Kirjoitan tämän ylös lähinnä selkiyttääkseni omaa päätäni. Tietenkin olen kiinnostunut myös muiden ajatuksista, sillä varmasti ainakin joku muukin on ollut joskus tässä tilanteessa. Kuinka helvetissä lopettaa pitkä ja näennäisesti hyvä suhde, purkaa kihlaus ja muuttaa pois yhteisestä kodista.
Aloin seurustella (vielä tällä hetkellä) avomieheni kanssa kesällä 2003. Takana oli tuolloin reilut puoli vuotta chattailyä ja yhteydenpitoa puhelimella. Seurustelun aloitus tapahtui miehen aloitteesta, hän oli tunnustanut rakkauttaan jo ennen ensimmäistä tapaamistamme. Minulla taas oli vähän realistisempi suhtautumistapa, olisin ehkä halunnut edetä rauhallisemmin. Olin tuolloin juuri 18 vuotta täyttänyt ja vielä lukiossa, mies 20 ja ensimmäistä vuotta opiskelemassa.
Samana päivänä kun tapasimme ensimmäisen kerran, aloimme seurustella ja menimme sänkyyn. Ensimmäinen kerta molemmille, samoin ensimmäinen suhde. Tuntui ihmeelliseltä ja huumaavalta, ylipäätään että jee, mä seurustelen, mulla on mies, mä oon nainut. Ehkä vähän julmaa tekstiä, mutta totta.
Mies lähti armeijaan vuodeksi ja tapasimme jokaisella lomalla. Minulla alkoivat kirjoitukset painaa päälle. Ahdisti valtavasti, kaikki. Huomasin miettiväni eroa välillä, mutta uskoin sen johtuvan vain kirjoitusten aiheuttamasta ressistä. Mies hukutti minut jatkuvasti rakkauteen, halusi olla hellänä ja lähekkäin. Kertoi jatkuvasti, että olen tärkein asia hänen elämässään, että millään muulla ei ole merkitystä. ja että ilman minua hän ei haluaisi elää. No sen arvaa, että vaikka olinkin rakastunut, niin nuo puheet ahdistivat valtavasti. Aivan alusta alkaen minulla oli tunne, että minä en rakasta yhtä paljon, että en ole yhtä sitoutunut.
Vuosi kului kaukosuhteessa ja armeija loppui. Muutimme yhteen viime syksynä, lähdin opiskelemaan miehen kanssa samaan kaupunkiin 500 km päähän kotoani. Ala oli sentään se, mikä pitikin. Ensimmäiset pari kuukautta olivat taivaallisia, sisustimme yhteistä kotia, opettelimme yhteistä arkea, laitoimme yhdessä ruokaa, teimme aivan kaiken yhdessä ja lähekkäin. Kummallakaan ei ollut juurikaan ystäviä siinä kaupungissa, joten olimme jatkuvasti kiinni toisissamme. Myöhemmin ajateltuna sekin taisi olla virhe. Keväällä, maaliskuussa sain taas yhtenä iltana itkukohtauksen ja ratkesin juomaan rankasti. Seuraavana päivänä kävimme miehen kanssa yhdessä kaupungilla asioilla yhä humalassa. Yllättäen olimmekin kultasepän liikkeessä ja sormukset sormessa. Hetken krapulaisesta mielijohteesta! Olisin halunnut vielä odottaa, mutta en osannut sanoa eikään. Joten kihlauduimme. Ja musta ei tuntunut niinkään siltä, että olisin pujottanut sormen sormeeni, vaan köyden kaulaani.
Mies sitoutui jatkuvasti minuun ja meihin yhä tiukemmin. Yhteiselo tuntui ihan hyvältä, olin suunnilleen onnellinen. Jokin vain painoi jatkuvasti. Koko vuoden tunsin itseni ahdistuneeksi ja masentuneeksi. Koulu ei kiinnostanut, mies kävi hermoilleni, rakkaus alkoi vain hiipua. Pahan olon vuoksi sain välillä hillittömiä itkukohtauksia ja kiukuttelin miehelle milloin mistäkin. Aiheetta. Ja sitten olo taas tuntui vielä paskemmalta. Tottakai mies kärsi siitä, vaikka ei mitään sanonut ja kieltäytyi puhumasta todellisista tunteistaan selvänä. Ja kahden promillen humalaisen kanssa se on sitten aika turhauttavaa puhua suhteesta.. Siinä vaiheessa, kun toinen on tarpeeksi kännissä puhuakseen, se ei muista aamulla asiasta mitään. Ja minua taas on jäänyt vaivaamaan moni asia, jonka olen kuullut vasta hetki ennen sammumista.
Ulkoisesti suhteemme on näyttänyt aina tosi hyvältä. Liikumme yhdessä ja käsi kädessä, pidämme samoista asioista ja taustamme on samanlainen. Moni on sanonut, että uskoo rakkauteen ihan vain meidän suhdetta katsoessa. (Itse sanoin ystävälleni noin tämän avoliitosta vuosia sitten, he erosivat myöhemmin. se tarina oli muuten melkein identtinen tämän kanssa, btw)
Ja avomies tuntuu olevan erittäin onnellinen ja tyytyväinen tähän suhteeseen. Parisuhde sopii loistavasti hänelle, hän saa rakastaa ja antaa hellyyttä jatkuvasti. Hän sanoo rakastavansa monesti päivässä, tulee halimaan, nukkuu aivan kyljessä kiinni, suukottelee jatkuvasti. Ja minä koen tunteideni olevan vain heikko kopio, heijastus, hänen tunteistaan. Hän sanoo rakastavansa ja minä vastaan automaattisesti, kuin kaikuna. Välillä pysähdyn miettimään, rakastanko aivan todella. Ja siitä tulee huono omatunto. Jo viime talvena mietin usein itsekseni, rakastanko miestä enää. Mistä tietää rakastavansa, mikä on kiintymystä ja ystävyyttä? Jotenkin omat tunteet vain hiipuivat vähitellen ja koko suhde alkoi väsyttää.
Kesän olemme olleet erossa, koska lähdin töihin kotikuntaani. Olemme nähneet parin viikon välein aina muutaman päivän kerrallaan. Ja koko kesän, etenkin erossa ollessamme, olen miettinyt a) rakastanko enää b) miksi tuntuu tältä c) olen ajatellut eroa melkein jatkuvasti. Viimeksi tavatessamme pari viikkoa sitten katsoin miestä kuin vierasta, meni pari tuntia ennen kuin totuin taas hänen läsnäoloonsa ja tuttu, haalea tunne palasi. Ei tunnu oikein miltään, vaikka saankin seurustella maailman ihanimman ja kilteimmän ihmisen kanssa, joka rakastaa minua yli kaiken ja olisi valmis tekemään mitä tahansa vuokseni. Ja minä sanon vain kaikuna, että niin minäkin sinua! Huono omatunto on tehdä hulluksi.
Tietenkin hyviä hetkiä on mukana, tehdään jotain romanttista ja poikkeavaa, käydään jossain, ollaan vain yhdessä, rakastellaan. Silloin olen onnellinen. Mutta ne hetket menevät niin nopeasti ohi ja niiden jälkeen huomaan vain miettiväni, mitä järkeä tässä enää on. Välillä tuntuu, että ainoa syy seurusteluumme on se, että en halua satuttaa toista.
Näiden tunteiden kanssa olen jo tottunut elämään ja hymyilemään onnellisen näköisenä ulospäin. Nyt vain muutama päivä sitten ikäänkuin mitta täyttyi. Ero ei enää tuntunutkaan utopistiseltä ajatukselta, vaan realistiselta vaihtoehdolta. Puhuin pitkään ystäväni kanssa, joka aikoinaan oli samassa tilanteessa. Hän seurusteli "samanlaisen", kiltin ja takertuvan miehen kanssa. En ollut aikaisemmin puhunut omasta tilanteestani mitään, huonon omantunnon, häpeän ja pelon vuoksi. Huono omatunto johtui siitä, että en vain rakasta tarpeeksi, häpeä siksi, että myös ystäväni on luullut suhteemme olevan kunnossa, koska olen antanut näin ymmärtää ja pelon, koska pelkään tulevaa, pelkään vanhaan tilanteeseen palaamista, pelkään eroa. Pelkään loukkaavani toista, minkä erotessa tekisinkin. Joka tapauksessa keskustelumme jälkeen olen vain itkenyt, miettinyt tulevaa ja vaihtoehtojani, itkenyt lisää ja toivonut olevani jossain kaukana koko tilanteesta.
Avomies uskoo kaiken olevan hyvin, sillä erosimmehan viimeksikin suudellen. En ole ikinä vihjannut minkään olevan vinossa, tämä tulee hänelle täytenä pommina. Olen nyt siinä tilanteessa, että pitäisi pystyä tekemään päätös. Tai löytää voimaa sen toteuttamiseen.
