Kaija kokosi laukkunsa, loi vielä viimeisen silmäykseen työpöytäänsä: kaikki kunnossa ja järjestyksessä. Niinkuin oli ollut aina siitä asti kuin Kaija juoksutyttönä tässä firmassa aloitti. Nyt hän oli toimistoapulainen, mutta tiesi omaavansa kyvyt ylempäänkin konttoripalliin. Kaija katsahti sinnepäin; tuo kolmikymppinen ei kauaa johtajan sihteerinä kestäisi. Rahaa näytti olevan vaihdella työasuakin päivittäin. Hiuksetkin oli värjätty sen kolmella eri värillä, eikä tuo hiusmuotoilukaan ihan halvalta näyttänyt, Kaija tuhahteli mielessään, kun heitti monet tuulet kestäneen mikrofleecetakin harteilleen.
Kotimatkalla totutusti kauppaan. Kaija mietti eri vaihtoehtoja lihatiskillä, päätyi sitten sikanautaan. Saisi kelvata niin pojalle kuin hänellekin päivälliseksi. Poika niin. Mikähän piru sitäkin riivasi? Lopetti kaikki koulut kesken ja nyt oli sanoutunut irti työstään. Ja niin paljon kuin Kaija olisi toivonut hänelle yliopistokoulutusta. Kaikki oli pienenä ostettu, mitä vain harrastuksia oli lehdestä luettukaan. Kaijaa riepoi vieläkin, kun hän mietti, miten poika oli väkisin pitänyt pianotunneillekin raahata. Ja pianokin ostettiin – nyt sitä soittelivat naapurin ämmän penskat. Mitenkähän silläkin muijalla oli varaa kotiäitinä olla? Kaija muisteli omaa avioliittoaan; oli hän sentään osapäivätöissä käynyt pojan pienenä ollessakin. Silloin poikaan sai vielä jonkinlaisen kosketuksen, saattoi ohjailla harrastuksiin. No ainakin hän ohjasi, kun isä huiteli ties missä taiteilijakuppiloissa. Mikä ihme oli hänetkin saaanut menemään naimisiin sellaisen taiteilijan kanssa – miehellä mitään käsitystä arkipäivästä. Vaan ilmeisesti kaiken maailman töherryksiä hän osasi, kun eilisessäkin lehdessä oli ollut artikkeli uudesta näyttelystä. Loistava impressionistisen tyylin taitaja, julisti jonkun finninaamakriitikon arvostelu. Ja kuvassa niin hymyili uuden, nuoren vaimonsa ja lastensa kanssa. Toivottavasti poika ei isäänsä tulisi, vaikka kaiken maailman haihatuksiahan tuolla näkyi olevan. Lukikin niin ihmekirjoja, ei tavallisia romaaneja alkuunkaan. Kiirkkekaardia ja Niitseä; oli Kaija tavaillut kirjan kannesta. Semmoisilla höpöjutuilla ei arjessa pärjättäisi. Lukisi nyt itsensä inssiksi tai edes teknikoksi. Kyllähän suvun naama venähtäisi, kun oikein inssi hänen pojastaan.
Jono kassalla oli pitkä ja Kaija tuohtui, kun huomasi kassan selvittelevän asioita ulkomaalaiselle asiakkaalle. Ja niitäkin tänne joka paikkaan niin julmatusti sikisi. Kaijan asumaan kerrostaloonkiin oli jo muuttanut; jos jonkinlaista mustaa miestä oli portaissa ravannut. Ovisilmästä Kaija oli nähnyt. Ja sosiaalin tuella tietysti elettiin ja huumeita napattiin. Kaija mietti, että onneksi hänen siellä elämiseen tulisi kohta loppu: hän oli kuin olikin raatanut vuosikymmenet ja elänyt säästeliäästi ja vielä vähän raatamista ja oma pieni kaksio olisi totta. Ja maanantaina olisi joku pomon kehite, vai kehityskeskusteluko se nyt oli? Kaija odotti oikein innolla, että pomo toisi esiin, miten Kaija oli uurastanut firman eteen vuosikaudet. Ollut sairaanakin töissä; nämä nuoremmathan tuuppasivat jo pienestä kuumeesta työpaikkalääkärille. Niin sen täytyi olla, kaikkien laiskureitten ja minihameisten sihteerikköjen touhuja katsellessaan, pomo oli viimeinkin huomannut hänen täydellisen omistautumisensa firmalle. Uusi titteli, palkankorotus - kyllä hyvä saa palkkansa, hymyili Kaija itsekseen.
Bussissa se tuli taas. Rinnasta otti niin kovin; henki tuntui salpautuvan. Kaija nieleksi ja yritti turhaan saada istumapaikan; näiltä nykyajan nuorilta rääväsuilta oli ihan turha toivoakaan, haistattelivat vaan. Mitenkähän se oli alkanut sieltä viime aikoina koskemaan, hän kun vietti niin terveellistä elämääkin. Kyllä se itsekseen ajan myötä ohi menisi - illallakin oli tehtävä siivousta ja ruokaa ensi viikolle. Kaija keräsi tomerasti muovikassinsa ja asteli kivusta huolimatta reippaasti kotiinsa. Jos poika olisi kotona, saisi auttaa siivouksessa, vaikka täysin avutonhan tuo näytti siivoushommissa olevan. Jo lapsesta saakka oli saanut raivata aina uudelleen sen pojan siivousten jälkeen.
