Anarkismi on ideologiana monitahoinen, ja sitä on vaikea määritellä lyhyesti. Yleistettynä voisi sanoa, että anarkismi on vapauden aate, joka ei hyväksy auktoriteettia missään muodossa. Vapaus ja auktoriteetti ovat keskenään loogisessa ristiriidassa, minkä vuoksi kaikki valta poliittisessa, taloudellisessa, sotilaallisessa ja uskonnollisessa muodossa tulisi poistaa. Vasta tämän jälkeen voidaan saavuttaa täydellinen vapaus, vapaus jota ei rajoita mikään muu kuin vapaus valita.
Anarkismi on liberalismin, sosialismin ja konservatismin rinnalla yksi neljästä suuresta yhteiskuntafilosofisesta aatesuunnasta, mutta tästä huolimatta varsin huonosti tunnettu ja vähän tutkittu aihe. Anarkismia voidaan kutsua poliittiseksi filosofiaksi, vaikkakin se on luonteeltaan antipoliittinen. Anarkistit eivät tavoittele poliittista valtaa, he haluavat hävittää sen.
Termi "anarkismi" on peräisin kreikankielisistä sanoista "an archia", joka merkitsee väljästi käännettynä "ilman esivaltaa". Anarkistisen ajattelun juuret ovat syvällä inhimillisen sivistyksen pohjamullissa, sen esihistoria ulottuu niinkin kauas kuin taolaisuuteen ja antiikin ajattelijoihin. Ensimmäisenä varsinaisena anarkistina pidetään englantilaista William Godwinia (1756-1836), joka esitteli kirjassaan Inquiry Conserning Political Justice anarkistisen opin ja yhteiskuntaluonnoksen. Anarkismi on siis oppina parinsadan vuoden ikäinen, aivan kuin muutkin yhteiskuntafilosofiset aatteet.
Anarkismissa pyritään muodostamaan valtioton ja hierarkiaton yhteiskunta, joka on organisoitu alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin kuten nykyinen järjestelmä.
Valtio on paitsi tarpeeton, myös vahingollinen laitos. Valtio edustaa viime kädessä pakkovaltaa; se on olemassa turvatakseen hallitsevassa asemassa olevien valtapyyteet sekä taloudelliset intressit. Ajatus valtiosta pakkovaltana on suorastaan itsestäänselvä: ei tarvitse olla edes anarkismin kannattaja tajutakseen, että valtion kansalaisena oleminen ei ole mikään vapaa valinta, vaan asia, johon on pakko alistua halusipa sitä tai ei. Valtiottomia ihmisiä löytyy ainoastaan kaikkein syrjäisimpien alkuperäiskansojen keskuudesta, jotka ovat tarpeeksi eristäytyneitä, tuntemattomia tai hyödyttömiä "ansaitakseen" kansalaisuuden.
Vallassa oleva demokratian käsitys - vapaus valita jokin neljästä tai viidestä lähes samankaltaisesta vaihtoehdosta, jotka ovat valmiiksi saneltuja ja ajateltuja - on todellisen demokratian irvikuva. Äänestäessään kansalainen luovuttaa pois päätäntävaltansa itseään koskevissa ja yhteisissä asioissa edustajille, joiden toimintaan hänellä ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta vaalikauden aikana. Anarkistisessa yhteiskunnassa edustajien tulee olla valitsijoidensa erotettavissa ja kaikkien tehtyjen päätösten valitsijoiden kumottavissa - jos edustajia ylipäätään tarvitaankaan...Kaikilla ihmisillä ja yhteisöillä tulee olla täysi itsehallinto ja päätäntävalta itseään koskevissa asioissa.
Tasa-arvon periaate on anarkisteille yhtä tärkeä kuin ehdoton yksilönvapauden kunnioitus. Anarkistinen yksilönvapaus ei ole mahdollista, elleivät vapaat yksilöt ole keskenään tasa-arvoisia. Tasa-arvon on toteuduttava kaikilla tasoilla ikään, sukupuoleen, väriin, kieleen, kulttuuriin, mielipiteisiin, persoonallisuuteen ja kaikkiin muihin epäolennaisiin ominaisuuksiin katsomatta. Ihminen voi olla vapaa vain samalla tavalla vapaiden ihmisten joukossa.
Anarkismi tekee selvän pesäeron muihin ideologioihin, liberalismiin, sosialismiin ja etenkin konservatismiin. Konservatismin ideologia on aina riippuvainen siitä, millaisessa kulttuurissa kyseisen aatteen kannattaja elää. Lyhyesti sanottuna se edustaa täydellistä vastakohtaa anarkismille: kun anarkisti haluaa murskata nykyisen yhteiskuntajärjestyksen, tahtoo konservatiivi säilyttää sen. Hegeliläiset käsitykset valtion jumalaisesta olemuksesta ja vapaudesta valtiolle alistumisena ovat anarkistille suorastaan tyrmistyttäviä.