Mitä tapahtuu, jos jään? Olen esittänyt onnellista tähänkin asti, miksi en siis jatka ja pidä miestä onnellisena. Vaikka onhan hänen pakko vaistota jotain... Kemiamme on aina toiminut hyvin, toimimme hyvin tiiminä. Ja joskus minäkin olin hyvin rakastunut. Jos jään, niin pakottaisin itseni unohtamaan kaikki ajatukset erosta ja tekisin kaikkeni korjatakseni tilanteen. Jatkaisimme yhdessä asumista, menisimme myöhemmin naimisiin ja perustaisimme perheen. Ja sitten en voisi enää lähteä. Avomieheni on täydellinen kumppani ja ihana ihminen, mutta en tiedä pystyisinkö olemaan koskaan oikeasti onnellinen.
Entä sitten, jos eroaisimme nyt? Kumpaankin sattuisi valtavasti, mutta avomiehen se veisi kyllä pohjalle. En tiedä edes, onko hänellä mitään muuta lisäkseni. Jopa koulu tuntuu olevan tiellä minua rakastaessa. Itse kaipaisin valtavasti pitkään, sillä tässä ajassa on niin kasvanut kiinni toiseen. Ikävöisin jatkuvasti onnellisempia aikoja ja unohtaisin yhdessä ollessamme minua vaivanneen ahdistuksen. Myistaisin vain hyvät hetket. Ystävä sanoi, että hänellä meni yli vuosi päästä yli ja olla ikävöimättä toisen läheisyyttä enää. Mutta nyt, kahden vuoden jälkeen hän on paljon onnellisempi kuin seurustelun aikana. Olen kasvanut mieheen niin pelottavan kiinni kahdessa vuodessa, olen tottunut siihen, että saan milloin tahansa käpertyä hänen kylkeensä, olla lähellä lämpimässä. En tiedä pärjäisinkö ilman sitä, ilman häntä. Pelkkä ajatuskin saa itkemään ja repii sydäntä. Mutta mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen! En jaksa enää olla pahoillani kaikesta, miettiä salaa eroa ja hymyillä ulospäin. En halua enää johtaa miestä harhaan yhtään enempää.
Olo on hämmentynyt ja epätoivoinen. Toisaalta haluan pois, mutta se taas tietäisi rakkaan ihmisen satuttamista todella pahasti. Ja ikinä en haluaisi satuttaa häntä. Mutta paljonko sitten sattuu pidemmän päälle, jos jään ja jatkan kiukutteluani ja itkukohtauksia. Ja niille en voi mitään, ne vain tulevat. Ja kuinka kauan kestän tässä enää?!? Myöhemmin tulee sattumaan vielä enemmän, se on selvää. Voi kun joku tulisi ja päättäisi mun puolestani! Nyt haluaisin vain olla heikko ja epävarma ja antaa jonkun toisen kantaa kaiken vastuun. Tilanne ei voi jatkua enää näin, mutta seuraava askel suuntaan tai toiseen pelottaa.
Mitä muut ovat tehneet vastaavassa? Kannattiko?
Päätös pitkän, "hyvän", suhteen lopettamisesta?
35
7533
Vastaukset
- proffa
Tuntuu vähän siltä, että miehesi on sinulle kuin itsestään selvyys..älä ole typerä. Miehesi älyää kaiken, hän tietää koko tilanteen....Vaikea selittää, mut näyttää siltä että miehesi varmasti rakastaa sinua todella paljon ja sanotaano näin, että jos hän olisi hieman etäisempi, katselisi salaa naisia niinkuin tekeekin, muttet vain huomaa sitä..SIIS ELÄT EHKÄ HIEMAN HARHASSA ETTÄ OLISI ITSESTÄÄN SELVÄÄ ETTÄ HÄN RAKASTAISI SUA AINA......Siis hox hox sulla on hyvä mies.......Ota tai jätä....PARAS KEINO VOIS OLLA ET SANOISIT MIEHELLE, ETTÄ ET TIEDÄ MITÄ HALUAT, JOKA SAA VARMAAN MIEHESIKIN AJATTELEMAAN TILANNETTA ERI TAVOIN.
- Ge-Ge
Tunnistan tuosta kirjoituksesta itseni. Olin itse kauan aikaa sitten just tuo poikakaverisi, parikymppinen poika joka oli asunut jo pari vuotta ensirakkautensa kanssa. Kyllä minäkin kasvoin sen parin vuoden aikana henkisesti paljon, mutta muutuin myös ihmiseksi, joka eli toisen kautta. Olin unohtanut kaverini melkein kokonaan, ja unohdin kokonaan itseni. Tärkeintä oli "me", ei "minä".
Tiedän myös, että ensirakkauteni tunsi täsmälleen samalla tavalla kuin sinä. Olemme keskustelleet asiasta vuosien aikana paljonkin - olemme vieläkin ystäviä.
Mutta osaisinko neuvoa? Hmm. En osaa sanoa muuta kuin sen, että sinun on ennemmin tai myöhemmin pakko kertoa olostasi poikakaverillesi. Ei kukaan muukaan voi tehdä sitä puolestasi. Se on tietenkin semmoinen asia, joka tulee järkyttämään poikakaveriasi, se on ihan varma. Ei ole mitään keinoa millä sitä shokkia saisi lievennettyä.
Ensirakkautenikin teki niin. Hän joutui viimein kertomaan, että haluaa ainakin hetken asua erillään. Niin hän tekikin, ja pian tuli siihen päätökseen, että meidän on parempi erota kokonaan. Totta kai se sattui, pitkään ja kauan. Ei se minua lamauttanut, kävin koulua kuin ennenkin, en kertonut koulukavereilleni mitään. Tuskin kukaan koulussa edes huomasi muuta muutosta pitkään aikaan. Mutta vuosi toipumiseen silti meni.
Näin monien vuosien jälkeen ajateltuna ero oli aivan oikea ratkaisu. Ei siitä olisi tullut mitään. Ja minä kasvoin henkisesti monta vuotta sen toipumisen aikana.
Eli: joskus on vain päästettävä irti, vaikka se sattuisi toiseen enemmän kuin mikään muu.
Tietenkin on se toinen vaihtoehto: löydät jonkun keinon päästä ahdistuksestasi eroon. Siihen minulla ei ole minkänlaista keinoa. Joku viisaampi voi kenties antaa siihen neuvoja...? - Mxell
Normaalisti jään hyvin harvoin sanattomaksi, mutta tähän ongelmaan en vain osaa antaa ratkaisua. (Olen 21 vuotias mies) Itse olin kutakuinkin samassa tilanteessa 2,5 vuotta sitten. Kohtasin ensirakkauteni seurustelin 1,4 vuotta ja sitten tuli ero. Voisin melkein lyödä vetoa että silloinen tyttöystäväni tunsi viimeiset kuukaudet juuri samoin kuin sinä (koskaan hän ei ole pystynyt tarkemmin kuvailemaan tunteitaan ja eron syytä). Ero tuli n. 4 kuukautta armeijasta paluun jälkeen. Ero kirpaisi ja kesti 1½ vuotta ennen kuin pääsin yli. Vasta nyt voin sanoa että olen päässyt yli. Joten mihin tahansa ratkaisuun päädytkin niin pidä siitä kiinni. Jos päätät erota niin tee se heti. Mitä pidempään annat miehen olla kiinni sinussa sitä enemmän ero häneen sattuu.
- Rita
Toi oli kun mun kynästä..ainoa ero on se että me ollaan oltu jo lähemmäs 6 vuotta yhdessä ja 3 vuotta niistä on ollut samanlaista kitkuttelua..kerran yritin jättää hänet, mutta sitten hellyin enkä jättänytkään.
Nyt olen taas miettinyt ja miettinyt että mitä tehdä, ku tunteet on ihan loppu!(Niistä ei ole sitäkään vähää jäljellä mitä oli 3 vuotta sitten)
Toisaalta ajattelen että elämä menee hukkaan tuollaisessa..
Hän on todella kiinni minussa ja pelkään että hän menee ihan pohjalle tai jopa tappaa itsensä, enkä sen vuoksi uskalla jättää häntä. Enhän halua kenenkään tappavan itseään.
Hyvät neuvot on paikallaan..olisi kyllä kiva neuvoa sinua mutta ku ei itsekään tiedä mitä helv..pitäs tehdä? - angie
Täällähän on kohtalotovereita! Myös minulla samantyylinen tilanne, ei tietystikään identtinen kenenkään kanssa, mutta kuitenkin. En ole aiemmin kirjoitellut tänne tästä aiheesta, koska yleensä täällä saa vaan "moraali saarnoja", tuntuu ettei kukaan edes yritä ymmärtää, saatika että olisi kohtalotovereita. Nyt olin ällistynyt.