Valtava musiikki kuului jo ulko-ovelle. Ja kun Kaija asteli sisään, napsautti hän suutuspäissään ensimmäisenä sähkön poikki eteisestä. Poika ilmestyi kuin ammuttuna huoneestaan, kiroili: ”Oot sä ihan hulluks tullu. Mä imuroin justiin airon maidenii netistä”.
”Niinpä teit. Ja seuraavaksi imuroit huoneesi, kun et mitään saa aikaiseksi. Mulla ole varaa sua tässä tyhjän panttina pitää. Jos ei opiskelu tai työ maita, niin mene muualle”, Kaija huusi.
”Vittu, mä muutan faijan luo, sun kanssa kukaan jaksa. Sä mitätöit kaikki, oot aina pahalla tuulella, näät kaikessa vaan pahaa. Ei mikään ihme, ettei sulla ketään miestä oo ja faijaa mä ymmärrän pirun hyvin. Ei ihme, että lähti, sähän oikein nautit, kun saat vittuilla toiselle pahan olon!"
Ovi kolahti kiinni. Kaija istuutui; rintakipu ei tuntunut hellittävän. Mutta pakko oli jaksaa. Ensimmäisenä Kaija soitti äidilleen. Ja ensimmäisenä, niinkuin aina, kuului äidin kysymys: ”Niin, kuka Maija?”
”Laita se kuulokoje korvaasi; Kaija täällä, tyttäresi” Ja niin hän sai kuulla taas ne samat kysymykset: jokos poika oli tullut tarhasta, jokos oli tulossa perheenlisäystä, ja jokos Kaija oli onnistunut laihtumaan jne. Äiti oli tullut kovin muistamattomaksi ja sekavaksi viime aikoina, mutta ilkeyttään hän ei ollut unohtanut. Vaan piti aina soittaa ja tarkistaa, miten jaksoi, etteivät pääsisi sanomaan, ettei hän äidistään välittänyt. Muut sisaretkin soittivat sentään joskus, vaan niillä näkyi olevan tärkeämpää tekemistä miestensä, lastensa ja omikotitalojensa kanssa, joista saavutuksista Kaija oli kuullut tarpeekseen. Äidiltä olivat tietysti lypsäneet rahat. Onneksi asuivat kauempana, ei tarvinnut päivittäin törmätä.
Rintakipu hellitti sen verran, että saattoi jatkaa tiskaamisen ja siivouksen parissa. Naapurin rouvakin saattaisi pistäytyä illalla ja sitä iloa ei Kaija hänelle soisi, että hänen asunnossaan sekaista olisi. Ilkeyttään ja uteliaisuuttaan kurkkaili joka paikkaan, pojan huoneeseenkin. Yritti niin udella kaikenlaista ja Kaijan jaksamista - varsinainen juorukello. Mitä se kellekään hänen elämänsä kuului. Ja sen vähän, mitä Kaija oli ovisilmästä seuraillut, niin kyllä naapurin ukko kovin usein kotoaan poistui. Asiakasillallisia muka. Kaijaa oikein nauratti jo. Vaan kukapa mies sellaisessa läävässä ja sekasotkussa viihtyisi. Kaija muisteli hymyillen, kun hän oli kerran viikonloppuna aamulla tahallaan rimputtanut ovikelloa. Niin oli sängyt petaamatta, ja rouvakin niin räjähtäneen näköinen. Ja tyhjiä viinipulloja tiskipöydällä. Että se rouvan hienostuneisuudesta ja tyylihuonekaluista. Onneksi hänellä ei ollut koskaan ollut ongelmia viinan kanssa. Oikein tympi, kun exä oli kutsunut viimeksi poikansa ja hänet vierailulle. Punkkua oikein jo ruokapöydässä. Siitä Kaija oli päätellyt, että näkyi se viinas nykyisin maistuvan. Vieläkin pisti hymyilyttämään exän vaimon hölmistynyt ilme, kun Kaija oli topakasti ilmoittanut, että hän ei terveyttään viinalla pilaisi.
Mutta huomenna saattaisi töissä tapahtua sellaista kehitettä, että Kaijakin viimeinkin huomattaisiin. Johtajan sihteeri - ei hassumpaa! Sitähän se pomon tapaaminen meinasi: palkankorotusta, tittelin muutosta. Ja ensimmäisenä saisi kyllä se nykyinen hepsankekka lähteä, Kaija päätti. Tai lähtisi itse, kyllä Kaija osaisi sen verran hivuttaa. Eipähän enää istuisi niin leveästi nahkaisen ja ihan liian lyhyen hameensa päällä ja nakuttelisi pitkillä kynsillään tietokoneen näppäimistöä. Pukeutuisi edes kunnolla ja niinkuin kolmikymppisen kuuluu. Kahvikeskusteluissakin aina muka niin hyväntuulinen, että oikein oksetti. Ja kaikki firman miehet niin silmät tapillaan mukana nauramassa.
