1920-luvulla ilmestyneen "SEURUSTELUN TAITO. Käyttäytymisen lait ja seuraelämän säännöt" johdannossa tekijä Bagheera (Erkki Kivijärvi) toteaa:
"Ulkonainen eleganssi, hienous, jota kannattamassa ei ole vastaavia sisäisiä arvoja, on sellaista keikaruutta, joka tekee sankarinsa narriksi."
Asia, josta tahdon nyt synnyttää keskustelua, toivottavasti laaja-alaista ja vapaasti rönsyilevää, kuitenkin aiheessa pysyvää, on seuraava pulma, jonka esitän kolmena kysymyksenä:
1) Voiko sisäisiä arvoja opettaa? Jos voi, millä tavalla?
2) Kuinka tulee rajoittaa ihmisten toimia, joilta sisäiset arvot (esimerkiksi tämä jumalanpilkka-tapaus) puuttuvat? Toisinsanoen: onko tilanteita, joissa ihmiselle on pakko opettaa käyttäytymisen sääntöjä eli "ulkonaista eleganssia", vaikka häneltä puuttuisi niiden edellytys, sisällinen sydämen sivistys ja empatia?
3) Onko niin, että sisäisiä arvoja omaava ja itsensä kanssa sopusoinnussa oleva henkilö sallii toisten meuhkaamisen eikä ole niin pikkutarkka heidän käyttäytymisensä osalta, koska hän tietää, että tärkeintä on salainen, ihmisten katseilta piilossa oleva sisin eli sydämen ihminen, josta käsin todellinen muutos lähtee? Itsensä kanssa sopusoinnussa ollen hän kykenee suhtautumaan leppoisasti jopa niihin jotka ehkä väärin perusteinkin pilkkaavat tai muuten mustamaalaavat häntä ja/tai suhtautuvat hyökkäävästi asioita kohtaan joita hän kannattaa. Hän ajattelee kohtalaisen tyynesti että kyllä elämä näitäkin ihmisiä aikanaan opettaa...
Vai onko ehkä kuitenkin päinvastoin, että omien sisäisten arvojen puuttuminen, niiden köyhtyminen tai niistä vieraantuminen johtaa sitten sallivuuteen myös toisia kohtaan ulkonaisen käytöksen osalta - länsimainen yhteiskunta? - Kun "pyhästä" tulee pelkkä ulkonainen asia sen koskemattomuutta voidaan vielä jonkin aikaa varjella laeilla eli lainsäädännön turvin, mutta jossain vaiheessa myös laki "ajan hengen" vaikutuksesta ja lainsäätäjien toimin muuttuu...
Bagheeran lause saa minut ajattelemaan esimerkkinä tapausta jossa nuori mies kohteliaasti kumartaen avaa vanhemmalle henkilölle oven, mutta sisimmässään arvostelee, suhtautuu häneen jopa pilkallisesti tyyliin mikähän luuska tuokin luulee olevansa, tai pohtii olisiko mummon kassissa jotakin pöllittävää.
- Mitä merkitystä silloin on suoritetulla kohteliaalla eleellä?
Jos ja kun toisille paljastuu hänen sisäinen asenteensa silloin sankari muuttuukin narriksi, sitä enemmän mitä kohteliaammin on käyttäytynyt, koska asenteen ja sitä ilmentävän käytöksen välillä ei ole vastaavuutta...
Kohteliaisuutta voidaan opettaa lapselle esimerkiksi rangaistuksenpelossa samalla tapaa kuin muitakin arvoja ja oikean ja väärän eroa. Mutta jos lapsi nuoreksi varttuessaan on kaupasta varastamatta vain siksi koska varastamisesta seuraa lain langettama tuomio ja/tai yleistä paheksuntaa ja häpeä, eikö oikean ja väärän erottaminen ole silloin täysin ulkokohtaista?
"Ulkonainen eleganssi, hienous, jota kannattamassa ei ole vastaavia sisäisiä arvoja, on sellaista keikaruutta, joka tekee sankarinsa narriksi."