Tilanteeni poikkeaa siinä mielessä muista, että olen naimisissa. Olen pitkään miettinyt missä vika on, kun miehessä ei ole mitään vikaa ja silti minä kaipaan aina välillä muualle. Sitä on hirmu vaikea kuvailla, miltä tuntuu, mutta kiukuttelut, itkukohtaukset yms. ovat tulleet tutuiksi vuosien mittaan. En minäkään niille mitään voi. Välillä vaan ahdistaa niin paljon. Pari kertaa olen ollut aikeissa lähteä, mutta myös minä pelkään mieheni reagtiota. Koska ainakin tuntuu sille että minä olen hänelle kaikki kaikessa. Ja me olemme toistemme parhaat ystävät. Uskomatonta, mutta totta ja silti en voi hänelle näistä asioista puhua. Olen satoja kertoja pysähtynyt miettimään, onko tämä pelkkää ystävyyttä minun puoleltani? Rakastanko häntä enää? Kai siksi en ole liitosta lähtenyt, koska pelkkä ajatus elämästä ilman häntä tuntuu kamalalle. Samoin jos ajattelen häntä jonkun toisen kanssa. Olen aina yrittänyt ja yrittänyt, tukahduttaa lähtemisen halut ja välillä meneekin paremmin. Mutta sitten taas tulee näitä "huonoja kausia" ja ahdistaa...
"ämmä" ja "Rita", olis tosi kiva vaihtaa enemmänkin ajatuksia, onko mahdollista laittaa s.postiosoitetta...?- Rita..
Jos sä laitat ensin ni mä voisin kirjotella sulle eka??
- ämmä
Rita.. kirjoitti:
Jos sä laitat ensin ni mä voisin kirjotella sulle eka??
Tässä tilanteessa ei saisi sanoa tätä, mutta helpottava huomata, ettei ole yksin tässä tilanteessa! Luultavasti hyvin moni elää tässä vaiheessa, mutta kieltäytyy tunnustamasta, että mikään olisi vialla. Se on sitä ylpeyttä osittain, ei voi vain myöntää homman jääneen käteen. Ja uskomatonta pelkoa. Mutta pakkohan tämän on joskus tulla pintaan..
Mulle saa laittaa mailia, tuntuisi varmaan helpottavalta keskustella tästä saman kokevien kanssa. Ja minä puolestani lupaan kuunnella ja koittaa vastata puolueettomasti.
Mies laittoi yöllä muutaman viestin, jossa kertoi ikävöivänsä valtavasti ja olevansa erittäin onneton, kun ei olla nähty pariin viikkoon. Ja taas älytön pelko iski mun mieleen. Jääminen olisi "helpoin" vaihtoehto tällä hetkellä, mutta pidemmän ajan päästä luultavasti väärä. Olo on kauhea. Välillä tuntuu väsyneen päättäväiseltä ja näen tulevan suht selkeästi, sitten taas pimenee ja paniikki iskee. Ei uskalla päättää mitään, sillä jokainen vaihtoehto tuntuu niin pahoilta.
V.ttu!!!! -> töihin takas - ämmä
ämmä kirjoitti:
Tässä tilanteessa ei saisi sanoa tätä, mutta helpottava huomata, ettei ole yksin tässä tilanteessa! Luultavasti hyvin moni elää tässä vaiheessa, mutta kieltäytyy tunnustamasta, että mikään olisi vialla. Se on sitä ylpeyttä osittain, ei voi vain myöntää homman jääneen käteen. Ja uskomatonta pelkoa. Mutta pakkohan tämän on joskus tulla pintaan..
Mulle saa laittaa mailia, tuntuisi varmaan helpottavalta keskustella tästä saman kokevien kanssa. Ja minä puolestani lupaan kuunnella ja koittaa vastata puolueettomasti.
Mies laittoi yöllä muutaman viestin, jossa kertoi ikävöivänsä valtavasti ja olevansa erittäin onneton, kun ei olla nähty pariin viikkoon. Ja taas älytön pelko iski mun mieleen. Jääminen olisi "helpoin" vaihtoehto tällä hetkellä, mutta pidemmän ajan päästä luultavasti väärä. Olo on kauhea. Välillä tuntuu väsyneen päättäväiseltä ja näen tulevan suht selkeästi, sitten taas pimenee ja paniikki iskee. Ei uskalla päättää mitään, sillä jokainen vaihtoehto tuntuu niin pahoilta.
V.ttu!!!! -> töihin takasoliski ollu. Osoite siis on [email protected]
Kirjoitin sen äsken viestin yhteyteen osoitekenttään, mutta eipä näy missään. - angie
Rita.. kirjoitti:
Jos sä laitat ensin ni mä voisin kirjotella sulle eka??
Rita ja muut jotka samassa tilanteessa ovat,
[email protected]. - kaikellaonaikansa
ämmä kirjoitti:
Tässä tilanteessa ei saisi sanoa tätä, mutta helpottava huomata, ettei ole yksin tässä tilanteessa! Luultavasti hyvin moni elää tässä vaiheessa, mutta kieltäytyy tunnustamasta, että mikään olisi vialla. Se on sitä ylpeyttä osittain, ei voi vain myöntää homman jääneen käteen. Ja uskomatonta pelkoa. Mutta pakkohan tämän on joskus tulla pintaan..
Mulle saa laittaa mailia, tuntuisi varmaan helpottavalta keskustella tästä saman kokevien kanssa. Ja minä puolestani lupaan kuunnella ja koittaa vastata puolueettomasti.
Mies laittoi yöllä muutaman viestin, jossa kertoi ikävöivänsä valtavasti ja olevansa erittäin onneton, kun ei olla nähty pariin viikkoon. Ja taas älytön pelko iski mun mieleen. Jääminen olisi "helpoin" vaihtoehto tällä hetkellä, mutta pidemmän ajan päästä luultavasti väärä. Olo on kauhea. Välillä tuntuu väsyneen päättäväiseltä ja näen tulevan suht selkeästi, sitten taas pimenee ja paniikki iskee. Ei uskalla päättää mitään, sillä jokainen vaihtoehto tuntuu niin pahoilta.
V.ttu!!!! -> töihin takasKyllä on tutunkuuloista.Mutta nyt vapunpäivänä 2017 löydän itseni jälleen tilanteesta, jossa olen kituuttanut yli 20 vuotta.Olen jatkanut etäsuhdetta ex-mieheni kanssa -ihan sen pelon takia, etten löydä enää uutta suhdetta. Ja sehän on huono veruke, mutta miten päästää irti, kun uutta ei ole tiedossa.
Tottakai tiedän, ettei olekaan, koska pidän kiinni vanhasta.Mutta pelkään niin, etten enää selviä eteenpäin, jos päästän irti exästä -tietäen samalla, että juuri tämä on uuden löytämisen este.
Voinhan tässä syyttää miestä, ettei hän halua pohjimmiltaan sitoutua, vaan tehdä asioita mieluiten omalla ajallaan siten kuin hänelle itselleen sopii. Kun ilmoitan kärsiväni hänen menettelystään, hän lupaa muuttua(silloin kun hänelle sopii) -eihän mikään tietenkään muutu.
Olen yrittänyt nauttia siitä vähästä yhdessäoloajasta, minkä hän pystyy minulle antamaan.Se parempi aika tulee kuulemma aikanaan -ei koskaan nyt.Miksi näin on, sitä en tiedä.Olen yrittänyt hellitellä häntä esim.herkkuja leipomalla, joita hän vuolaasti kehuu.Valitettavasti hän seuraavaksi toteaa, ettei hänen olisi pitänytkään tulla leivonnaisiani syömään, kun bensaa kuluu.Hän -työssäoleva ihminen-tarjoutuu kuskaamaan minua, työtöntä, autotonta -ja samalla pyytää minulta bensarahaa.Tarkennan vielä, ettemme asu yhdessä,tämä on etäsuhde.
Miltä tällainen 'suhde'kiemura kuulostaa, mikähän on vialla?