Ja tuon pojanhunsvotti: aamulla hän herättäisi ennen töihin menoaan ja sanoisi muutaman valikoidun sanan omista suunnitelmistaan ja omasta asunnostaan. Etsiköön oman luukkunsa, niin Kaijakin oli aikoinaan tehnyt. Menköön työttömyysvirastoon, isänsä luo, jonnekin. Kunhan ei Kaijan jaloissa enää pyörisi, kun ei mitään otettakaan enää siitä saanut. Parempi Kaijalla oli yksinään; hän ei sitä nykyisin niin mainostettua sosiaalista elämää kaivannut. Mitä niitä muita vapaa–ajalla tapaamaan; työssä tapasi jo ihan riittämiin.
Niinpä oli kipu vaan hellittänyt ja asunto puhdas taas; kyllä kelpaisi kenen vaan tulla nyt käymään. Näkisivät, miten kunnon ihminen hän oli. Kaija oli oikein tyytyväinen itseensä käytyään suihkussa ja voidellessaan Tokalonia kasvoihinsa. Muutama kilo pois, uutta ryppyvoidetta – sitä Loreaalin – kyllä hänessä naista vielä moneen menoon. Ja niin Kaija pujahti peiton lämpimään. Taustalla kasettisoitin soitti Paula Koivuniemen Aikuista naista. Sillekin varmaan niitä kauneusleikkauksia tehty; ei viiskymppinen muuten tuonnäköisenä pysy, olivat Kaijan mietteet ennen nukahtamista.
Aamulla Kaija oli jo varhain hereillä; piti valmistautua kunnolla suureen päivään. Poika ei ollut tullut kotiin. Olkoon vaikka missä - Kaija jaksanut nyt häntä miettiä. Päivän kunniaksi hän pukeutui jakkupukuun, mustiin sukkahousuihin ja loafereihin. Kyllä sitä tyylikkyyttä täälläkin osattiin, Kaija hymyili itsekseen vetäessään mikrofleecetakkiaan päälle.
Töissä hän oli jo puoli tuntia aikaisemmin muita. Niinkuin oli ollut aina, satoi tai paistoi. Hän siivosi työpöytänsä. Kaiken oli oltava täydellistä, kun Kaija menisi johtajan huoneeseen. Kaija uppoutui kirjoittamiseen ja kirjeiden lähettämiseen johtajan kutsua odotellessaan. Ja kun kutsu tuli, asteli Kaija varmoin askelin ja hymyilevänä johtajan työhuoneeseen. Johtaja istuikin jo odottamassa häntä; nojatuoli kirjoituspäydän toisella puolella oli vapaa Kaijalle. Ja kahviakin pomo oli oikein varannut.
”No niin, aloitetaanpas. Kuinkas kauan sinä olet firman palveluksessa ollutkaan?”, johtaja kyseli.
Tiesihän johtaja sen ilman Kaijan sanomistakin: lähes 28 v. Juoksutyttönä ensin, sitten osapäiväisenä postituksessa ja nyt toimistoapulaisena jo monta, monituista vuotta.
”Mites sen koulutuksen kanssa olikaan?”.
Kaija mietti hetken: lukio oli jäänyt kesken jo ensimmäisen vuoden jälkeen, konekirjoituskurssi, ja mitä niitä nyt olikaan kaikenmaailman kurssituksia, joihin viimeisiin Kaija ei ollut mennyt. Turhaa ajanhukkaa; työt oppii tekemällä. Niinpä hän selostikin pomolle olevansa itseoppinut, kokenut työntekijä.
”Kokenut varmastikin; mitenkäs sitä ikää olikaan?”.
No 47v, kyllä senkin johtaja papereistaan näki.
” Ja edessä siis vielä monta hyvää, tehokasta työvuotta tässä firmassa”, Kaija jatkoi yrittäen tavoittaa hymyn tapaista kasvoilleen.
” No nyt on Kaija niin, että firma on päättänyt muuttaa imagoaan. Hankimme lisää uusia koneita ja tässä tapauksessa kaikkien työpanosta ei enää tarvita. Haasteellinen tiimityö, positiivinen työote, koulutus ja itsensä ammatillinen eteenpäin kehittäminen ovat ne firman tehokkuutta ja kannattavuutta eteenpäin vievät tekijät nykyisin. Ymmärtäähän Kaija sen?”
Kyllä Kaija ymmärsi; menisi jo nyt nimityksiin, palkankorotuksiin.
”Niin, että tilanteen näin ollessa, olemme päättäneet vähentää työntekijöitämme. Sinun työsi täällä loppuu kolmen kuukauden kuluttua. Saat tietysti kesälomarahat ja sen sellaiset. Ja firman kuntosalia ja uima-allasta voit vapaasti lähtösi jälkeen käyttää, vaikken niissä merkeissä sinua ole koskaan tavannutkaan. Haluatko lisää kahvia tai keskustella asiasta enemmän? Vaikka sinä nyt aina olet tajunnut vähemmästäkin...mikäs sulle nyt tuli?”
