Kihlajais juhlat???

On se kyl jännä ettei porukoilleen uskalla/halua kertoa. Mä olin ite heti ekana kertomas äitille et mentiin kihloihin sulkkuni kans. Paitsi ettei se pahemmin hämmästyny ku se oli oottanu sitä ja sulkkuni oli käyny kysymässä luvan vanhemmiltani(itse olin sitä mieltä ettei lupaa tarvi niilt kysyy,mut kysyipä kuitenkin :D)
hiirulainen taitaa olla aivan liian pieni menemään kihloihin ja olemaan kihloissa, kun ei edes tiedä mitä ovat kihlajaiset.
Ehdottaisin ettei niitä..siis kihlajaisia..kannata pitää ennen kuin on valmis kertomaan asiasta vanhemmilleen.

Vanhempani sattuu nyt tietämääm kihloistani ja jokaisella on omat tavat ja sattumoisin kyseessä ei ole mikään teini vaan aikuinen ihminen

morsmaikku** kirjoitti:

On se kyl jännä ettei porukoilleen uskalla/halua kertoa. Mä olin ite heti ekana kertomas äitille et mentiin kihloihin sulkkuni kans. Paitsi ettei se pahemmin hämmästyny ku se oli oottanu sitä ja sulkkuni oli käyny kysymässä luvan vanhemmiltani(itse olin sitä mieltä ettei lupaa tarvi niilt kysyy,mut kysyipä kuitenkin :D)
hiirulainen taitaa olla aivan liian pieni menemään kihloihin ja olemaan kihloissa, kun ei edes tiedä mitä ovat kihlajaiset.
Ehdottaisin ettei niitä..siis kihlajaisia..kannata pitää ennen kuin on valmis kertomaan asiasta vanhemmilleen.

Lue lisää

satuin vaan kysymään vinkkejä juhlista en mitään muuta ettekö voi tajuta??? vai eikö teidän kaaliinne vaan mene mikään??

niittyhiiri kirjoitti:

Vanhempani sattuu nyt tietämääm kihloistani ja jokaisella on omat tavat ja sattumoisin kyseessä ei ole mikään teini vaan aikuinen ihminen

mutta sivullasi lukee että olet 16 v ja itse kirjoitit ettei vanhempasi tiedä mitään kihloistasi. Nyt kyllä menin ihan sekaisin!

niittyhiiri kirjoitti:

satuin vaan kysymään vinkkejä juhlista en mitään muuta ettekö voi tajuta??? vai eikö teidän kaaliinne vaan mene mikään??

voisi kuitenkin ehkä olla asiallisempaa?

kielenkäyttösi jo osoittaa, ette ole ainakaan vielä aikuinen ja kihlaukset, avioliitot ja muu niihin liittyvä on aikuisten puuhaa.

Loinen kirjoitti:

mutta sivullasi lukee että olet 16 v ja itse kirjoitit ettei vanhempasi tiedä mitään kihloistasi. Nyt kyllä menin ihan sekaisin!

ole sitten vain hiljaa äläkä vaivaa sitä päätäs

niittyhiiri kirjoitti:

satuin vaan kysymään vinkkejä juhlista en mitään muuta ettekö voi tajuta??? vai eikö teidän kaaliinne vaan mene mikään??

Säälittävää teinitouhua! Oikeinko aikuinen muka olet?? Yeah right... Kuvasi perusteella olet lapsi mutta kielenkäyttösi perusteella sen oikein todistitkin! Hyvähyvä!

niittyhiiri kirjoitti:

ole sitten vain hiljaa äläkä vaivaa sitä päätäs

Että tämmöinen tapaus taas. No ollaan sitten hiljaa ja annetaan teinien leikkiä "kihlajaisia". Onnea ja pitkää ikää "kihla"parille!

huomasitko muuten et niittyhiiri on vast kuustoista vuotias? ehkä johtuu siitä ettei se uskalla kertoa vanhemmilleen.

morsmaikku** kirjoitti:

huomasitko muuten et niittyhiiri on vast kuustoista vuotias? ehkä johtuu siitä ettei se uskalla kertoa vanhemmilleen.

uskalluksesta ei ole kyse... en ollut ehtinyt kertoa koska kihlaus oli tapahtunu samana päivänä!! kun tänne kirjoitin!!!

niittyhiiri kirjoitti:

uskalluksesta ei ole kyse... en ollut ehtinyt kertoa koska kihlaus oli tapahtunu samana päivänä!! kun tänne kirjoitin!!!

"Olemme ajatelleet että emme edes kertoisi sitä vielä mutta joa aijomme pitää juhlat niin nyt olen pulassa kuinka pitää kihlajais juhlat niin että vanhemmat eivät saa tietää että olemme kihloissa??"

No, tuosta saa kyllä sitten aivan erilaisen kuvan. Sitten et varmasti enää tarvitse sellaisia juhlavinkkejä jotka koskee juhlia joista vanhempasi eivät saa tietää???

Loinen kirjoitti:

"Olemme ajatelleet että emme edes kertoisi sitä vielä mutta joa aijomme pitää juhlat niin nyt olen pulassa kuinka pitää kihlajais juhlat niin että vanhemmat eivät saa tietää että olemme kihloissa??"

No, tuosta saa kyllä sitten aivan erilaisen kuvan. Sitten et varmasti enää tarvitse sellaisia juhlavinkkejä jotka koskee juhlia joista vanhempasi eivät saa tietää???

Lue lisää

kyse oli ainoastaan juhlavinkeistä eikä mistään muusta!!

niittyhiiri kirjoitti:

kyse oli ainoastaan juhlavinkeistä eikä mistään muusta!!

paistaa tuo "aikuisuutesi" läpi. Kielenkäytön perusteella olet täysi kakara. Älä odota mitään asiallisia kihlajaisvinkkejä kun et itse osaa kommentoida asiallisesti.

Satans little helper kirjoitti:

paistaa tuo "aikuisuutesi" läpi. Kielenkäytön perusteella olet täysi kakara. Älä odota mitään asiallisia kihlajaisvinkkejä kun et itse osaa kommentoida asiallisesti.

ai et mun pitäis kuunnella kiltisti kun te käytte vuoron perään mua haukkumasssa just joo mähän saan käyttäytyä niinkun haluan sillä mikään ei voi olle loukkaavampaa kun se että joku kokoajan piilo vittuilee!!! voisitte joskus katsoa itse itseänne peiliin ja kokeilla miltä tuntuisi olla jonkun sellasen roolissa jota haukutaan ilman syytä vain iän perusteella ja vain sen takia että joku asia kuulostaa hassulta!! tähän asiaan ei mitenkään käytös liity ei mitenkään paitsi teidän luulette että te olette parhaita ja hyviä kaikessa ja voitte tulla sanomaan minulle mikä on oikein ja väärin en kaipaa teidän kommenteija ollenkaan jos ne on tuollaisia piilovittuilevia ja muutenkin tylsiä!! miettikää omaa käytöstänne enne kuin tulette muitten käytöstä haukkumaan ... kaikki olisi normaalia jos ette olisi haukkunu !!!

niittyhiiri kirjoitti:

ai et mun pitäis kuunnella kiltisti kun te käytte vuoron perään mua haukkumasssa just joo mähän saan käyttäytyä niinkun haluan sillä mikään ei voi olle loukkaavampaa kun se että joku kokoajan piilo vittuilee!!! voisitte joskus katsoa itse itseänne peiliin ja kokeilla miltä tuntuisi olla jonkun sellasen roolissa jota haukutaan ilman syytä vain iän perusteella ja vain sen takia että joku asia kuulostaa hassulta!! tähän asiaan ei mitenkään käytös liity ei mitenkään paitsi teidän luulette että te olette parhaita ja hyviä kaikessa ja voitte tulla sanomaan minulle mikä on oikein ja väärin en kaipaa teidän kommenteija ollenkaan jos ne on tuollaisia piilovittuilevia ja muutenkin tylsiä!! miettikää omaa käytöstänne enne kuin tulette muitten käytöstä haukkumaan ... kaikki olisi normaalia jos ette olisi haukkunu !!!

Lue lisää

Esitin sinulle vain pari kysymystä. Et vastannut niihin vaan aloit itse haukkumaan. Omasta puolestani tämä väittely on päättynyt.

niittyhiiri kirjoitti:

uskalluksesta ei ole kyse... en ollut ehtinyt kertoa koska kihlaus oli tapahtunu samana päivänä!! kun tänne kirjoitin!!!

"Olemme ajatelleet että emme edes kertoisi sitä vielä mutta joa aijomme pitää juhlat niin nyt olen pulassa kuinka pitää kihlajais juhlat niin että vanhemmat eivät saa tietää että olemme kihloissa?? satun nimmittäin asumaan vielä kotona ja sehän tätä asiaa hankaloitaa !! "

Anteeksi, mutta tuosta ei saanut käsitystä, että et vain olisi ehtinyt kertoa...??

niittyhiiri kirjoitti:

ai et mun pitäis kuunnella kiltisti kun te käytte vuoron perään mua haukkumasssa just joo mähän saan käyttäytyä niinkun haluan sillä mikään ei voi olle loukkaavampaa kun se että joku kokoajan piilo vittuilee!!! voisitte joskus katsoa itse itseänne peiliin ja kokeilla miltä tuntuisi olla jonkun sellasen roolissa jota haukutaan ilman syytä vain iän perusteella ja vain sen takia että joku asia kuulostaa hassulta!! tähän asiaan ei mitenkään käytös liity ei mitenkään paitsi teidän luulette että te olette parhaita ja hyviä kaikessa ja voitte tulla sanomaan minulle mikä on oikein ja väärin en kaipaa teidän kommenteija ollenkaan jos ne on tuollaisia piilovittuilevia ja muutenkin tylsiä!! miettikää omaa käytöstänne enne kuin tulette muitten käytöstä haukkumaan ... kaikki olisi normaalia jos ette olisi haukkunu !!!

Lue lisää

Sorry laitoin samanlaisen viestin kun joku muukin jo laittoi...

Rauhoitu nyt hyvä ihminen! Ei millään pahalla, mutta koska viestisi oli kyllä hieman ristiriitainen niin siitä sai väkisinkin vääränkäsityksen.

Ensiksi mielestäni selvästi kerroit, että HALUA vanhempiesi tietää tai ainakaan vielä tietää kihlauksestanne ja juhlat voisi paljastaa sen. Ja sitten väität, että et vain ole ehtinyt kertomaan. Anteeksi että erehdyimme luulemaan muuta emmekä antaneet hyviä juhlavinkkejä, mutta viestistäsi ei ilmennyt että et ole ehtinyt kertomaan. Vaikea antaa neuvoja jos ei tiedä mitä haet takaa...? Pikkaisen voisi antaa jotain osviittaa...? Se helpottaisi vinkkien antamista. Koska juhlia on hvyin erilaisia.

Esim. haluatko järjestää juhlat kotonasi vanhemmille ja sukulaisille vai salaa heiltä tms.? Juhlien luonne voi olla hyvinkin erilainen riippuen kelle tai missä jne. se järjestetään.

Pelkästä iän perusteella haukkumisesta ei taida olla nyt kyse. Jos et olisi paljastanut ikääsi ja kirjoittaisit samanlailla niin ihmettelisimme sittenkin...

Miettijä kirjoitti:

"Olemme ajatelleet että emme edes kertoisi sitä vielä mutta joa aijomme pitää juhlat niin nyt olen pulassa kuinka pitää kihlajais juhlat niin että vanhemmat eivät saa tietää että olemme kihloissa?? satun nimmittäin asumaan vielä kotona ja sehän tätä asiaa hankaloitaa !! "

Anteeksi, mutta tuosta ei saanut käsitystä, että et vain olisi ehtinyt kertoa...??

Lue lisää

Niittyhiirelle vielä sen verran palautetta, että toivottavasti ymmärrät miten vakava sitoutuminen kihlautuminen on? (...Tai ainakin pitäisi olla, nykypäivänä tuntuu siitäkin tulleen teineille vain yksi "seurusteluun liittyvä" juttu...)
Olet nuori, asut kotona, et heti "viitsinyt" kertoa asiasta vanhemmillesi (sano mitä sanot siitä, että _muka_ "tarkoiti jotakin muuta)oleko nyt ihan tosissasi että tämän pojan kanssa olet vanhuuteen asti yhdessä? Sehän on niin kivaa ja romanttista kun poikakaveri tykkää niin paljon että ostaa sormuksen ja kaikki! ...Vaikka vähän hirvittää kertoo vanhemmille, kun ei tiedä miten ne suhtautuu "pikkulapsensa" kihlautumiseen =Eivät hyppisi innosta, vaan kertoisivat sinulle kihlauksen olevan LUPAUS AVIOLIITOSTA, ei sitä että esitellään sormusta kavereille ja leikitään aikuista.
Mutta mene rauhassa kihloihin vain jos siltä tuntuu, lyödäänö vetoa ettet enää kolmen vuoden kuluttua ole saman pojan kanssa...?;) Ja se mitä kihlautuminen nyt noin nuorena, (ja usko pois vaikket tunnustakkaan tätä edes itsellesi) merkitsee, on aivan eri asia kun kihlautua hieman suureman elämänkokemuksen jälkeen. Muista myös se, että jos menet "kaikkien" hiamna vakavampien seurustelu kavereittesi kanssa kihloihin, voi se oikea joskus vanhemmalla iällä epäillä rakkauttasi, ja sitä mitä kihloihin meno SINULLE tarkoittaa, jos olet ollut kihloissa jo esim. neljä-viisi kertaa 25-vuotiaana...ei kovin vakuuttavaa:( TIEDÄN tälläisiä ihmisiä olevan!

niittyhiiri kirjoitti:

ai et mun pitäis kuunnella kiltisti kun te käytte vuoron perään mua haukkumasssa just joo mähän saan käyttäytyä niinkun haluan sillä mikään ei voi olle loukkaavampaa kun se että joku kokoajan piilo vittuilee!!! voisitte joskus katsoa itse itseänne peiliin ja kokeilla miltä tuntuisi olla jonkun sellasen roolissa jota haukutaan ilman syytä vain iän perusteella ja vain sen takia että joku asia kuulostaa hassulta!! tähän asiaan ei mitenkään käytös liity ei mitenkään paitsi teidän luulette että te olette parhaita ja hyviä kaikessa ja voitte tulla sanomaan minulle mikä on oikein ja väärin en kaipaa teidän kommenteija ollenkaan jos ne on tuollaisia piilovittuilevia ja muutenkin tylsiä!! miettikää omaa käytöstänne enne kuin tulette muitten käytöstä haukkumaan ... kaikki olisi normaalia jos ette olisi haukkunu !!!

Lue lisää

Ensinnäkin tekstisi on erittäin surkeaa. Siinä on paljon muun muassa yhdyssanavirheitä. Olen opettajana yläasteella. Kirjoituksesi on juuri sellaista töherrystä kuin päivittäin joudun lukemaan oppilaideni teksteissä. Tosin oppilaani ovat sen verran fiksuja, että huomauttaessani jostain virheestä he ottavat opikseen ja eivät toista niitä enää. Tuloksena on fiksuja ihania nuoria, jotka osaavat kirjoittaa hyvää ja selkeää suomea.

Tarvittaessa opastan heitä myös hankkimaan lisätietoa heitä askarruttavissa asioissa, joista saatamme tunnin lopussa silloin tällöin keskustella. Kerran juttelimme siitä, mitä kihlaus oikeasti tarkoittaa. Huomasin, että tietämys oli suunnilleen sitä tasoa kuin niittyhiiren kirjoituksissa. Kuusitoistavuotiaana on vielä sen verran lapsi ja ennen kaikkea alaikäinen, että on hyvä ensin kasvaa aikuiseksi, ottaa asioista selvää ja keskustella niistä oikeasti aikuisten ihmisten kanssa.

Jos nyt kuitenkin olet mennyt kihloihin, toivotan paljon onnea. Aikuiset ihmiset osaavat etsiä hääpalstoilta ja alan kirjallisuudesta ohjeita ja neuvoja kihlajaisia ja häitä varten. Voit katsoa kirjastosta luokittelun avulla, mistä parhaat kirjat löytyvät. Tarvittaessa käytä informaatikon palveluja, mikäli omat tiedonhakutaitosi ovat vielä noin kuusitoistavuotiaan tasolla. Mutta en usko, että sitä tarvitset, sillä omien sanojesi mukaan olet jo aikuinen ja pystyt kantamaan vastuun omista teoistasi, tiedät, mitä avioliittolupaus tarkoittaa ja niin edelleen. Olen sitä mieltä, että sinun pitäisi keskustella äitisi kanssa siitä kihlauksesta ja samoin kuulla isäsi mielipide asialle. Joka tapauksessa olet vielä alaikäinen ja ennen kaikkea asut vanhempiesi taloudessa.

Ei kannata loukkaantua. Ei kannata alkaa kiroilla tai muutakaan. Aikuisten maailma on tyly, mutta siellä oppii elämään, kun kasvaa itsekin aikuiseksi. Jos alkaa liian nuorena leikkiä aikuista, on myös hyväksyttävä se, että sinua kohdellaan aikuisena ja sinulta vaaditaan ihan samaa kuin muiltakin aikuisilta. Siitä syystä olet saanut tällaisia kommentteja kuin täällä sivulla on.

Epäilen, että aloitus voi olla myös jonkun tekemää provosointia. Mitään kuusitoistavuotiaan kihlausta ei edes ole olemassa, mutta hyvin mahdollista on, että näin on myös päässyt käymään. Mistä sitä voi tietää, kun täällä kaikki liikkuvat nimettöminä tai nimimerkeillä. Eihän siinä mitään. Mukavaa on rupatella ja lukea hauskoja juttuja. Joskus sitä ottaa kaiken huumorilla ja joskus näkee, että jotkut ottavat kaiken niin tosissaan.

Joko olet pohtinut, miten pyydät vanhemmiltasi rahaa, kun nuo kihlasormukset ovat aika arvokkaita? Vai sanotko, että pitäisi ostaa uusi talvitakki tai jotain?

