Isät, jotka jätitte lapsenne...Kertokaapas

ei semmoisia nykyään ole. On vain näitä itkijämiehiä, jotka ovat kovaäänisiä kaikkien suomen miesten puolesta väittäen, että isät aidosti rakastavat kaikkia lapsia ja haluavat heidät eron jälkeen. Miksi naiset saavat huoltajuuden? nämä kysyvät vihaisena.
Kaikki tietää miksi. Siksi, kun ei heitä kotihommat aiemminkaan kiinnostanut, enemmän jaloviina ja löysät daamit.

Tarina on pitkä ja kimurantti enkä sitä kokonaisuudessakaan kero mut tässä pääasiat. kaiken takana oli Ulvilan lastensuojeluvalvoja Tuula Santavuori joka avovaimoni kanssa juonivat sellaisen ansan minulle (johon en onneksi langennut) että siinä oli yksinkertaisesti mahdotonta solmia mitään järkevää suhdetta lapseen, ilman että joku olisi ollut sanelemassa sääntöjä jopa siitä että saanko viedä lasta autoajelulle (en kuulemma omannut riittävää ajotaitoa) ja muuta tällaista. ymmärrrät varmaan että ko. tilanteessa on kaikille järkevää antaa asioiden olla, tiedän että lapsi kärsii tavalla tai toisella tilanteesta mutta ei voi mitään.

Isättömyys tai äidittömyys - minulta on kuollut isä kun olin 5-vuotias. Muistan hänestä hyvin vähän, valokuvista katsellen olen luonut oman mielikuvani isästä.

Olen kokenut itseni sekä puolikkaaksi, että jotenkin vajavaiseksi, mutta oppinut muilta miehiltä asioita, joita en isältäni koskaan oppinut. Sukulaisia, naapureita ja muita tuttavamiehiä on kuitenkin ollut aina olemassa. Olin usein surullinen ja vihasin asiaa, vaikka en tiennyt mitä vihasin eniten.

Ehkä menetystä vihasin kaikkein eniten, mutta opin elämään sen tiedon kanssa, että isä ei tule olemaan mukana elämäni jutuissa koskaan.

Moni avioero johtaa samaan tilanteeseen, se on surullista, mutta hyvin totta. Ehkä hylkääminen tai vähäinen yhteydenpito on jollekin isälle helpompaa, sillä jos ei tutustu lapseensa koskaan, ei koskaan tarvitse kärsiä siitä, mitä ei oikeasti tunne eikä ikävöi.

Jos isä on hoitanut lastaan ja ollut arjessa joka päivä mukana, niin on kokonaan hylkääminen ehkä vaikeampaa. Tosin sitäkin tapahtuu varmaan siksi, että vähitellen elämään tulee muita asioita, jotka vievät mukanaan ja ajan kuluessa jää jäljelle tieto, että lapsi on olemassa, mutta syvää tunnesidettä ei enää ole. Aika tekee tehtävänsä tässäkin suhteessa, ja kirjoitan siksi asiasta että vaikka kuollut isä on poissa konkreettisesti, niin mielessäni hän on kuitenkin aina. Sinulla on varmasti vaikeampaa, koska tiedät isäsi olevan olemassa ja hengissä, ja mahdollisuudet tavata hänet ovat olemassa.

Ehkä vihasi laantuu kun kohtaat raivosi ja pelkosi ja pyrit tapaamaan isäsi.

Turha väittää ettei näitä hylkääjä-isiä ole ja jos on, se on lasten äidin syytä! Tiedän itsekin monta tapausta, joissa isä vaan on päättänyt unohtaa vanhan elämänsä ja hankkia uuden. Joissakin tapauksissa uusi vaimo estää yhteydenpidon, mutta jos mies on tosi mies, näinkään ei saisi päästää käymään. Nynneröt riitojen pelossa alistuvat uuden vaimon tahtoon. Oma isänikin (olen jo itsekin aika vanha) pitää salaa yhteyttä minuun noin kerran vuodessa. Omat yritykseni tulevat sabotoiduiksi.
Luulisin hylkäämisen johtuvan siitä, että isällä on huono omatunto ja jotenkin luulee olevan helpompi olo ja helpompi unohtaa epäonnistuminen avioliitossa, kun ei ole lapsensa kanssa missään tekemisissä.

