmisten ohjaamiselle ja oman tahdon saamiselle läpi. Meillä kun on myös omat työt ja opiskelut, niin aina ei energiaa riittäisi vielä toisen asioiden jatkuvalle hoitamiselle.
Mitäpä ootte mieltä tilanteesta ? Onko muilla samanlaisia kokemuksia ?
Vastaukset 9
Vanhimmat
tekstin: käyttääkö vanhukset hyväkseen vanhuuttaan. Tuo on hyvin tuttua. Vedotaan siihen, ettei hänelle ole tarpeeksi aikaa, ja kun ei vanhukselle itsellekään viitsi päin naamaa paukauttaa, että mitäs se meidän muiden elämä. Koska sehän on totta, että vanhukset loukkaantuu siitä...Tuohon on todella vaikea sanoa mitään, koska heti syytetään heitteelle jätöstä. Vanhukset heittäytyvät niin helposti marttyyrin asemaan, kuinka he ovat käyneet läpi sodat, rakentaneet tämän maan. Meille on opetettu, että vanhusta tulee kunnioittaa, ja haluamme pitää siitä opista kiinni. Mutta kukaan ei oikeesti ajattele sitä, kuinka heidän läheisten elämä kärsii siitä, kun yksi juoksuttaa koko ajan. Ja sitten, aletaan puhumaan kuolemasta, että kuinka hyvä olisikaan kun kuolisin jo pois. Heitetään syyt toisten niskaan.
Itse olen miettinyt ihan samaa kuin sinäkin. Toisaalta, yritän välillä laittaa itseni vanhuksen asemaan, miettiä sitä aikaa, kun joskus olen kenties itse vanhus. TOivon vain, että pystyn olemaan tervejärkinen tuolloin, ja ymmärtämään, ettei ne lapset aina ehdi. Sillä heillä on omakin elämä. Omat ystävyyssuhteet yms. Mutta kait sitä on itse samanlainen, mitä geeniperimä sisällään kantaa.
Niin.. Niin kauan kuin muistan, on isoäitini aina ottanut puheeksi kuoleman, jos olen ollut hänen mielestään "hankala". Mä pelkään, että menetän kohta malttini lopullisesti, kun saan jatkuvasti puolustella mun omia ratkaisujani ja valintojani, mm. ammatin valintaa, jossa ei ole mitään muuta vikaa tai outoa kuin se, ettei se ole hänen toiveensa mukainen.
Ymmärrän kyllä, miten elämä vanhuksena ei varmastikaan ole helppoa, mutta kyllä se ärsyttää, miten mummo ja monet muut sukulaiset odottaa, miten olis ikäänku meidän valvollisuus hoitaa isoäitimme asioita. Me kun ollaan "nuoria ja vahvoja" , miksi koskaan ei ymmärretä sitä, miten nuoretkin voivat väsyä ja uupua eikä toisten asioilla juokseminen ole aina niin yksinkertaista ja vaivatonta.
Ja todellakin, kun olisi sitä omaakin elämää ja nuoruutta elettävänä.
Tottakait vanhusten hyvinvointi on meidän nuorempien velvollisuus.
Heidän on saatava olla perheen hoivassa ja turvassa loppuun asti, vaikkapa sitten vanhustenkohdilla.
Vanhuksia ei saa koskaan hylätä, olivatpa he sitten miten rasittavia tahansa.
Olet näköjään vaikeassa tilanteessa - en kyllä osaa neuvoa, muuta kuin sen - että elä nuoruuttasi kaikessa rauhassa äläkä anna toisten millään verukkeella rikkoa omia niin henkisiä kuin fyysisiäkään rajojasi.
Velvollisuudet koskevat myös sitä vanhusväestöä...kukaan ei voi käyttää toisia rajoitta hyväkseen - valitettavasti ne rajat on todellakin osattava itse asettaa - muutoin joutuu kyllä rankasti hyväksikäytettyä.