Mutta Kaija ei kuullut enää. Sydäntä pusertava kipukohtaus tuli niin voimakkaana. Hän haukkoi hetken henkeään, ennenkuin kuin lysähti nojatuolista lattialle. Ja armelias pimeys, tiedottomuus saapui.
Kotimatkalla totutusti kauppaan. Kaija mietti eri vaihtoehtoja lihatiskillä, päätyi sitten sikanautaan. Saisi kelvata niin pojalle kuin hänellekin päivälliseksi. Poika niin. Mikähän piru sitäkin riivasi? Lopetti kaikki koulut kesken ja nyt oli sanoutunut irti työstään. Ja niin paljon kuin Kaija olisi toivonut hänelle yliopistokoulutusta. Kaikki oli pienenä ostettu, mitä vain harrastuksia oli lehdestä luettukaan. Kaijaa riepoi vieläkin, kun hän mietti, miten poika oli väkisin pitänyt pianotunneillekin raahata. Ja pianokin ostettiin – nyt sitä soittelivat naapurin ämmän penskat. Mitenkähän silläkin muijalla oli varaa kotiäitinä olla? Kaija muisteli omaa avioliittoaan; oli hän sentään osapäivätöissä käynyt pojan pienenä ollessakin. Silloin poikaan sai vielä jonkinlaisen kosketuksen, saattoi ohjailla harrastuksiin. No ainakin hän ohjasi, kun isä huiteli ties missä taiteilijakuppiloissa. Mikä ihme oli hänetkin saaanut menemään naimisiin sellaisen taiteilijan kanssa – miehellä mitään käsitystä arkipäivästä. Vaan ilmeisesti kaiken maailman töherryksiä hän osasi, kun eilisessäkin lehdessä oli ollut artikkeli uudesta näyttelystä. Loistava impressionistisen tyylin taitaja, julisti jonkun finninaamakriitikon arvostelu. Ja kuvassa niin hymyili uuden, nuoren vaimonsa ja lastensa kanssa. Toivottavasti poika ei isäänsä tulisi, vaikka kaiken maailman haihatuksiahan tuolla näkyi olevan. Lukikin niin ihmekirjoja, ei tavallisia romaaneja alkuunkaan. Kiirkkekaardia ja Niitseä; oli Kaija tavaillut kirjan kannesta. Semmoisilla höpöjutuilla ei arjessa pärjättäisi. Lukisi nyt itsensä inssiksi tai edes teknikoksi. Kyllähän suvun naama venähtäisi, kun oikein inssi hänen pojastaan.
Jono kassalla oli pitkä ja Kaija tuohtui, kun huomasi kassan selvittelevän asioita ulkomaalaiselle asiakkaalle. Ja niitäkin tänne joka paikkaan niin julmatusti sikisi. Kaijan asumaan kerrostaloonkiin oli jo muuttanut; jos jonkinlaista mustaa miestä oli portaissa ravannut. Ovisilmästä Kaija oli nähnyt. Ja sosiaalin tuella tietysti elettiin ja huumeita napattiin. Kaija mietti, että onneksi hänen siellä elämiseen tulisi kohta loppu: hän oli kuin olikin raatanut vuosikymmenet ja elänyt säästeliäästi ja vielä vähän raatamista ja oma pieni kaksio olisi totta. Ja maanantaina olisi joku pomon kehite, vai kehityskeskusteluko se nyt oli? Kaija odotti oikein innolla, että pomo toisi esiin, miten Kaija oli uurastanut firman eteen vuosikaudet. Ollut sairaanakin töissä; nämä nuoremmathan tuuppasivat jo pienestä kuumeesta työpaikkalääkärille. Niin sen täytyi olla, kaikkien laiskureitten ja minihameisten sihteerikköjen touhuja katsellessaan, pomo oli viimeinkin huomannut hänen täydellisen omistautumisensa firmalle. Uusi titteli, palkankorotus - kyllä hyvä saa palkkansa, hymyili Kaija itsekseen.
Bussissa se tuli taas. Rinnasta otti niin kovin; henki tuntui salpautuvan. Kaija nieleksi ja yritti turhaan saada istumapaikan; näiltä nykyajan nuorilta rääväsuilta oli ihan turha toivoakaan, haistattelivat vaan. Mitenkähän se oli alkanut sieltä viime aikoina koskemaan, hän kun vietti niin terveellistä elämääkin. Kyllä se itsekseen ajan myötä ohi menisi - illallakin oli tehtävä siivousta ja ruokaa ensi viikolle. Kaija keräsi tomerasti muovikassinsa ja asteli kivusta huolimatta reippaasti kotiinsa. Jos poika olisi kotona, saisi auttaa siivouksessa, vaikka täysin avutonhan tuo näytti siivoushommissa olevan. Jo lapsesta saakka oli saanut raivata aina uudelleen sen pojan siivousten jälkeen.
