Olen menettänyt kuolemalle sairauden kautta läheisiäni viime vuosien aikana(isäni, sisareni,ystäväni...),mutta miksi en osaa itkeä hautajaisissa? Isäni kuoltua reilut 6 vuotta sitten,sain lohdutella silloin teini-ikäisiä lapsia heidän itkiessä vuolassti rakasta vaariaan,mutta itse vain kaipasin häntä - en itkenyt (haudalla, kukkia laskiessa kylläkin! )Olen kuullu sanottavan, että surua ei saisi kätkeä sisäänsä, että se on pahasta. Mutta minä en kätke sitä, suru tulee minulle ajan myöstä tai oikeastaan kaipaus. Uskon uskovaisena, kristittynä ihmisenä, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa, ja uskon myös jälleenkohtaamiseen ja se antaa lohdutusta. Itken kyllä elokuvissa ja liikutuksesta esim. syntymäpäivillä, häissä,kirkossa jälleentapamisessa ym. tilaisuuksissa, kuten myös mielipahasta vaikkapa loukkaannuttuani jostakin asiasta. Viime viikolla menetettyämme rakkaan lemmikkimme (kissan, 8 v) sairauden myötä yllättäen, mieheni itki vuolaasti kun päätös sen päästämisestä autuaammille maille piti tehdä, mutta minä vain kaipasin. Ehkä olin saanut tehdä voimattomana "surutyötä" kuljettaessani sitä hoidosta toiseen. Kaipaan sitä kyllä valtavasti vielä ja olo on sellainen tyhjä, vaikka helpottaa koko ajan. Olenko siis kylmä ihminen? Käyn kyllä susujani läpi rakkaitteni ja läheisteni kanssa, en sulje sitä pakahduttavasti itseeni. Olen myös silti voimakkaasti kokeva ja tunteva ihminen, elän yleensä monia asioita niin sanotusti "täysillä".Kannan myös huolta monista asioita... Pitääkö tässä ihan hakea apua...vaikka en sitä vielä tähän, liki viisikymmpiseen ikääni asti ole tarvinnut hakea...vai voinko vain tuudittautua siihen tosiasiaan, että ihmiset ovat niin erilaisia...
Enkö osaa surra?
avunkotarpeesa
3926
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jokainen suree tavallaan. Minä itken suruani silloin, kun olen yksin kotona tai mennessäni illalla nukkumaan. En minäkään osannut itkeä hautajaisissa. Se saattoi tuntua muista ihmisistä jotenkin oudolta, mutta minä vain kaipasin ja surin omalla tavallani.
"Surutyötä" olen tehnyt puhumalla kuolemasta perheeni ja muiden läheisten kanssa ja se on helpottanut paljon. Asiat on vatvottu läpi moneen kertaan ja aina minua on jaksettu kuulla. Olen sitä mieltä, että kuolemallakin on ollut tarkoituksensa elämässäni. Olen saattanut haudan lepoon lemmikkini, äitini ja isäni. En ole vielä edes viisikymppinen.
sisäinen silmä jolla näet nuo kuolleet, tiedostamattomasti... Olet näkijä vaan et tajua sitä itse. Olet joutunut johonkin lukkoon jossain elämäsi vaiheessa, tai sitten tuo syvä uskovaisuus tekee tuon lukon. Sinä et ollenkaan tarvitse pillereitä asian tiimoille. Olet terve kuin mikä. Monet ihmiset itkevät omaa pahaa oloaan ulos ei sen tarvitse olla mitään surua pelkästään. Ihmistä voi itkettää huono omatuntokin laiminlyönneistä sun muusta syystä. Mutta sinä joka et itke sinulla ei ole huonoa omaa tuntoa. Sinun ei tarvitse koska tiedät ettei tuo ihminen / eläin ole kokonaan häipynyt. Se jokin tietää sinussa sen... Olet aivan samallainen kuin minäkin. Olen nuoruudessani ihmetellyt aivan samaa asiaa. Mutta nyt tiedän totuuden.
voin sanoa kokemuksella, iästäni huolimatta, että eivät kyyneleet ole surun mitta, oikeesti.
Kyynelehtiviä ihmisiä näkee elokuvissa ja myös oikeassa elämässäkin, mutta surutyötä on niin vitsin monenlaista. Se voi olla valokuvien katselua, musiikin kuuntelua ja mietiskelyä, muistelemista, asioiden "kelailua", muistoille ja yhteisille hetkille nauramista, läheisestä puhumista ystävien kanssa..mitähän vielä...kaikkee maan ja taivaan väliltä...itku on vain surutyön yksi muoto. Sanotaanko vaikka että kyyneliä on niin monenlaisia.
Ja yksi asia on ainakin kanssa tärkeä muistaa surutyössä. Anna itsellesi aikaa surra. Ehkä 5-vuottakin...kokoaikaa ei tarvi olla surullinen mutta saa olla jos siltä tuntuu. Surutyö ei ole suoritus. Se on kasvattava kokemus. Tätä mieltä olen.