Eiköhän syy arvosteluun ole se, että Niittyhiiri on vielä lapsi, joka yrittää leikkiä aikuista. Jos ihminen ei voi kihlauksestaan vanhemmilleen kertoa, on parempi jättää kihlautumatta. Näin se vaan on. Kannattaa lukea tuo yläasteen opettajan kirjoitus ja miettiä sen sanomaa. Jos esität aikuista, varaudu siihen, että sinua kohdellaan aikuisena.

Jarski kirjoitti:

Eiköhän syy arvosteluun ole se, että Niittyhiiri on vielä lapsi, joka yrittää leikkiä aikuista. Jos ihminen ei voi kihlauksestaan vanhemmilleen kertoa, on parempi jättää kihlautumatta. Näin se vaan on. Kannattaa lukea tuo yläasteen opettajan kirjoitus ja miettiä sen sanomaa. Jos esität aikuista, varaudu siihen, että sinua kohdellaan aikuisena.

Lue lisää

Tai tuo "kaunis" kielenkäyttö ja järkyttävä tapa kirjoittaa niin opeasti, että virheet jäävät korjaamatta.

Murrosikäisillä kuohuu aina, niin kuohui Eeliallakin 15 vuotta sitten. Ei siinä ole mitään pahaa tai outoa että hormonit hyrrää. Onneksi alaikäiset ovat juridisesti kuitenkin vanhempiensa holhouksen alaisia, tämä maa menisi varmaan lopullisesti sekaisin jos sen äänekkäimmät edustajat olisivat 17- vuotiaita siviilisäädyltään eronneita ja yksinhuoltajia tai ihmisiä joiden lapset ovat huostaan otettuja kun romantiikka on päässyt loppumaan naapurin Ekin kanssa joka oli ennen niiin iiiiihana. Hurraa Suomen laki!

Hah, hah on tuokin teoria! Hehee... Uskotko todella siihen, että kaikki jotka ajattelevat Niittyhiiren kirjoituksista jotain vähemmän positiivista ovat yli-ikäisiä (onko koskaan liian vanha menemään naimisiin?) naisia joita mies ei halua kosia? Ja vain kateuksissa kirjoittelevat...

Ehkä he teini-iän joskus kokeneena haluavat vain antaa neuvojaan? Ja miksi teini-ikäiset aina (ei kaikki) heti tyrmäävät kaikki jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä eikä pysty keskustelemaan?

Mä en kyllä tiedä mitä kadehdittavaa on siinä, jos joku 16-vuotias tai sitä nuorempi menee kihloihin ja usein hyvin lyhyen seurustelun jälkeen. Ja on ehkä ennen 20 ikävuotta ollut useammankin kerran kihloissa. Ja jos kihlaus ei merkitse edes avioliittolupausta jne. Mutta ilmeisesti joillekin on tärkeintä, se että saa vaan sormuksen sormeen.

Onko niillä sormuksilla aina mitään tekemistä rakkauden kanssa? Tai edes naimisiin menemisen?

Kyllä ne on aika harvassa jotka päätyvät naimisiin teini-iässä tapaamansa ja ehkä jopa ensimmäisen poika- tai tyttöystävänsä kanssa. Näin se vaan on.

Ja mun mielestä kihlaus ja naimisiin meneminen on iso askel ja monen olisi kannattanut miettiä sitä vähän pidempään eikä hätiköidä. Ei siinä ole mitään hävettävää, jos ei suinpäin ryntää moiseen. Tietysti joillekin se sopii ja ehkä onnistuukin.

Sinä siis olet sitä mieltä, että kaikkien nuorien pitäisi mennä kihloihin ja naimisiin (heti kun mahdollista) seurustelukumppaninsa kanssa? Jos tyttö tai poika ei halua niin ei rakasta toista? (ja mitä kaikki tuon ikäiset välttämättä tietää rakkaudesta?)

Ei ihme, että naiset ja tytöt paniikissa kirjoittelee, että "me ollaan seurusteltu JO vuosi ja mies ei kosi, pitäskö mun jättää se. Mä oon oottanut kosintaa jo pitkään jne." 20 vuotias on sun mielestä varmaan jo vanhapiika ja menetetty tapaus?

Täytyypä käydä lukaisemassa kirjoitukset, että todellako siellä kerrotaan sohvalla makaavista kaljaa lipittävistä ukoista, jotka pitävät naistaa kokkina ja etsivät parempaa...

Hehee... Taisit kyllä pilailla? Ja onnistuit kyllä siinä. Tää oli kyllä hauska!

Kertoiko Niittyhiiri muuten itse, että on 16 v? En huomannut? Kotona asuva voisi olla vaikka 20 vuotiaskin. Mutta kirjoituksista kyllä päätellen on aika nuori. Mutta eihän siinä nuoruudessa sinänsä mitään pahaa ole. Kaikki jos hengissä selvitään sinne saakka ollaan jossain vaiheessa teini-ikäisiä.

ent. eelia-76 kirjoitti:

Tai tuo "kaunis" kielenkäyttö ja järkyttävä tapa kirjoittaa niin opeasti, että virheet jäävät korjaamatta.

Murrosikäisillä kuohuu aina, niin kuohui Eeliallakin 15 vuotta sitten. Ei siinä ole mitään pahaa tai outoa että hormonit hyrrää. Onneksi alaikäiset ovat juridisesti kuitenkin vanhempiensa holhouksen alaisia, tämä maa menisi varmaan lopullisesti sekaisin jos sen äänekkäimmät edustajat olisivat 17- vuotiaita siviilisäädyltään eronneita ja yksinhuoltajia tai ihmisiä joiden lapset ovat huostaan otettuja kun romantiikka on päässyt loppumaan naapurin Ekin kanssa joka oli ennen niiin iiiiihana. Hurraa Suomen laki!

Lue lisää

Avioerot varmasti lisääntyisi, jos esim. 14-17 vuotiaat saisi ihan vapaasti mennä naimisiin.

Onneksi Suomen laki on todellakin laittanut ikärajoja tiettyihin asioihin.

35 -vuotiasko? kirjoitti:

Avioerot varmasti lisääntyisi, jos esim. 14-17 vuotiaat saisi ihan vapaasti mennä naimisiin.

Onneksi Suomen laki on todellakin laittanut ikärajoja tiettyihin asioihin.

Lue lisää

Suomen lakiin on laitettu siis ei se laki itse mitään laita.

35-vuotiasko? kirjoitti:

Hah, hah on tuokin teoria! Hehee... Uskotko todella siihen, että kaikki jotka ajattelevat Niittyhiiren kirjoituksista jotain vähemmän positiivista ovat yli-ikäisiä (onko koskaan liian vanha menemään naimisiin?) naisia joita mies ei halua kosia? Ja vain kateuksissa kirjoittelevat...

Ehkä he teini-iän joskus kokeneena haluavat vain antaa neuvojaan? Ja miksi teini-ikäiset aina (ei kaikki) heti tyrmäävät kaikki jotka ovat heidän kanssaan eri mieltä eikä pysty keskustelemaan?

Mä en kyllä tiedä mitä kadehdittavaa on siinä, jos joku 16-vuotias tai sitä nuorempi menee kihloihin ja usein hyvin lyhyen seurustelun jälkeen. Ja on ehkä ennen 20 ikävuotta ollut useammankin kerran kihloissa. Ja jos kihlaus ei merkitse edes avioliittolupausta jne. Mutta ilmeisesti joillekin on tärkeintä, se että saa vaan sormuksen sormeen.

Onko niillä sormuksilla aina mitään tekemistä rakkauden kanssa? Tai edes naimisiin menemisen?

Kyllä ne on aika harvassa jotka päätyvät naimisiin teini-iässä tapaamansa ja ehkä jopa ensimmäisen poika- tai tyttöystävänsä kanssa. Näin se vaan on.

Ja mun mielestä kihlaus ja naimisiin meneminen on iso askel ja monen olisi kannattanut miettiä sitä vähän pidempään eikä hätiköidä. Ei siinä ole mitään hävettävää, jos ei suinpäin ryntää moiseen. Tietysti joillekin se sopii ja ehkä onnistuukin.

Sinä siis olet sitä mieltä, että kaikkien nuorien pitäisi mennä kihloihin ja naimisiin (heti kun mahdollista) seurustelukumppaninsa kanssa? Jos tyttö tai poika ei halua niin ei rakasta toista? (ja mitä kaikki tuon ikäiset välttämättä tietää rakkaudesta?)

Ei ihme, että naiset ja tytöt paniikissa kirjoittelee, että "me ollaan seurusteltu JO vuosi ja mies ei kosi, pitäskö mun jättää se. Mä oon oottanut kosintaa jo pitkään jne." 20 vuotias on sun mielestä varmaan jo vanhapiika ja menetetty tapaus?

Täytyypä käydä lukaisemassa kirjoitukset, että todellako siellä kerrotaan sohvalla makaavista kaljaa lipittävistä ukoista, jotka pitävät naistaa kokkina ja etsivät parempaa...

Hehee... Taisit kyllä pilailla? Ja onnistuit kyllä siinä. Tää oli kyllä hauska!

Kertoiko Niittyhiiri muuten itse, että on 16 v? En huomannut? Kotona asuva voisi olla vaikka 20 vuotiaskin. Mutta kirjoituksista kyllä päätellen on aika nuori. Mutta eihän siinä nuoruudessa sinänsä mitään pahaa ole. Kaikki jos hengissä selvitään sinne saakka ollaan jossain vaiheessa teini-ikäisiä.

Lue lisää

galleriasivut olivat vielä hetki sitten yleisesti selailtavissa, sieltä ilmeni kuvan kera iäksi 16v.

veitikka kirjoitti:

galleriasivut olivat vielä hetki sitten yleisesti selailtavissa, sieltä ilmeni kuvan kera iäksi 16v.

Löysin n. vuosi sitten vanhoja kirjeitä joita olin saanut ystävältäni sekä päiväkirjan. Olin silloin yläasteella kun ne oli kirjoitettu. Kyllä nauratti ja nolostuttikin. Ja ihmetytti, että ai tälläisiäkö olemme kirjoitelleet? Ja tuli mukaviakin muistoja mieleen...

Niittyhiirenkin kannattaa laittaa talteen kirjoituksensa. Jotta voi sitten vanhempana lukea niitä.

;)

Niin 16 -vuotias poika on tietysti mies ja tyttö nainen...

Kosiko "Niittyhiiren" "kihlattu" tätä vai miten he päätyivät kihloihin? Mainitsiko hän sen jossain?

Munkin mielestä tää "onnellisen" kirjoitus taitaa olla kyllä vitsi tai hän ei ole 26 -vuotias.

Nykyajan nuoriahan ei saa arvostella tai kritisoida... ei edes omat vanhemmat. Ja mitäpä "onnellisen" oma kirjoitus kertoo hänen asenteestaan useita vuosia yhdessä olleista, ei kihloissa olevista pariskunnista. Hän on sitä mieltä (ainakin leikillään?)mm., että heidän miehensä ovat sohvalla makaavia juoppoja jne. (Kukaan aviomieshän ei sellaista ei tee...)

Mutta kyllä mä sen toisaalta ymmärrän, että "Niittyhiiri" loukkaantui syvästi. Minäkin varmaan olisin tuossa iässä. Olin niin "tosissani" rakastunut ja niiiin aikuinen, otin arvostelut ja epäilyt nokkiini. Ja varsinkin jos epäiltiin aikuisuuttani... Tässä iässä sitä voi sanoa jopa itseään lapselliseksi. Teini-iässä ei olisi tullut mielenkään vaan piti kokoajan todistaa olevansa aikuinen. (saako aina muuten samanlaisia vastauksia jos kysyy kihlajaisjuhliin ideoita...? En usko?)

Mutta on sillä kihlauksella kumma vaikutus... 16 tai jopa 13 -vuotiaan suhde on heti vakavasti otettavampi kuin esim. 25 -vuotiaitten jotka ovat asuneet yhdessä esim. 4 vuotta ja eivät ole kihloissa. Olen itse esim. sitä mieltä, että JOS aikoo mennä joskus naimisiin niin miksi ei mennä ennen lasten "tekoa" ta miksi viivytellä vuosia. Mutta se olisi kyllä loukkaus, jos pitäisi esim. 10 vuotta yhdessä olleiden 2 lapsen vanhempien ja avoliitossa elävien suhdetta jopa vähäpätöisenä vain siksi, etteivät ole kihloissa tai naimisissa (ja ei se ole aina mies joka ei halua naimisiin).

No Niittyhiiren vanhemmat tuskin ovat kateellisia ja muiden (paitsi jos eivät ole naimisissa), he varmaan ymmärsivät ja onnittelivat. Mitenkähän edes hetken epäili sellaista eikä uskaltanut kertoa heille...

"Niittyhiiri" varmaan siirtyy nyt muihin hääaiheisiin keskusteluihin kun alkaa suunnitella häitään. "Onnellinen" voi antaa vaikka niitä hyviä vinkkejään siinäkin. Hän kun ei ainakaan koskaan arvostele ketään. Eikä ole kateellinen.

Mutta tästä nyt ei kannata väitellä. Keskustelu ei tunnu olevan kovin hedelmällistä.

P.s. Kiva kuulla, että ainakin jossakin kouluissa puhutaan kihlauksesta.

Onnellinen taitaa vihjailla siis, että kihlaus tarkoittaa sitä että on luvattu mennä naimisiin? Mutta ehkä he ovatkin luvanneet.

On kai se hyvä ettei tuossa iässä ole kauheasti "yhden yön" juttuja tai ettei seurustelukumppanit vaihdu parin viikon välein, mutta ei kai sitä kihloihin välttämättä tarvitse mennä. Kyllä sitä ehtii vielä.

Voihan se oikea löytyä nuorenakin, mutta omissa tutuissani ei ole ketään joka olisi ensimmäisen tai edes toisen poika - tai tyttöystävän kanssa naimisissa. Tai anteeksi, yksi taitaa olla toisen!

Monet muuttuukin aika paljon siitä millaisia ovat teini-iässä. Ja yhdessä asumista tai edes yksin asumistakin on usein hyvä kokeilla ensiksi.

Kate kirjoitti:

Onnellinen taitaa vihjailla siis, että kihlaus tarkoittaa sitä että on luvattu mennä naimisiin? Mutta ehkä he ovatkin luvanneet.

On kai se hyvä ettei tuossa iässä ole kauheasti "yhden yön" juttuja tai ettei seurustelukumppanit vaihdu parin viikon välein, mutta ei kai sitä kihloihin välttämättä tarvitse mennä. Kyllä sitä ehtii vielä.

Voihan se oikea löytyä nuorenakin, mutta omissa tutuissani ei ole ketään joka olisi ensimmäisen tai edes toisen poika - tai tyttöystävän kanssa naimisissa. Tai anteeksi, yksi taitaa olla toisen!

Monet muuttuukin aika paljon siitä millaisia ovat teini-iässä. Ja yhdessä asumista tai edes yksin asumistakin on usein hyvä kokeilla ensiksi.

Lue lisää

En väitä, että kaikkien tulisi mennä naimisiin nuorena ja että se olisi ainoa hyväksytty tapa.


Me emme ole menneet naimisiin vielä - kuten itsekin olette sanoneet, mikä kiire tässä on? Sitouduttu kun on, avioliittolupaus annettu. Opiskelut on kummallakin vielä kesken. Kaikki ajallaan. Minä näen naimisiinmenon tässä vaiheessa suhdetta lähinnä juridisena juttuna ja syynä juhlia. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta - ehkäpä yhteinen asuntolaina sementoisi tätä suhdetta vielä entisestään ;D

Niin - ja lapsi. Mutta ensin on suunnitelmissa mennä naimisiin. Tosin, elämällä on tapana yllättää ;) Mistään ei pidä olla liian varma.

Se, että menee kihloihin nuorena, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kypsymätön teini. On hyvin loukkaavaa leimata joku nuoreksi ja naiviksi, koska tämä sitoutuu nuorena.

Minä en ollut lapsellinen 17 -vuotiaana. Elämä oli minua opettanut kovalla kädellä ja elämänarvot olivat selvät. Yhden yön juttuja ei ole tullut harrastettua - mieheni oli ensimmäiseni ja minä olin hänen. Tällainen ei tietenkään ole ainoa oikea tapa toimia, enkä ole tiukkapipoinen moralisti, en uskovainen, enkä milläänsorttia vanhanaikainen. Jokainen järjestää elämänsä omaan tapaansa. Minulla elämä järjestyi näin. Toisilla se järjestyy toisin.

Hyväksykää siis se, että joskus sopivan puolison tapaa kovin nuorena. Sekin on mahdollista.

Silloin sitoutuminen voi tarkoittaa eri asioita, kun se tarkoittaa nyt 26 -vuotiaana, mutta silloinkin on sitouduttu aivan yhtä tosissaan, vaikka ikä ja maailmankuva ovatkin olleet erilaiset. Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja niin muuttuu parisuhdekin, silloin on pyrittävä muuttumaan yhdessä, yhteiseen suuntaan. Kihlaus ei voi henkisesti merkitä kovin nuorelle ihmiselle samaa, kuin kolmekymppiselle - mutta se ei tarkoita sitä, että se merkitsisi vähemmän. Iän myötä merkitys muuttuu, mutta päätarkoitus: sitoutuminen, säilyy. Kun sitoutuminen on vahvaa ja tahto luja, parisuhde kestää monet karikot, jotka kuuluvat kasvamiseen.

Siksi minulta palaa päreet, kun vilpittömästi KIHLAJAISJUHLAVINKKEJÄ kysyvää keskustelijaa haukutaan teiniksi ja hänestä tehdään hakkelusta sen tähden, että hän on nuori! Kyllä hän kykenee tekemään itse omat päätöksensä - kuten kykenin minäkin.

Sen sijaan, että mollaisitte häntä hänen ikänsä tähden, antaisitte niitä juhlavinkkejä tai kertoisitte omista juhlistanne. Se olisi kohteliasta, eikö?

Onnellinen kirjoitti:

En väitä, että kaikkien tulisi mennä naimisiin nuorena ja että se olisi ainoa hyväksytty tapa.