Sekä liberalismi että anarkismi julistavat olevansa vapauden aatteita. Liberalistien mielestä ihminen on vapaa, kun mikään laki, sääntö, konkreettinen valvonta tai väkivalta eivät estä häntä toimimasta haluamallaan tavalla. Yhteiskunnasta tulisi siis poistaa kaikki esteet sellaiselta toiminnalta, joka ei vahingoita ihmisiä tai yhteiskuntaa. Anarkistien mukaan tällainen kuva vapaudesta ei ota tarpeeksi huomioon niitä asioita, jotka puuttumisellaan estävät ihmistä toimimasta (esim. ravinnon, tiedon, taidon ja välineiden puute). Tämänkaltaiset esteet rajoittavat toimintaa yhtä tehokkaasti kuin liberalistien määrittelemät esteet. Anarkistit eivät myöskään hyväksy liberalistista ihmiskäsitystä, jonka mukaan ihminen on egoistinen laskukone, joka tavoittelee vain omaa etua välittämättä lainkaan muista ihmisistä. Tasa-arvo ei saa todellakaan olla vain sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet oman edun tavoitteluun! Lisäksi anarkistinen käsitys valtiosta eroaa täysin liberalistien vastaavasta. He eivät pidä ihmisiä niin pahoina, että heitä pitäisi koko ajan hallita ja estää vahingoittamasta kanssaihmisiään.
Vaikka anarkismi ja sosialismi ovat hyvin pitkälti samaa mieltä kapitalismin ja porvarillisen valtion epäonnistumisesta ja vaikka molemmat aatesuunnat pyrkivät luomaan uudenlaisen yhteiskunnan, josta riisto on hävitetty, on niiden välillä ylitsepääsemättömiä eroja.Anarkistit torjuvat sen, että sosialistit ovat valmiita uhraamaan vapauden tasa-arvon saavuttamiseksi.
Reaalisosialismissahan on käynyt juuri niin, että pieni etuoikeutettujen joukko on käyttänyt valtaa kansan nimissä, eli Orwellin sanat "kaikki ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" - on käynyt toteen. Tilanne on ollut kansalaisen kannalta paljon pahempi kuin kapitalistisessa järjestelmässä on milloinkaan saavutettu.
Yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa tunnustetaan kaksi arvoa, joita ihanneyhteiskunnan tulisis toteuttaa. Nämä ovat vapaus ja oikeudenmukaisuus/tasa-arvo. Vapauden ja oikeudenmukaisuuden on tavallisesti ajateltu olevan ristiriidassa keskenään, ja periaatteessa kaikki yhteiskuntafilosofiat esittävät oman ratkaisunsa tähän ongelmaan. Tasapainotilaan pyrkiminen on johtanut siihen, että toisesta arvosta on jouduttu tinkimään toisen saavuttamiseksi. Karkeasti sanottuna liberalismi uhraa oikeudenmukaisuuden vapauden vuoksi, sosialismi painottaa tasa-arvoa vapauden kustannuksella ja konservatismi puolestaan ei tee yhtään mitään.
Anarkismi hylkää tämän kahtiajaon. Sen mukaan vapaus ja tasa-arvo eivät suinkaan ole vastakohtia, vaan toistensa edellytyksiä.
Anarkistit mielletään usein joko väkivaltaisiksi terroristeiksi tai idealistisiksi haihattelijoiksi, ja anarkismi-sanaan liitetään kaaoksen ja epäjärjestyksen piirteitä. Utopia ihmisten harmonisesta yhteiselosta ilman valtaa ja väkivaltaa kuulostaa naiivilta ajatusleikiltä, jolla ei ole mitään käytännön menestymismahdollisuuksia.
Mistä sitten voidaan tietää, ettei anarkistinen yhteiskuntamalli toimi? Ei mistään, ellei sitä kokeilla todellisuudessa. Ainakaan Espanjan sisällisodan aikaiset kokemukset eivät tyrmää tätä mahdollisuutta. Silloin anarkistit onnistuivat perustamaan itsehallinnollisen alueen ja saivat haltuunsa tehtaita, joita pyöritettiin anarkististen periaatteiden mukaisesti. Kaikki toimi erinomaisesti, mutta nationalistit voittivat sisällissodan eikä se tiennyt hyvää muille osapuolille, sosialisteille, tasavaltalaisille ja anarkisteille...
Kommunismin sorruttua mahdottomuuteensa on maailmassa vaivuttu vaihtoehdottomuuden tilaan, jossa nykyisenkaltainen järjestelmä nähdään ainoana mahdollisuutena. On vaivuttu kyynisyyteen: koska sosialismi epäonnistui ja hyvinvointivaltiokin on liian kallis, ei ole enää muita mahdollisuuksia kuin alati raaistuva markkinatalous. Anarkismia tarvitaan osoittamaan, että vaihtoehtoja on olemassa.
