Olen edelleen alussa

Olen edelleen polkuni alussa, vaikka luuin jo olevani ainakin puolimatkassa.

Mieleeni nousee kuvia nuoruudestani, kuvia, joissa teen aina jotain. Olen olemassa muita varten, mutta miksi minä oikeastaan olenkaan olemassa? Kaikki nuo vuodet, jolloin pelkäsin, kuitenkin jotenkin jaksoin, mutta aina pelkäsin.

Kaikki nuo ajat ovat menneet, mutta kannan niitä silti sisimmässäni, avanta ei tunnu löytyvän, vuodet joiden olisi pitänyt olla jotain muuta?
Olet vain kerran nuori? Olenko ollut todellakaan kertaakaan nuori?

Mitä on pelko? Pelko seuraa harteillasi, se jähmettyy käsiisi, olkavarsillesi, se kietoo sinut paulaan. Pelko taluttaa sinut pieneksi pimeään komeron, jossa on turvallista. Pelko ajaa sinut olemaan mykkä. Pelko seuraa sinua varjonasi, siskonasi. Pelolla ei ole silmiä, mutta silti se tuijottaa sinua peiton läpi, lakanoiden läpi, pimeyden laskeutuessa.

Oletko koskaan kokenut vuosikausia kestävää pelkoa, oletko kuunnellut sanoja seinän läpi niin että tuskin uskallat hengittää?

Minä olen.