- eronnut nainen
Viime vuonna tähän aikaan koin samoja tuntemuksia.Itkua, pahaa mieltä, yksinäisyyttä parisuhteessa...Mutta rakastamista, ainakin luulen niin. Turvallisuutta, hellyyttä. Lopulta erosimme miehen kanssa, kai aloin tulla niin mahdottomaksi, että hän ei enää jaksanut...Salaisesti mietin eroa, mutta rakastan edelleen, mutta...Täytyy varoittaa teitä. Ero ei ole helppo, ei todella. Kaikki asiat muuttuvat, nekin mitä ei tule ajatelleeksi. Ja se, että yhtä hyvää miestä ei usein tule vastaan. Tosin vielä en ole ollut varmasti vastaanottavainen, mutta tulevaisuus mietityttää. Sinkkunako pitää olla loppu elämä, kun itse toivoisin uutta rakastavaa kunnollista kumppania jo rinnalle. Mutta oman kasvamisen kannalta ero oli pakollinen, nyt sen tajuan. Minun on hyvä olla, mitä ei ole ollut moneen vuoteen, mutta silti olen vielä rikki. Aikaa siis menee, että pääsee kunnolla eroon toisesta. Ainakin itselläni. Jaksamista ja viisautta päätöksen tekemiseen!
- Teemu
Meillä menossa samanlainen tilanne. Avovaimo ilmotti 5-viikkoa sitten, että ei enään rakasta ja haluaa erota. En voinu käsittää minkä takia. Avovaimoni suusta kuultuna olen ollut täydellinen mies ja isä, hän luottaa minuun 100% ja tietää etten ikinä pettäisi tai loukkaisi häntä millään tavalla. Meillä kesti suhdetta 4vuotta josta 2,5 vuotta kihloissa ja 2,5 vuotias lapsi. Täältä kun lukee näitä viestejä niin näköjään erotapauksissa suurin osa syistä on juuri tälläinen, että toinen ei rakasta enään. Avovaimoni sanoi, että kokee minun olevan vaan todella hyvä kämppis. Meidän tilanne tosin eroaa siinä mielessä, että minä itse en ole "takertuja". Ilmaisen kyllä tunteitani, mutta en takerru niin paljon, että se aiheuttaisi ahdistusta. Meillä tilanne tällä hetkellä se, että avovaimo, tai ex sellainen, asuu meillä vielä kotona siihen asti kun saa oman kämpän. Ei minulla mikään kiire ole häntä ajaa pois, niin paljon häntä rakastan. Olen sanonut hänelle, että saa tulla takaisin koska tahansa ja olen aina hänen tukena asiassa kuin asiassa. Minua toi eropäätös satutti TODELLA pahasti. Olin juuri päässyt intistä ja haaveillut onnellisen perhe-elämän jatkumisesta, toisesta lapsesta ja uudesta kodista. Toi ilmotus tuli ihan kirkkaalta taivaalta joten sen voin veikata ettei se helppoa ole sunkaan miehelles. Mulla itselläkään ei ole helpottanut vielä yhtään tän 5-viikon jälkeen, päinvastoin pahenee vaan ja en todellakaan usko tällähetkellä pääseväni hänestä ikinä yli. Mutta se minkätakia jaksan ylipäätänsä tehdä mitään on se, että näen lastani ja ajatus siitä, että päädytään vielä jossain vaiheessa takaisin yhteen. Uskon siihen, aikaa siihen tosin voi kulua vuosia, mutta en jaksa luovuttaa. Ongelma tällähetkellä on myös se, että kun exäni saa oman kämpän niin kuinka paljon häntä pitäisi nähdä...Lapsen takia tullaan tekemään kylläkin jotain "perheenä", mutta muut tapaamiset sitte mietityttää. En aijo tyrkyttää itseäni hänelle, mutta en myöskään halua painua ihan taka-alalle jos hän vaikka "unohtaisi" minut silloin. Vitun vaikeeta tää kyl on. Mut tosiaan, todella monella näköjään samanlainen tilanne. Mikä siinä on, että rakkaus ei kestä ja heti halutaan erota eikä edes mietitä miten parisuhdetta saataisiin parannettua ilman eroa...?
- ämmä
Teemu kirjoitti:
Meillä menossa samanlainen tilanne. Avovaimo ilmotti 5-viikkoa sitten, että ei enään rakasta ja haluaa erota. En voinu käsittää minkä takia. Avovaimoni suusta kuultuna olen ollut täydellinen mies ja isä, hän luottaa minuun 100% ja tietää etten ikinä pettäisi tai loukkaisi häntä millään tavalla. Meillä kesti suhdetta 4vuotta josta 2,5 vuotta kihloissa ja 2,5 vuotias lapsi. Täältä kun lukee näitä viestejä niin näköjään erotapauksissa suurin osa syistä on juuri tälläinen, että toinen ei rakasta enään. Avovaimoni sanoi, että kokee minun olevan vaan todella hyvä kämppis. Meidän tilanne tosin eroaa siinä mielessä, että minä itse en ole "takertuja". Ilmaisen kyllä tunteitani, mutta en takerru niin paljon, että se aiheuttaisi ahdistusta. Meillä tilanne tällä hetkellä se, että avovaimo, tai ex sellainen, asuu meillä vielä kotona siihen asti kun saa oman kämpän. Ei minulla mikään kiire ole häntä ajaa pois, niin paljon häntä rakastan. Olen sanonut hänelle, että saa tulla takaisin koska tahansa ja olen aina hänen tukena asiassa kuin asiassa. Minua toi eropäätös satutti TODELLA pahasti. Olin juuri päässyt intistä ja haaveillut onnellisen perhe-elämän jatkumisesta, toisesta lapsesta ja uudesta kodista. Toi ilmotus tuli ihan kirkkaalta taivaalta joten sen voin veikata ettei se helppoa ole sunkaan miehelles. Mulla itselläkään ei ole helpottanut vielä yhtään tän 5-viikon jälkeen, päinvastoin pahenee vaan ja en todellakaan usko tällähetkellä pääseväni hänestä ikinä yli. Mutta se minkätakia jaksan ylipäätänsä tehdä mitään on se, että näen lastani ja ajatus siitä, että päädytään vielä jossain vaiheessa takaisin yhteen. Uskon siihen, aikaa siihen tosin voi kulua vuosia, mutta en jaksa luovuttaa. Ongelma tällähetkellä on myös se, että kun exäni saa oman kämpän niin kuinka paljon häntä pitäisi nähdä...Lapsen takia tullaan tekemään kylläkin jotain "perheenä", mutta muut tapaamiset sitte mietityttää. En aijo tyrkyttää itseäni hänelle, mutta en myöskään halua painua ihan taka-alalle jos hän vaikka "unohtaisi" minut silloin. Vitun vaikeeta tää kyl on. Mut tosiaan, todella monella näköjään samanlainen tilanne. Mikä siinä on, että rakkaus ei kestä ja heti halutaan erota eikä edes mietitä miten parisuhdetta saataisiin parannettua ilman eroa...?
Mä olisin valmis tekemään mitä tahansa korjatakseni tämän tilanteen ja palatakseni entiseen onneen. Mutta tietääkseni kukaan ei ole voinut pakottaa itseään rakastumaan uudelleen. Ja rakkautta ei saa mistään lisää. Se ei riitä, että toinen rakastaa ja pyrkii "tartuttamaan" sen takaisin kumppaniinkin. Kumpikaan ei ole tehnyt mitään väärää, pettänyt tai vastaavaa. Ja tietenkin mä rakastan miestä yhä, mutta se alkaa tuntua samalta toverilliselta rakkaudelta, jota tunnen hyviä ystäviäni kohtaan. Tai perheenjäseniä. Syvää kiintymystä, mutta ei intohimoa. Tuntuu, kuin olisin yhdessä rakkaan ystävän kanssa, jaamme asunnon, teemme asioita yhdessä ja olemme tottuneet toistemme seuraan ja bonuksena harrastamme hyvää seksiä.
Senkin tiedän, että vain hyvin harvoin on onni löytää näin hyvä kumppani. Kukaan ei ole täydellinen joka asiassa, mutta tämä mies on silti Aviomies Ainesta. Mies rakastaa minua suunnattomasti, ei voisi koskaan ikinä pettää tai satuttaa. Ajattelee kaikessa aina ensin minua, olisi valmis uhraamaan kaikki henkilökohtaiset intohimonsa vuokseni. Ja näin minä vastaan siihen..
Jos tämä suhde loppuu, olen kovan paikan edessä. Mieheni on myös paras ystäväni ja uskottuni, enkä halua menettää häntä elämästäni. Toisaalta kumpaankin sattuu enemmän, jos pidämme yhteyttä. Se johtaisi luultavasti vain yhteen palaamiseen, eikä kumpikaan pääsisi ikinä kunnolla yli. En ole niin romantikko, että uskoisin myyttiin Siitä Oikeasta. Uskon, että ihminen löytää kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ja parhaimman ihmisen, jonka kanssa muodostaa siteen. Kertaakaan mielessä ei ole käynyt jäädä tähän suhteeseen vain siksi, että en ehkä löytäisi uutta. Tällä hetkellä uusi ihmissuhde on viimeinen asia mielessäni.