Ei isää ollenkaan on parempi kuin isä johon on huonot välit. Oma historiani eräänlaisen perheensisäisen väkivallan kohteena on aiheuttanut todella vakavia vammoja terveyteeni, en voisi kuvitellakaan haluavani "koko perhettä taloon". Lisäksi kannan mukanani mustaa salaisuutta syyllisyyttä ja häpeää lopun ikääni ja olen hylkiö.Pientä onnen kipinää tuo ehkä se että joskus ehkä löydän Ihmisen jostain joka ei tuhoa minua.

Avomiehelläni on kolme lasta entisen vaimonsa kanssa. Mieheni ei ole nähnyt lapsiaan nyt about kahteen vuoteen. Mitään suurta riitaa tms. ei ole ollut exän kanssa, mutta asiat vain ajautuivat tälläiseen tilanteeseen hiljalleen. Ex muutti nykyisen miehensä kanssa toiselle paikkakunnalle 250 km päähän. Ja ovat viimeisten tietojen mukaan muuttaneet jo uudelleen vielä vähän kauemmas. Uutta osoitetta meille ei ole annettu. Ex halusi yksinhuoltajuuden - sai sen. Halusi vaihtaa lasten sukunimen omaksi tyttönimekseen - teki sen. Aluksi ongelma oli vain rahasta. Mieheni makselee omia nuoruuden hölmöilyjään, elatusmaksuja, edelleen avioliittonsa aikaisia laskuja: tilattuja lehtiä, sähkölaskuja, vuokria. Minusta näin ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että ex on käyttänyt hyväuskoista miestä hyväkseen, ja kun sai tarpeekseen jätti sitten. Tuollaiset asiat kylvävät epäluuloa, sitten lisätään haluttomuus ottaa osaa matkakustannuksiin, haluttomuus keskustella lasten asioista yms. Vähitellen kukaan ei enää nähnyt ketään, eikä kukaan ottanut yhteyttä keneenkään. Vanhimman lapsen mieheni otti omalle nimelleen aikoinaan, kaksi muuta ovat ns. oikeita lapsia. Exä oli nuorena päättänyt saada kolme lasta, sai ne - mies ulos. Äiti on systemaattisesti sulkenut lapset elämästämme pois. Asia on niin sekava, etten edes osaa kertoa kaikkia asioita, enkä niitä varmasti edes tiedä kaikkia. Miehessäni on kyllä ilman muuta vikaa, en halua leimata äitiä syylliseksi. Meille on tehty hyvin selväksi, ettei miestäni kaivata lasten elämään. Lapset ja isä eivät ole missään tekemisissä. Isä kaipaa lapsiaan, lasten tunteista emme tiedä mitään. Olettaisin, että hekin kaipaavat isää, mutta kun ei tiedä niin ei tiedä. Nuorin lapsista ei enää tuntenut isäänsä, kun viimeksi näimme kaksi vuotta sitten. Hän oli erotessa 1,5-vuotias. Vanhin ei kai tiedä oikeasta isästään mitään vieläkään. Keskimmäinen oli ainakin ennen täysin isin tyttö, nykytilasta ei tietoa.