Asia, josta tahdon nyt synnyttää keskustelua, toivottavasti laaja-alaista ja vapaasti rönsyilevää, kuitenkin aiheessa pysyvää, on seuraava pulma, jonka esitän kolmena kysymyksenä:
1) Voiko sisäisiä arvoja opettaa? Jos voi, millä tavalla?
2) Kuinka tulee rajoittaa ihmisten toimia, joilta sisäiset arvot (esimerkiksi tämä jumalanpilkka-tapaus) puuttuvat? Toisinsanoen: onko tilanteita, joissa ihmiselle on pakko opettaa käyttäytymisen sääntöjä eli "ulkonaista eleganssia", vaikka häneltä puuttuisi niiden edellytys, sisällinen sydämen sivistys ja empatia?
3) Onko niin, että sisäisiä arvoja omaava ja itsensä kanssa sopusoinnussa oleva henkilö sallii toisten meuhkaamisen eikä ole niin pikkutarkka heidän käyttäytymisensä osalta, koska hän tietää, että tärkeintä on salainen, ihmisten katseilta piilossa oleva sisin eli sydämen ihminen, josta käsin todellinen muutos lähtee? Itsensä kanssa sopusoinnussa ollen hän kykenee suhtautumaan leppoisasti jopa niihin jotka ehkä väärin perusteinkin pilkkaavat tai muuten mustamaalaavat häntä ja/tai suhtautuvat hyökkäävästi asioita kohtaan joita hän kannattaa. Hän ajattelee kohtalaisen tyynesti että kyllä elämä näitäkin ihmisiä aikanaan opettaa...
Vai onko ehkä kuitenkin päinvastoin, että omien sisäisten arvojen puuttuminen, niiden köyhtyminen tai niistä vieraantuminen johtaa sitten sallivuuteen myös toisia kohtaan ulkonaisen käytöksen osalta - länsimainen yhteiskunta? - Kun "pyhästä" tulee pelkkä ulkonainen asia sen koskemattomuutta voidaan vielä jonkin aikaa varjella laeilla eli lainsäädännön turvin, mutta jossain vaiheessa myös laki "ajan hengen" vaikutuksesta ja lainsäätäjien toimin muuttuu...
Bagheeran lause saa minut ajattelemaan esimerkkinä tapausta jossa nuori mies kohteliaasti kumartaen avaa vanhemmalle henkilölle oven, mutta sisimmässään arvostelee, suhtautuu häneen jopa pilkallisesti tyyliin mikähän luuska tuokin luulee olevansa, tai pohtii olisiko mummon kassissa jotakin pöllittävää.
- Mitä merkitystä silloin on suoritetulla kohteliaalla eleellä?
Jos ja kun toisille paljastuu hänen sisäinen asenteensa silloin sankari muuttuukin narriksi, sitä enemmän mitä kohteliaammin on käyttäytynyt, koska asenteen ja sitä ilmentävän käytöksen välillä ei ole vastaavuutta...
Kohteliaisuutta voidaan opettaa lapselle esimerkiksi rangaistuksenpelossa samalla tapaa kuin muitakin arvoja ja oikean ja väärän eroa. Mutta jos lapsi nuoreksi varttuessaan on kaupasta varastamatta vain siksi koska varastamisesta seuraa lain langettama tuomio ja/tai yleistä paheksuntaa ja häpeä, eikö oikean ja väärän erottaminen ole silloin täysin ulkokohtaista?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Syynä on yleinen moraalin höltyminen, kaiken perinteisen halveksunta ja 70 luvulla lain voimalla lanseerattu vapaa kasvatus.
alkeellisimmatkin käyttätymissäännöt ovat hukassa. Mihin maalma on menossa? Anarkiaan, barbarismiin, jossa kukaan ei ole turvassa. Sivistys kuolee sukupuuttoon. Ihmisistä tulee brutaaleja ja eläimellisiä. Mitään rajoja ei ole. Vaikka joku muhattaisiin keskellä kirkasta päivää ihmisjoukon nähden, kukaan ei ole näkevinäänkään. Ihmiskunta tekee itsemurhaa..