Valtava musiikki kuului jo ulko-ovelle. Ja kun Kaija asteli sisään, napsautti hän suutuspäissään ensimmäisenä sähkön poikki eteisestä. Poika ilmestyi kuin ammuttuna huoneestaan, kiroili: ”Oot sä ihan hulluks tullu. Mä imuroin justiin airon maidenii netistä”.
”Niinpä teit. Ja seuraavaksi imuroit huoneesi, kun et mitään saa aikaiseksi. Mulla ole varaa sua tässä tyhjän panttina pitää. Jos ei opiskelu tai työ maita, niin mene muualle”, Kaija huusi.
”Vittu, mä muutan faijan luo, sun kanssa kukaan jaksa. Sä mitätöit kaikki, oot aina pahalla tuulella, näät kaikessa vaan pahaa. Ei mikään ihme, ettei sulla ketään miestä oo ja faijaa mä ymmärrän pirun hyvin. Ei ihme, että lähti, sähän oikein nautit, kun saat vittuilla toiselle pahan olon!"
Ovi kolahti kiinni. Kaija istuutui; rintakipu ei tuntunut hellittävän. Mutta pakko oli jaksaa. Ensimmäisenä Kaija soitti äidilleen. Ja ensimmäisenä, niinkuin aina, kuului äidin kysymys: ”Niin, kuka Maija?”
”Laita se kuulokoje korvaasi; Kaija täällä, tyttäresi” Ja niin hän sai kuulla taas ne samat kysymykset: jokos poika oli tullut tarhasta, jokos oli tulossa perheenlisäystä, ja jokos Kaija oli onnistunut laihtumaan jne. Äiti oli tullut kovin muistamattomaksi ja sekavaksi viime aikoina, mutta ilkeyttään hän ei ollut unohtanut. Vaan piti aina soittaa ja tarkistaa, miten jaksoi, etteivät pääsisi sanomaan, ettei hän äidistään välittänyt. Muut sisaretkin soittivat sentään joskus, vaan niillä näkyi olevan tärkeämpää tekemistä miestensä, lastensa ja omikotitalojensa kanssa, joista saavutuksista Kaija oli kuullut tarpeekseen. Äidiltä olivat tietysti lypsäneet rahat. Onneksi asuivat kauempana, ei tarvinnut päivittäin törmätä.
Rintakipu hellitti sen verran, että saattoi jatkaa tiskaamisen ja siivouksen parissa. Naapurin rouvakin saattaisi pistäytyä illalla ja sitä iloa ei Kaija hänelle soisi, että hänen asunnossaan sekaista olisi. Ilkeyttään ja uteliaisuuttaan kurkkaili joka paikkaan, pojan huoneeseenkin. Yritti niin udella kaikenlaista ja Kaijan jaksamista - varsinainen juorukello. Mitä se kellekään hänen elämänsä kuului. Ja sen vähän, mitä Kaija oli ovisilmästä seuraillut, niin kyllä naapurin ukko kovin usein kotoaan poistui. Asiakasillallisia muka. Kaijaa oikein nauratti jo. Vaan kukapa mies sellaisessa läävässä ja sekasotkussa viihtyisi. Kaija muisteli hymyillen, kun hän oli kerran viikonloppuna aamulla tahallaan rimputtanut ovikelloa. Niin oli sängyt petaamatta, ja rouvakin niin räjähtäneen näköinen. Ja tyhjiä viinipulloja tiskipöydällä. Että se rouvan hienostuneisuudesta ja tyylihuonekaluista. Onneksi hänellä ei ollut koskaan ollut ongelmia viinan kanssa. Oikein tympi, kun exä oli kutsunut viimeksi poikansa ja hänet vierailulle. Punkkua oikein jo ruokapöydässä. Siitä Kaija oli päätellyt, että näkyi se viinas nykyisin maistuvan. Vieläkin pisti hymyilyttämään exän vaimon hölmistynyt ilme, kun Kaija oli topakasti ilmoittanut, että hän ei terveyttään viinalla pilaisi.
Mutta huomenna saattaisi töissä tapahtua sellaista kehitettä, että Kaijakin viimeinkin huomattaisiin. Johtajan sihteeri - ei hassumpaa! Sitähän se pomon tapaaminen meinasi: palkankorotusta, tittelin muutosta. Ja ensimmäisenä saisi kyllä se nykyinen hepsankekka lähteä, Kaija päätti. Tai lähtisi itse, kyllä Kaija osaisi sen verran hivuttaa. Eipähän enää istuisi niin leveästi nahkaisen ja ihan liian lyhyen hameensa päällä ja nakuttelisi pitkillä kynsillään tietokoneen näppäimistöä. Pukeutuisi edes kunnolla ja niinkuin kolmikymppisen kuuluu. Kahvikeskusteluissakin aina muka niin hyväntuulinen, että oikein oksetti. Ja kaikki firman miehet niin silmät tapillaan mukana nauramassa.