Me emme ole menneet naimisiin vielä - kuten itsekin olette sanoneet, mikä kiire tässä on? Sitouduttu kun on, avioliittolupaus annettu. Opiskelut on kummallakin vielä kesken. Kaikki ajallaan. Minä näen naimisiinmenon tässä vaiheessa suhdetta lähinnä juridisena juttuna ja syynä juhlia. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta - ehkäpä yhteinen asuntolaina sementoisi tätä suhdetta vielä entisestään ;D

Niin - ja lapsi. Mutta ensin on suunnitelmissa mennä naimisiin. Tosin, elämällä on tapana yllättää ;) Mistään ei pidä olla liian varma.

Se, että menee kihloihin nuorena, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kypsymätön teini. On hyvin loukkaavaa leimata joku nuoreksi ja naiviksi, koska tämä sitoutuu nuorena.

Minä en ollut lapsellinen 17 -vuotiaana. Elämä oli minua opettanut kovalla kädellä ja elämänarvot olivat selvät. Yhden yön juttuja ei ole tullut harrastettua - mieheni oli ensimmäiseni ja minä olin hänen. Tällainen ei tietenkään ole ainoa oikea tapa toimia, enkä ole tiukkapipoinen moralisti, en uskovainen, enkä milläänsorttia vanhanaikainen. Jokainen järjestää elämänsä omaan tapaansa. Minulla elämä järjestyi näin. Toisilla se järjestyy toisin.

Hyväksykää siis se, että joskus sopivan puolison tapaa kovin nuorena. Sekin on mahdollista.

Silloin sitoutuminen voi tarkoittaa eri asioita, kun se tarkoittaa nyt 26 -vuotiaana, mutta silloinkin on sitouduttu aivan yhtä tosissaan, vaikka ikä ja maailmankuva ovatkin olleet erilaiset. Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja niin muuttuu parisuhdekin, silloin on pyrittävä muuttumaan yhdessä, yhteiseen suuntaan. Kihlaus ei voi henkisesti merkitä kovin nuorelle ihmiselle samaa, kuin kolmekymppiselle - mutta se ei tarkoita sitä, että se merkitsisi vähemmän. Iän myötä merkitys muuttuu, mutta päätarkoitus: sitoutuminen, säilyy. Kun sitoutuminen on vahvaa ja tahto luja, parisuhde kestää monet karikot, jotka kuuluvat kasvamiseen.

Siksi minulta palaa päreet, kun vilpittömästi KIHLAJAISJUHLAVINKKEJÄ kysyvää keskustelijaa haukutaan teiniksi ja hänestä tehdään hakkelusta sen tähden, että hän on nuori! Kyllä hän kykenee tekemään itse omat päätöksensä - kuten kykenin minäkin.

Sen sijaan, että mollaisitte häntä hänen ikänsä tähden, antaisitte niitä juhlavinkkejä tai kertoisitte omista juhlistanne. Se olisi kohteliasta, eikö?

Lue lisää

Minulla nyt on sellainen luonne, etten halua muiden tekevän typeryyksiä. Olipa se kohteliasta tai ei, jos joku meinaa hypätä sillalta, yritän sen estää. Samoin toimin silloin, kun joku nuori tekee typeryyksiä.

Nuorena kihlaus ei ole mielestäni välttämättä typeryyttä. Se, ettei voi edes vanhemmilleen kertoa asiasta, tekee kihlauksesta typeryyttä. Jos ihminen on noin riippuvainen vanhempiensa mielipiteistä, ei hän mielestäni ole kykenevä tekemään avioliittolupaustakaan. Hänen henkinen kapasiteettinsa ei yksinkertaisesti riitä.

Jarski kirjoitti:

Minulla nyt on sellainen luonne, etten halua muiden tekevän typeryyksiä. Olipa se kohteliasta tai ei, jos joku meinaa hypätä sillalta, yritän sen estää. Samoin toimin silloin, kun joku nuori tekee typeryyksiä.

Nuorena kihlaus ei ole mielestäni välttämättä typeryyttä. Se, ettei voi edes vanhemmilleen kertoa asiasta, tekee kihlauksesta typeryyttä. Jos ihminen on noin riippuvainen vanhempiensa mielipiteistä, ei hän mielestäni ole kykenevä tekemään avioliittolupaustakaan. Hänen henkinen kapasiteettinsa ei yksinkertaisesti riitä.

Lue lisää

Kyllä Jarski on oikeassa. Jos nuori ei voi puhua avoimesti vanhemmilleen kihlautumisestaan, on jotakin pahasti vialla. Yleensä vanhemmat ovat ensimmäiset henkilöt, jotka saavat tietää kihlauksesta. Uskon, että aloittaja on rakas tytär vanhemmilleen, jotka eivät halua lapselleen mitään pahaa, vaan suojelevat häntä ennenaikaisilta kokemuksilta, joihin avioliittolupaus muun muassa kuuluu. Näin itsekin toimisin, mikäli minulla olisi murrosikäinen lapsi. Jos vanhemmat saisivat tietää aloittajan asiasta, he varmasti yrittäisivät vedota nuoren omaan järkeen. Olisi syytä pohtia, mitä kihlaus todella tarkoittaa. Oletko valmis 16-vuotiaana lupaamaan, että olet tuon saman pojan kanssa loppuelämäsi yhdessä?
Kaikki täysi-ikäiset tietävät, miten sitä nuorena ihastuttiin kerta toisensa jälkeen. En voisi kuvitellakaan nykyisin seurustelevani ensi-ihastukseni kanssa. Joillekin tuo vaihtoehto sopii, mutta suurimmalle osalle ihmisistä ei.

Salailu ei ole hyvä asia. Menetät kasvosi vanhempiesi silmissä. Et luota heihin ja heidän aikuismaiseen arvostelukykyynsä. Tai sitten et halua myöntää itsellesi sitä, että vanhempasi ovat oikeassa kieltäessään kihlautumisen noin nuorena, mikäli he nyt saavat asiasta tietää. Oman kirjoituksesi perusteellahan aioit salata asian vanhemmiltasi. Jos he saavat tietää asian, pelkäät, että he ovat kihlautumista vastaan. Niin varmasti ovatkin, koska haluavat sinulle vain hyvää ja säästää sinua ylimääräisiltä suruilta. Usein nimittäin seuraa vain itkua ja kärsimystä siitä, että aletaan liian varhain luulla itseään aikuiseksi. Se, että aikuisilla on vapaus valita ja määrätä omaa elämäänsä, tarkoittaa myös sitä, että on velvollisuus ja vastuu omista teoistaan.

Itse menin kihloihin 25-vuotiaana ja vanhempani saivat tietää siitä ensimmäisenä, vaikka asuivat kaukana eri paikkakunnalla. Soitin heille ja kerroin ilouutiset. Häitä vietettiin puoli vuotta sen jälkeen. Samoin mieheni soitti heti vanhemmilleen ja kertoi, että olemme kihlautuneet ja häitä vietetään puolen vuoden kuluttua. Vasta sen jälkeen asiasta saivat tietää ystävät ja muut sukulaiset. Minusta vanhemmilla on oikeus saada tietää ensimmäisinä, sillä ovathan he häissäkin tietyssä asemassa ottamassa vieraita vastaan, kättelemässä jne. On kyse heidän omista jälkeläisistään, joita he rakastavat ja joille he haluavat kaikkea hyvää.

Silloin, kun on puhdas omatunto ja tietää toimivansa oikein, uskaltaa kertoa asiat vanhemmilleen niin kuin ne ovat. Myös silloin, kun on täysi-ikäinen ja oikeustoimikelpoinen ja kantaa itse vastuut omista teoistaan, voi ilman mitään paineita kertoa tällaisia asioita vanhemmilleen. Ei ole mitään syytä salailuun. Ehkä "niittyhiiri" voisi miettiä, mistä se rohkeuden puute vanhemmille kertomiselle johtuu. Miksi pitää salailla? Miksi et ole "ehtinyt" kertoa? Kiirettä on näyttänyt olevan, kun et ole ehtinyt kertoa, vaikka vanhempasi asuvat kanssasi samassa taloudessa. Toivottavasti vanhempasi pitävät sinusta huolta niin kauan kuin et itse osaa pitää, mutta ennen kaikkea anna heille mahdollisuus kasvattaa ja opastaa sinua kohti hyvää ja tasapainoista elämää ja aikuisuutta.

Onnellinen kirjoitti:

En väitä, että kaikkien tulisi mennä naimisiin nuorena ja että se olisi ainoa hyväksytty tapa.


Me emme ole menneet naimisiin vielä - kuten itsekin olette sanoneet, mikä kiire tässä on? Sitouduttu kun on, avioliittolupaus annettu. Opiskelut on kummallakin vielä kesken. Kaikki ajallaan. Minä näen naimisiinmenon tässä vaiheessa suhdetta lähinnä juridisena juttuna ja syynä juhlia. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta - ehkäpä yhteinen asuntolaina sementoisi tätä suhdetta vielä entisestään ;D

Niin - ja lapsi. Mutta ensin on suunnitelmissa mennä naimisiin. Tosin, elämällä on tapana yllättää ;) Mistään ei pidä olla liian varma.

Se, että menee kihloihin nuorena, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kypsymätön teini. On hyvin loukkaavaa leimata joku nuoreksi ja naiviksi, koska tämä sitoutuu nuorena.

Minä en ollut lapsellinen 17 -vuotiaana. Elämä oli minua opettanut kovalla kädellä ja elämänarvot olivat selvät. Yhden yön juttuja ei ole tullut harrastettua - mieheni oli ensimmäiseni ja minä olin hänen. Tällainen ei tietenkään ole ainoa oikea tapa toimia, enkä ole tiukkapipoinen moralisti, en uskovainen, enkä milläänsorttia vanhanaikainen. Jokainen järjestää elämänsä omaan tapaansa. Minulla elämä järjestyi näin. Toisilla se järjestyy toisin.

Hyväksykää siis se, että joskus sopivan puolison tapaa kovin nuorena. Sekin on mahdollista.

Silloin sitoutuminen voi tarkoittaa eri asioita, kun se tarkoittaa nyt 26 -vuotiaana, mutta silloinkin on sitouduttu aivan yhtä tosissaan, vaikka ikä ja maailmankuva ovatkin olleet erilaiset. Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja niin muuttuu parisuhdekin, silloin on pyrittävä muuttumaan yhdessä, yhteiseen suuntaan. Kihlaus ei voi henkisesti merkitä kovin nuorelle ihmiselle samaa, kuin kolmekymppiselle - mutta se ei tarkoita sitä, että se merkitsisi vähemmän. Iän myötä merkitys muuttuu, mutta päätarkoitus: sitoutuminen, säilyy. Kun sitoutuminen on vahvaa ja tahto luja, parisuhde kestää monet karikot, jotka kuuluvat kasvamiseen.

Siksi minulta palaa päreet, kun vilpittömästi KIHLAJAISJUHLAVINKKEJÄ kysyvää keskustelijaa haukutaan teiniksi ja hänestä tehdään hakkelusta sen tähden, että hän on nuori! Kyllä hän kykenee tekemään itse omat päätöksensä - kuten kykenin minäkin.

Sen sijaan, että mollaisitte häntä hänen ikänsä tähden, antaisitte niitä juhlavinkkejä tai kertoisitte omista juhlistanne. Se olisi kohteliasta, eikö?

Lue lisää

Olit siis aivan tosissasi sittenkin? Luulin, että kirjoituksesi oli vitsi. Tai kai se voi vieläkin olla.

Niittyhiiri ei ollut itsekään kovin kohtelias, etkä kyllä sinäkään yli-ikäisine kateelliset morsian juttuinesi. Me emme mollaa (tai minä ainakaan, muiden puolesta en voi kommentoida) häntä vain ikänsä puolesta vaan kirjoituksen tyylistä ja siitä paistavasta kypsymättömyydestä. Ja sen takia, että mekin olemme joskus olleet teini-ikäisiä ja minäkin näen heitä lähes päivittäin. Ja suurin osa heistä ei varmasti ole vielä valmiita tuollaisiin asioihin. Tai eivät edes tiedä mitä kihlaus tarkoittaa (ja sitä ei saa heille kertoa?).

Ja on vaikea antaa vinkkejä, jos ei tiedä onko ne salassa vanhemmilta pidettävät juhlat vai ei. Ja pakosti se herättää ihmetystä. Toivottavasti hän edes pystyy keskustelemaan vanhempiensa kanssa vaikka he eivät onnesta hyppisi ja pitävät häntä vielä lapsena (ehkä he olivat onnesta soikeina, en tiedä). Vanhempien velvollisuus on huolehtia ala-ikäisestä lapsestaan vaikka se ei nuorta miellyttäisikään (mutta vanhempien tehtävä ei ole vain miellyttää). Eihän Niittyhiiri nyt ole naimisiin kai vielä menossa, mutta kyllä minä ottaisin kihlauksenkin vakavasti. Moni on katunut (vaikkei se niin kauhean vaarallista olekaan) kun on mennyt nuorena kihloihin. Ja useammankin kerran kuin yhden.

Olen samaa mieltä, että kihlauksen pitäisi olla hieno asia. Josta voi kertoa vanhemmilleenkin.

Ja aina kihlaus ei ole merkki siitä, että aikoo mennä naimisiin tai on edes sitoutunut. Ihmisillä näkyy olevan eri syitä.

Sinä olet esimerkki suhteesta joka on kestänyt pitkään (vaikka naimisiin ette ole vielä menneetkään, mutta aikomus siis on). Mutta löytyy kyllä vaikka kuinka paljon toisenlaisiakin esimerkkejä missä nuoruuden rakkaus on päättynyt. Kihlauksen purkautumiseen tai avioeroon muutaman vuoden avioliiton jälkeen.

Nuor voi sitoutua ja seurustella vakavasti muutoinkin kun kihlautumalla.

Miettijä kirjoitti:

Olit siis aivan tosissasi sittenkin? Luulin, että kirjoituksesi oli vitsi. Tai kai se voi vieläkin olla.

Niittyhiiri ei ollut itsekään kovin kohtelias, etkä kyllä sinäkään yli-ikäisine kateelliset morsian juttuinesi. Me emme mollaa (tai minä ainakaan, muiden puolesta en voi kommentoida) häntä vain ikänsä puolesta vaan kirjoituksen tyylistä ja siitä paistavasta kypsymättömyydestä. Ja sen takia, että mekin olemme joskus olleet teini-ikäisiä ja minäkin näen heitä lähes päivittäin. Ja suurin osa heistä ei varmasti ole vielä valmiita tuollaisiin asioihin. Tai eivät edes tiedä mitä kihlaus tarkoittaa (ja sitä ei saa heille kertoa?).

Ja on vaikea antaa vinkkejä, jos ei tiedä onko ne salassa vanhemmilta pidettävät juhlat vai ei. Ja pakosti se herättää ihmetystä. Toivottavasti hän edes pystyy keskustelemaan vanhempiensa kanssa vaikka he eivät onnesta hyppisi ja pitävät häntä vielä lapsena (ehkä he olivat onnesta soikeina, en tiedä). Vanhempien velvollisuus on huolehtia ala-ikäisestä lapsestaan vaikka se ei nuorta miellyttäisikään (mutta vanhempien tehtävä ei ole vain miellyttää). Eihän Niittyhiiri nyt ole naimisiin kai vielä menossa, mutta kyllä minä ottaisin kihlauksenkin vakavasti. Moni on katunut (vaikkei se niin kauhean vaarallista olekaan) kun on mennyt nuorena kihloihin. Ja useammankin kerran kuin yhden.

Olen samaa mieltä, että kihlauksen pitäisi olla hieno asia. Josta voi kertoa vanhemmilleenkin.

Ja aina kihlaus ei ole merkki siitä, että aikoo mennä naimisiin tai on edes sitoutunut. Ihmisillä näkyy olevan eri syitä.

Sinä olet esimerkki suhteesta joka on kestänyt pitkään (vaikka naimisiin ette ole vielä menneetkään, mutta aikomus siis on). Mutta löytyy kyllä vaikka kuinka paljon toisenlaisiakin esimerkkejä missä nuoruuden rakkaus on päättynyt. Kihlauksen purkautumiseen tai avioeroon muutaman vuoden avioliiton jälkeen.

Nuor voi sitoutua ja seurustella vakavasti muutoinkin kun kihlautumalla.

Lue lisää

Ja tottakai se on mahdollista löytää tuleva puoliso ja elämänsä rakkaus nuorena. En ole niin väittänytkään ja kukaan ei varmaan väitä. Mutta minusta olisi hyvä olla vähän varmempi ja paremmat perusteet. Eikä luottaa vaan onneen. Mitkä on ne mahdollisuudet? En tiedä, mutta luulen että on paljon pienempi prosentti löytää sen ensimmäisestä seurustelukumppanistaan kun että ei löydä. Kenen tahansa kanssa voisi mennä kihloihin, koska ainahan se voi olla mahdollista että hän sattuu olemaan se oikea. Ja aika moni nuori ihastuu ja uskoo jonkun olevan se oikea. Ja sen olevan suurta rakkautta. Mitä se ei sitten olekaan.

Jarski kirjoitti:

Minulla nyt on sellainen luonne, etten halua muiden tekevän typeryyksiä. Olipa se kohteliasta tai ei, jos joku meinaa hypätä sillalta, yritän sen estää. Samoin toimin silloin, kun joku nuori tekee typeryyksiä.

Nuorena kihlaus ei ole mielestäni välttämättä typeryyttä. Se, ettei voi edes vanhemmilleen kertoa asiasta, tekee kihlauksesta typeryyttä. Jos ihminen on noin riippuvainen vanhempiensa mielipiteistä, ei hän mielestäni ole kykenevä tekemään avioliittolupaustakaan. Hänen henkinen kapasiteettinsa ei yksinkertaisesti riitä.

Lue lisää

Yksi tutun tuttuni on ollut jo kaksi kertaa naimisissa ja on vain 24 –vuotias. Tiedän myös joitakin jotka ovat olleet avoliitossa 2-4 kertaa. Ja kihloissakin. Joskus tietysti oikea löytyy nuorena. Mutta minustakin on ihan hyvä asia harkita ja miettiä tälläisiä asioita vakavasti. Kannattaisi nuorena seurustella ainakin se 3 vuotta. Katsoa kestääkö suhde edes sen. Monelle nuorelle vuosi tai jo 6 kk tuntuu olevan jo todella pitkä seurusteluaika. Ainakin he kertovat seurustelleensa jo kauan. Joten tottakai sitä voi ajatella, että tämän on pakko olla se oikea ja on aika mennä kihloihin ja ehkä naimisiinkin jos vain olisi mahdollista. Itse menisin sitten vasta kihloihin kun olen mahdollisimman varma, että haluan ja aion mennä kyseisen henkilön kanssa naimisiin.