Tähän hyväksikäyttöön syyllistyvät myös monet "ihanat vanhukset". Ihminen ei näköjään ole koskaan valmis - kasvun varaa monessakin mielessä on myös ikä-ihmisillä.
Näinhän se menee, kuin kuvaat. Elämään kuuluu nuoruus ja vanhuus. Sinun kannanottosi tuntuu vanhuksesta varmaan samalta kuin hänen puheensa tuntuvat sinusta.
Kuitenkin kummankin pitäisi pärjätä elämä ihan loppuun asti. Eli jäitä hattuun. Viisaampi laittaa niitä hattuun enemmän ja venyttää pinnaa pitemmälle.
Kiitos kommenteista!
Kyllä mä ihan mielelläni silloin tällöin auttelen, jos koen, et se perustuu vapaaehtosuuteen ja jonkinlaiseen arvostukseen ja todelliseen avuntarpeeseen, mutta en kestä sitä, että toinen olettaa heti kun ovesta astun sisään, et ilman mitään aikasempia puheita asiasta siivoaisin tuosta vaan koko kämpän tai alkaisin pesemään ikkunoita. Ja jos sitten sanon, ettei mulla oikein olisi aikaa tehdä sitä juuri nyt, luulee hän, etten vain viitsi tai halua auttaa häntä. Tai juuri sitä oman elämän puolustelua, että olen kiltti ainoastaan silloin, kuin teen hänen tahtonsa mukaan, ja jos taas toimin toisella, omalla tavallani, olen hassu ja et "vielä mä joku päivä ymmärrän, miten hänen ratkaisunsa olisi ollut mulle parempi vaihtoehto" . Juuri tuon takia, kun koen, ettei mun valintoja arvosteta tai tueta, mun on hirveän vaikea olla suopea ja ymmärtäväinen ja auttaa noissa käytännön asioissa, vaik muuten olen mielestäni ihan auttavainen ja ymmärtäväinen persoona. Kyse on siis ehkä lähinnä tuosta henkisestä puolesta ja periaatteista.
Itse otan vanhan omaiseni luokseni asumaan, koskei mikään taho ota huolehtiakseen minulle rakkaasta ihmisestä. Vanhainkoti paikkoja ei ole.
Tällaista päätöstä ei tehdä hetken mielijohteesta, mutta kylläkin pikaisesti kun tarve niin vaatii.
Enkä minä elämääni tuon vuoksi tunne menettäväni, korkeintaan saan puolivuotta/vuoden, jona aikana aika tavallaan pysähtyy.
Tuon ajan jälkeen tiedän olevani homattavasti viisaampi pitkämielisempi ja rohkeampi jatkamaan omaa elämääni.
Vanhuudessaan ihminen alkaa kertaamaan elettyä elämäänsä ja jos hänellä on tavallaan jäänyt jokin asia kesken (käsittelemättä) lapsuudessa/nuoruudessa/aikuisuudessa, niin tämä tarve tulee esiin vanhuuden päivillä.
Kenties isoäitisi kaipaisi enemmän arvostusta tekemästään työstä ja eletystä elämästä? Hän voi tuntea olonsa yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisikin ihmisiä.
Voisit vaikka kokeilla muistella hänen kanssaan menneitä, hyviä aikoja. Kyselisit esim. millaista oli hänen nuoruudessaan ja istuisit oikein viereen kuuntelemaan. Osoittaisit hänelle kuinka olet kiinnostunut juuri hänen elämästään ja kuinka tärkeää on se miltä hänestä tuntuu. Todellinen läsnäolo ja toisen ihmisen kuunteleminen vaatii muutakin kuin vain kuuloetäisyydellä olemista. =)
Valitettavasti ei aika tahdo riittää näille meidän vanhuksillemme. Välillä se on ihan realistista.
Jos on turvattomuuden tunnetta ja pelkoa yksin, niin olisiko turvarannekkeesta apua.
Ikkunanpesijöitä yms.. saa myös täältä.
http://www.elias.fi/
Eri asia on sitten saada se vanhus käyttämään näitä palveluja.