Mä en tiedä enää mistään.. Yön makasin sängyssä. Vuoroin mieleen iski, että voisimme vielä jatkaa, että en kerro miehelle mitään näistä tunteista. Olo tuntui hetken pelkurimaisen helpottuneelta, jatkaisin vain samaa. Sitten taas aloin miettiä sitä jatkuvaa ahdistusta ja kaipuuta pois. Ja sitä, kuinka paljon toinen rakastaa. Millä oikeudella voi tuhota toisen onnen näin.. Ja siitä seurasi vain katkeraa itkua aamun tunneille asti.
Miehen kanssa pitää puhua asiat halki ja löytää yhdessä joku ratkaisu. Olkoon sitten ero tai jatkaminen. Mutta aivan varmasti suhde jatkuessaan ei tule olemaan enää samanlainen, vaan tästä jää varjo siihen. Mies tuskin voisi enää luottaa minuun varauksetta ja kärsisi yrittäessään rakastaa tilanteen ennalleen. Luultavasti ero olisi kivuttomin ratkaisu, jos asiaa miettii vaikka kymmenen vuoden päähän. Mutta mistä ihmeestä sitten löytää voimia sen toteuttamiseen. - eukonkanto
Teemu kirjoitti:
Meillä menossa samanlainen tilanne. Avovaimo ilmotti 5-viikkoa sitten, että ei enään rakasta ja haluaa erota. En voinu käsittää minkä takia. Avovaimoni suusta kuultuna olen ollut täydellinen mies ja isä, hän luottaa minuun 100% ja tietää etten ikinä pettäisi tai loukkaisi häntä millään tavalla. Meillä kesti suhdetta 4vuotta josta 2,5 vuotta kihloissa ja 2,5 vuotias lapsi. Täältä kun lukee näitä viestejä niin näköjään erotapauksissa suurin osa syistä on juuri tälläinen, että toinen ei rakasta enään. Avovaimoni sanoi, että kokee minun olevan vaan todella hyvä kämppis. Meidän tilanne tosin eroaa siinä mielessä, että minä itse en ole "takertuja". Ilmaisen kyllä tunteitani, mutta en takerru niin paljon, että se aiheuttaisi ahdistusta. Meillä tilanne tällä hetkellä se, että avovaimo, tai ex sellainen, asuu meillä vielä kotona siihen asti kun saa oman kämpän. Ei minulla mikään kiire ole häntä ajaa pois, niin paljon häntä rakastan. Olen sanonut hänelle, että saa tulla takaisin koska tahansa ja olen aina hänen tukena asiassa kuin asiassa. Minua toi eropäätös satutti TODELLA pahasti. Olin juuri päässyt intistä ja haaveillut onnellisen perhe-elämän jatkumisesta, toisesta lapsesta ja uudesta kodista. Toi ilmotus tuli ihan kirkkaalta taivaalta joten sen voin veikata ettei se helppoa ole sunkaan miehelles. Mulla itselläkään ei ole helpottanut vielä yhtään tän 5-viikon jälkeen, päinvastoin pahenee vaan ja en todellakaan usko tällähetkellä pääseväni hänestä ikinä yli. Mutta se minkätakia jaksan ylipäätänsä tehdä mitään on se, että näen lastani ja ajatus siitä, että päädytään vielä jossain vaiheessa takaisin yhteen. Uskon siihen, aikaa siihen tosin voi kulua vuosia, mutta en jaksa luovuttaa. Ongelma tällähetkellä on myös se, että kun exäni saa oman kämpän niin kuinka paljon häntä pitäisi nähdä...Lapsen takia tullaan tekemään kylläkin jotain "perheenä", mutta muut tapaamiset sitte mietityttää. En aijo tyrkyttää itseäni hänelle, mutta en myöskään halua painua ihan taka-alalle jos hän vaikka "unohtaisi" minut silloin. Vitun vaikeeta tää kyl on. Mut tosiaan, todella monella näköjään samanlainen tilanne. Mikä siinä on, että rakkaus ei kestä ja heti halutaan erota eikä edes mietitä miten parisuhdetta saataisiin parannettua ilman eroa...?
Jos on yhteinen lapsi, ei saa lähteä suhteesta jonkin oman tuntemuksen takia. Lasta ja lapsen tunteita on ajateltava. Tässä maassa on eniten avioerolapsia koko maassa ja kansa on jotenkin sekaisin, kun ero toistuu sukupolvesta toiseen. Heijastuu koko yhteiskuntaan monessa asiassa
- kiivikirvikka
ämmä kirjoitti:
Mä olisin valmis tekemään mitä tahansa korjatakseni tämän tilanteen ja palatakseni entiseen onneen. Mutta tietääkseni kukaan ei ole voinut pakottaa itseään rakastumaan uudelleen. Ja rakkautta ei saa mistään lisää. Se ei riitä, että toinen rakastaa ja pyrkii "tartuttamaan" sen takaisin kumppaniinkin. Kumpikaan ei ole tehnyt mitään väärää, pettänyt tai vastaavaa. Ja tietenkin mä rakastan miestä yhä, mutta se alkaa tuntua samalta toverilliselta rakkaudelta, jota tunnen hyviä ystäviäni kohtaan. Tai perheenjäseniä. Syvää kiintymystä, mutta ei intohimoa. Tuntuu, kuin olisin yhdessä rakkaan ystävän kanssa, jaamme asunnon, teemme asioita yhdessä ja olemme tottuneet toistemme seuraan ja bonuksena harrastamme hyvää seksiä.
Senkin tiedän, että vain hyvin harvoin on onni löytää näin hyvä kumppani. Kukaan ei ole täydellinen joka asiassa, mutta tämä mies on silti Aviomies Ainesta. Mies rakastaa minua suunnattomasti, ei voisi koskaan ikinä pettää tai satuttaa. Ajattelee kaikessa aina ensin minua, olisi valmis uhraamaan kaikki henkilökohtaiset intohimonsa vuokseni. Ja näin minä vastaan siihen..
Jos tämä suhde loppuu, olen kovan paikan edessä. Mieheni on myös paras ystäväni ja uskottuni, enkä halua menettää häntä elämästäni. Toisaalta kumpaankin sattuu enemmän, jos pidämme yhteyttä. Se johtaisi luultavasti vain yhteen palaamiseen, eikä kumpikaan pääsisi ikinä kunnolla yli. En ole niin romantikko, että uskoisin myyttiin Siitä Oikeasta. Uskon, että ihminen löytää kulloiseenkin tilanteeseen sopivan ja parhaimman ihmisen, jonka kanssa muodostaa siteen. Kertaakaan mielessä ei ole käynyt jäädä tähän suhteeseen vain siksi, että en ehkä löytäisi uutta. Tällä hetkellä uusi ihmissuhde on viimeinen asia mielessäni.
Mä en tiedä enää mistään.. Yön makasin sängyssä. Vuoroin mieleen iski, että voisimme vielä jatkaa, että en kerro miehelle mitään näistä tunteista. Olo tuntui hetken pelkurimaisen helpottuneelta, jatkaisin vain samaa. Sitten taas aloin miettiä sitä jatkuvaa ahdistusta ja kaipuuta pois. Ja sitä, kuinka paljon toinen rakastaa. Millä oikeudella voi tuhota toisen onnen näin.. Ja siitä seurasi vain katkeraa itkua aamun tunneille asti.
Miehen kanssa pitää puhua asiat halki ja löytää yhdessä joku ratkaisu. Olkoon sitten ero tai jatkaminen. Mutta aivan varmasti suhde jatkuessaan ei tule olemaan enää samanlainen, vaan tästä jää varjo siihen. Mies tuskin voisi enää luottaa minuun varauksetta ja kärsisi yrittäessään rakastaa tilanteen ennalleen. Luultavasti ero olisi kivuttomin ratkaisu, jos asiaa miettii vaikka kymmenen vuoden päähän. Mutta mistä ihmeestä sitten löytää voimia sen toteuttamiseen.Jos mies antaa kaiken ja luopuisi kaikesta toisen vuoksi, ei se ole turvallinen suhde. Ainakin minä koen vahvasti rakastavani miestäni siksi, että hänellä on vankat periaatteet ja hän on itsekäs tietyissä asioissa. Myös se, että työ ja toimeentulon järjestäminen menee tietyllä tavalla parisuhteen edelle on suoraselkäisyyttä. Olisi tosiaan ahdistavaa jos mies sanoisi, ettei voi elää ilman minua. Olisiko näissä tällaisissa se pointti, miksei tietyllä tavalla hyvä ja kunnollinen mies sitten lopulta innosta? Kun ei ole sitä henkistä munaa ja suoraselkäisyyttä, intohimoisuutta ja tavoitteita, ns.omaa elämää?