Sopivaa ikää ja aikaa ei voi kellekään tarkasti sanoa. Mutta 18 -vuotiaana on ainakin jo täysi-ikäinen. Ja voi mennä vaikka jo sitten naimisiinkin, jos siltä tuntuu. Vaikka 18 vuotiaskin on vielä aika nuori.

Miettijä kirjoitti:

Ja tottakai se on mahdollista löytää tuleva puoliso ja elämänsä rakkaus nuorena. En ole niin väittänytkään ja kukaan ei varmaan väitä. Mutta minusta olisi hyvä olla vähän varmempi ja paremmat perusteet. Eikä luottaa vaan onneen. Mitkä on ne mahdollisuudet? En tiedä, mutta luulen että on paljon pienempi prosentti löytää sen ensimmäisestä seurustelukumppanistaan kun että ei löydä. Kenen tahansa kanssa voisi mennä kihloihin, koska ainahan se voi olla mahdollista että hän sattuu olemaan se oikea. Ja aika moni nuori ihastuu ja uskoo jonkun olevan se oikea. Ja sen olevan suurta rakkautta. Mitä se ei sitten olekaan.

Lue lisää

Palaan vielä tähän alkup. kirjoitukseen: ”kuinka pitää kihlajais juhlat niin että vanhemmat eivät saa tietää että olemme kihloissa??”. Tuokin kai oli kysymys? Olisimme tietysti voineet antaa siihen vinkkejä, mutta moni ei varmaan malttanut olla kommentoimatta, että miksi ne pitäisi pitää salassa jne. Ja jos sitten vielä myöhemmin väittää, että ei vaan ole ehtinyt kertomaan (ja ”pitkään” on miettinyt millaiset juhlat olisi?) vanhemmille niin kyllä tässä menee sekaisin. Anteeksi vain!

Naimisiin meneminen kuten kihloihinkin meneminen (jonka on lupaus naimisiin menemisestä) on mielestäni vastuunottamista. Ja 16 –vuotias ei ole useinkaan kypsä vastuuseen. Moni muukin on ollut ilmeisesti sitä mieltä, että 16 –vuotiaat ja nuoremmat ei ole kypsiä tiettyihin asioihin. Koska lakiin on laitettu ne ikärajat. Eikä niitä laiteta vaan huvin vuoksi tai että halutaan olla kettumaisia nuoria kohtaan. Niittyhiiren mielestä 14 –vuotiaskin on sopivan ikäinen menemään kihloihin (kommentoi toisaalla erään sen ikäisen kirjoitusta). Siihen ei tietysti ole laissa säädetty ikärajaa, mutta kyllä siihen kihlaukseenkin kuitenkin voi suhtautua vakavasti.

Onnellinen kirjoitti:

En väitä, että kaikkien tulisi mennä naimisiin nuorena ja että se olisi ainoa hyväksytty tapa.


Me emme ole menneet naimisiin vielä - kuten itsekin olette sanoneet, mikä kiire tässä on? Sitouduttu kun on, avioliittolupaus annettu. Opiskelut on kummallakin vielä kesken. Kaikki ajallaan. Minä näen naimisiinmenon tässä vaiheessa suhdetta lähinnä juridisena juttuna ja syynä juhlia. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta - ehkäpä yhteinen asuntolaina sementoisi tätä suhdetta vielä entisestään ;D

Niin - ja lapsi. Mutta ensin on suunnitelmissa mennä naimisiin. Tosin, elämällä on tapana yllättää ;) Mistään ei pidä olla liian varma.

Se, että menee kihloihin nuorena, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kypsymätön teini. On hyvin loukkaavaa leimata joku nuoreksi ja naiviksi, koska tämä sitoutuu nuorena.

Minä en ollut lapsellinen 17 -vuotiaana. Elämä oli minua opettanut kovalla kädellä ja elämänarvot olivat selvät. Yhden yön juttuja ei ole tullut harrastettua - mieheni oli ensimmäiseni ja minä olin hänen. Tällainen ei tietenkään ole ainoa oikea tapa toimia, enkä ole tiukkapipoinen moralisti, en uskovainen, enkä milläänsorttia vanhanaikainen. Jokainen järjestää elämänsä omaan tapaansa. Minulla elämä järjestyi näin. Toisilla se järjestyy toisin.

Hyväksykää siis se, että joskus sopivan puolison tapaa kovin nuorena. Sekin on mahdollista.

Silloin sitoutuminen voi tarkoittaa eri asioita, kun se tarkoittaa nyt 26 -vuotiaana, mutta silloinkin on sitouduttu aivan yhtä tosissaan, vaikka ikä ja maailmankuva ovatkin olleet erilaiset. Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja niin muuttuu parisuhdekin, silloin on pyrittävä muuttumaan yhdessä, yhteiseen suuntaan. Kihlaus ei voi henkisesti merkitä kovin nuorelle ihmiselle samaa, kuin kolmekymppiselle - mutta se ei tarkoita sitä, että se merkitsisi vähemmän. Iän myötä merkitys muuttuu, mutta päätarkoitus: sitoutuminen, säilyy. Kun sitoutuminen on vahvaa ja tahto luja, parisuhde kestää monet karikot, jotka kuuluvat kasvamiseen.

Siksi minulta palaa päreet, kun vilpittömästi KIHLAJAISJUHLAVINKKEJÄ kysyvää keskustelijaa haukutaan teiniksi ja hänestä tehdään hakkelusta sen tähden, että hän on nuori! Kyllä hän kykenee tekemään itse omat päätöksensä - kuten kykenin minäkin.

Sen sijaan, että mollaisitte häntä hänen ikänsä tähden, antaisitte niitä juhlavinkkejä tai kertoisitte omista juhlistanne. Se olisi kohteliasta, eikö?

Lue lisää

On sinunkin pakko myöntää, että jos tuo on ollut/ on edelleen mahdollista sinun kohdallasi, se ei silti ole todennäköistä jokaisessa 16- vuotiaiden suhteessa päädyttäisiin samaan. Sanoisin että se on mahdollista joskus, mutta harvoin. Nimim. olenhan minäkin ollut joskus teini ja ajatellut ihan samalla tavalla.

Miettijä kirjoitti:

Ja tottakai se on mahdollista löytää tuleva puoliso ja elämänsä rakkaus nuorena. En ole niin väittänytkään ja kukaan ei varmaan väitä. Mutta minusta olisi hyvä olla vähän varmempi ja paremmat perusteet. Eikä luottaa vaan onneen. Mitkä on ne mahdollisuudet? En tiedä, mutta luulen että on paljon pienempi prosentti löytää sen ensimmäisestä seurustelukumppanistaan kun että ei löydä. Kenen tahansa kanssa voisi mennä kihloihin, koska ainahan se voi olla mahdollista että hän sattuu olemaan se oikea. Ja aika moni nuori ihastuu ja uskoo jonkun olevan se oikea. Ja sen olevan suurta rakkautta. Mitä se ei sitten olekaan.

Lue lisää

Kuule, Miettijä,

mitään "oikeaa" ei ole olemassakaan. Ei ole mitään suurta rakkautta, joka tulee ja lekalla päähän lyö - ja kestää sitten 50 vuotta.

On vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämä sujuu paremmin. On sopivia ja ei-sopivia. On sellaisia, joiden kanssa voi elää sovussa itsensä ja maailman kanssa ja on sellaisia, joiden kanssa särmät kalskahtavat niin pahasti, että elämästä tulee onnetonta.

Parisuhteessa, kuten ei missään suhteissa, voi olla varma, kuin itsestään vain - eikä itsestäänkään 100%. Ei tule sellaista suhdetta, jossa voisi muuta tehdä, kuin luottaa onneensa ja vaistoihinsa, kuin kumppania valitsee. Ei sitä tiedä, miten elämä ihmistä heittelee ja joskus tulee puukkoa selkään juuri siltä taholta, jolta sitä vähiten odottaisi. Ihmiset myös muuttuvat vanhetessaan, heille tulee kriisejä, he voivat sairastua.

Jopa 20 -kymppisenä voi jäädä leskeksi, ylläri.

Mitä on suuri rakkaus?

Minun mielestäni suuri rakkaus on kykyä tahtoa, nöyrtyä ja kestää suhteeseen kuuluvat vaikeat ajat ja arjen. Miksi sitä ei löytyisi 16 -vuotiaalta - minusta tuntuu, että sitä ei nykyään löydy keneltäkään, ajan henki on sellainen. Kyllä ne vanhemmatkin ihmiset eroavat, katso vain avioerotilastoja, sielläkö sitä on sitä oikeata, suurta rakkautta, johon vain varttuneemmat kykenevät?

Vaikeudet suhteessa selvitetään sitä mukaa, kuin ne tulevat eteen. Ei 16 -vuotiaan tarvitse poikaystävänsä kanssa selvitä kuin vähän matkaa tulevaan, sitten siitä taas vähän matkaa - niin suhteessa edetään. Ei sitä voida ahmia vuosia kerralla.

Ei 16 -vuotiaana voi murehtia tulevaa ja surra, että voi ITKU. Nytpä meninkin sitoutumaan, koska olen tämän ikäinen, ei tämä voi ikinä kestää, tämä onni! 16 -vuotias ja 35 -vuotias lähtevät molemmat yrittämään parisuhteen rakentamista aivan yhtä vilpittömin mielin.

Mikä sinä olet arvostelemaan juuri tämän 16 -vuotiaan suhdetta, sanomaan, että nytpa tyhmästi teit, olet naivi teini - poikki tuo suhde menee kuitenkin, ettes häpeä! Eipä niin sanota 25 -vuotiaallekaan kihloihin menijälle, miksi niin sanottaisiin 16 -vuotiaalle? Tunne ja tahto heillä molemmilla saattaa olla aivan yhtä vilpitön. Ei ole fiksua vedota prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin - mistä sitä tietää, että vaikkapa juuri tämä suhde olisi se, joka kestää?

Onnellinen kirjoitti:

Kuule, Miettijä,

mitään "oikeaa" ei ole olemassakaan. Ei ole mitään suurta rakkautta, joka tulee ja lekalla päähän lyö - ja kestää sitten 50 vuotta.

On vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämä sujuu paremmin. On sopivia ja ei-sopivia. On sellaisia, joiden kanssa voi elää sovussa itsensä ja maailman kanssa ja on sellaisia, joiden kanssa särmät kalskahtavat niin pahasti, että elämästä tulee onnetonta.

Parisuhteessa, kuten ei missään suhteissa, voi olla varma, kuin itsestään vain - eikä itsestäänkään 100%. Ei tule sellaista suhdetta, jossa voisi muuta tehdä, kuin luottaa onneensa ja vaistoihinsa, kuin kumppania valitsee. Ei sitä tiedä, miten elämä ihmistä heittelee ja joskus tulee puukkoa selkään juuri siltä taholta, jolta sitä vähiten odottaisi. Ihmiset myös muuttuvat vanhetessaan, heille tulee kriisejä, he voivat sairastua.

Jopa 20 -kymppisenä voi jäädä leskeksi, ylläri.

Mitä on suuri rakkaus?

Minun mielestäni suuri rakkaus on kykyä tahtoa, nöyrtyä ja kestää suhteeseen kuuluvat vaikeat ajat ja arjen. Miksi sitä ei löytyisi 16 -vuotiaalta - minusta tuntuu, että sitä ei nykyään löydy keneltäkään, ajan henki on sellainen. Kyllä ne vanhemmatkin ihmiset eroavat, katso vain avioerotilastoja, sielläkö sitä on sitä oikeata, suurta rakkautta, johon vain varttuneemmat kykenevät?

Vaikeudet suhteessa selvitetään sitä mukaa, kuin ne tulevat eteen. Ei 16 -vuotiaan tarvitse poikaystävänsä kanssa selvitä kuin vähän matkaa tulevaan, sitten siitä taas vähän matkaa - niin suhteessa edetään. Ei sitä voida ahmia vuosia kerralla.

Ei 16 -vuotiaana voi murehtia tulevaa ja surra, että voi ITKU. Nytpä meninkin sitoutumaan, koska olen tämän ikäinen, ei tämä voi ikinä kestää, tämä onni! 16 -vuotias ja 35 -vuotias lähtevät molemmat yrittämään parisuhteen rakentamista aivan yhtä vilpittömin mielin.

Mikä sinä olet arvostelemaan juuri tämän 16 -vuotiaan suhdetta, sanomaan, että nytpa tyhmästi teit, olet naivi teini - poikki tuo suhde menee kuitenkin, ettes häpeä! Eipä niin sanota 25 -vuotiaallekaan kihloihin menijälle, miksi niin sanottaisiin 16 -vuotiaalle? Tunne ja tahto heillä molemmilla saattaa olla aivan yhtä vilpitön. Ei ole fiksua vedota prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin - mistä sitä tietää, että vaikkapa juuri tämä suhde olisi se, joka kestää?

Lue lisää

"mitään "oikeaa" ei ole olemassakaan. Ei ole mitään suurta rakkautta, joka tulee ja lekalla päähän lyö - ja kestää sitten 50 vuotta.

On vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämä sujuu paremmin. On sopivia ja ei-sopivia. On sellaisia, joiden kanssa voi elää sovussa itsensä ja maailman kanssa ja on sellaisia, joiden kanssa särmät kalskahtavat niin pahasti, että elämästä tulee onnetonta."

Olen täysin samaa mieltä kanssasi tuosta asiasta. Olisin voinut kirjoittaa itse tuon tekstin ihan pilkulleen noin. Juuri sen vuoksi 16-vuotiaan julistama koko elämän kestävä rakkaus vaikuttaakin erittäin naiivilta. Ihmisellä on ensimmäinen seurustelusuhde kestänyt pari vuotta, ja hän on varma, että juuri tuo ihminen on hänelle sopiva kumppani loppuelämäksi. Mistä 16-vuotias voi tuon tietää? Hän on itsekin vasta kehittymässä, puhumattakaan siitä, että seurustelukumppanikin on vasta kehittymässä. Lisäksi tuossa iässä, ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, ei voi tietää, millaista se olisi muiden kanssa.

Ehkä ihminen ajattelee kuten sinä ja minä. Ei ole olemassa Sitä Oikeaa. On vain enemmän ja vähemmän sopivia. Eikö juuri sen vuoksi pitäisi vähän katsella ympärilleen? Mistä sen tietää, että oma seurustelukumppani on sopiva, kun ei oikeasti tiedä, mitä seurustelu parhaimmillaan voi olla. Ladakuski voi luulla, että Lada ja Mersu ovat yhtä hyviä, koska ei ole koskaan kokeillut Mersua.

Minä itse roikuin ensimmäisessä seurustelusuhteessani 10 vuotta! Olimme naimisissakin. Uskoin siihen, mitä muut sanoivat. Uskoin, että ei voi saada kaikkea, vaan täytyy tyytyä kompromissiin. Lopulta tilanne kävi kestämättömäksi, ja erosimme. Vasta toisessa seurustelusuhteessani tajusin, millainen on sopiva kumppani. Poissa olivat monta päivää kestävät riidat, ainaiset tappelut loman vietosta ja rahan käytöstä. Minulla ehti olla pari seurustelusuhdetta, kunnes tapasin nykyisen vaimoni. Ensimmäinen suhteeni, se Suuri Rakkaus, on tähän verrattuna kuin vankila. Vasta nyt voin sen ymmärtää, koska nyt minulla on jotain, johon verrata.

Tämän viestini pointti ei ole ero. Pointtini on se, ettei teini välttämättä tiedä, millaisen suhteen edes haluaa. Koska hänellä ei ole vertailukohtaa, yksinäisyyden lisäksi, voi huonokin suhde tuntua riittävältä.

Koska nuori ei voi tietää, ei mielestäni kannattaisi liian tiukasti sitoutua ensimmäiseen suhteeseen. Siinä voi lopulta käydä niin, että sitoutuu johonkin, joka tekee onnettomaksi. Mieleeni on jäänyt erään tutun tytön lausahdus omasta seurustelustaan, joka oli kestänyt puoli vuotta: "Tuntuu, ettei meillä ole enää muuta yhteistä kuin nämä kihlasormukset, mutta niiden takia jaksan yrittää." Minulla heräsi heti kysymys: "Miksi?" Miksi pelkän sormuksen takia pitää yrittää? Teini-ikäisellä on suurin osa elämästä vielä tulossa. Miksi se pitäisi tuhlata suhteeseen, josta ei saa onnellisuutta?

Jarski kirjoitti:

"mitään "oikeaa" ei ole olemassakaan. Ei ole mitään suurta rakkautta, joka tulee ja lekalla päähän lyö - ja kestää sitten 50 vuotta.

On vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämä sujuu paremmin. On sopivia ja ei-sopivia. On sellaisia, joiden kanssa voi elää sovussa itsensä ja maailman kanssa ja on sellaisia, joiden kanssa särmät kalskahtavat niin pahasti, että elämästä tulee onnetonta."

Olen täysin samaa mieltä kanssasi tuosta asiasta. Olisin voinut kirjoittaa itse tuon tekstin ihan pilkulleen noin. Juuri sen vuoksi 16-vuotiaan julistama koko elämän kestävä rakkaus vaikuttaakin erittäin naiivilta. Ihmisellä on ensimmäinen seurustelusuhde kestänyt pari vuotta, ja hän on varma, että juuri tuo ihminen on hänelle sopiva kumppani loppuelämäksi. Mistä 16-vuotias voi tuon tietää? Hän on itsekin vasta kehittymässä, puhumattakaan siitä, että seurustelukumppanikin on vasta kehittymässä. Lisäksi tuossa iässä, ensimmäisen seurustelukumppanin kanssa, ei voi tietää, millaista se olisi muiden kanssa.

