Nostan luonnottomaan asentoon jäätynyttä aseveljeäni reen kyytiin. Keskitys oli osunut kohdalleen. Teemme työtämme kahden muun jääkärin kanssa vaiti. Sanoja ei tarvita, sillä työ on meille tuttua, liiankin tuttua. Hevonen pärskii ja liikahtelee rauhattomana. Ohjastaja siirtää kessun suupielestä toiseen käsin koskematta, supisee konilleen lepyttäviä sanoja ja taputtelee höryä tuhisevaa turpaa. Pakkanen on kova, mutta manttelin alla hikoiluttaa, kun lasken kädettömän ruumiin toisten päälle. Torso värähtää, avaa silmänsä ja sanoo tuimasti: Älä sitten tuhlaa elämääsi...
Herään hätkähtäen. Uni on toistunut vuosikymmeniä, mutta ei siihen totu. Nuorempana heräsin huutooni, nykyisin vain herään. Sängystä nouseminen iän kangistamalla keholla vie aikaa, putkirungosta saa kyllä hyvin tukea. Könyän pystyyn, pukeudun verkkaan varoen suonenvetoja ja vilkaisen antiikkikehyksisestä peilistä kuvajaistani. Tässäkin iässä peiliä vaan on vaikeaa sivuuttaa siihen katsomatta, vaikka näkymä ei kummoinen olekaan. Työ kuoleman kanssa vanhentaa. Sodan jälkeen perustin hautaustoimiston ja sitä pyöritin vuosikymmeniä kunnes möin puolipakolla suurelle ketjulle. Omasta takaa kun jatkajaa ei löytynyt.
Tuvan kynnyksen viereinen lauta narahtaa. Pidän äänestä ja lasken painoni tieten tahtoen sille joka kerta. Narahduksessa on jotain kovin kotoisaa ja samalla se todistaa, että olen elossa. Pelkkä sielu kun ei paljoa paina, niin luulen. Ajastin on toiminut ja kahvi odottaa valmiina. Avaan mökkini ulko-oven, lasken pinttyneen mukin höyryämään kuistin pienelle pöydälle ja edesmenneen vaimoni ostamissa tohveleissa köpöttelen kasteisella nurmella hakemaan aamun lehden. Istuudun käsinojalliseen puiseen keinutuoliin, laitan aamulääkkeen kielelleni ja maistan kahvia katsoen kauas.
Vuosikymmeniä sitten kuistilta aukesi kaunis lehtomaisema, nyt ympärille on noussut elementtitaloja. Pieni mökkini ahtaalla tontilla on saarrettu. Kaupungilla sanovatkin paikkaani Kuoleman Keitaaksi, osin aiemman ammattini, osin kauniiden omenapuiden ansiosta. Syysiltoina pikkupojat tulevat taskulamppujen kanssa hiippailemaan tonttini reunoille peloteltuaan ennakkoon itsensä kauhutarinoilla riutuvasta haudankaivajasta. Pojat tykkäävät turvallisesta pelosta. Joskus ruokin heidän mielikuvitustaan sahaa soittamalla. Onpahan minusta jotakin iloa.. tai mitä lie ajankulua.
Kuisti on maiseman muutoksesta huolimatta edelleen lempipaikkani. Vastapäätä olevassa kerrostalossa asuva rouva tuli viime kuussa räksyttämään, että minä tirkistelen. Ainahan olen tässä istunut, katsellut ja tuumaillut. Pistäisi verhot eteen, jos häiritsee. Totesin hänelle, että minusta hän pikemminkin paljastelee kuin minä tirkistelisin. Rouva sihisi ja kirosi, kirjoitti lehteenkin ”kuoleman katseesta” ja vaati yksityisyyttä. Lehtikirjoituksen jälkeen päivittäin ruokaa tuova kodinhoitaja, jolla oli tapana puhua kuin lässyttäisi lapselle, on ollut hyvin vähäpuheinen. Oli lehtijutusta sentään jotain hyötyä.
Avaan lehden vilkaisten viereistä tuolia, joka on ollut tyhjillään jo vuosia. Lasken lehden syliini, nostan jalan jalakselle ja toisella työntelen vauhtia. Mietin menneitä, mietin elämääni ja vaimoani. Mietin kaikkia kuoppaamiani ruumiita ja nuoruuteni unelmia. Liian suurista odotuksista seuraa suuria pettymyksiä, tapasi vaimoni sanoa. Ärsyttää kun hän on oikeassa, etenkin kun en voi kinata enää vastaan. Uneni jäätyneen sotilaan sanat saavat oloni epävarmaksi ja tuntemaan syyllisyyttä: Älä tuhlaa elämääsi.