Silloin ehkä nainen kokee ristiriidan siinä, kun tarvitsee itsenäisen ja munallisen miehen joka välillä vie vaikka vikistään ja samalla tietää munattomassa miehessä olevan kuitenkin paljon hyvää. Ettei muka saisi haaveilla siitä muunlaisesta.
- Katia
Opiskella pitäisi, mutta jotenkin ajuduin näille sivuille etsimään tukea ja samankaltaisia ajatuksia joita tällä hetkellä ihan hulluksi asti päässäni pyörittelen.
Taustaa:
Olemme olleet yhdessä kohta 9 vuotta, niinpä! Päällisin puolin ei ongelmia tunnu olevan, muuta kun niitä harmittomia pikku asioita - joista loppujen lopuksi tuleekin ylitse pääsemättömiä. Mieheni on aivan ihana luonne ja meidän periaattemmeovat kuin samasta puusta. Harrastuksemme suuntautuvat samoihin asioihin.. siis miksi oi miksi minä tunnen jääväni paitsi jostain???
Olimme nuoria kun seurustelumme alkoi ja luultavasti tuo on juuri syy jonka takia nyt paha olo on hirveä. Inhoan klisettä "Kasvoimme erilleen.." Olen aina ajatellut, että jos vaan tarpeeksi haluaa suhde pysyy toimivana! En pidä nykyajan ero suuntauksesta ja siksi olen välillä hammasta purren ja peiton alla yksin itkien jatkanut yhdessä oloamme.
Meidän on todella hyvä olla yhdessä, ajan myötä tulee oma keskinäinen huumori ja tavat - välillä olen miettinyt pitävätkö vain ne meidät yhdessä. Rakastan miestäni, siitä ei ole kysymys.. Helppoa olisikin jos rakkaus olisi loppunut.. Sisälläni on vaan hyvin suuri tyhjä tila, joka kaipaisi täyttymystä. Vuosien mittaan olen alkanut kyseenalaistamaan sen että viettäisin lopun elämääni hänen kanssaan.
Suurin pelkoni on ollut, kuinka hän pärjää ja kestää eron??? Olen itse ollut suhteessamme se, joka kannettelee toista.. Ehkä tyhjä tila sisälläni odottaa jotakuta, joka kannattelisi minua??
Muutama päivä sitten sain ajatukseni sanottua ja nyt olemme päättäneet erota, tai siis minä olen päättänyt.. Kuinka vaikeaa on kuunnella toisen itkua ja toistelua siitä kuinka hän muuttuu ja rakastaa minua todella.. Yhtäkkiä kuule asioita joita olisin halunnut kuulla näiden kaikkien vuosien aikana.. Silti en pysty palaamaan takaisin, vaikka se olisikin niin íhanan helppo ratkaisu.. Halaisin ja sanoisin, että ei sitten erota -älä itke!! Tulen hulluksi siitä kylmyydestä joka huokuu sisältäni.. Olen päätöksen tehnyt ja siinä on nyt pysyttävä! Mieheni itkee ja tuskailee yksinään ja huutaa kuinka vaikeaa on kun hän ei voi korjata tilannetta, miksi hän ei voi auttaa minua -palaamaan samaksi kuin ennen!!
Vielä olemme saman katon alla ja se on kovin tuskaista. Itse yritän järjestää asuntoa jne.. Mutta tuntuu kun mieheni olisi vain jämähtänyt suureen suruun. Pelkään sitä ettei hän saa puhuttu kenellekään tunteistaan.. Olemme kuitenkin sopineet ettemme jätä toisiamme elämiemme ulkopuolelle, vaan voimme käydä yhdessä kahvilla ja toistemme luona.. Tiedän, että se ei nyt aluksi onnistu helpolla, mutta ajan kanssa -ehkä??
Pelkään, pelkään niin helvetin paljon tehneeni väärän ratkaisun.. Kuka voisi kertoa mikä on oikein ja mikä väärin.. Pelkään tuhoavani toisen ihmisen luottamuksen, rakkauden kaiken hänen elämässä.. Kuinka voin olla näin paha??
Väistelen kokoajan seuraavaa siirtoa, tavaroiden jakamista.. Kuinka voi jakaa yhteisen kodin, muistot kaiken.. AHDISTAA!!! JA SURETTAA!!
Mutta silti odotan omaa alkavaa elämääni ja toivon kuitenkin että meillä olisi joskus toinen mahdollisuus..- jätetty
Oli opettavaista ja selventävää lukea teidän ajatuksia, kuinka ei vain enää rakasta, vaikka miten haluaisi.
Itse seurustelin ensirakkauteni kanssa viime vuoden ja minut jätettiin. Luulen, että miehestä tuntui juuri, kuten teistä. Hän olisi halunnut, että suhde toimii. Meillä oli samoja unelmia, samanlaisia periaatteita, yhteiselo (tai siis emme asuneet yhdessä, mutta vietimme paljon aikaa yhdessä) sujui hyvin.
Mutta eräänä päivänä hän tuli itkien luokseni ja sanoi, ettei minua rakasta. Haluaisi rakastaa, mutta ei rakasta. Häntä ahdisti, sanoi että eropäätöksen takia hän laihtui monta kiloa. Se mikä meillä oli ei riittänyt hänelle.
Halusin ymmärtää, mikä meni vikaan. Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisin tehnyt mitä vain korjatakseni tilanteen. Voi että se sattui. Nyt käsitän, mitä tarkoittaa särkynyt sydän.
No, erosimme ja jätettynä ehkä katkeroiduin hieman. Halusin ajatella hänestä pahaa, vaikka ei hänessä juuri pahoja puolia ollut. Tosin monia kertoja sain puolustaakin häntä, kun ihanat ystävät haukkuivat häntä ja sanoivat että ansaitsen parempaa.
Nyt jotenkin kaikki loksahti paikoilleen. En enää ole katkera, olen hyväksynyt eron. Tosin vieläkin tekee pahaa nähdä hänet muiden naisten kanssa yrittämässä jotain, mikä minulla ja hänellä ei koskaan voi onnistua.
Ehkä tajuan sen ahdistuksen ja syyllisyyden, jonka kanssa hän paini. Ei omia tunteitaan voi pakottaa sanoin hänellekin, kun hän suri, ettei osaa rakastaa.
Olen oikeastaan kiitollinen, että hänellä oli rohkeutta sanoa asiat suoraan, vaikka ero oli vaikea -molemmille. Totutusta asiasta eroaminen on vaikeaa ja voi, miten nopeasti toiseen ihmiseen tottuu! Mutta olen saanut tilaisuuden jatkaa elämääni vaikkakin ilman häntä. Uusia ihastuksia ja iloja on tullut elämääni ja ihanat muistot sain, jos en muuta. Ainakin eron aikana kasvoin henkisesti vuosia.
Ainoa asia on, että toivottavasti en kylmety ja kovetu tulevissa ihmissuhteissa. En saa ajatella, että tämä tulee sattumaan sitten kun loppuu... - Chi
Erosimme mieheni kanssa kolmen vuoden tiiviin suhteen jälkeen. Kaikki näytti täydelliseltä ja sitä se olikin- mutta ei enää loppuaikoina. Helpotuin todella, kun sain lukea tuosta ylempää samojen tunteiden kanssa painiskelusta... Niin,me siis erosimme vasta miehen päätöksestä(hän ei rakastanut enää), vaikka omakin rakkauteni oli hiipunut jo ajat sitten. Olin raukkamainen ja pidin miestä tukenani väkisin, silti torjuin hänet esim. seksin suhteen ja suorastaan inhosin häntä yhessä vaiheessa. Kadun tekojani, mutten voi enää muuttaa niitä. Kauan yritin hymyillä ja olla nätisti(mies oli muuten sellainen läheisyyskipeä, kun taas minä tarvitsen omaa tilaa), mutta aina kaikki päättyi raivoon ja kyyneliin- ei ollut hyvä olla. Mies sanoo,että "tukahdutti lopulta tunteensa", mutta itse uskon että hän ei tahdo myöntää rakkautensa loppuneen...=/
Viime yöt ovat olleet yhtä helvettiä ja itken jatkuvasti käytökseni takia. Mies on antanut anteeksi, mutta minä en... Hänestä tulee täydellinen aviomies ja isä, mutta ei minun kanssani. Hän haluaa lapsia,minä en. Minä tarvitsen sängystä oman puolikkaani, mies haluaa nukkua kyljessä kiinni. Tälläiset "pikkuasiat" painavat paljon, vaikka "paketti" olisi muuten kuinka hyvä tahansa ja ajatusmaailmat samanlaiset. Heitän ehkä hukkaan "varman" kumppanin, mutta tiedän ettei yhteiselostamme tulisi mitään. Antaisinkin neuvoksi muille "pelkureille", jotka eivät osaa/uskalla lähteä, vaikka olo on kurja, että se olo ei siitä mihinkään parane. Tottakai ero satuttaa- sen kuuluukin. Kipu on todella kovaa, sitä kestää kauan- mutta onko parempi repäistä iho rikki kerran vai kestää loppuelämänsä kirvelyä..?