Ehkä ihminen ajattelee kuten sinä ja minä. Ei ole olemassa Sitä Oikeaa. On vain enemmän ja vähemmän sopivia. Eikö juuri sen vuoksi pitäisi vähän katsella ympärilleen? Mistä sen tietää, että oma seurustelukumppani on sopiva, kun ei oikeasti tiedä, mitä seurustelu parhaimmillaan voi olla. Ladakuski voi luulla, että Lada ja Mersu ovat yhtä hyviä, koska ei ole koskaan kokeillut Mersua.

Minä itse roikuin ensimmäisessä seurustelusuhteessani 10 vuotta! Olimme naimisissakin. Uskoin siihen, mitä muut sanoivat. Uskoin, että ei voi saada kaikkea, vaan täytyy tyytyä kompromissiin. Lopulta tilanne kävi kestämättömäksi, ja erosimme. Vasta toisessa seurustelusuhteessani tajusin, millainen on sopiva kumppani. Poissa olivat monta päivää kestävät riidat, ainaiset tappelut loman vietosta ja rahan käytöstä. Minulla ehti olla pari seurustelusuhdetta, kunnes tapasin nykyisen vaimoni. Ensimmäinen suhteeni, se Suuri Rakkaus, on tähän verrattuna kuin vankila. Vasta nyt voin sen ymmärtää, koska nyt minulla on jotain, johon verrata.

Tämän viestini pointti ei ole ero. Pointtini on se, ettei teini välttämättä tiedä, millaisen suhteen edes haluaa. Koska hänellä ei ole vertailukohtaa, yksinäisyyden lisäksi, voi huonokin suhde tuntua riittävältä.

Koska nuori ei voi tietää, ei mielestäni kannattaisi liian tiukasti sitoutua ensimmäiseen suhteeseen. Siinä voi lopulta käydä niin, että sitoutuu johonkin, joka tekee onnettomaksi. Mieleeni on jäänyt erään tutun tytön lausahdus omasta seurustelustaan, joka oli kestänyt puoli vuotta: "Tuntuu, ettei meillä ole enää muuta yhteistä kuin nämä kihlasormukset, mutta niiden takia jaksan yrittää." Minulla heräsi heti kysymys: "Miksi?" Miksi pelkän sormuksen takia pitää yrittää? Teini-ikäisellä on suurin osa elämästä vielä tulossa. Miksi se pitäisi tuhlata suhteeseen, josta ei saa onnellisuutta?

Lue lisää

Ei 16 -vuotias voikaan tietää, mitä haluaa - harva nelikymppinenkään sitä tietää.

Mutta pointtini on, että suhteen tulevaisuutta ei rakenneta sillä hetkellä, kun pistetään sormukset sormiin.

Suhdetta rakennetaan joka päivä. Suhde muuttuu ajan mukana. Se suhde, jonka 16 -vuotiaana aloitti, saattaa kymmenen vuoden päästä olla aivan erilainen, samoin se ihminen, jonka kanssa naimisiin/kihloihin meni. Suhde on kuin metsän raivaus: kaadetaan vain yksi puu kerrallaan - ei se metsä ajatuksen voimalla kaadu, eikä ainakaan silloin kaadu, jos sitä jää vaan kannonnokkaan istumaan ja murehtimaan.

En näe, että olisi mitään syytä lähteä kuljeskelemaan ja katselemaan, josko jossain muualla olisi parempaa, jos omassa, vaikka nuorenakin solmitussa suhteessa, on rakkautta ja vakautta. Uskon myös, että vaikka nuorena solmitussa suhteessa on haittansa ja riskinsä, siinä on myös paljon sellaista hyvää, jota ei 30 -vuotiaana solmitussa suhteessa ole.

Esim. me, kun muutimme pois kotoa, muutimme yhdessä. Olemme kasvaneet nuoruuden lävitse sopeutuen toinen toisiimme, oppien tuntemaan toisemme aikalailla läpikotaisin. Meillä ei ole "entisiä" suhteita, joista tulisi odotuksia, pelkoja tai ongelmia tähän suhteeseen - tosin, meillä ei ole vertailukohtaakaan, että onko meidän nyt maksimaalisen hyvä tässä olla. Mutta emmekö siinä voisi luottaa vaistoomme?

Ehkä, mikäli olisimme alkaneet seurustella vanhempana, oma identiteettimme ja minämme olisi itsenäisempiä. Nyt, etenkin minä, en tee mitään päätöksiä ajattelematta miestäni ensin, eikä mieheni tee päätöksiä juttelematta minun kanssani - sillä automaattisesti miellän itseni osaksi parisuhdetta, en yhdeksi ihmiseksi, vaan kahdeksi, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Olen kasvanut siihen, niin siihen on kasvanut miehenikin. Särmämme ovat hiotuneet sopimaan toisiinsa. Se saattaa olla suhteelle siunaus taikka kirous, riippuen elämäntilanteesta ja siitä, kuinka paljon toista jaksaa arjessa huomioida.

Suhde, jossa kaksi nuorta ihmistä on kasvanut yhdessä ja siten sulautuneet toisiimme, voi olla joko turvallinen tai ahdistava. Sulautuneisuus voi vahvistaa suhdetta, sillä vaikeata jättää ihminen, jonka kokee vahvasti perheekseen ja osaksi omaa itseään vähäisen vastoinkäymisen tai arkisen ikävyyden tähden - suhde voi siis olla lujempi. Toisaalta sulautuneisuuden voi kokea ahdistavana, mikäli suhteessa ei anneta toiselle tarpeeksi tilaa olla ja mennä.

Tarkoitan tällä sitä, että nuorena solmitussa ja vanhempana solmitussa suhteessa on molemmissa puolensa. Useat nämä ominaisuudet ovat kuin kaksiteräisiä miekkoja - ne voivat olla suureksi avuksi elämässä, tai suureksi haitaksi. Vanhempana solmitussa suhteessa on kuitenkin aina kaksi erillistä ihmistä, heille ei muodostu samankaltaista sidettä, ei voi muodostua, kuin kovin nuorena tavanneille. Ehkä he eivät voi kokea suhteessaan samanlaista sulautuneisuutta, mutta ehkäpä heillä on vahvempi identiteetti itsessään. On matalampi kynnys lähteä, kun on tehnyt sen ennenkin ja on vertailukohteita, jonka mukaan voi omaa kumppania punnita: onko tämä nyt tarpeeksi hyvä tässä, entäs tuossa?

En tiedä, kumpi on parempi, mutta sen tiedän, että kumpikin on mahdollista. Kummassakin voi olla onnellinen ja voi olla onnetonkin.

Minä en vaihtaisi miestäni siihen, että olisin viettänyt ns. nykynuoruutta, johon kuuluu eri kumppanien kokeilemista, sydänsuruja, riitoja, eroja ja bailaamista. En voi kuvitella, miten joku toinen voisi olla parempi, kuin mieheni on - enhän muusta tiedä, enkä haluakaan tietää. Yhdessä on oltu kahdeksan vuotta - se ei ole pitkä aika, tiedän - mutta se on vähän vaille kolmasosa elämästäni, paljon minulle. Rakkaus on muuttunut vuosien saatossa, välillä se on intohimoista, välillä sisarellista, välillä äidillistä - vaikeina aikoina vain halua olla satuttamatta toista.

Tärkeintä on tahto olla itselleen ja kumppanilleen kiltti. Jos tämä tahto löytyy ja persoonat sopivat yhteen, suhde saattaa kestää, vaikka se olisi kuinka nuorena solmittu.

Älkää siis suoralta kädeltä teilatko teinikihloja.

Onnellinen kirjoitti:

Kuule, Miettijä,

mitään "oikeaa" ei ole olemassakaan. Ei ole mitään suurta rakkautta, joka tulee ja lekalla päähän lyö - ja kestää sitten 50 vuotta.

On vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämä sujuu paremmin. On sopivia ja ei-sopivia. On sellaisia, joiden kanssa voi elää sovussa itsensä ja maailman kanssa ja on sellaisia, joiden kanssa särmät kalskahtavat niin pahasti, että elämästä tulee onnetonta.

Parisuhteessa, kuten ei missään suhteissa, voi olla varma, kuin itsestään vain - eikä itsestäänkään 100%. Ei tule sellaista suhdetta, jossa voisi muuta tehdä, kuin luottaa onneensa ja vaistoihinsa, kuin kumppania valitsee. Ei sitä tiedä, miten elämä ihmistä heittelee ja joskus tulee puukkoa selkään juuri siltä taholta, jolta sitä vähiten odottaisi. Ihmiset myös muuttuvat vanhetessaan, heille tulee kriisejä, he voivat sairastua.

Jopa 20 -kymppisenä voi jäädä leskeksi, ylläri.

Mitä on suuri rakkaus?

Minun mielestäni suuri rakkaus on kykyä tahtoa, nöyrtyä ja kestää suhteeseen kuuluvat vaikeat ajat ja arjen. Miksi sitä ei löytyisi 16 -vuotiaalta - minusta tuntuu, että sitä ei nykyään löydy keneltäkään, ajan henki on sellainen. Kyllä ne vanhemmatkin ihmiset eroavat, katso vain avioerotilastoja, sielläkö sitä on sitä oikeata, suurta rakkautta, johon vain varttuneemmat kykenevät?

Vaikeudet suhteessa selvitetään sitä mukaa, kuin ne tulevat eteen. Ei 16 -vuotiaan tarvitse poikaystävänsä kanssa selvitä kuin vähän matkaa tulevaan, sitten siitä taas vähän matkaa - niin suhteessa edetään. Ei sitä voida ahmia vuosia kerralla.

Ei 16 -vuotiaana voi murehtia tulevaa ja surra, että voi ITKU. Nytpä meninkin sitoutumaan, koska olen tämän ikäinen, ei tämä voi ikinä kestää, tämä onni! 16 -vuotias ja 35 -vuotias lähtevät molemmat yrittämään parisuhteen rakentamista aivan yhtä vilpittömin mielin.

Mikä sinä olet arvostelemaan juuri tämän 16 -vuotiaan suhdetta, sanomaan, että nytpa tyhmästi teit, olet naivi teini - poikki tuo suhde menee kuitenkin, ettes häpeä! Eipä niin sanota 25 -vuotiaallekaan kihloihin menijälle, miksi niin sanottaisiin 16 -vuotiaalle? Tunne ja tahto heillä molemmilla saattaa olla aivan yhtä vilpitön. Ei ole fiksua vedota prosentteihin ja epätodennäköisyyksiin - mistä sitä tietää, että vaikkapa juuri tämä suhde olisi se, joka kestää?

Lue lisää

Mun mielestä ihmisellä on se Oikea, mutta ei vain yhtä ainoaa. Oikea ei ole mikään mystinen ennalta määrätty henkilö juuri sinulle. Käytänkin yleensä siinä lainausmerkkejä eli "Oikea".

Mutta mitä piti kirjoittaa niin... Moniko 16 -vuotias tietää millainen aikuinen toisesta tai itsestä tulee? Ja arvostaako moni vielä samoja asioita kumppanissa aikuisena kuin nuorena? Osa "vaatimuksista" tietysti ehkä on samoja, mutta osa varmaan ei. Aikuiset ihmisetkin tietysti voivat muuttua, mutta ei varmaan niin paljon. On hyvin todennäköistä, että ihminen muuttuu siitä mitä oli teini-iässä.

Mun mielestä on aika vaikea 14 -vuotiaana tai edes 16 -vuotiaana tietää, että haluanko minä mennä tuon ihmisen kanssa esim. 4 vuoden päästä naimisiin. Tai olla hänen kanssaan jopa loppuelämän. Koskaan ei tietysti voi olla 100% varma. Ja tottakai vanhemmatkin ihmiset eroavat! Jos se olis jokin 100% tae mennä tietyn ikäisen naimisiin niin kaikki varmaan menisivät silloin! Mutta kihlauksen purkautumisen tai avioeron riski on isompi jos sitoutuu nuorena ja ensimmäisen seurustelukumppaninsa kanssa. Mä en ottaisi tuollaista iso asiaa arpapelinä ja luottaisi vain hyvään onneen. Ehkä olen sitten pessimisti, realisti ja varmistelija... en tiedä. En halua vain heittäytä kaikkeen toivoen, että kaikki menee ok tai motolla että "kaikkihan on mahdollista, ei sitä ikinä tiedä..."

Ehkä se elämä sujuu nyt teini-iässä oikein mukavasti. Mutta aikuisena tarpeet yms. on erilaiset.

Ja en edes muista kertoiko Niittyhiiri edes, että mik hänen kihlauksen tarkoitus on. Kuten monesti on todettu niin ihmiset tuntuu menevän milloin mistäkin syystä kihloihin tai "kihloihin".

Miettijä kirjoitti:

Mun mielestä ihmisellä on se Oikea, mutta ei vain yhtä ainoaa. Oikea ei ole mikään mystinen ennalta määrätty henkilö juuri sinulle. Käytänkin yleensä siinä lainausmerkkejä eli "Oikea".

Mutta mitä piti kirjoittaa niin... Moniko 16 -vuotias tietää millainen aikuinen toisesta tai itsestä tulee? Ja arvostaako moni vielä samoja asioita kumppanissa aikuisena kuin nuorena? Osa "vaatimuksista" tietysti ehkä on samoja, mutta osa varmaan ei. Aikuiset ihmisetkin tietysti voivat muuttua, mutta ei varmaan niin paljon. On hyvin todennäköistä, että ihminen muuttuu siitä mitä oli teini-iässä.

Mun mielestä on aika vaikea 14 -vuotiaana tai edes 16 -vuotiaana tietää, että haluanko minä mennä tuon ihmisen kanssa esim. 4 vuoden päästä naimisiin. Tai olla hänen kanssaan jopa loppuelämän. Koskaan ei tietysti voi olla 100% varma. Ja tottakai vanhemmatkin ihmiset eroavat! Jos se olis jokin 100% tae mennä tietyn ikäisen naimisiin niin kaikki varmaan menisivät silloin! Mutta kihlauksen purkautumisen tai avioeron riski on isompi jos sitoutuu nuorena ja ensimmäisen seurustelukumppaninsa kanssa. Mä en ottaisi tuollaista iso asiaa arpapelinä ja luottaisi vain hyvään onneen. Ehkä olen sitten pessimisti, realisti ja varmistelija... en tiedä. En halua vain heittäytä kaikkeen toivoen, että kaikki menee ok tai motolla että "kaikkihan on mahdollista, ei sitä ikinä tiedä..."

Ehkä se elämä sujuu nyt teini-iässä oikein mukavasti. Mutta aikuisena tarpeet yms. on erilaiset.

Ja en edes muista kertoiko Niittyhiiri edes, että mik hänen kihlauksen tarkoitus on. Kuten monesti on todettu niin ihmiset tuntuu menevän milloin mistäkin syystä kihloihin tai "kihloihin".

Lue lisää

Ja Niittyhiiri (hän nyt siis vain on yksi esimerkki teini-ikäisestä, en haluaisi hänen kirjoituksiaan enää ”rääpiä”, mutta…), kirjoitti erään 14 -vuotiaan kysymykseen vastauksen, että ”ja jos vanhemmilta kysyy lupaa on vastaus 99,99% ei!”

Hän siis jostain syystä epäilee, että vanhemmat ei nuoren kihlausta hyväksy. Ja hän itse ei uskaltanut kertoa vanhemmilleen. Hän taisi itsekin epäillä, että onko se kovin järkevää mennä kihloihin.

Hän kirjoitti myös ”jos olet löytänyt sen oikean…”

Enemmän ne teini-ikäiset taitaa uskoa siihen ”Oikeaan” kun minä. Ja heillä on kovin romanttisia kuvitelmia rakkaudesta. Moni kihlaus ei edes päädy avioliittoon. Ja toisaalta hyvä niin, että tulee jo sitä ennen ”järkiinsä”. Mutta sen kihlauksen kuitenkin voisi ottaa vakavasti otettavana lupauksena. Mitä ei tehdä hätiköiden. Ja jos naimisiinkaan ei kannata kiirehtiä niin mikä kiire kihloihin on mennä eli tekemään sen lupauksen, että mennään naimisiin…? Jos "tässä ensiksi katsellaan" (kuten jotkut ajattelee) niin sen voi tehdä ilman kihlaustakin.

P.s. sinun kirjoituksesi "onnellinen" muuttui kyllä todella paljon ensimmäisestä. Luulisi, että olet eri ihminen!

Miettijä kirjoitti:

Ja Niittyhiiri (hän nyt siis vain on yksi esimerkki teini-ikäisestä, en haluaisi hänen kirjoituksiaan enää ”rääpiä”, mutta…), kirjoitti erään 14 -vuotiaan kysymykseen vastauksen, että ”ja jos vanhemmilta kysyy lupaa on vastaus 99,99% ei!”

Hän siis jostain syystä epäilee, että vanhemmat ei nuoren kihlausta hyväksy. Ja hän itse ei uskaltanut kertoa vanhemmilleen. Hän taisi itsekin epäillä, että onko se kovin järkevää mennä kihloihin.

Hän kirjoitti myös ”jos olet löytänyt sen oikean…”

Enemmän ne teini-ikäiset taitaa uskoa siihen ”Oikeaan” kun minä. Ja heillä on kovin romanttisia kuvitelmia rakkaudesta. Moni kihlaus ei edes päädy avioliittoon. Ja toisaalta hyvä niin, että tulee jo sitä ennen ”järkiinsä”. Mutta sen kihlauksen kuitenkin voisi ottaa vakavasti otettavana lupauksena. Mitä ei tehdä hätiköiden. Ja jos naimisiinkaan ei kannata kiirehtiä niin mikä kiire kihloihin on mennä eli tekemään sen lupauksen, että mennään naimisiin…? Jos "tässä ensiksi katsellaan" (kuten jotkut ajattelee) niin sen voi tehdä ilman kihlaustakin.

P.s. sinun kirjoituksesi "onnellinen" muuttui kyllä todella paljon ensimmäisestä. Luulisi, että olet eri ihminen!

Lue lisää

”Tunne ja tahto heillä molemmilla saattaa olla aivan yhtä vilpitön.”

