Sitä tuntee itsensä välillä hölmöksi.
Istahdin tänä aurinkoisena aamuna raitiovaunuun, matkalla töihin. Selkä menosuuntaan, sillä siitä on mukava katsella ihmisiä. Oli lämmin. Ihmisiä melko paljon. Tuijottelin istuvia ihmisiä ja välillä ulos.
Aivan yht’äkkiä kuulin takaani naisen äänen. En ollut edes huomannut kenenkään seisovan takanani. Eikä tämä mikään ihan hiljainen ääni ollutkaan:
- On se ihan totta mitä kirjoittavat lehdissä. Nuoret miehet ne vain istuvat, mutta annas olla kun sinäkin vanhenet, niin kyllä me keski-ikäiset naiset teitä silloin hoidamme.
Siellä seisoi keski-ikäinen nainen. Vahvasti meikattu ja kesämekko päällään. Ja esiintyi kuin koko raitiovaunulle, ainakin äänenkäytön perusteella.
Minä käännyin katsomaan häntä. Katsoin ihan suoraan silmiin:
- Anteeksi, en huomannut teidän olevan takanani. Haluatteko istua?
Nainen innostui. Hänen äänensä vain nousi:
- En halua. Nuoret miehet ovat niin epäkohteliaita nykyisin. Vaan antaas olla, kun ovat vanhempia, niin kyllä meitä naisia sitten tarvitaan.
Katsoin yhä häntä ystävällisesti ihan suoraan silmiin ja aloin nousta päästääkseni hänet istumaan:
- Olkaa hyvä. Anteeksi, kun en huomannut teitä. Pääsette totta kai istumaan.
Nainen ei ilmiselvästi pitänyt siitä, että vastasin hänelle. Hän olisi kai vain halunnut jatkaa monologiaan. Tai ehkä hän ei pitänyt siitä, että hänen suuriääneisestä epäkohteliaisuudestaan huolimatta vain katselin häntä ystävällisesti suoraan silmiin. Hänen äänensä volyymi vain kasvoi:
- En minä istua halua! Tämä on vain tällaista kansalaiskeskustelua, jota haluan käydä. Enkä minä mitään marttyyria halua leikkiä. Kunhan vain sanoin ääneen sen mitä kaikki ajattelevat. Jaksan kyllä seistä Kauppatorille asti. En minä mikään marttyyri ole.
Istuin siinä ihan hölmistyneenä tästä kansalaiskeskustelun virallisesta avauksesta. Aurinko paistoi edelleen ja raitiovaunussa oli ihan hiljaista. Toisella puolella istuva keski-ikäinen nainen katseli minua ystävällisesti, iski silmää ja hymyili.
Marttyyrinainen jupisi hiljaisesti, eikä suostunut katsomaan minua. En sitten antanut paikkaa, kun se ei kelvannut. Päätin itse istua siinä ja ihastella kesäistä kaupunkia.
Koska hän aloitti kansalaiskeskustelun, minä päätän nyt jatkaa sitä. Tätä keskustelua saa jatkaa kaikilla foorumeilla:
Miksi ihmeessä keski-ikäisiset naiset saavat terrorisoida maailmaa olemalla töykeitä, epäkohteliaita ja kovaäänisiä?
Ja mitä tästä opin: epäkohteliaisuuteen pitää vastata epäkohteliaisuudella. Kohteliaisuus kun on kuin lappaisi vettä kaksin käsin myllyyn.
Toivottavasti nainen löysi Kauppatorilta paljon mukavaa ostettavaa ja ymmärsi sen jälkeen kävellä kotiin. Olisi varmasti tehnyt hänelle hyvää.
Istahdin tänä aurinkoisena aamuna raitiovaunuun, matkalla töihin. Selkä menosuuntaan, sillä siitä on mukava katsella ihmisiä. Oli lämmin. Ihmisiä melko paljon. Tuijottelin istuvia ihmisiä ja välillä ulos.
Aivan yht’äkkiä kuulin takaani naisen äänen. En ollut edes huomannut kenenkään seisovan takanani. Eikä tämä mikään ihan hiljainen ääni ollutkaan:
- On se ihan totta mitä kirjoittavat lehdissä. Nuoret miehet ne vain istuvat, mutta annas olla kun sinäkin vanhenet, niin kyllä me keski-ikäiset naiset teitä silloin hoidamme.
Siellä seisoi keski-ikäinen nainen. Vahvasti meikattu ja kesämekko päällään. Ja esiintyi kuin koko raitiovaunulle, ainakin äänenkäytön perusteella.
Minä käännyin katsomaan häntä. Katsoin ihan suoraan silmiin:
- Anteeksi, en huomannut teidän olevan takanani. Haluatteko istua?
Nainen innostui. Hänen äänensä vain nousi:
- En halua. Nuoret miehet ovat niin epäkohteliaita nykyisin. Vaan antaas olla, kun ovat vanhempia, niin kyllä meitä naisia sitten tarvitaan.
Katsoin yhä häntä ystävällisesti ihan suoraan silmiin ja aloin nousta päästääkseni hänet istumaan:
- Olkaa hyvä. Anteeksi, kun en huomannut teitä. Pääsette totta kai istumaan.
Nainen ei ilmiselvästi pitänyt siitä, että vastasin hänelle. Hän olisi kai vain halunnut jatkaa monologiaan. Tai ehkä hän ei pitänyt siitä, että hänen suuriääneisestä epäkohteliaisuudestaan huolimatta vain katselin häntä ystävällisesti suoraan silmiin. Hänen äänensä volyymi vain kasvoi:
- En minä istua halua! Tämä on vain tällaista kansalaiskeskustelua, jota haluan käydä. Enkä minä mitään marttyyria halua leikkiä. Kunhan vain sanoin ääneen sen mitä kaikki ajattelevat. Jaksan kyllä seistä Kauppatorille asti. En minä mikään marttyyri ole.
Istuin siinä ihan hölmistyneenä tästä kansalaiskeskustelun virallisesta avauksesta. Aurinko paistoi edelleen ja raitiovaunussa oli ihan hiljaista. Toisella puolella istuva keski-ikäinen nainen katseli minua ystävällisesti, iski silmää ja hymyili.
Marttyyrinainen jupisi hiljaisesti, eikä suostunut katsomaan minua. En sitten antanut paikkaa, kun se ei kelvannut. Päätin itse istua siinä ja ihastella kesäistä kaupunkia.
Koska hän aloitti kansalaiskeskustelun, minä päätän nyt jatkaa sitä. Tätä keskustelua saa jatkaa kaikilla foorumeilla:
Miksi ihmeessä keski-ikäisiset naiset saavat terrorisoida maailmaa olemalla töykeitä, epäkohteliaita ja kovaäänisiä?
Ja mitä tästä opin: epäkohteliaisuuteen pitää vastata epäkohteliaisuudella. Kohteliaisuus kun on kuin lappaisi vettä kaksin käsin myllyyn.
Toivottavasti nainen löysi Kauppatorilta paljon mukavaa ostettavaa ja ymmärsi sen jälkeen kävellä kotiin. Olisi varmasti tehnyt hänelle hyvää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Keski-ikäinen nainen on usein tilanteessa kuin
tilanteessa pahin mahdollinen asia.
Näihin on törmätty sporassa ennenkin.
Meikäläisen olisi pitänyt lähteä dallaamaan jalka
lastassa invapaikalta.
Ps. Ettei olisi ollut avohoidossa tuokin tapaus?