FIGHT TEH RACISMS!
Anarkismi on liberalismin, sosialismin ja konservatismin rinnalla yksi neljästä suuresta yhteiskuntafilosofisesta aatesuunnasta, mutta tästä huolimatta varsin huonosti tunnettu ja vähän tutkittu aihe. Anarkismia voidaan kutsua poliittiseksi filosofiaksi, vaikkakin se on luonteeltaan antipoliittinen. Anarkistit eivät tavoittele poliittista valtaa, he haluavat hävittää sen.
Termi "anarkismi" on peräisin kreikankielisistä sanoista "an archia", joka merkitsee väljästi käännettynä "ilman esivaltaa". Anarkistisen ajattelun juuret ovat syvällä inhimillisen sivistyksen pohjamullissa, sen esihistoria ulottuu niinkin kauas kuin taolaisuuteen ja antiikin ajattelijoihin. Ensimmäisenä varsinaisena anarkistina pidetään englantilaista William Godwinia (1756-1836), joka esitteli kirjassaan Inquiry Conserning Political Justice anarkistisen opin ja yhteiskuntaluonnoksen. Anarkismi on siis oppina parinsadan vuoden ikäinen, aivan kuin muutkin yhteiskuntafilosofiset aatteet.
Anarkismissa pyritään muodostamaan valtioton ja hierarkiaton yhteiskunta, joka on organisoitu alhaalta ylöspäin eikä päinvastoin kuten nykyinen järjestelmä.
Valtio on paitsi tarpeeton, myös vahingollinen laitos. Valtio edustaa viime kädessä pakkovaltaa; se on olemassa turvatakseen hallitsevassa asemassa olevien valtapyyteet sekä taloudelliset intressit. Ajatus valtiosta pakkovaltana on suorastaan itsestäänselvä: ei tarvitse olla edes anarkismin kannattaja tajutakseen, että valtion kansalaisena oleminen ei ole mikään vapaa valinta, vaan asia, johon on pakko alistua halusipa sitä tai ei. Valtiottomia ihmisiä löytyy ainoastaan kaikkein syrjäisimpien alkuperäiskansojen keskuudesta, jotka ovat tarpeeksi eristäytyneitä, tuntemattomia tai hyödyttömiä "ansaitakseen" kansalaisuuden.
Vallassa oleva demokratian käsitys - vapaus valita jokin neljästä tai viidestä lähes samankaltaisesta vaihtoehdosta, jotka ovat valmiiksi saneltuja ja ajateltuja - on todellisen demokratian irvikuva. Äänestäessään kansalainen luovuttaa pois päätäntävaltansa itseään koskevissa ja yhteisissä asioissa edustajille, joiden toimintaan hänellä ei ole mitään vaikutusmahdollisuutta vaalikauden aikana. Anarkistisessa yhteiskunnassa edustajien tulee olla valitsijoidensa erotettavissa ja kaikkien tehtyjen päätösten valitsijoiden kumottavissa - jos edustajia ylipäätään tarvitaankaan...Kaikilla ihmisillä ja yhteisöillä tulee olla täysi itsehallinto ja päätäntävalta itseään koskevissa asioissa.
Tasa-arvon periaate on anarkisteille yhtä tärkeä kuin ehdoton yksilönvapauden kunnioitus. Anarkistinen yksilönvapaus ei ole mahdollista, elleivät vapaat yksilöt ole keskenään tasa-arvoisia. Tasa-arvon on toteuduttava kaikilla tasoilla ikään, sukupuoleen, väriin, kieleen, kulttuuriin, mielipiteisiin, persoonallisuuteen ja kaikkiin muihin epäolennaisiin ominaisuuksiin katsomatta. Ihminen voi olla vapaa vain samalla tavalla vapaiden ihmisten joukossa.
Anarkismi tekee selvän pesäeron muihin ideologioihin, liberalismiin, sosialismiin ja etenkin konservatismiin. Konservatismin ideologia on aina riippuvainen siitä, millaisessa kulttuurissa kyseisen aatteen kannattaja elää. Lyhyesti sanottuna se edustaa täydellistä vastakohtaa anarkismille: kun anarkisti haluaa murskata nykyisen yhteiskuntajärjestyksen, tahtoo konservatiivi säilyttää sen. Hegeliläiset käsitykset valtion jumalaisesta olemuksesta ja vapaudesta valtiolle alistumisena ovat anarkistille suorastaan tyrmistyttäviä.