Kyllä… Tunteita ja tahtoa teini-ikäisellä kyllä varmasti riittää. Moni on oikein tunteiden myllerryksessä. Mutta… kun se pelkkä tunne ja tahto ei aina riitä. Kuinka moni on uskonut ja tuntenut vaikka mitä? Varsinkin teini-iässä… Anteeksi nyt vain, jos en ole fiksu, mutta kuitenkin vetoan todennäköisyyksiin ja prosentteihin… eli teini-ikäisten suhteet ei näytä jostain syystä usein kestävän kovin kauaa. Ja sitä ei kihlasormus pelkästään muuta. Ja vaikka kestää ja mennään jopa naimisiin saakka niin moni eroaa kolmenkympin korvilla. Kyllä, kyllä erota voi koska vaan ja vaikka vuoden päästä avioliiton solmisesta vaikka olisi aikuisena mennyt naimisiin… mutta siltikin…
Moni aikuinenkin haluaa ensiksi asua yhdessä jonkin aikaa. Se on myös sellaista varmistelua… Minusta teini-ikäisellä parilla on paljon enemmän epävarmuus(riski)tekijöitä.

Ja jos kerta nyt sitten on niin paljon sitä tahtoa niin kyllä sitä jaksaa odottaa ja mennä myöhemminkin kihloihin. Ei se mahdollinen ero vain sen takia tule, että ei oltu kihloissa. Esim. 14 –vuotiaalla on kuitenkin vielä vähintään 2, todennäköisemmin 4 tai enemmän vuosia niihin häihin. Mä oon vaan sitä meiltä, että moni ei ota kihlausta eikä aina kyllä avioliittoakaan) tarpeeksi vakavasti. Ja sitten tulee kihlauduttua ehkä toisenkin kerran. Tai useamminkin, jos ei opi virheistään.

Kannattaisi ainakin pysähtyä ja miettiä edes mitä on tekemässä. Ja jos päättää mennä kihloihin niin ylpeänä sitten kertoa siitä vanhemmilleen.

Onnellinen kirjoitti:

En väitä, että kaikkien tulisi mennä naimisiin nuorena ja että se olisi ainoa hyväksytty tapa.


Me emme ole menneet naimisiin vielä - kuten itsekin olette sanoneet, mikä kiire tässä on? Sitouduttu kun on, avioliittolupaus annettu. Opiskelut on kummallakin vielä kesken. Kaikki ajallaan. Minä näen naimisiinmenon tässä vaiheessa suhdetta lähinnä juridisena juttuna ja syynä juhlia. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta - ehkäpä yhteinen asuntolaina sementoisi tätä suhdetta vielä entisestään ;D

Niin - ja lapsi. Mutta ensin on suunnitelmissa mennä naimisiin. Tosin, elämällä on tapana yllättää ;) Mistään ei pidä olla liian varma.

Se, että menee kihloihin nuorena, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kypsymätön teini. On hyvin loukkaavaa leimata joku nuoreksi ja naiviksi, koska tämä sitoutuu nuorena.

Minä en ollut lapsellinen 17 -vuotiaana. Elämä oli minua opettanut kovalla kädellä ja elämänarvot olivat selvät. Yhden yön juttuja ei ole tullut harrastettua - mieheni oli ensimmäiseni ja minä olin hänen. Tällainen ei tietenkään ole ainoa oikea tapa toimia, enkä ole tiukkapipoinen moralisti, en uskovainen, enkä milläänsorttia vanhanaikainen. Jokainen järjestää elämänsä omaan tapaansa. Minulla elämä järjestyi näin. Toisilla se järjestyy toisin.

Hyväksykää siis se, että joskus sopivan puolison tapaa kovin nuorena. Sekin on mahdollista.

Silloin sitoutuminen voi tarkoittaa eri asioita, kun se tarkoittaa nyt 26 -vuotiaana, mutta silloinkin on sitouduttu aivan yhtä tosissaan, vaikka ikä ja maailmankuva ovatkin olleet erilaiset. Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja niin muuttuu parisuhdekin, silloin on pyrittävä muuttumaan yhdessä, yhteiseen suuntaan. Kihlaus ei voi henkisesti merkitä kovin nuorelle ihmiselle samaa, kuin kolmekymppiselle - mutta se ei tarkoita sitä, että se merkitsisi vähemmän. Iän myötä merkitys muuttuu, mutta päätarkoitus: sitoutuminen, säilyy. Kun sitoutuminen on vahvaa ja tahto luja, parisuhde kestää monet karikot, jotka kuuluvat kasvamiseen.

Siksi minulta palaa päreet, kun vilpittömästi KIHLAJAISJUHLAVINKKEJÄ kysyvää keskustelijaa haukutaan teiniksi ja hänestä tehdään hakkelusta sen tähden, että hän on nuori! Kyllä hän kykenee tekemään itse omat päätöksensä - kuten kykenin minäkin.

Sen sijaan, että mollaisitte häntä hänen ikänsä tähden, antaisitte niitä juhlavinkkejä tai kertoisitte omista juhlistanne. Se olisi kohteliasta, eikö?

Lue lisää

"En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta".

Myöskään kihlasormuksen kautta ei olla sen enempää sitoutuneita kun ilman sitä. Se vain symbolisoi sitä sitoutuneisuutta ja konkretisoi sen lupauksen. Niin tai siis kihlaushan on "vain" sitä, että on luvattu mennä naimisiin. Ei mikään erillinen juttu. Ja esim. sormuksia ei tarvita.

Nämä teini-ikäisetkin voisi olla hyvin sitoutuneita ilman sitä sormustakin.

Mutta tietysti jos hekin ajattelevat sitten vain näitä juridisia juttuja ja juhlia...

Ja kun Niittyhiirtä ei enää täällä näy niin hänen syistään emme tiedä. Kai? (jos ei ole jossain toisaalla niistä kertonut?) Joten sitä ei kai voi spekuloida. Mutta jos nyt vaan ajatellaan yleisesti teini-ikäisiä.

ent. eelia- 76 kirjoitti:

On sinunkin pakko myöntää, että jos tuo on ollut/ on edelleen mahdollista sinun kohdallasi, se ei silti ole todennäköistä jokaisessa 16- vuotiaiden suhteessa päädyttäisiin samaan. Sanoisin että se on mahdollista joskus, mutta harvoin. Nimim. olenhan minäkin ollut joskus teini ja ajatellut ihan samalla tavalla.

Lue lisää

Monessa muussakin tärkeässä asiassa otetaan huomioon todennäköisyydet ja mahdollisuudet? Kannattaako minun ryhtyä tähän, millaiset on mahdollisuudet onnistua?

Ei tärkeitä asioita mielestäni kannata jättää vain sattuman ja onnen varaan. Tietysti se osin on myös sitä.

Enkä missään vaiheessa ole tarkoittanut sitä, että pitäisi odottaa kunnes on 30 vuotta. Tai on ollut 10 vuotta toisen kanssa... Mutta teini-ikäinen voisi odottaa jonkin aikaa.

Ihan vaan tiedoksesi, en ole 35 vaan 25 ja olen ollut 10 vuotta saman miehen kanssa. Niinpä, teinivuosista siis. Mutta enpä muista olleeni yhtä epäkypsä kuin niittyhiiri. Tai sinä.

Miettijä kirjoitti:

Mun mielestä ihmisellä on se Oikea, mutta ei vain yhtä ainoaa. Oikea ei ole mikään mystinen ennalta määrätty henkilö juuri sinulle. Käytänkin yleensä siinä lainausmerkkejä eli "Oikea".

Mutta mitä piti kirjoittaa niin... Moniko 16 -vuotias tietää millainen aikuinen toisesta tai itsestä tulee? Ja arvostaako moni vielä samoja asioita kumppanissa aikuisena kuin nuorena? Osa "vaatimuksista" tietysti ehkä on samoja, mutta osa varmaan ei. Aikuiset ihmisetkin tietysti voivat muuttua, mutta ei varmaan niin paljon. On hyvin todennäköistä, että ihminen muuttuu siitä mitä oli teini-iässä.

Mun mielestä on aika vaikea 14 -vuotiaana tai edes 16 -vuotiaana tietää, että haluanko minä mennä tuon ihmisen kanssa esim. 4 vuoden päästä naimisiin. Tai olla hänen kanssaan jopa loppuelämän. Koskaan ei tietysti voi olla 100% varma. Ja tottakai vanhemmatkin ihmiset eroavat! Jos se olis jokin 100% tae mennä tietyn ikäisen naimisiin niin kaikki varmaan menisivät silloin! Mutta kihlauksen purkautumisen tai avioeron riski on isompi jos sitoutuu nuorena ja ensimmäisen seurustelukumppaninsa kanssa. Mä en ottaisi tuollaista iso asiaa arpapelinä ja luottaisi vain hyvään onneen. Ehkä olen sitten pessimisti, realisti ja varmistelija... en tiedä. En halua vain heittäytä kaikkeen toivoen, että kaikki menee ok tai motolla että "kaikkihan on mahdollista, ei sitä ikinä tiedä..."

Ehkä se elämä sujuu nyt teini-iässä oikein mukavasti. Mutta aikuisena tarpeet yms. on erilaiset.

Ja en edes muista kertoiko Niittyhiiri edes, että mik hänen kihlauksen tarkoitus on. Kuten monesti on todettu niin ihmiset tuntuu menevän milloin mistäkin syystä kihloihin tai "kihloihin".

Lue lisää

Ei tietenkään 16 -vuotias tiedä, minkälainen henkilö hänestä vahmpana kehkeytyy, eikä tiedä sitä, miten parisuhde tulee muuttumaan.

Mutta 16 -vuotiaat voivat kehittyä yhdessä ja rakentaa suhdettaan yhdessä -

- herrantähden, eihän se mystinen MUUTOS heidän niskaansa nyt yhdessä yössä päjähdä?

Parisuhde muuttuu ja ihmiset muuttuvat koko iän. Lasten syntyminen, muutot, sairaudet ja omien vainhempien kuolema, kaikenmaailman kriisit, työpaikat yms. sekoittavat pakkaa koko suhteen ajan - olkoon se sitten 25 -vuotiaana aloitettu, tai 16 -vuotiaana. Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa.

Elämässä ei kannata olla "varmistelija". Vaikka toisen ihmisen olisi tuntenut 50 vuotta, tämä voi silti yllättää. Mikään ei ole varmaa, vaikka tulevaa puolisoa pällistelisi ja ihmettelisi vuosikymmenet ennen avioliiton solmimista. Ei sitä kolmekymppisenäkään voi tietää, mikä elämäntilanne on 5 vuoden päästä - haluanko minä sitten enää tuota ihmistä rinnalleni?

Jos haluaa olla varma, ei pidä ruveta pitkään parisuhteeseen IKINÄ. Parisuhde on aina riski, sitoutuminen on aina riski, teki sen sitten 16 -vuotiaana tai vanhempana.

Avioliitto ei sitäpaitsi enää nykyään ole sellainen ehdoton instituutio, kun se oli vuosikymmeniä sitten. Nykyään avioliiton kykenee purkamaan, helposti, mikäli niin haluaa, eikä perusteluita kysytä. Ei enää asiat mene niin, että kun tuon rengastaa, niin siinä se pysyy, ehdottomasti. Sisäinen TAHTO sitoutua, jota avioliittolupauksessakin kysytään, että TAHDOTKO, painaa enemmän vaakakupissa.

Minä uskon, että nuorena parisuhteeseen menneet oppivat kompromissikykyä, kykyä joustaa ja neuvotella. He oppivat ottamaan toisen huomioon ja näkevät toisen muuttuvan ja kasvavan - muovaavat toinen toistaan.

Jos parisuhteeseen mennään 30 -kymppisenä pitkän "sinkkuilun" jälkeen, kun on pyöritetty ja katseltu kymmentä eri kaveria - ei välttämättä ole opittu siihen, että jokapäiväisessä arkielämässä on otettava jatkuvasti huomioon toinen ihminen ja tämän tarpeet ja mukavuus. Ja kun kumppanissa alkaa näkyä vikoja, on helpompi sanoa, että voi vitsi, ei ollut oikea tämäkään - kokeillaan seuraavaa!

Minulle kihlaus merkitsee avioliittolupausta.

Nuorempana, kun kihloihin mentiin, vaikka puhuttiinkin avioliitosta, näin kihlat eräänlaisena "pienenä avioliittona", merkkinä siitä, että nyt ei enää heilastella, nyt ollaan tosissaan ja se näytetään julkisesti ympäristölle. Sitähän avioliittokin on. Se on julkinen, juridinen sitoutuminen toiseen ihmiseen, yhteistyösopimuksen solmiminen. Kihloihin mennessäni olin myös hyvin tietoinen siitä, että tämän jälkeen ei ole enää ketään muuta, kuin tämä ihminen. Kun olin niin kovin nuori, se tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, ajatella niin pitkälle ja tehdä päätöksiä, jotka koko loppuelämään (toivottavasti) vaikuttavat - mutta otin silti askeleen eteenpäin. Enkä ole katunut.

Sillä tapaa sitä mennään kihloihin ja naimisiin vanhempanakin. Ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessansa, päätöksiä tehdään vuosikymmeniksi eteenpäin.

Suhteen kestäminen ei ole kiinni siitä, kuinka nuoria ollaan, vaan suhteen kesto on kiinni puolisoiden yhteistyötaidoista, kommunikointikyvystä ja kyvystä neuvotella, tehdä kompromisseja, luonteen yhteensopivuudesta ja tahdosta.

Onnellinen kirjoitti:

Ei tietenkään 16 -vuotias tiedä, minkälainen henkilö hänestä vahmpana kehkeytyy, eikä tiedä sitä, miten parisuhde tulee muuttumaan.

Mutta 16 -vuotiaat voivat kehittyä yhdessä ja rakentaa suhdettaan yhdessä -

- herrantähden, eihän se mystinen MUUTOS heidän niskaansa nyt yhdessä yössä päjähdä?

Parisuhde muuttuu ja ihmiset muuttuvat koko iän. Lasten syntyminen, muutot, sairaudet ja omien vainhempien kuolema, kaikenmaailman kriisit, työpaikat yms. sekoittavat pakkaa koko suhteen ajan - olkoon se sitten 25 -vuotiaana aloitettu, tai 16 -vuotiaana. Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa.

Elämässä ei kannata olla "varmistelija". Vaikka toisen ihmisen olisi tuntenut 50 vuotta, tämä voi silti yllättää. Mikään ei ole varmaa, vaikka tulevaa puolisoa pällistelisi ja ihmettelisi vuosikymmenet ennen avioliiton solmimista. Ei sitä kolmekymppisenäkään voi tietää, mikä elämäntilanne on 5 vuoden päästä - haluanko minä sitten enää tuota ihmistä rinnalleni?

Jos haluaa olla varma, ei pidä ruveta pitkään parisuhteeseen IKINÄ. Parisuhde on aina riski, sitoutuminen on aina riski, teki sen sitten 16 -vuotiaana tai vanhempana.

Avioliitto ei sitäpaitsi enää nykyään ole sellainen ehdoton instituutio, kun se oli vuosikymmeniä sitten. Nykyään avioliiton kykenee purkamaan, helposti, mikäli niin haluaa, eikä perusteluita kysytä. Ei enää asiat mene niin, että kun tuon rengastaa, niin siinä se pysyy, ehdottomasti. Sisäinen TAHTO sitoutua, jota avioliittolupauksessakin kysytään, että TAHDOTKO, painaa enemmän vaakakupissa.

Minä uskon, että nuorena parisuhteeseen menneet oppivat kompromissikykyä, kykyä joustaa ja neuvotella. He oppivat ottamaan toisen huomioon ja näkevät toisen muuttuvan ja kasvavan - muovaavat toinen toistaan.

Jos parisuhteeseen mennään 30 -kymppisenä pitkän "sinkkuilun" jälkeen, kun on pyöritetty ja katseltu kymmentä eri kaveria - ei välttämättä ole opittu siihen, että jokapäiväisessä arkielämässä on otettava jatkuvasti huomioon toinen ihminen ja tämän tarpeet ja mukavuus. Ja kun kumppanissa alkaa näkyä vikoja, on helpompi sanoa, että voi vitsi, ei ollut oikea tämäkään - kokeillaan seuraavaa!

Minulle kihlaus merkitsee avioliittolupausta.

Nuorempana, kun kihloihin mentiin, vaikka puhuttiinkin avioliitosta, näin kihlat eräänlaisena "pienenä avioliittona", merkkinä siitä, että nyt ei enää heilastella, nyt ollaan tosissaan ja se näytetään julkisesti ympäristölle. Sitähän avioliittokin on. Se on julkinen, juridinen sitoutuminen toiseen ihmiseen, yhteistyösopimuksen solmiminen. Kihloihin mennessäni olin myös hyvin tietoinen siitä, että tämän jälkeen ei ole enää ketään muuta, kuin tämä ihminen. Kun olin niin kovin nuori, se tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, ajatella niin pitkälle ja tehdä päätöksiä, jotka koko loppuelämään (toivottavasti) vaikuttavat - mutta otin silti askeleen eteenpäin. Enkä ole katunut.

Sillä tapaa sitä mennään kihloihin ja naimisiin vanhempanakin. Ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessansa, päätöksiä tehdään vuosikymmeniksi eteenpäin.

Suhteen kestäminen ei ole kiinni siitä, kuinka nuoria ollaan, vaan suhteen kesto on kiinni puolisoiden yhteistyötaidoista, kommunikointikyvystä ja kyvystä neuvotella, tehdä kompromisseja, luonteen yhteensopivuudesta ja tahdosta.

Lue lisää

Meillä on selkeästi ero ajattelussa. Minusta sinun ajattelusi lähtee siitä, että pariskunta sitoutuu nuorena ja sen jälkeen kasvaa yhteen. Tavallaan kumpikin kasvaa ja sopeutuu kumppaniin.

Minun ajatteluni puolestaan lähtee siitä, että kumppanin on oltava sopiva ilman sopeutumista. Sen vuoksi kumppani, joka on sopiva nuorena, ei välttämättä ole enää sopiva vanhempana. Jos näin käy, ei mielestäni kannata hakata päätään seinään, vaan etsiä uusi kumppani. Eli sen sijaan, että sopeutuu tilanteeseen, kannattaa tilanne sopeuttaa.

"Jos haluaa olla varma, ei pidä ruveta pitkään parisuhteeseen IKINÄ."