Tästä päivästä tulee kaunis, ilma on kirpeä ja kuulas. Elokuu taittuu pian syyskuuksi. Illat pimenevät ja luonto käpertyy kieppiin talvea odottamaan. Kaadan loput kahvit nieluuni poltoista huolimatta ja tuumin, että olisi hyvä päivä kuolla. Toisaalta eilen alkoi taas Mullan alla-sarja ja sitä paitsi kohtahan tulevat pikkupojatkin lamppuineen tontin nurkkiin notkumaan. Tuskinpa tulisivat, jos minua ei olisi. Ehkä sitä vielä tämän talven voisi sinnitellä, ihan vaikka piruuttaan.
Herään hätkähtäen. Uni on toistunut vuosikymmeniä, mutta ei siihen totu. Nuorempana heräsin huutooni, nykyisin vain herään. Sängystä nouseminen iän kangistamalla keholla vie aikaa, putkirungosta saa kyllä hyvin tukea. Könyän pystyyn, pukeudun verkkaan varoen suonenvetoja ja vilkaisen antiikkikehyksisestä peilistä kuvajaistani. Tässäkin iässä peiliä vaan on vaikeaa sivuuttaa siihen katsomatta, vaikka näkymä ei kummoinen olekaan. Työ kuoleman kanssa vanhentaa. Sodan jälkeen perustin hautaustoimiston ja sitä pyöritin vuosikymmeniä kunnes möin puolipakolla suurelle ketjulle. Omasta takaa kun jatkajaa ei löytynyt.
Tuvan kynnyksen viereinen lauta narahtaa. Pidän äänestä ja lasken painoni tieten tahtoen sille joka kerta. Narahduksessa on jotain kovin kotoisaa ja samalla se todistaa, että olen elossa. Pelkkä sielu kun ei paljoa paina, niin luulen. Ajastin on toiminut ja kahvi odottaa valmiina. Avaan mökkini ulko-oven, lasken pinttyneen mukin höyryämään kuistin pienelle pöydälle ja edesmenneen vaimoni ostamissa tohveleissa köpöttelen kasteisella nurmella hakemaan aamun lehden. Istuudun käsinojalliseen puiseen keinutuoliin, laitan aamulääkkeen kielelleni ja maistan kahvia katsoen kauas.
Vuosikymmeniä sitten kuistilta aukesi kaunis lehtomaisema, nyt ympärille on noussut elementtitaloja. Pieni mökkini ahtaalla tontilla on saarrettu. Kaupungilla sanovatkin paikkaani Kuoleman Keitaaksi, osin aiemman ammattini, osin kauniiden omenapuiden ansiosta. Syysiltoina pikkupojat tulevat taskulamppujen kanssa hiippailemaan tonttini reunoille peloteltuaan ennakkoon itsensä kauhutarinoilla riutuvasta haudankaivajasta. Pojat tykkäävät turvallisesta pelosta. Joskus ruokin heidän mielikuvitustaan sahaa soittamalla. Onpahan minusta jotakin iloa.. tai mitä lie ajankulua.
Kuisti on maiseman muutoksesta huolimatta edelleen lempipaikkani. Vastapäätä olevassa kerrostalossa asuva rouva tuli viime kuussa räksyttämään, että minä tirkistelen. Ainahan olen tässä istunut, katsellut ja tuumaillut. Pistäisi verhot eteen, jos häiritsee. Totesin hänelle, että minusta hän pikemminkin paljastelee kuin minä tirkistelisin. Rouva sihisi ja kirosi, kirjoitti lehteenkin ”kuoleman katseesta” ja vaati yksityisyyttä. Lehtikirjoituksen jälkeen päivittäin ruokaa tuova kodinhoitaja, jolla oli tapana puhua kuin lässyttäisi lapselle, on ollut hyvin vähäpuheinen. Oli lehtijutusta sentään jotain hyötyä.
Avaan lehden vilkaisten viereistä tuolia, joka on ollut tyhjillään jo vuosia. Lasken lehden syliini, nostan jalan jalakselle ja toisella työntelen vauhtia. Mietin menneitä, mietin elämääni ja vaimoani. Mietin kaikkia kuoppaamiani ruumiita ja nuoruuteni unelmia. Liian suurista odotuksista seuraa suuria pettymyksiä, tapasi vaimoni sanoa. Ärsyttää kun hän on oikeassa, etenkin kun en voi kinata enää vastaan. Uneni jäätyneen sotilaan sanat saavat oloni epävarmaksi ja tuntemaan syyllisyyttä: Älä tuhlaa elämääsi.