(Tuohon "se oikea"-juttuun sanon,että uskon siihen täysin. Ihminen muuttuu kuitenkin iän myötä ja niin muuttuvat olosuhteetkin; kuinka vain yksi henkilö voisi olla sopiva koko loppuelämäsi ajaksi? Uskon,että on olemassa useampia oikeita henkilöitä eri tilanteisiin.) - ämmä
"Sisälläni on vaan hyvin suuri tyhjä tila, joka kaipaisi täyttymystä. Vuosien mittaan olen alkanut kyseenalaistamaan sen että viettäisin lopun elämääni hänen kanssaan.
Suurin pelkoni on ollut, kuinka hän pärjää ja kestää eron??? Olen itse ollut suhteessamme se, joka kannettelee toista.. Ehkä tyhjä tila sisälläni odottaa jotakuta, joka kannattelisi minua?? "
Tuo kuvaa hyvin mun tunteitani. Sisällä tuntuu tyhjältä ja ontolta. Olen suhteessa se, joka huolehtii käytännön asioista, patistaa töihin, jne. Tuntuu, kuin olisin mieheni äiti. Ja 20-vuotiaana en vielä haluaisi olla äiti kenellekään! Minäkin haluaisin luvan olla heikko ja epävarma, en aina vastuussa kaikesta. Välillä tähän kaikkeen on niin väsynyt ja turhautunut!!
Tunteet vetävät jatkuvasti laidasta laitaan. Tein pitkän kävelylenkin metsässä ja koitin pitää aivot poissa käytöstä ja antaa tunteiden ottaa vallan. Ja tuntui kovasti siltä, että mä en ole valmis luovuttamaan vielä! Edessä on taas pitkä yö, jolloin tunteet vetelevät laidasta laitaan. Näen miehen alkuviikosta. Sitä ennen pitää tehdä lopullinen päätös ja pysyä siinä. - eronnut nainen
Chi kirjoitti:
Erosimme mieheni kanssa kolmen vuoden tiiviin suhteen jälkeen. Kaikki näytti täydelliseltä ja sitä se olikin- mutta ei enää loppuaikoina. Helpotuin todella, kun sain lukea tuosta ylempää samojen tunteiden kanssa painiskelusta... Niin,me siis erosimme vasta miehen päätöksestä(hän ei rakastanut enää), vaikka omakin rakkauteni oli hiipunut jo ajat sitten. Olin raukkamainen ja pidin miestä tukenani väkisin, silti torjuin hänet esim. seksin suhteen ja suorastaan inhosin häntä yhessä vaiheessa. Kadun tekojani, mutten voi enää muuttaa niitä. Kauan yritin hymyillä ja olla nätisti(mies oli muuten sellainen läheisyyskipeä, kun taas minä tarvitsen omaa tilaa), mutta aina kaikki päättyi raivoon ja kyyneliin- ei ollut hyvä olla. Mies sanoo,että "tukahdutti lopulta tunteensa", mutta itse uskon että hän ei tahdo myöntää rakkautensa loppuneen...=/
Viime yöt ovat olleet yhtä helvettiä ja itken jatkuvasti käytökseni takia. Mies on antanut anteeksi, mutta minä en... Hänestä tulee täydellinen aviomies ja isä, mutta ei minun kanssani. Hän haluaa lapsia,minä en. Minä tarvitsen sängystä oman puolikkaani, mies haluaa nukkua kyljessä kiinni. Tälläiset "pikkuasiat" painavat paljon, vaikka "paketti" olisi muuten kuinka hyvä tahansa ja ajatusmaailmat samanlaiset. Heitän ehkä hukkaan "varman" kumppanin, mutta tiedän ettei yhteiselostamme tulisi mitään. Antaisinkin neuvoksi muille "pelkureille", jotka eivät osaa/uskalla lähteä, vaikka olo on kurja, että se olo ei siitä mihinkään parane. Tottakai ero satuttaa- sen kuuluukin. Kipu on todella kovaa, sitä kestää kauan- mutta onko parempi repäistä iho rikki kerran vai kestää loppuelämänsä kirvelyä..?
(Tuohon "se oikea"-juttuun sanon,että uskon siihen täysin. Ihminen muuttuu kuitenkin iän myötä ja niin muuttuvat olosuhteetkin; kuinka vain yksi henkilö voisi olla sopiva koko loppuelämäsi ajaksi? Uskon,että on olemassa useampia oikeita henkilöitä eri tilanteisiin.)Tuntui niin tutulta nuo sinun kirjoitukset. Elämä on.
- niin..
..pitkä (ootte olleet yhdessä vasta 2-v ja siitä melkein puolet erillänne) ja hyvä suhde (olet ollut alusta asti onneton)?
Sun miehes on elänyt jossain pilvilinnoissa alusta asti, rakastui sinuun jos ennen kun tapasitte???
Eikä ole huomannut mitään kummallista sun käytöksessä???
Sä taas luulet olevas korvaamaton???
Et ole.
Kymmenen vuoden päästä naurat koko asialle ja niin nauraa poikakaveriskin, missä sitten ikinä olettekin. - chloetta
olen samassa tilanteessa, yhdessäoloa on takana jo 8 vuotta.. aloin seurustella hänen kanssaan 18 vuotiaana, jolloin olin aivan "lapsi" vielä. en jaksa tässä kovin pitkää tarinaa kirjoittaa, mutta avomieheni on ollut minulle hirveän tärkeä ja on vieläkin. mutta joku vain mättää, ja tuntuu että haluan pois ja tältä on tuntunut jo pitkään.. olen aivan ahdistunut. käyn terapiassakin, oikeastaan masennuksen takia, mutta terapeuttini on tainnut aavistella jotain vaikka en edes hänelle ole saanut sanottua suoraan, miltä tämä suhteemme minusta tuntuu, enkä varsinkaan eroajatuksista. sanat eivät vain tule suustani. se tuntuisi niin lopullisen päätöksen tekemiseltä, ja se pelottaa. minulla ei ole hajuakaan miten selviäisin yksin, tuntuu että joutuisin katuojaan. ja tietysti pelkään myös miten mieheni kävisi.. en tiedä miten tässä hengissä selviää. mistähän saisi rohkaisua päätösten tekemiseen?
- Katia
Haluaisitko vaihtaa ajatuksia...? Jos, niin tässä osoite [email protected]!!
Ja kaikki muutkin jotka kaipaavat asioiden pyörittelyä muuallakin kun omissa ajatuksissaan, kirjoitelkaa!!
- Lucy
Minulla on meneillään (tunnettu 2 kk) seurustelu vastaavanlaisen hyvän miehen kanssa. Jo nyt tämä "seurustelu" väsyttää. Yleensä aina kun tapaamme istumme hiljaa vierekkäin sohvalla tv:tä katsellen, jollen sitten minä keksi muuta tekemistä tai juttelun aihetta. Yleensä keskustelukin on sitä että minä puhun ja hän vastaa "jaa" tai "hmmm". Hän kuitenkin vaikuttaa olevan kiinnostunut minusta eli ottaa ensimmäisenä yhteyttä ja pyytää tapaamista.
Luulen, että useimpien mielestä hän on unelmamies, kohtelias, luotettava, hellä jne. mutta minä pelkään, että jos nyt jo minua ahdistaa yhdessäolo niin kannattaako tätä jatkaa pidemmälle. Toisaalta löydänkö enää sitten näin hyvää miestä kun haluan vaikka lapsia.- been there
Nyt jo kyllästyttää?Miten voit edes kuvitella tekeväsi tyypin kanssa lapsia, ei kai lapset ole pääasia tässä maailmassa. Mikä ihme kaikkia ihmisiä vaivaa, kun ovat valmiit tietoisesti valitsemaan sen väärän, jotta vain saavat perheen onnellisuutensa kustannuksella.
- ämmä
been there kirjoitti:
Nyt jo kyllästyttää?Miten voit edes kuvitella tekeväsi tyypin kanssa lapsia, ei kai lapset ole pääasia tässä maailmassa. Mikä ihme kaikkia ihmisiä vaivaa, kun ovat valmiit tietoisesti valitsemaan sen väärän, jotta vain saavat perheen onnellisuutensa kustannuksella.
Mä olen tehnyt päätökseni. Diilin sanoin vapautan miehen. Tässä on taustalla niin paljon kaikkea, mitä en tänne edes kirjoittanut. Ja mitä en ole halunnut ajatella tai edes tunnustaa itselleni. Mutta nyt ymmärrän niin monta asiaa, mitkä ovat menneet alusta alkaen vinoon. Ja niitä ei pysty korjaamaan, se on mahdotonta.