Näkemys on tuokin. Minä taas pyöräytän asian toisinpäin. Nuorena aloitettu parisuhde tuo varmuutta ja turvallisuutta. Ei tarvitse olla yksin. Sen sijaan turvallisen parisuhteen katkaiseminen osoittaa rohkeutta ja kykyä kestää epävarmuutta.

"Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa."

Tuokin on paljon käytetty klisee. "Suhteen eteen on tehtävä töitä." Joo, on kyllä, muttei koko ajan. Kun minä mietin nykyistä avioliittoani, ei tämän vuoden puolelta tule mieleen hetkeä, että olisin varsinaisesti tehnyt töitä suhteeni eteen. Tarkoitan siis sitä, että se ei tunnu työltä. Ne positiiviset asiat tulevat luonnostaan.

Me vaimoni kanssa sovimme yhteen todella hyvin. Haluamme luonnostamme samoja asioita. Meidän ei tarvitse tehdä kompromisseja isoissa asioissa ollenkaan, koska toivemme käyvät yksiin. Emme ole kasvaneet yhteen ja sopeutuneet toisiimme vuosien aikana. Me olemme kumpikin tahollamme kasvaneet, ja siitä huolimatta sovimme nyt vanhempana yhteen.

Minulle puoliso merkitsee kumppania loppuelämäksi. Minulle ajatus siitä, että joutuisin tyytymään kompromisseihin ja sopeutumaan tilanteeseen loppuelämäkseni, on sietämätön. En halua kärvistellä suhteessa, jossa vain "tyydytään johonkin". Haluan olla täysillä onnellinen. Haluan olla täysin oma itseni, enkä jonkun toisen puolikas. Siitä huolimatta löysin itselleni vaimon, johon olen sitoutunut lujasti.

Jarski kirjoitti:

Meillä on selkeästi ero ajattelussa. Minusta sinun ajattelusi lähtee siitä, että pariskunta sitoutuu nuorena ja sen jälkeen kasvaa yhteen. Tavallaan kumpikin kasvaa ja sopeutuu kumppaniin.

Minun ajatteluni puolestaan lähtee siitä, että kumppanin on oltava sopiva ilman sopeutumista. Sen vuoksi kumppani, joka on sopiva nuorena, ei välttämättä ole enää sopiva vanhempana. Jos näin käy, ei mielestäni kannata hakata päätään seinään, vaan etsiä uusi kumppani. Eli sen sijaan, että sopeutuu tilanteeseen, kannattaa tilanne sopeuttaa.

"Jos haluaa olla varma, ei pidä ruveta pitkään parisuhteeseen IKINÄ."

Näkemys on tuokin. Minä taas pyöräytän asian toisinpäin. Nuorena aloitettu parisuhde tuo varmuutta ja turvallisuutta. Ei tarvitse olla yksin. Sen sijaan turvallisen parisuhteen katkaiseminen osoittaa rohkeutta ja kykyä kestää epävarmuutta.

"Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa."

Tuokin on paljon käytetty klisee. "Suhteen eteen on tehtävä töitä." Joo, on kyllä, muttei koko ajan. Kun minä mietin nykyistä avioliittoani, ei tämän vuoden puolelta tule mieleen hetkeä, että olisin varsinaisesti tehnyt töitä suhteeni eteen. Tarkoitan siis sitä, että se ei tunnu työltä. Ne positiiviset asiat tulevat luonnostaan.

Me vaimoni kanssa sovimme yhteen todella hyvin. Haluamme luonnostamme samoja asioita. Meidän ei tarvitse tehdä kompromisseja isoissa asioissa ollenkaan, koska toivemme käyvät yksiin. Emme ole kasvaneet yhteen ja sopeutuneet toisiimme vuosien aikana. Me olemme kumpikin tahollamme kasvaneet, ja siitä huolimatta sovimme nyt vanhempana yhteen.

Minulle puoliso merkitsee kumppania loppuelämäksi. Minulle ajatus siitä, että joutuisin tyytymään kompromisseihin ja sopeutumaan tilanteeseen loppuelämäkseni, on sietämätön. En halua kärvistellä suhteessa, jossa vain "tyydytään johonkin". Haluan olla täysillä onnellinen. Haluan olla täysin oma itseni, enkä jonkun toisen puolikas. Siitä huolimatta löysin itselleni vaimon, johon olen sitoutunut lujasti.

Lue lisää

Mukava kuulla, että sinulla on onnellinen suhde :)

Sillä, että parisuhteen eteen joutuu tekemään TYÖTÄ, en siis tarkoita sitä, että jokapäivä tarvitsisi pingottaa ja äristä, että työtä, työtä, työtä ... tarkoitan sitä, kumppania on hyvä huomioida. Työ on pientä, jokapäiväistä. Esim. kumppanilla on selkä kipeä illalla, hän pyytää sinua hieromaan, mutta sinä olet jo lämpimän peiton alla ja tahtoisit nukkua. Mutta nouset kuitenkin, otat kipuvoidetta ja hierot hänen selkänsä, juttelette mukavia. Samoin mieheni kuljettelee minua autollaan, vaikka ei se varmasti aina ole mielettömän lystiä, kuskata ihmisiä, jotka myöhästyvät bussista. Tarkoitan tällaista työtä, pieniä asioita.

Mutta totuushan on, että kompromisseja on tehtävä. Kun elää parisuhteessa, on selviö, että joskus sukset, suunnitelmat ja halut menevät ristiin - silloin on tultava toista puolitiehen vastaan tai sovittava asia toisin. Ei ole sellaista suhdetta, jossa ei joskus olisi ristiriitoja.

Mielestäni vastaus ristiriitoihin ei ole se, että automaattisesti on parempi erota ja etsiä sitten "sopivampi" kumppani, ettei joudu "kärvistelemään". Kohta tuon uudenkin kumppanin kanssa on ristiriitoja - vaikka erilaisia. Ei ole olemassa sellaista henkilöä, joka sopeutuisi kaikkeen, olisi kaikessa toiveitten mukainen.

En usko, että kukaan kumppani on kenellekään sopiva ilman jonkinsortin sopeutumista. Silloin voi olla asia niin, että vain toinen sopeutuu ja toinen kokee olevansa sopiva ihan näin, kun sattuu olemaan.

Mielestäni turvallisen parisuhteen katkaiseminen ei osoita rohkeutta, vaan typeryyttä ja taipumusta tuhlaavaisuuteen. Rakkautta ja turvallisuutta ei tässä maailmassa kasva puissa. Tämä nykymaailma suosii "itsenäisiä sinkkuja" ja kaikenlainen rajoittaminen ja sitoutuminen koetaan pahana - mistään ei pitäisi joutua luopumaan, vapaudesta ei nyt ainakaan. Ei ole rohkeutta lähteä litomaan, rohkeutta on jäädä ja antaa itsensä ja elämänsä, kokonaan. Se vasta on riskinotto, siinä pelataan korkein panoksin. Ja se ei pelaa, joka pelkää ;)

Jarski kirjoitti:

Meillä on selkeästi ero ajattelussa. Minusta sinun ajattelusi lähtee siitä, että pariskunta sitoutuu nuorena ja sen jälkeen kasvaa yhteen. Tavallaan kumpikin kasvaa ja sopeutuu kumppaniin.

Minun ajatteluni puolestaan lähtee siitä, että kumppanin on oltava sopiva ilman sopeutumista. Sen vuoksi kumppani, joka on sopiva nuorena, ei välttämättä ole enää sopiva vanhempana. Jos näin käy, ei mielestäni kannata hakata päätään seinään, vaan etsiä uusi kumppani. Eli sen sijaan, että sopeutuu tilanteeseen, kannattaa tilanne sopeuttaa.

"Jos haluaa olla varma, ei pidä ruveta pitkään parisuhteeseen IKINÄ."

Näkemys on tuokin. Minä taas pyöräytän asian toisinpäin. Nuorena aloitettu parisuhde tuo varmuutta ja turvallisuutta. Ei tarvitse olla yksin. Sen sijaan turvallisen parisuhteen katkaiseminen osoittaa rohkeutta ja kykyä kestää epävarmuutta.

"Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa."

Tuokin on paljon käytetty klisee. "Suhteen eteen on tehtävä töitä." Joo, on kyllä, muttei koko ajan. Kun minä mietin nykyistä avioliittoani, ei tämän vuoden puolelta tule mieleen hetkeä, että olisin varsinaisesti tehnyt töitä suhteeni eteen. Tarkoitan siis sitä, että se ei tunnu työltä. Ne positiiviset asiat tulevat luonnostaan.

Me vaimoni kanssa sovimme yhteen todella hyvin. Haluamme luonnostamme samoja asioita. Meidän ei tarvitse tehdä kompromisseja isoissa asioissa ollenkaan, koska toivemme käyvät yksiin. Emme ole kasvaneet yhteen ja sopeutuneet toisiimme vuosien aikana. Me olemme kumpikin tahollamme kasvaneet, ja siitä huolimatta sovimme nyt vanhempana yhteen.

Minulle puoliso merkitsee kumppania loppuelämäksi. Minulle ajatus siitä, että joutuisin tyytymään kompromisseihin ja sopeutumaan tilanteeseen loppuelämäkseni, on sietämätön. En halua kärvistellä suhteessa, jossa vain "tyydytään johonkin". Haluan olla täysillä onnellinen. Haluan olla täysin oma itseni, enkä jonkun toisen puolikas. Siitä huolimatta löysin itselleni vaimon, johon olen sitoutunut lujasti.

Lue lisää

Minä olen kanssa samoilla linjoilla Jarskin kanssa, että kumppanin pitäisi olla mahdollisen sopiva eikä tarvitsisi sopeutua niin kauheasti. Tällä sopeutumis -ajattelulla voisi mennä (hieman liioitellen kylläkin) vaikka kenen kanssa kihloihin ja hyvin lyhyen ajan jälkeen. Tai ei olisi väliä vaikka kumppani muuttuisi kuinka. Ja mitä, jos omat "vaatimukset" (asiat joita arvostaa kumppanissa) muuttuisi siitä teini-iästä niin pitääkö kumppanin sitten sopeutua ja muuttua sellaiseksi ihmiseksi tai itse luopua "vaatimuksistaan"?

Olen kokoajan kirjoittanut, että tottakai mikään ei ole varmaa. En ole väittänyt missään, että pitäisi olla 100% varmaa. Mutta ei kovin epävarmaakaan... Mutta en jaksa nyt enää väitellä tästä. Koska ajattelen niin erilailla ja "Onnellinen" ei hoksaa ilmeisesti mitä tarkoitan. Jos esim. tuo kommentti että vanhanakin pitää nähdä suhteen eteen vaivaa oli tarkoitettu minulle, niin et ilmiselvästi ymmärtänyt ajatuksiani ollenkaan. En ole koskaan ajatellut niin, että ei pitäisi nähdä vaivaa! Ja uskon sen todellakin! Minusta tämä nyt on kuitenkin eri asia. Ja kuinka paljon vaivaa? Ja millaista? Jos suhde alkaa tuntumaan kovin vaivalloiselta niin...

Onnellinen kirjoitti:

Mukava kuulla, että sinulla on onnellinen suhde :)

Sillä, että parisuhteen eteen joutuu tekemään TYÖTÄ, en siis tarkoita sitä, että jokapäivä tarvitsisi pingottaa ja äristä, että työtä, työtä, työtä ... tarkoitan sitä, kumppania on hyvä huomioida. Työ on pientä, jokapäiväistä. Esim. kumppanilla on selkä kipeä illalla, hän pyytää sinua hieromaan, mutta sinä olet jo lämpimän peiton alla ja tahtoisit nukkua. Mutta nouset kuitenkin, otat kipuvoidetta ja hierot hänen selkänsä, juttelette mukavia. Samoin mieheni kuljettelee minua autollaan, vaikka ei se varmasti aina ole mielettömän lystiä, kuskata ihmisiä, jotka myöhästyvät bussista. Tarkoitan tällaista työtä, pieniä asioita.

Mutta totuushan on, että kompromisseja on tehtävä. Kun elää parisuhteessa, on selviö, että joskus sukset, suunnitelmat ja halut menevät ristiin - silloin on tultava toista puolitiehen vastaan tai sovittava asia toisin. Ei ole sellaista suhdetta, jossa ei joskus olisi ristiriitoja.

Mielestäni vastaus ristiriitoihin ei ole se, että automaattisesti on parempi erota ja etsiä sitten "sopivampi" kumppani, ettei joudu "kärvistelemään". Kohta tuon uudenkin kumppanin kanssa on ristiriitoja - vaikka erilaisia. Ei ole olemassa sellaista henkilöä, joka sopeutuisi kaikkeen, olisi kaikessa toiveitten mukainen.

En usko, että kukaan kumppani on kenellekään sopiva ilman jonkinsortin sopeutumista. Silloin voi olla asia niin, että vain toinen sopeutuu ja toinen kokee olevansa sopiva ihan näin, kun sattuu olemaan.

Mielestäni turvallisen parisuhteen katkaiseminen ei osoita rohkeutta, vaan typeryyttä ja taipumusta tuhlaavaisuuteen. Rakkautta ja turvallisuutta ei tässä maailmassa kasva puissa. Tämä nykymaailma suosii "itsenäisiä sinkkuja" ja kaikenlainen rajoittaminen ja sitoutuminen koetaan pahana - mistään ei pitäisi joutua luopumaan, vapaudesta ei nyt ainakaan. Ei ole rohkeutta lähteä litomaan, rohkeutta on jäädä ja antaa itsensä ja elämänsä, kokonaan. Se vasta on riskinotto, siinä pelataan korkein panoksin. Ja se ei pelaa, joka pelkää ;)

Lue lisää

Kipuvoiteen levittäminen ja autolla kuljettelu todellakin ovat pikkujuttuja siihen nähden kuinka paljon voi joutua tekemään töitä, jos se ihminen ei ole yhtään sellainen kuin hän oli 16 -vuotiaana tai sinä itse et ole.

Ja asiat mitä etsit ja tarvitsit kumppanissa silloin oli ihan muuta kuin vaikka 25 -vuotiaana kun asutte yhdessä tms.

Ja jonkin verran on tehtävä kompromisseja ja sopeuduttava tottakai. Minäkin olen suhteessani niitä tehnyt. Mutta kuinka paljon niitä joutuu tekemään... siinä on se juju.

Miettijä kirjoitti:

Kipuvoiteen levittäminen ja autolla kuljettelu todellakin ovat pikkujuttuja siihen nähden kuinka paljon voi joutua tekemään töitä, jos se ihminen ei ole yhtään sellainen kuin hän oli 16 -vuotiaana tai sinä itse et ole.

Ja asiat mitä etsit ja tarvitsit kumppanissa silloin oli ihan muuta kuin vaikka 25 -vuotiaana kun asutte yhdessä tms.

Ja jonkin verran on tehtävä kompromisseja ja sopeuduttava tottakai. Minäkin olen suhteessani niitä tehnyt. Mutta kuinka paljon niitä joutuu tekemään... siinä on se juju.

Lue lisää

"Ja asiat mitä etsit ja tarvitsit kumppanissa silloin oli ihan muuta kuin vaikka 25 -vuotiaana kun asutte yhdessä tms."

Tarkoitin siis tällä sitä, että jos se toinen ei vastaakkaan niitä uusia "vaatimuksia". Eikä se pari sovi enää aikuisena yhteen.

Onnellinen kirjoitti:

Mukava kuulla, että sinulla on onnellinen suhde :)

Sillä, että parisuhteen eteen joutuu tekemään TYÖTÄ, en siis tarkoita sitä, että jokapäivä tarvitsisi pingottaa ja äristä, että työtä, työtä, työtä ... tarkoitan sitä, kumppania on hyvä huomioida. Työ on pientä, jokapäiväistä. Esim. kumppanilla on selkä kipeä illalla, hän pyytää sinua hieromaan, mutta sinä olet jo lämpimän peiton alla ja tahtoisit nukkua. Mutta nouset kuitenkin, otat kipuvoidetta ja hierot hänen selkänsä, juttelette mukavia. Samoin mieheni kuljettelee minua autollaan, vaikka ei se varmasti aina ole mielettömän lystiä, kuskata ihmisiä, jotka myöhästyvät bussista. Tarkoitan tällaista työtä, pieniä asioita.

Mutta totuushan on, että kompromisseja on tehtävä. Kun elää parisuhteessa, on selviö, että joskus sukset, suunnitelmat ja halut menevät ristiin - silloin on tultava toista puolitiehen vastaan tai sovittava asia toisin. Ei ole sellaista suhdetta, jossa ei joskus olisi ristiriitoja.

Mielestäni vastaus ristiriitoihin ei ole se, että automaattisesti on parempi erota ja etsiä sitten "sopivampi" kumppani, ettei joudu "kärvistelemään". Kohta tuon uudenkin kumppanin kanssa on ristiriitoja - vaikka erilaisia. Ei ole olemassa sellaista henkilöä, joka sopeutuisi kaikkeen, olisi kaikessa toiveitten mukainen.

En usko, että kukaan kumppani on kenellekään sopiva ilman jonkinsortin sopeutumista. Silloin voi olla asia niin, että vain toinen sopeutuu ja toinen kokee olevansa sopiva ihan näin, kun sattuu olemaan.

Mielestäni turvallisen parisuhteen katkaiseminen ei osoita rohkeutta, vaan typeryyttä ja taipumusta tuhlaavaisuuteen. Rakkautta ja turvallisuutta ei tässä maailmassa kasva puissa. Tämä nykymaailma suosii "itsenäisiä sinkkuja" ja kaikenlainen rajoittaminen ja sitoutuminen koetaan pahana - mistään ei pitäisi joutua luopumaan, vapaudesta ei nyt ainakaan. Ei ole rohkeutta lähteä litomaan, rohkeutta on jäädä ja antaa itsensä ja elämänsä, kokonaan. Se vasta on riskinotto, siinä pelataan korkein panoksin. Ja se ei pelaa, joka pelkää ;)

Lue lisää

Siis tottakai kompromisseja täytyy tehdä. Mielestäni johonkin on kuitenkin vedettävä raja siinä, että miten isoissa asioissa joutuu tyytymään kompromissiin.