Ja tuon pojanhunsvotti: aamulla hän herättäisi ennen töihin menoaan ja sanoisi muutaman valikoidun sanan omista suunnitelmistaan ja omasta asunnostaan. Etsiköön oman luukkunsa, niin Kaijakin oli aikoinaan tehnyt. Menköön työttömyysvirastoon, isänsä luo, jonnekin. Kunhan ei Kaijan jaloissa enää pyörisi, kun ei mitään otettakaan enää siitä saanut. Parempi Kaijalla oli yksinään; hän ei sitä nykyisin niin mainostettua sosiaalista elämää kaivannut. Mitä niitä muita vapaa–ajalla tapaamaan; työssä tapasi jo ihan riittämiin.
Niinpä oli kipu vaan hellittänyt ja asunto puhdas taas; kyllä kelpaisi kenen vaan tulla nyt käymään. Näkisivät, miten kunnon ihminen hän oli. Kaija oli oikein tyytyväinen itseensä käytyään suihkussa ja voidellessaan Tokalonia kasvoihinsa. Muutama kilo pois, uutta ryppyvoidetta – sitä Loreaalin – kyllä hänessä naista vielä moneen menoon. Ja niin Kaija pujahti peiton lämpimään. Taustalla kasettisoitin soitti Paula Koivuniemen Aikuista naista. Sillekin varmaan niitä kauneusleikkauksia tehty; ei viiskymppinen muuten tuonnäköisenä pysy, olivat Kaijan mietteet ennen nukahtamista.
Aamulla Kaija oli jo varhain hereillä; piti valmistautua kunnolla suureen päivään. Poika ei ollut tullut kotiin. Olkoon vaikka missä - Kaija jaksanut nyt häntä miettiä. Päivän kunniaksi hän pukeutui jakkupukuun, mustiin sukkahousuihin ja loafereihin. Kyllä sitä tyylikkyyttä täälläkin osattiin, Kaija hymyili itsekseen vetäessään mikrofleecetakkiaan päälle.
Töissä hän oli jo puoli tuntia aikaisemmin muita. Niinkuin oli ollut aina, satoi tai paistoi. Hän siivosi työpöytänsä. Kaiken oli oltava täydellistä, kun Kaija menisi johtajan huoneeseen. Kaija uppoutui kirjoittamiseen ja kirjeiden lähettämiseen johtajan kutsua odotellessaan. Ja kun kutsu tuli, asteli Kaija varmoin askelin ja hymyilevänä johtajan työhuoneeseen. Johtaja istuikin jo odottamassa häntä; nojatuoli kirjoituspäydän toisella puolella oli vapaa Kaijalle. Ja kahviakin pomo oli oikein varannut.
”No niin, aloitetaanpas. Kuinkas kauan sinä olet firman palveluksessa ollutkaan?”, johtaja kyseli.
Tiesihän johtaja sen ilman Kaijan sanomistakin: lähes 28 v. Juoksutyttönä ensin, sitten osapäiväisenä postituksessa ja nyt toimistoapulaisena jo monta, monituista vuotta.
”Mites sen koulutuksen kanssa olikaan?”.
Kaija mietti hetken: lukio oli jäänyt kesken jo ensimmäisen vuoden jälkeen, konekirjoituskurssi, ja mitä niitä nyt olikaan kaikenmaailman kurssituksia, joihin viimeisiin Kaija ei ollut mennyt. Turhaa ajanhukkaa; työt oppii tekemällä. Niinpä hän selostikin pomolle olevansa itseoppinut, kokenut työntekijä.
”Kokenut varmastikin; mitenkäs sitä ikää olikaan?”.
No 47v, kyllä senkin johtaja papereistaan näki.
” Ja edessä siis vielä monta hyvää, tehokasta työvuotta tässä firmassa”, Kaija jatkoi yrittäen tavoittaa hymyn tapaista kasvoilleen.
” No nyt on Kaija niin, että firma on päättänyt muuttaa imagoaan. Hankimme lisää uusia koneita ja tässä tapauksessa kaikkien työpanosta ei enää tarvita. Haasteellinen tiimityö, positiivinen työote, koulutus ja itsensä ammatillinen eteenpäin kehittäminen ovat ne firman tehokkuutta ja kannattavuutta eteenpäin vievät tekijät nykyisin. Ymmärtäähän Kaija sen?”
Kyllä Kaija ymmärsi; menisi jo nyt nimityksiin, palkankorotuksiin.
”Niin, että tilanteen näin ollessa, olemme päättäneet vähentää työntekijöitämme. Sinun työsi täällä loppuu kolmen kuukauden kuluttua. Saat tietysti kesälomarahat ja sen sellaiset. Ja firman kuntosalia ja uima-allasta voit vapaasti lähtösi jälkeen käyttää, vaikken niissä merkeissä sinua ole koskaan tavannutkaan. Haluatko lisää kahvia tai keskustella asiasta enemmän? Vaikka sinä nyt aina olet tajunnut vähemmästäkin...mikäs sulle nyt tuli?”