Sekä liberalismi että anarkismi julistavat olevansa vapauden aatteita. Liberalistien mielestä ihminen on vapaa, kun mikään laki, sääntö, konkreettinen valvonta tai väkivalta eivät estä häntä toimimasta haluamallaan tavalla. Yhteiskunnasta tulisi siis poistaa kaikki esteet sellaiselta toiminnalta, joka ei vahingoita ihmisiä tai yhteiskuntaa. Anarkistien mukaan tällainen kuva vapaudesta ei ota tarpeeksi huomioon niitä asioita, jotka puuttumisellaan estävät ihmistä toimimasta (esim. ravinnon, tiedon, taidon ja välineiden puute). Tämänkaltaiset esteet rajoittavat toimintaa yhtä tehokkaasti kuin liberalistien määrittelemät esteet. Anarkistit eivät myöskään hyväksy liberalistista ihmiskäsitystä, jonka mukaan ihminen on egoistinen laskukone, joka tavoittelee vain omaa etua välittämättä lainkaan muista ihmisistä. Tasa-arvo ei saa todellakaan olla vain sitä, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet oman edun tavoitteluun! Lisäksi anarkistinen käsitys valtiosta eroaa täysin liberalistien vastaavasta. He eivät pidä ihmisiä niin pahoina, että heitä pitäisi koko ajan hallita ja estää vahingoittamasta kanssaihmisiään.
Vaikka anarkismi ja sosialismi ovat hyvin pitkälti samaa mieltä kapitalismin ja porvarillisen valtion epäonnistumisesta ja vaikka molemmat aatesuunnat pyrkivät luomaan uudenlaisen yhteiskunnan, josta riisto on hävitetty, on niiden välillä ylitsepääsemättömiä eroja.Anarkistit torjuvat sen, että sosialistit ovat valmiita uhraamaan vapauden tasa-arvon saavuttamiseksi.
Reaalisosialismissahan on käynyt juuri niin, että pieni etuoikeutettujen joukko on käyttänyt valtaa kansan nimissä, eli Orwellin sanat "kaikki ovat keskenään tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset" - on käynyt toteen. Tilanne on ollut kansalaisen kannalta paljon pahempi kuin kapitalistisessa järjestelmässä on milloinkaan saavutettu.
Yhteiskuntafilosofisessa ajattelussa tunnustetaan kaksi arvoa, joita ihanneyhteiskunnan tulisis toteuttaa. Nämä ovat vapaus ja oikeudenmukaisuus/tasa-arvo. Vapauden ja oikeudenmukaisuuden on tavallisesti ajateltu olevan ristiriidassa keskenään, ja periaatteessa kaikki yhteiskuntafilosofiat esittävät oman ratkaisunsa tähän ongelmaan. Tasapainotilaan pyrkiminen on johtanut siihen, että toisesta arvosta on jouduttu tinkimään toisen saavuttamiseksi. Karkeasti sanottuna liberalismi uhraa oikeudenmukaisuuden vapauden vuoksi, sosialismi painottaa tasa-arvoa vapauden kustannuksella ja konservatismi puolestaan ei tee yhtään mitään.
Anarkismi hylkää tämän kahtiajaon. Sen mukaan vapaus ja tasa-arvo eivät suinkaan ole vastakohtia, vaan toistensa edellytyksiä.
Anarkistit mielletään usein joko väkivaltaisiksi terroristeiksi tai idealistisiksi haihattelijoiksi, ja anarkismi-sanaan liitetään kaaoksen ja epäjärjestyksen piirteitä. Utopia ihmisten harmonisesta yhteiselosta ilman valtaa ja väkivaltaa kuulostaa naiivilta ajatusleikiltä, jolla ei ole mitään käytännön menestymismahdollisuuksia.
Mistä sitten voidaan tietää, ettei anarkistinen yhteiskuntamalli toimi? Ei mistään, ellei sitä kokeilla todellisuudessa. Ainakaan Espanjan sisällisodan aikaiset kokemukset eivät tyrmää tätä mahdollisuutta. Silloin anarkistit onnistuivat perustamaan itsehallinnollisen alueen ja saivat haltuunsa tehtaita, joita pyöritettiin anarkististen periaatteiden mukaisesti. Kaikki toimi erinomaisesti, mutta nationalistit voittivat sisällissodan eikä se tiennyt hyvää muille osapuolille, sosialisteille, tasavaltalaisille ja anarkisteille...
Kommunismin sorruttua mahdottomuuteensa on maailmassa vaivuttu vaihtoehdottomuuden tilaan, jossa nykyisenkaltainen järjestelmä nähdään ainoana mahdollisuutena. On vaivuttu kyynisyyteen: koska sosialismi epäonnistui ja hyvinvointivaltiokin on liian kallis, ei ole enää muita mahdollisuuksia kuin alati raaistuva markkinatalous. Anarkismia tarvitaan osoittamaan, että vaihtoehtoja on olemassa.
FIGHT TEH RACISMS!
Vastaukset 2
Vanhimmat
ja keskity siihen heinänpolttoosi.
lol