Tästä päivästä tulee kaunis, ilma on kirpeä ja kuulas. Elokuu taittuu pian syyskuuksi. Illat pimenevät ja luonto käpertyy kieppiin talvea odottamaan. Kaadan loput kahvit nieluuni poltoista huolimatta ja tuumin, että olisi hyvä päivä kuolla. Toisaalta eilen alkoi taas Mullan alla-sarja ja sitä paitsi kohtahan tulevat pikkupojatkin lamppuineen tontin nurkkiin notkumaan. Tuskinpa tulisivat, jos minua ei olisi. Ehkä sitä vielä tämän talven voisi sinnitellä, ihan vaikka piruuttaan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
...oli helppoa samaistua tuohon vanhaan mieheen.
Kielesi on nautinnollista luettavaa!
asettua haudankaivajan housuihin, saattoi melkein kuulla sen lankun narahduksen :)
Sitä olen usein miettinyt,miten paljon painajaisia kantavat sisällään nuo mielettömien sotien sekaan joutuvat ihmiset,muuttuuko todellisuuden taju toisenlaiseksi kun on aikansa joutunut epäinhimillisissä oloissa elämään.
Erään tuttavani poika on rauhanturvaaja, oikeastaan tajusin ensimmäisen kerran niin hirvittävän konkreettisesti sen että sotilas on ihan kuka hyvänsä tavallinen ihminen vasta kun katsoimme tämän pojan lähettämää ja kuvaamaa videonauhaa. Tutun ihmisen näkeminen jossain niin ankeassa ja erilaisessa ilmapiirissä ihan vavahdutti. Tuleehan televisiosta jatkuvalla syötöllä kaikkea sodan kauhua, mutta ylitarjonta turruttaa jotenkin ja saa ajattelemaan sen etäisenä.:(
No, tämä nyt oli asian vierestä, mutta sivuttuasi sotaa noina painajaisina tämä ajatukseni nousi pintaan.
Harvassa ovat uutiset tänä päivänä, jotka todella koskettaisivat. Vaatii miltei henkilökohtaisen siteen tapahtuneeseen, jotta se ihmisiä liikauttaisi. Tsunamikin sen todisti.
Veikkaanpa, että jokainen sodassa ollut kantaa niitä muistoja mukanaan. Olen myös sitä mieltä, että ylipäätään kaikki, mitä koemme, jollakin tavalla vaikuttaa mieleemme. Niinkin tavanomainen asia kuin esim puuduttava kassajonossa seisoskelu vahvistaa aiempaa kokemusta, että kassajonossa seisoskelu on puuduttavaa jne.
Suuria tunnekuohuja sisältävät muistot kuin mitä sota jättää.. ihme on jos eivät vaikuta läpi elämän jollain tavalla.
Tulin, näin luin.
Perehdyttyäni Maxin kirjalliseen tuotantoon noin semisyvällisesti olen havaitsevinani hänessä aikamoisen romantikon.. On aihe sitten mikä tahansa, lopputulos on usein kovin tunteisiin vetoava. Kuvittelenko omiani?
vaikutelman olen myös saanut hänen kirjoituksistaan, joten jaan kuvitelman kanssasi :)
Vielä voisin paatoksella sanoa: näin kovien arvojen aikoina, mikä sen viehättävämpää kuin löytää tunteellisesti kirjoitettua tekstiä...
Tunteellisia tekstejä maailma on pullollaan. Riippuu mitä etsii ja mistä.
Suosittelen kaikille Lassi Nummen tuotantoa.
yhdistää romantiikkaa näihin Maxin kirjoituksiin.
Minusta ne liikkuvat raadollisenkauniissa mielenmaisemissa. Niissä ruman ja kauniin rajapinta hämärtyy ja ne sisältävät sen kaltaista dualismia josta pidän.
Jep... sitä se on.
- dualismiaddikti olen ja siksi pidän näistä tarinoista!
Sana romantikko on mielestäni hiukan kapea-alainen silloin, kun puhutaan tunteisiin vetoavuudesta. Jos kirjoittaisi pienten lasten kärsimyksistä tunteisiin vetoavasti, kirjoittajaa tuskin voisi kutsua sillä perusteella romantikoksi? Tunteisiin vetovuus siis mielestäni laajempi asia kuin romanttisuus.
Muutoin tunnistan kyllä itsessäni romantikonkin. Ehdottomasti. =)
..sanoistasi! Niin kait se on, mikään ei ole vain hyvää tai pahaa.