Mutta Kaija ei kuullut enää. Sydäntä pusertava kipukohtaus tuli niin voimakkaana. Hän haukkoi hetken henkeään, ennenkuin kuin lysähti nojatuolista lattialle. Ja armelias pimeys, tiedottomuus saapui.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Turhautuneen kesk-ikäisen naisen stoori.Jo olikin masentavaa luettavaa.
Taitavasti kirjoitettu. Kuvasit tämän naisen elämän hyvin ja elävästi. Surullinen kertomus kiltistä ihmisestä", joka puursi ja yritti ja silti ei saanut muuta, kuin sydärin palkakseen. Ei juuri noita onnen ja autuuden hetkiä näyttänyt olevan.
Mutta oisko noinkin, että tuon naisen asenteissakin olisi ollut mahdollisuus muutokseen? ----tälläista jäin pohtimaan......
Surullista. Mutta niin se on tänä päivänä. Toinen yrittää ja yrittää, raataa suorastaan ja pistää ittensä likoon oikein kunnolla ja mitäs palkaksi? Sitä tavallista; työtä ei arvosteta, potkut, marinanarinat ja kuraa pulpettiin.
Epäreilu maailma!
Kirjoitit kyllä tosi loistavasti ja osuvasti :)
tänä päivänä täytyy tuoda itseään työelämässäkin esiin, eikä odottaa että esimies huomaisi miten hyvä tai ahkera olet. Hiljaiset puurtajat ja raatajat potkaistaan ensimmäisten joukossa pellolle, kiitos ja näkemiin.
Mutta tuo Kaijan asenne muuten, kiitettävästi onnistuu myrkyttämään oman elämänsä ja vähän toistenkin. Mahtavatko tämän maailman kaijat itse edes huomata sitä.
- kaikkiin näihin asenteisiin törmää myös täällä keskustelupalstoilla!
olipa siinä ahdistunut ja tiukkapipoinen pahantuulinen nainen pääroolissa. Ihan säälitti samallakun raivostutti jatkuva kanssaihmisten mitätöinti ja heissä huonojen puolien näkeminen. Poikaansa kohdistunut tyrannimaisuus sai haukkomaan henkeä. Meillä ei olisi tullut kuuloonkaan että sähköt napataan poikki sanan puhumatta jos poika on koneella, sehän olisi kunnioituksen puutetta lapsen asioita kohtaan. Nuorille musiikki on tärkeää...
Hitto...ot sä taitava tarinoija, pakko kehaista !!!!
kulun loppua kohti. Ihmiset ovat monesti täysin sokeita muille kuin omille haaveille ja tavoitteilleen.
IRL tämä kyllä olisi päättynyt päähenkilön puolelta itkuun, kiukutteluun ja syytöksiin ja toisella puolella olisi kyllä saattanut olla noin pitkän pestin tähden jonkinlainen ulosistutusprosessi.
Nimim. kokemusta puolelta jos toiseltakin samaa pöytää.
Mahtava, hyvin kirjoitettu tarina.
Tarina...? Mutta voi... Niin kovin totta nykyisin...?
Sanon samaa kuin laamarikin; tarinaa voisi todellakin soveltaa näille palstoillekin. Luettuani Kaijan tarinan mietinkin juuri jotakin symboliikkaa ylipäätäänkin kauan aikaa...
...kovasti palautteesta. Kun tuota kyhäelmääni lähdin kirjoittamaan, oli minulla lähtökohtana muutama lukemani tutkimus ja yksi ainoa sana: vihamielisyys eli hostiliteetti, jolla tarkoitetaan yleistä pahansuopuutta, pahantahtoisuutta ja negativisuutta.
Vihamielinen asennoituminen ilmenee yl. negatiivisena suhtautumisena elämään. Negatiivisuuden lisäksi siihen kuuluu myös pahantahtoisuus muita ihmisiä kohtaan, ikään kuin muut ihmiset olisivat suorastaan vihollisia, tai ainakin epäluotettavia, ilkeitä ja itsekkäitä. Muiden tarkoitusperiä on aina epäiltävä; vihamielinen ei usko, että kukaan voisi tarkoittaa hyvää, koska muut ihmiset puhuvat ja tarkoittavat pahaa; juonivat ja vehkeilevät selän takana. Muut ovat moraaliltaan epäilyttäviä ja omia itsekkäitä tarkoitusperiään ajavia vastuunvälttäjiä. Vihamielisyyteen, hostiliteettiin liittyy myös halu tuottaa harmia muille ja salaa iloita muiden ihmisten vastoinkäymisistä.
Hostiili ihminen siis eittämättä ajautuu tilanteisiin, joissa hän mielestään tulee väärin ymmärretyksi ja hänellä on usein tunne, että hänen ja muiden ihmisten välillä vallitsee vastakkainajattelu. Hän tulkitsee ympäristöään oman vihamielisyytensä suodattamana ja siis tulkitsee väärin muiden ihmisten motiivit (vapaasti mukaillen psyk. prof. Keltinkangas- Järvisen kirjasta)
Toisena lähtökohtana tulivat tutkimukset, jonka mukaan sydäninfarktiin todellakin vaikuttaisi eniten asennoituminen elämään. Negatiivisesti ja vihamielisesti suhtautuvilla ei siis mene kovin hyvin näidenkään tilastojen varjossa.