Mutta ilman sen kummempaa koodikieltä: olen tehnyt päätökseni ja matkustan maanantaina kertomaan sen miehelle. Se on silloin loppu, ikuisesti.
Kiitän sydämestäni jokaista tähän ketjuun osallistunutta ihmistä. Jokainen viesti antoi uutta ajateltavaa ja näkökulmaa asioihin. Kiitos ja kumarrus!
*hymyilee kyynelten läpi* - Netsu
ämmä kirjoitti:
Mä olen tehnyt päätökseni. Diilin sanoin vapautan miehen. Tässä on taustalla niin paljon kaikkea, mitä en tänne edes kirjoittanut. Ja mitä en ole halunnut ajatella tai edes tunnustaa itselleni. Mutta nyt ymmärrän niin monta asiaa, mitkä ovat menneet alusta alkaen vinoon. Ja niitä ei pysty korjaamaan, se on mahdotonta.
Mutta ilman sen kummempaa koodikieltä: olen tehnyt päätökseni ja matkustan maanantaina kertomaan sen miehelle. Se on silloin loppu, ikuisesti.
Kiitän sydämestäni jokaista tähän ketjuun osallistunutta ihmistä. Jokainen viesti antoi uutta ajateltavaa ja näkökulmaa asioihin. Kiitos ja kumarrus!
*hymyilee kyynelten läpi*Kuulostaa uskomattomalta, että niin moni kaltaisesi tekee päätöksen juuri näin. Haudotaan asiaa päässä jopa vuosia ja sitten kertarysäyksellä ilmoitetaan asia toiselle. ??
Eikö olisi ollut järkevää keskustella asianomaisen kanssa omista tuntemuksista ajoissa, jotta ei tarvitsisi pudotella sitten pommeja? Varmastikin tuollainen ymmärtävä mies olisi osannut keskusteluun tarttua. Mikäli joskus aloitat uuden suhteen, tulet todennäköisesti toistamaan saman kaavan, ellet opi puhumaan asioista ajallaan. Niin, tämä asia minullekin tuli mieleen, että tuntuu vähän tylyltä ilmoittaa erosta noin yhtäkkisesti. Itsehän olen siinä tilanteessa, että mies jätti minut täysin yllättäen eikä antanut mahdollisuutta kunnolliseen keskusteluun (ainakaan vielä, toki yritän selvittää asioita kun seuraavan kerran tapaamme).
Omassa tilanteessani en ole oikein varma mitä mies tuntee. Onko hänellä vain itsetunto-ongelmia, joiden takia ei suostu uskomaan että rakastan häntä, vai onko kyse juuri tuosta missä tässäkin keskustelussa on puhe, eli tunteiden lopullisesta kuolemisesta.- Totuusennenkaikkea
stellaria81 kirjoitti:
Niin, tämä asia minullekin tuli mieleen, että tuntuu vähän tylyltä ilmoittaa erosta noin yhtäkkisesti. Itsehän olen siinä tilanteessa, että mies jätti minut täysin yllättäen eikä antanut mahdollisuutta kunnolliseen keskusteluun (ainakaan vielä, toki yritän selvittää asioita kun seuraavan kerran tapaamme).
Omassa tilanteessani en ole oikein varma mitä mies tuntee. Onko hänellä vain itsetunto-ongelmia, joiden takia ei suostu uskomaan että rakastan häntä, vai onko kyse juuri tuosta missä tässäkin keskustelussa on puhe, eli tunteiden lopullisesta kuolemisesta.Hyvä ihminen miten miehen itsetunto- ongelma vaikuttaa toisen rakastaminen? Tunteeko alemmuus kohtauksia kun kerrot sille rakkautesi? Eikä suostu uskomaan rakkauttasi? Oletko sitten pettänyt sen jollakin tavalla kun ei voi uskoa toisen rakkauden ilmaisuja? Ei itsetunto ongelma voi olla? Korkeintaan tunteiden muuttuminen toisaalle.
Totuusennenkaikkea kirjoitti:
Hyvä ihminen miten miehen itsetunto- ongelma vaikuttaa toisen rakastaminen? Tunteeko alemmuus kohtauksia kun kerrot sille rakkautesi? Eikä suostu uskomaan rakkauttasi? Oletko sitten pettänyt sen jollakin tavalla kun ei voi uskoa toisen rakkauden ilmaisuja? Ei itsetunto ongelma voi olla? Korkeintaan tunteiden muuttuminen toisaalle.
No, ainakin eron syyksi hän ilmoitti, että toivoo minun löytävän jonkun itseään paremman kumppanin. Sen enempää ei olla vielä asiasta keskusteltu, kun pyysi olemaan pitämättä yhteyttä vähään aikaan. En tiedä olisiko se sitten helpompaa, jos syy olisikin se, että en kelpaa miehelle, mutta kyllä tällainen absurdi syy pistää omankin oloni aika lailla sekaisin.
- sirpasilakka
Omasta mielestäni on naurettavaa puhua suhteesta ja rakkaudesta, on tunnettu tyyliin 2 vuotta. Yleisesti suhde arkipäiväistyy vasta 2.5-3vuoden jälkeen. Sen jälkeen voi miettiä, että rakastaako vai onko kyse edelleen ensihuumasta. Ehkä mun käsitykseni on kyyninen tai vanhanaikainen, mutta otan riskin silti, koska yhtä totta kuin on arkipäiväistyminen, niin on myös se, että suhde on jatkuvaa kilpailua siitä, että kumpi osapuoli rakastaa ja kunnioittaa enemmän. Aina ei voi kilpailussa olla parhain eväin mukana. Sä voit tuntea haaleasti ja jopa vihantunteita, mutta silti sen tahdon pysyä yhdessä, täytyy olla suhteessa, jotta suhde jatkuu. Kunnioittamiseen taasen kuuluu myös se, että ei pidä toista itsestäänselvyytenä. Kumppani on aina oma itsenäinen, muuttuva ihminen, joten hänen kanssaan on hyvä pitää keskusteluyhteys kunnossa kaiken aikaa. On erittäin lyhytnäköistä erotessa vain ilmoitella ilmoitusluonteisia asioita ja sivuuttaa keskustelu. Ymmärrän itse ainoastaan silloin, jos väkivallan vuoksi on tullut kiire lähteä suhteesta. Olkaa enkeleitä toisillenne.
- isovirhe
"Samana päivanä kun tapasimme ensimmäisen kerran........ menimme sänkyyn"
- Simima61
Tein oman päätökseni.Kerroin avom.rehellisesti miksi jatkan matkaani yksin.En vain oppinut vuosien saatossa unohtamaan hänen valheitaan.Syvä inho siitä mitä teki.Nyt ymmärtää kylmyyteni, muka ymmärtää miltä minusta tuntuu, ei ymmärrää.Etsin asuntoa, tiedän ettei helppoa tule olemaan mutta henkisesti haluan voida hyvin.Voimia kaikille jotka miettivät ratkaisua.
- pitkäsuhdeloppuu
Mulle naisystävä on kertonut valheita ja kertoi niitä jopa naapurillekin kirjeessä.
Olen miettinyt yksin jatkamista jo pitkään ja se on edessä vielä tänä vuonna.
Lopullista eroa ei ole helppo ottaa asioiden vaikeuksien takia nopeasti. - munNäkökantaniTänään
Naisten rakkaus on usein intohimoa ja vetovoimaa, mikä sinänsä ei rakkautta ole alkuunkaan.
pyyteetön rakkaus on onnea kaiken elävän puolesta ja ehkäpä kauniin havaitsemista, positiivisuutta, iloa elää ja kokea uutta.
kaavoihin kangistuminen, arjen rutiinit oman elämän ja ajan vähyys tuhoaa suhteet.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 4510992
- 827439
- 755409
Minua nainen harmittaa, että en pääse sun rahoihin käsiksi
En pysty myöskään pilaamaan elämääsi niin kauan kun sulla on fuck off pääomaa. Harmittaa myös etten tiedä kuinka paljon445404Onko muita oman polkunsa kulkijoita
Jotka ei oikein pärjää kenenkään kanssa eli on niin omat ajatukset ja omat mielenkiinnon kohteet yms. On tavallaan sella764688Sydän karrella
Jos yritän olla niin rehellinen kuin pystyn paljastamatta mitään tärkeää. Ensiksi mä huomasin sun tuijottavan mua. Ihme334123- 472968
- 362905
- 402410
Sinällään hauska miten jostakin
jaksetaan juoruta vaikka mitä. Jakorasia yms. Raukkamaista toimintaa. Annetaan jokaisen elää rauhassa eikä levitellä per392314