Piti muuten googlesta katsoa, mitä dualismi oikeastaan on... sen verran oli minulle vieras käsite. ;)
Jep. Yhdistin ehkä turhan lyhyesti ja ytimekkäästi nämä kaksi käsitettä toisiinsa perustelematta tuon kummemmin. Ja nyt pseudotieteellisyydessäni yritän taustoittaa sekavia ajatuksiani.
Mutta siis. Tekstisi on usein hyvin tunteikasta ja romantiikka on mielestäni melko laaja yläkäsite. En tarkoita sillä siirappista liirumlaarumia vaan jollakin - vielä itsellenikin epäselvällä - tavalla yhtymäkohtia romantiikan ajan kirjallisuustraditioon ja ilmaisutapoihin.
sanana saatoi olla outo. Se nimesi ehkä kuitenkin jotain tavastasi hahmottaa maailmaa, vai olenko väärässä?
Dualismi siis tarkoittaa, että oletetaan olevan kaksi erillistä asiaa, kuten hyvä ja paha tai sielu ja ruumis. En ole kummemmin aprikoinut tapaani hahmottaa maailmaa, mutta edellä kirjoittamani kaltaiseen selkeään kaksijakoisuuteen en taida nojata. Itse asiassa en tiedä miten maailmaa hahmotan.;)
Kun katselen ihmisiä kaupungilla, lentokentällä, kaupassa tahi missä vain, niin aika usein alitajuisesti tai tiedostaen katson heitä tarkkaillen ja havainnoiden. Ikäänkuin koitan nähdä enemmän kuin mitä näkyy. Esim joku näkee nuoren äidin kaupassa kiukkuavan lapsensa kanssa, se siitä. Minä saatan nähdä sen hetkiseen elämäänsä kyllästyneen, kotoa nuorena muuttaneen ja stressaantuneen tytön, jonka kosmetiikkaopiskelut jäivät kesken kun lapsi syntyi. Öh..jopas oli esimerkki..=)
Kuitenkin havaintojeni ja "tarkkailuni" taustavire on ehdottomasti myönteinen. Ihmiset vain ovat mielenkiintoia asioita. =)
Tekstini mahdollinen tunteikkuus johtunee ainakin osittain siitä, että kirjoittaessani menen henkilön asemaan ja alan elää sitä. Sitten kirjoitan mitä näen, koen, tunnen.
Romantiikan aika tahi kirjallisuustraditiot ovat minulle sanoina tuttuja, mutta enpä juuri tunne niihin sisältyviä asioita. Sinulla kuitenkin epäilemättä asiassa parempi asiantuntemus, joten enpä voi vastaankaan väittää.=)
sitä, että asiat eivät koskaan ole joko tai... vaan niissä on kaksi puolta. Esim. ruma voi olla yhtä aikaa ruma ja kaunis... Jos ajattelet vaikka linnunraatoa voit tarkastella sitä rumana jätteenä, tai nähdä sen kauneuden sen tarkoituksenmukaisuudessa. On kuoltava jotta elämä voisi jatkua jne...
Puhuessani dualismista, tarkoitan tätä näkökulmaa.
No tuon allekirjoitan näkökulmakseni tai siis tavakseni tarkastella maailmaa 100%!
Otetaan vaikkapa henkilö, joka istuu Kamputsean kuumassa putkassa odottaen teloitusta kahden tekemänsä murhan johdosta, eikä tunne katumusta. Mielikuvituksemme piirtää eteen tietynlaisen näkymän. Vaan jospa syytetty onkin nainen, entinen miss Universum-kisojen finalisti ja neljän lapsen äiti. Asiat saavat oudon sävyn.
Esimerkkini aika ontuva, vaan olkoon.=)
..meillä länsimaissa tuo kahtiajakoisuus on enemmänkin mieletty musta valkoisuutena, kun taas itämaisessa ajatelussa se on luomisen, luovuuden perusta.Tarkennettuna juuri näin, toinen ei voi olla olemassa ilman toista ja sisältää itsessään jo toisenpuolenkin ominaisuuden. Valo luo pimeyden ja pimeyden kautta syntyy valo.
Joskus aikoinaan opiskellessani tätä jing/jang periaatetta sukelsin hyvin syvälle näihin käsitteisiin. Mietin ankarasti , miksi maapallolla pitää olla pahuutta ja onko ihmisen oltava paha voidakseen tulla hyväksi. Voiko siten hyvyys olla olemassa ilman pahuutta?
Muistan kun luin yhden viisaan ajatelman:" Et voi koskaan muuttaa maailmassamme olevaa pahaa täysin , sillä se vain siirtyy laidalta toiselle." En edellenkään ole ymmärtänyt tätä täysin.