Näin siis lähdin kehittelemään Kaijaa; tuota fiktiivistä vihamielistä naishenkilöä. Mitä pidemmälle kirjoitin, sitä enemmän huomasin törmänneeni useinkin tällaisiin vihamielisiin henkilöihin. Ja tarinan Kaijakin muuttui yhä todellisemmaksi.
Ja aivan oikein: minun lisäkseni monet muutkin ovat varmaan kokeneet, tunteneet näitä vihamielisiä ihmisiä. Niin reaalissa - kuin täällä kaffepalstallakin. Mielenkiintoista onkin Kaijan tavoin kysyä: mistä heitä oikein niin paljon sikiääkään?
mikä saa ihmisen negatiiviseksi, mistä kummasta se lähtee. Tuskin on kasvatuksen tulos, liekö sitten geenivirhe vai luonnekysymys.
Eräs sukulaisnainen on juuri tuota tyyppiä. Hän loukkaantui verisesti tässä taannoin minulle, kun olin kertonut erään asian hänen miehelleen...Tiedusteltuani miksi hän pahoitti siitä mielensä vastaus oli että koska me olemme keskenämme sukulaisia, niin velvollisuuteni olisi ollut tiedottaa asiasta hänelle ENSIN. Eikä kyse ollut edes mistään kummoisesta, auton vaihtamisesta vaan...enkä voinut edes kuvitella tekeväni suuren luokan etikettivirheen mainitessani asiasta miehelleen, hohhoijaa...:))
Pohdiskelin tuossa tuota vihamielisyyttä: onko sitten niin, että tämänkin varsin pirullinen luonteenpiirre liityisi kasvatukseen? Välinpitämättömyys, emotionaalinen kylmyys, toisaalta liian suuret kontrollivaatimukset, henkinen ja fyysinen väkivalta epäilemättä lisäävät lapsen turvattomuutta ja yksinäisyyttä, josta älyllinen päättely johtaisi ajatukseen, että maailma on turvaton ja paha ja ihmiset epäluotettavia.
Ja siksi kaikkea vastaan täytyy suojautua. Tästä taas seuraisi sosiaalisen verkoston, tuen väheneminen, loppuminen ja yksinäisyys, joka sitten taas puolestaan lisää omaa väärää tulkintaa kanssaihmisistä ja heidän motiiveistaan. Ja syntyisi vastakkainasettelu, tulkinta: minä vastaan paha maailma.
Vaikeita asioita mietittäväksi. Jokakin tapauksessa tuo vihamielisyys näyttäisi amerikkalaisen sydäntautitutkimuksen valossa olevan erityisesti suomalaisen elämäntavan, kulttuurin piirre.
Kun etiketin tuntee, voi sitä sitten hallitusti rikkoa. Kyllähän tämän tiesit. Dee dee.
*nyökyttelee vimmatusti päätään ja on tietävinään*
Nuo sun hymiösi saavat valtavan hyvälle tuulelle....:o)
Irtoo sulla sitten hyvät fiilikset herkästi, hyvä niin.
Ai niin, että kuinka hyvälle tuulelle. Monet isot deet.
..yksinäisyyden tunne..ja tunne ettei ole hyväksytty ja riittävä, en tiedä miksi mutta juohtui mieleeni voisiko tuo tunne johtua mitenkään nykyisten perheiden pienestä koosta. Monesti lapsia on vain yksi tai kaksi, heiltä odotetaan paljon ja heille kasataan kunnian kuormaa vanhempien taholta. Tulee jo pienestä pitäen suorituspaineita... Yksinäisyys korostuu jos on ainut lapsi jota varjellaan liikaa.
Säälittävänä esimerkkinä eräs tyttö joka kävi tänä kesänä rippikoululeiriä. Äitinsä ei luottanut että siellä muut osaisivat käyttäytyä kunnolla, joten hän tuli "vapaaehtoiseksi valvojaksi" leirialueelle.:(
vaaka keikkuu aina.. riemut ja murheet syttyvät yhtä helposti.. hyvät fiilikset ovat kuitenkin hallitsevampi ominaisuus...:)
itse henkilökohtaisesta olisin kiitollinen että pääsisin pois työelämästä, mutta useille se on todela kova paikka...ymmärrän "Kaijan" pettymyksen ja sen mitä sen jälken tapahtui, mutta kertomiksestasi päätellen se olisi tapahtunut joka tapauksessa....
Varmaankin hyvin tavallinen kertomus tavallisista ihmisistä - Hyvin kirjoitat, siitä ei pääse mihinkään - kiitos siitä :))
Itse työllistän itseni ja olen hiton onnellinen että aikanaan sen ratkaisun tein - nyt se on paras mahdollinen työ minulle. Muuten olisi voinut käydä kuten "Kaijallekin".....