"Uskonnollinen kasvatus"

Tuon ymmärtämiseen minunkin tilastomatematiikan osaamiseni riittää. Mutta jos tässä ajattelen omista uskonnoistaan eronneita tuttaviani, niin ainakaan lestadiolaisella, juutalaisella, helluntailaisella, jehovantodistajalla ja mormonilla ei ole ollut helppoa.
Oman perheeni suhteen olen ajatellut, että mormonismiin tarttuminen on aikanaan ollut keino yrittää vapautua jostain ahdistuksesta ja mielenterveysongelmista. Ahdistus on saatu itsestä pois, mutta pappeuden voimalla ja valtuudella on sitten pantu koko muu perhe ja lähiympäristökin kärsimään. Arvelisin, että joskus vaihtoehto on vain mielisairaus tai johonkin eriskummalliseen uskonnolliseen yhteisöön sekoaminen. Käytännössä mielen tilat ovat suunnilleen samat, mutta uskonto antaa sädekehän, jota tavallisessa pillereiden varassa päivästä toiseen raahautumisessa ei olisi.

calmato kirjoitti:

Tuon ymmärtämiseen minunkin tilastomatematiikan osaamiseni riittää. Mutta jos tässä ajattelen omista uskonnoistaan eronneita tuttaviani, niin ainakaan lestadiolaisella, juutalaisella, helluntailaisella, jehovantodistajalla ja mormonilla ei ole ollut helppoa.
Oman perheeni suhteen olen ajatellut, että mormonismiin tarttuminen on aikanaan ollut keino yrittää vapautua jostain ahdistuksesta ja mielenterveysongelmista. Ahdistus on saatu itsestä pois, mutta pappeuden voimalla ja valtuudella on sitten pantu koko muu perhe ja lähiympäristökin kärsimään. Arvelisin, että joskus vaihtoehto on vain mielisairaus tai johonkin eriskummalliseen uskonnolliseen yhteisöön sekoaminen. Käytännössä mielen tilat ovat suunnilleen samat, mutta uskonto antaa sädekehän, jota tavallisessa pillereiden varassa päivästä toiseen raahautumisessa ei olisi.

...uskontoa/Jumalaa hakeva ihminen on yleensä jonkinlaisen henkisen kriisin vallassa ja ahdistunut. Hän hakee parannusta ahdistukseensa ja merkitystä elämäänsä, ja saattaa helpotuksen löytää uskonnosta. Tämän vuoksi erilaisiin kirkkoihin aikuisiällä liittyvät ihmiset ovat usein jollain tapaa epätasapainoisia. Kun kirkko ei sitten välttämättä ratkaisekaan kaikkia ihmisen ongelmia, niin sama kierre vaan jatkuu.

Jos suhteutetaan näiden sairaiden ihmisten määrä edustamansa uskonnon jäsenmäärän suhteen, niin uskoisin juuri noiden mainitsemiesi uskontojen olevan kärjessä.

Asiaa voi silti miettiä siltäkin kantilta, että jo valmiiksi sairaiden ihmisten oirehtiminen ei johdu pelkästään uskonnosta vaan heidän sairaudesta. Joidenkin kohdalla uskonto auttaa ja joidenkin kohdalla ei. Jos uskonto asettaa ihmiselle kovat tavoitteet, niin joidenkin kohdalla epäonnistumiset ja taistelu itsensä kanssa voivat johtaa sairastumiseen. Epäilemättä tätäkin tapahtuu maailmassa.

Sinä et muuten voi lapsuudenkokemuksiasi pistää pelkästään uskonnon syyksi, koska pääsyyllinen on ollut isäsi. Toisaalta, seurakuntasi johtajan tms olisi pitänyt nähdä kokonaistilanne, joten häntäkin voit syyttää omalta osaltaan. Muuten, oletko koskaan miettinyt että ottaisit yhteyttä silloiseen seurakunnan johtajaan ja kertoisit kokemuksesi ja kysyisit eikö hän huomannut mitään vikaa teidän perheen tilanteessa?

Exmoro kirjoitti:

...uskontoa/Jumalaa hakeva ihminen on yleensä jonkinlaisen henkisen kriisin vallassa ja ahdistunut. Hän hakee parannusta ahdistukseensa ja merkitystä elämäänsä, ja saattaa helpotuksen löytää uskonnosta. Tämän vuoksi erilaisiin kirkkoihin aikuisiällä liittyvät ihmiset ovat usein jollain tapaa epätasapainoisia. Kun kirkko ei sitten välttämättä ratkaisekaan kaikkia ihmisen ongelmia, niin sama kierre vaan jatkuu.

Jos suhteutetaan näiden sairaiden ihmisten määrä edustamansa uskonnon jäsenmäärän suhteen, niin uskoisin juuri noiden mainitsemiesi uskontojen olevan kärjessä.

Asiaa voi silti miettiä siltäkin kantilta, että jo valmiiksi sairaiden ihmisten oirehtiminen ei johdu pelkästään uskonnosta vaan heidän sairaudesta. Joidenkin kohdalla uskonto auttaa ja joidenkin kohdalla ei. Jos uskonto asettaa ihmiselle kovat tavoitteet, niin joidenkin kohdalla epäonnistumiset ja taistelu itsensä kanssa voivat johtaa sairastumiseen. Epäilemättä tätäkin tapahtuu maailmassa.

Sinä et muuten voi lapsuudenkokemuksiasi pistää pelkästään uskonnon syyksi, koska pääsyyllinen on ollut isäsi. Toisaalta, seurakuntasi johtajan tms olisi pitänyt nähdä kokonaistilanne, joten häntäkin voit syyttää omalta osaltaan. Muuten, oletko koskaan miettinyt että ottaisit yhteyttä silloiseen seurakunnan johtajaan ja kertoisit kokemuksesi ja kysyisit eikö hän huomannut mitään vikaa teidän perheen tilanteessa?

Seurakunnan johtajia ehti olla useita lapsuusaikanani. Yksi heistä oli isäni, taisi olla pariinkin eri otteeseen. Luottomies kerta kaikkiaan, kukaan ei kirkossa takuulla epäillyt häntä väkivaltaiseksi tms. Loistava julkisivu. Aikanaan sitten osa totuudesta paljastui, kun ei voinut olla paljastumatta. Isämme on yhä kirkossa, vanhuus alkaa viedä voimia, eikä ole enää kyllä kotonakaan sen ikäisiä lapsia, joita hän voisi nujertaa henkisellä, ruumiillisella tai hengellisellä väkivallalla.
Yhden seurakunnanjohtajan vaimolle olen kirkosta erottuani soittanut. Hän oli sanoi itse hoitoalan ihmisenä epäilleensä, että kaikki ei ole kohdallaan, mutta ei ollut ryhtynyt selvittämään asiaa tarkemmin. Yhden isäni minulle kertoman valheen hän pystyi oikaisemaan, mistä olin kovin huojentunut.