Toisaalta jos pyrkii tarkastelemaan elämän muotoa ,tätä kaikkea ihmeellisyyttä, niin ei voi olla päätymättä muuhun, kuin kaikessa olevaan tietoisuuteen , joka ilmentää itseään tuossa dualismissa. Tämä johtaa yhä syvällisempiin kerrostumiin, olemassa olon suuriin tarkoituksiin.
Se mitä saatamme nähdä pahana, voikin toisessa ääripääsä olla luomassa hyvää. Aihe on mielestäni mitä kiinnostavin edelleenkin.
Siis onko maailmamme todellisuudessa näin ,vai onko se meidän oman mielemme rakentamaa ajattelua?
..tuota, että :" Et voi koskaan muuttaa maailmassamme olevaa pahaa täysin , sillä se vain siirtyy laidalta toiselle."
Kuvitellaanpa, että paha on kylmää ja hyvä on kuumaa. Kylmin=pahin mahdollinen asia olisi absoluuttinen nollapiste(likiarvona -273,15 astetta). 0 astetta olisi pahempaa kuin esim 100 astetta. Mennään alaspäin kohti yhä pahempaa. -50 olisi taas pahempi kuin nolla, joka -50 käsin katseltuna onkin hyvää?
Absoluuttinen nollapiste on sekä teoriassa että käytännössä mahdoton saavuttaa, koska siihen voidaan lisätä desimaaleja loputtomiin. Esim äärimmäisen paha asia -273,15 keikahtaakin hyväksi, jos vaan jatkamme syvemmälle ja kauemmas pahuuteen päin.. esim lukuun -273,15945, se siis kauempana miinuspuolella kuin äskeinen, joka muka oli pahin mahdollinen. Kun olisimme jo noin pahoissa lukemissa, aiemmat -50 saati nolla ovatkin yhtäkkiä huippuhyviä. Mutta jos palaamme tarkastelemaan niitä alkuperäisestä lähtökohdasta, niin nolla ja -50 ovat ihan yhtä pahoja kuin ennenkin.
Riippuuko kaikki siis vain näkökulmasta, tarkastelupisteestä? Nyt pää kyllä oikeesti räjähtää!=)
En tosin tiedä missä pään räjähtämispisteen toleranssiraja väijyy, mutta jostain käsittämättömästä ja tuntemattomasta ulottuvuudesta nähtynä tämä havoinnollistettu insinööriaivoinen esimerkkisi meni jopa minunkin kuvitteellisiin aivojeni osiin:=DD
Tais saavuttaa sen valaistumis*** lakipisteen tai jotain sinne päin.
---*piirtää nyt tuon jingjanjin paperille*
muuten avattuna tuo symbooli on kahdeksikko , joka kuvastaa ikuisuutta ja jatkuvaa muutosta *Hymy*
Lähinnä toivon olevani läheltä kaunis ja kaukaa viisas.
..tämä tarinasi tunkeutui luihin ja ytimiin.
Että osaatkin saada ihmisen eläväisesti kuvattua vaikka mies olikin jo melkeinpä toisella jalallaan hautaansa menossa:=) Jotain samaa, kuin tuossa Mullan alla sarjassa(mun lemppari)elämän koko koreus ja kovuus äärettömällä herkyydellä kirjoitettuna.
Tuota ei voi kuin taivastella ja sydän syrjällään ihmetellä, miten miehellä voi noin teksti soljua ja vaivattomasti edetä. Mutta näinhän se on todettava, ajattelevalta ja tuntevalta ihmiseltä tuo kielikin kirjoittaessa saa elämän kosketuksen ja syvyyden julki.
Sota ei juuri minua naisena kiehdo, mutta tälläista tekstiä lukiessa voi paremmin ymmärtää näiden miehien koettelemukset.
Taisit käydä nyt rimaa kohottamassa täällä palstoilla kirjoittamisen suhteen:=)
---pääsisköhän tässä yksityisopetuksen...*hymy*
Upea teksti ....ei se tästä enempää kehumalla parane. Julkaisukelpoisia ovat sinun juttusi.
kuinka osaankaan olla kateellinen siitä, että alun ison kirjaimen ja loppupisteen välillä on muutakin kuin ilmaa.
..on kuolemansynti, vältä sitä kuin haudankaivajaa. Se ei haittaa, vaikka kateus veisi kalatkin vesistä, saahan niitä pakastealtaasta, mutta muutoin se laittaa miestä hatuttamaan.;)
Vaan paljon sanoit tässä(kin) kommentissasi vähin sanoin. Tattista vaan.=)