Sitä tässä kai yritän kertoa, ettei elämä ole niin yksioikoista. Joskus asiat vain liukuvat sellaiseen tilanteeseen, ettei ole enää voimia jatkaa eteenpäin, vaan on päästettävä irti. Varsinkin kun vastarinta on hyvin voimakasta. Suurin syy on kaiketi ollut avioeronaikaiset kaunat ja se että kumpikin on vain halunnut toisen elämästään pois. Sitä en tiedä, miten äiti on tilanteen selvittänyt lapsilleen. Onko isästä tehty siellä suunnalla syyllinen vähän samaan tapaan kuin täällä suunnalla on "kaikki" äidin vikana. Kun ei puhuta mitään, niin ei voi tietää. Odotamme kaiketi, että lapset kasvavat, että isä ja lapset voivat pitää yhteyttä keskenään, ilman äidin välissä oloa. Jos lapset isona enää haluavat olla isin kanssa missään tekemisissä... Toivottavasti he eivät tässä välissä opi inhoamaan isäänsä luulleessaan, ettei isi välitä. Isi kyllä välittää enemmän kuin omasta elämästään. Lapsille meidän ovemme on aina avoinna. Toivottvasti he itse joskus löytävät elämässään luoksemme, isän kädet on sidottu tällä hetkellä.

Kiitos kaikille,jotka ovat antaneet rakentavaa palautetta.Sain uutta näkökulmaa tähän asiaan.Kiitos siitä!

Omassa tapauksessa en tiedä äidin suhtautumisesta paljoakaan,muuta kuin,että masentui paljon eron jälkeen ja on terapian avulla selvinnyt.

En kyllä ymmärrä mikä tekee mun ajatusmaailmasta "sairaan".Ei ongelmia voi rinnastaa,kaikille ne on erilaisia.Ja varsinkin eri ikäisille.Mulle on tässä elämänvaiheessa todella tärkeää tiedostaa,että kuka olen ja kuka mun isä on.

En tiedä yhtikäs mitään koko ihmisestä.Mulle isä on pelkkä satuhahmo,josta kerrotaan tarinoita.Mulle koko ihmistä ei ole edes olemassa,koska hän tuntuu niin kaukaiselta.On kuin olisi koko ihminen kuollut.

En tiedä miten isä puhuu tai elehtii tai mistä hän pitää tai pitääkö edes samoista asioista.Että mitä olen perinyt häneltä tai ollaanko edes samanlaisia.Lukeeko hän,seuraako vaikka urheilua,purjehtiiko,mitä tekee...

Isään ei ole muodostunut mitään perusluottamusta,kun olimme siskon kanssa noin 4-vuotiaita,niin isä saattoi lähteä ja olla pitkään poissa.Jättää lappuja vaikka eihän me lukea osattu.

Kuvitelkaa nyt, mulla ei ole mitään mielikuvia edes siitä,minkälainen se ihminen on.En edes ajattele,että mulla on biologista isää.Ihan kuin olisin vain äidistä syntynyt.Mä olen tavallaan hylännyt itsekin isän,koska olen yrittänyt keksiä syytä sille,että hän jätti.

Olen miettinyt sitä isän tapaamista,ja se pelottaa.Mitä jos isä halveksiikin emmekä tule toimeen...?
Luulen,että alan raivoamaan ja itkemään, mutta se tapaaminen taitaa olla ainoa keino, miten kohdata koko asia.
Isä on myös soitellut siskolleni kun hän oli joku 10-vuotias ja kysellyt,että miksi sisko ei halua tavata ja laiminlyö.On myös soittanut ja haukkunut äitiä...Tämä lisää mun pelkoa isää kohtaan todella paljon.

Mutta tähän liittyy myös se,että sain eilen kuulla että isä on alkoholisoitunut ja hänellä rajatilapersoonallisuus ja kärsii paniikkihäiriöistä.
En tiedä miten pystyn kohtaamaan hänet.


Pelottaa,että isä on todella huonossa kunnossa ja tapaamisesta tulee pelkkää riitaa ja vanhojen haavojen repimistä...

Kertokaa kokemuksia isän tapaamisesta tai lapsen tapaamisesta.Olisi mukava kuulla minkälaisia kokemuksia ihmisiltä löytyy.