Oletetaan vaikka, että kaveri soittaa lauantaina ja pyytää kaljalle. Olen kuitenkin lupautunut romanttiselle illalliselle vaimon kanssa. Joudun siis nielemään haluni mennä kaljalle. Olen myös tehnyt kompromissin siinä, että siivoan hiukan useammin kuin haluaisin, koska vaimoni haluaa kotimme siistimmäksi kuin mitä se minulta luonnostaan tulee.

Isoissa asioissa en kuitenkaan lähtisi tekemään kompromisseja. Meillä on omakotitalo. En suostu enää elämään muuten. Meillä on oma auto. En suostuisi elämään ilman autoa. Meillä on koira. Ilman koiraa en suostu elämään.

Oletetaan, että on pariskunta, joka on ollut nuoresta asti yhdessä. Opiskeluaikana he muuttuvat. Näin tapahtuu usein. Toinen huomaa, ettei kaupunki ole häntä varten. Toinen ihastuu kaupunkiin ja kerrostaloasumisen vaivattomuuteen. Mitä tehdään? Ovatko molemmat tai edes toinen valmis noin suureen kompromissiin?

Pidän nuorena sitoutumista vääränä ratkaisuna siksi, ettei kukaan tiedä, millainen hän itse on viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Opiskeluaika muuttaa ihmistä paljon. Erityisen paljon muuttaa se, kun menee ensimmäiseen ns. oikeaan työhön. Sitä ennen elämä on ollut suhteellisen huoletonta. Töissä vastuuta alkaa tulla, eikä enää voi luottaa opintotukeen tai välttämättä edes vanhempien apuun. Tuollainen muuttaa ihmistä.

Olen nähnyt pariskuntia, joissa toinen on kasvanut vastuun mukana, mutta toinen on jämähtänyt biletysvaiheeseen. Sellainen ei pidemmän päälle toimi. Kumpikaan ei ole aikaisemmin kuvitella, että he muuttuvat toisiinsa nähden niin paljon.

En pidä pahana sitä, että pariskunta seurustelee nuoresta alkaen. Eihän kumppania pidä vaihtaa, jos siihen ei ole tarvetta. Kannattaisi kuitenkin katsoa se, millainen itsestä ja puolisosta tulee isona, kuten sanotaan. Aikuinen ja teini-ikäinen ovat eri ihmisiä, vaikka tottelisivatkin samaa nimeä. Katso vaikka Suhteet-palstoilta, miten jotkut valittavat, kun puoliso on edelleen se sama teini, johon tuli aikoinaan ihastuttua. Toinen on muuttunut, mutta toinen ei.

Onnellinen kirjoitti:

En väitä, että kaikkien tulisi mennä naimisiin nuorena ja että se olisi ainoa hyväksytty tapa.


Me emme ole menneet naimisiin vielä - kuten itsekin olette sanoneet, mikä kiire tässä on? Sitouduttu kun on, avioliittolupaus annettu. Opiskelut on kummallakin vielä kesken. Kaikki ajallaan. Minä näen naimisiinmenon tässä vaiheessa suhdetta lähinnä juridisena juttuna ja syynä juhlia. En ymmärrä, miten voisin olla enemmän sitoutunut mieheeni minkään paperin kautta - ehkäpä yhteinen asuntolaina sementoisi tätä suhdetta vielä entisestään ;D

Niin - ja lapsi. Mutta ensin on suunnitelmissa mennä naimisiin. Tosin, elämällä on tapana yllättää ;) Mistään ei pidä olla liian varma.

Se, että menee kihloihin nuorena, ei välttämättä tarkoita sitä, että olisi kypsymätön teini. On hyvin loukkaavaa leimata joku nuoreksi ja naiviksi, koska tämä sitoutuu nuorena.

Minä en ollut lapsellinen 17 -vuotiaana. Elämä oli minua opettanut kovalla kädellä ja elämänarvot olivat selvät. Yhden yön juttuja ei ole tullut harrastettua - mieheni oli ensimmäiseni ja minä olin hänen. Tällainen ei tietenkään ole ainoa oikea tapa toimia, enkä ole tiukkapipoinen moralisti, en uskovainen, enkä milläänsorttia vanhanaikainen. Jokainen järjestää elämänsä omaan tapaansa. Minulla elämä järjestyi näin. Toisilla se järjestyy toisin.

Hyväksykää siis se, että joskus sopivan puolison tapaa kovin nuorena. Sekin on mahdollista.

Silloin sitoutuminen voi tarkoittaa eri asioita, kun se tarkoittaa nyt 26 -vuotiaana, mutta silloinkin on sitouduttu aivan yhtä tosissaan, vaikka ikä ja maailmankuva ovatkin olleet erilaiset. Ihmiset muuttuvat vuosien saatossa ja niin muuttuu parisuhdekin, silloin on pyrittävä muuttumaan yhdessä, yhteiseen suuntaan. Kihlaus ei voi henkisesti merkitä kovin nuorelle ihmiselle samaa, kuin kolmekymppiselle - mutta se ei tarkoita sitä, että se merkitsisi vähemmän. Iän myötä merkitys muuttuu, mutta päätarkoitus: sitoutuminen, säilyy. Kun sitoutuminen on vahvaa ja tahto luja, parisuhde kestää monet karikot, jotka kuuluvat kasvamiseen.

Siksi minulta palaa päreet, kun vilpittömästi KIHLAJAISJUHLAVINKKEJÄ kysyvää keskustelijaa haukutaan teiniksi ja hänestä tehdään hakkelusta sen tähden, että hän on nuori! Kyllä hän kykenee tekemään itse omat päätöksensä - kuten kykenin minäkin.

Sen sijaan, että mollaisitte häntä hänen ikänsä tähden, antaisitte niitä juhlavinkkejä tai kertoisitte omista juhlistanne. Se olisi kohteliasta, eikö?

Lue lisää

Ei kai kukaan ole haukkunut teiniksi. Niin se vain on, että 16-vuotias on teini-iässä. Onko vaippaikäinen, uhmaikäinen tai keski-ikäinen haukkumanimiä? Tuskin...

Varmasti teini-ikäisissä löytyy hyvin eri kehitysvaiheessa, henkisesti ja fyysisesti olevia nuoria. Tämän niittyhiiren teksti vaikuttaa vielä aika kypsymättömältä niin suuriin päätöksiin. Ei se tarkoita, että hän olisi tyhmä tms. Hän ei ehkä vaan ole vielä henkisesti kypsä niin suuriin pätöksiin, kuin kihlaus. Jos sillä siis tarkoitetaan todellista kihlautumista.

Itse olen suht tuore aviovaimo ja 28v. Olen ollut nuoruuden rakkauteni kanssa kihloissa kymmenisen vuotta sitten, enkä todella silloin ajatellut asiaa niin pitkälle - lopun elämää tarkoitetuksi lupaukseksi. Lupaus, että menee naimisiin, että tahtoo osoittaa rakkautta ja uskollisuutta elämän loppuun asti. Siitähän kihloissa on kyse. Toki avioeroja tapahtuu valitettavan paljon, mutta lähtökohta pitäisi hääpäivänä olla se, että tässä on elämäni kestävä parisuhde. Olin silloin joskus niiiin rakastunut ja varma että ex-poikaystävä on SE OIKEA. Noh, eipä ollut... Nyt myöhemmin huomaa, ettei se suhde perustunut kovin vakaalle pohjalle. Silti hän oli se eka rakkaus, eka vakituinen suhde. Sormus ei sitä muuttanut suuntaan tai toiseen. Yhtä hyvin oltais voitu elää yhdessä ilmankin. Nyt vanhempana sen ymmärtää ja ihmettelee mikä hoppu silloin oli. Ja mikä oli edes perimmäinen motiivi kihlautua?

Lisäksi olen sitä mieltä, että ennen kuin toisen voi tuntea niin hyvin, että tietää olevansa valmis hänen kanssaan avioon, olisi erittäin suotavaa asua yhdessä. Elää sitä yhteistä arkea iloineen ja huolineen. Silloin toisen - ja itsensä- vasta todella oppii tuntemaan.

Niittyhiiri: Ole onnellinen poikaystäväsi kanssa. Mutta tee päätös avioliitosta vasta kun todella olet kypsä siihen. Teidän pitää vielä kokea paljon, jotta tietää miten yhteiselo sujuu. Se kun on paljon muuta kuin tavaroiden kantaminen saman katon alle.

Jarski kirjoitti:

Siis tottakai kompromisseja täytyy tehdä. Mielestäni johonkin on kuitenkin vedettävä raja siinä, että miten isoissa asioissa joutuu tyytymään kompromissiin.

Oletetaan vaikka, että kaveri soittaa lauantaina ja pyytää kaljalle. Olen kuitenkin lupautunut romanttiselle illalliselle vaimon kanssa. Joudun siis nielemään haluni mennä kaljalle. Olen myös tehnyt kompromissin siinä, että siivoan hiukan useammin kuin haluaisin, koska vaimoni haluaa kotimme siistimmäksi kuin mitä se minulta luonnostaan tulee.

Isoissa asioissa en kuitenkaan lähtisi tekemään kompromisseja. Meillä on omakotitalo. En suostu enää elämään muuten. Meillä on oma auto. En suostuisi elämään ilman autoa. Meillä on koira. Ilman koiraa en suostu elämään.

Oletetaan, että on pariskunta, joka on ollut nuoresta asti yhdessä. Opiskeluaikana he muuttuvat. Näin tapahtuu usein. Toinen huomaa, ettei kaupunki ole häntä varten. Toinen ihastuu kaupunkiin ja kerrostaloasumisen vaivattomuuteen. Mitä tehdään? Ovatko molemmat tai edes toinen valmis noin suureen kompromissiin?

Pidän nuorena sitoutumista vääränä ratkaisuna siksi, ettei kukaan tiedä, millainen hän itse on viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Opiskeluaika muuttaa ihmistä paljon. Erityisen paljon muuttaa se, kun menee ensimmäiseen ns. oikeaan työhön. Sitä ennen elämä on ollut suhteellisen huoletonta. Töissä vastuuta alkaa tulla, eikä enää voi luottaa opintotukeen tai välttämättä edes vanhempien apuun. Tuollainen muuttaa ihmistä.

Olen nähnyt pariskuntia, joissa toinen on kasvanut vastuun mukana, mutta toinen on jämähtänyt biletysvaiheeseen. Sellainen ei pidemmän päälle toimi. Kumpikaan ei ole aikaisemmin kuvitella, että he muuttuvat toisiinsa nähden niin paljon.

En pidä pahana sitä, että pariskunta seurustelee nuoresta alkaen. Eihän kumppania pidä vaihtaa, jos siihen ei ole tarvetta. Kannattaisi kuitenkin katsoa se, millainen itsestä ja puolisosta tulee isona, kuten sanotaan. Aikuinen ja teini-ikäinen ovat eri ihmisiä, vaikka tottelisivatkin samaa nimeä. Katso vaikka Suhteet-palstoilta, miten jotkut valittavat, kun puoliso on edelleen se sama teini, johon tuli aikoinaan ihastuttua. Toinen on muuttunut, mutta toinen ei.

Lue lisää

Tämä Jarskin kirjoitus oli aika tyhjentävä ja ajattelen aika samanlailla. Joten en lisää tähän muuta kuin, että:

"Onnellinen" ajattelee, että ihmiset kasvavat yhteen, mutta monesti käy niin että he kasvavat erilleen.

Niin ja tästä sopeutumisesta. Vaikka itsellä olisikin halu sopeutua niin toisella välttämättä ei ole. Itsekin mielestäni olen joustava jne. ja valmis tekemään kompromisseja, (mieheni on itsepäisempi eikä aina niin haluaisi joustaa. Tietenkin hänkin joustaa silti joskus) mutta minullakin on rajani. Ja minulla on tiettyjä elämänarvoja ja asioita joista en halua luopua ja tinkiä. Ja onneksi ei ole ollut tarvettakaan.

Suhteesta ei varmaan tule mitään jos kumpikaan ei suostu kompromisseihin tai ainoastaan toinen vaan joustaa. Mutta se homman juju todellakin on siinä, että kuinka paljon niitä kompromisseja tai luopumisia tms. pitää tehdä. Ja missä asioissa.

Stormy kirjoitti:

Ihan vaan tiedoksesi, en ole 35 vaan 25 ja olen ollut 10 vuotta saman miehen kanssa. Niinpä, teinivuosista siis. Mutta enpä muista olleeni yhtä epäkypsä kuin niittyhiiri. Tai sinä.

Lue lisää

Niin ja Jarski taitaa olla mies (ja on naimisissa), joten siinäkin teoria meni aikalailla pieleen. Mutta ehkä Onnellinen ei ole enää samaa mieltä...?

Onnellinen kirjoitti:

Ei tietenkään 16 -vuotias tiedä, minkälainen henkilö hänestä vahmpana kehkeytyy, eikä tiedä sitä, miten parisuhde tulee muuttumaan.

Mutta 16 -vuotiaat voivat kehittyä yhdessä ja rakentaa suhdettaan yhdessä -

- herrantähden, eihän se mystinen MUUTOS heidän niskaansa nyt yhdessä yössä päjähdä?

Parisuhde muuttuu ja ihmiset muuttuvat koko iän. Lasten syntyminen, muutot, sairaudet ja omien vainhempien kuolema, kaikenmaailman kriisit, työpaikat yms. sekoittavat pakkaa koko suhteen ajan - olkoon se sitten 25 -vuotiaana aloitettu, tai 16 -vuotiaana. Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa.

Elämässä ei kannata olla "varmistelija". Vaikka toisen ihmisen olisi tuntenut 50 vuotta, tämä voi silti yllättää. Mikään ei ole varmaa, vaikka tulevaa puolisoa pällistelisi ja ihmettelisi vuosikymmenet ennen avioliiton solmimista. Ei sitä kolmekymppisenäkään voi tietää, mikä elämäntilanne on 5 vuoden päästä - haluanko minä sitten enää tuota ihmistä rinnalleni?

Jos haluaa olla varma, ei pidä ruveta pitkään parisuhteeseen IKINÄ. Parisuhde on aina riski, sitoutuminen on aina riski, teki sen sitten 16 -vuotiaana tai vanhempana.

Avioliitto ei sitäpaitsi enää nykyään ole sellainen ehdoton instituutio, kun se oli vuosikymmeniä sitten. Nykyään avioliiton kykenee purkamaan, helposti, mikäli niin haluaa, eikä perusteluita kysytä. Ei enää asiat mene niin, että kun tuon rengastaa, niin siinä se pysyy, ehdottomasti. Sisäinen TAHTO sitoutua, jota avioliittolupauksessakin kysytään, että TAHDOTKO, painaa enemmän vaakakupissa.

Minä uskon, että nuorena parisuhteeseen menneet oppivat kompromissikykyä, kykyä joustaa ja neuvotella. He oppivat ottamaan toisen huomioon ja näkevät toisen muuttuvan ja kasvavan - muovaavat toinen toistaan.

Jos parisuhteeseen mennään 30 -kymppisenä pitkän "sinkkuilun" jälkeen, kun on pyöritetty ja katseltu kymmentä eri kaveria - ei välttämättä ole opittu siihen, että jokapäiväisessä arkielämässä on otettava jatkuvasti huomioon toinen ihminen ja tämän tarpeet ja mukavuus. Ja kun kumppanissa alkaa näkyä vikoja, on helpompi sanoa, että voi vitsi, ei ollut oikea tämäkään - kokeillaan seuraavaa!

Minulle kihlaus merkitsee avioliittolupausta.

Nuorempana, kun kihloihin mentiin, vaikka puhuttiinkin avioliitosta, näin kihlat eräänlaisena "pienenä avioliittona", merkkinä siitä, että nyt ei enää heilastella, nyt ollaan tosissaan ja se näytetään julkisesti ympäristölle. Sitähän avioliittokin on. Se on julkinen, juridinen sitoutuminen toiseen ihmiseen, yhteistyösopimuksen solmiminen. Kihloihin mennessäni olin myös hyvin tietoinen siitä, että tämän jälkeen ei ole enää ketään muuta, kuin tämä ihminen. Kun olin niin kovin nuori, se tuntui kauhistuttavalta ajatukselta, ajatella niin pitkälle ja tehdä päätöksiä, jotka koko loppuelämään (toivottavasti) vaikuttavat - mutta otin silti askeleen eteenpäin. Enkä ole katunut.

Sillä tapaa sitä mennään kihloihin ja naimisiin vanhempanakin. Ei voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessansa, päätöksiä tehdään vuosikymmeniksi eteenpäin.

Suhteen kestäminen ei ole kiinni siitä, kuinka nuoria ollaan, vaan suhteen kesto on kiinni puolisoiden yhteistyötaidoista, kommunikointikyvystä ja kyvystä neuvotella, tehdä kompromisseja, luonteen yhteensopivuudesta ja tahdosta.

Lue lisää

Tätä on pakko vielä kommentoida. Sinä näet siis vain kaksi ääripäätä? Että joka on heittäydyttävä suhteeseen täysillä heti alusta ja kiirehtiä kihloihin ja naimisiin eikä varmistella yhtään. Luottaa vaan onneen ja lisäksi tehdä kovasti töitä suhteen eteen. Tai sitten olla yksin koko elämänsä?

Ajatteletko kaikissa asioissa näin? Pois harkinta ja varmistelu.

Aika moni ihminen olisi ja joutuisi elämään yksin loppuelämänsä. Monella on ollut hienoja suhteita ja avioliittoja vaikka eivät ole kiiruhtaneet heti teini-iässä tai muutoin esim. lyhyen suhteen jälkeen naimisiin. Minä en tarkoita, että pitäisi olla vaikka 20 vuotta yhdessä ennen kuin voi mennä kihloihin ja naimisiin. Tai olla ensiksi 10 eri ihmisen kanssa tai olla 30 -vuotias tai vanhempi. Joku vain haluaa olla vähän varmempi, mutta en tarkoita että 100% varma!!

Esim. eräs minun eräs ystäväni meni tänä kesänä naimisiin. Hän ei suinkaan ole "sinkkuillut" vaan hänellä on ollut aiemmin esim. 4 vuotta kestänyt suhde ja 3 vuotta kestänyt. Hänen avioliitostaan jomman kumman kanssa olisi tullut varmasti aika tervan juontia nykyiseen verrattuna. Ja avioliitto (ja koko suhde) olisi ollut lyhyt. Hän on tyytyväinen, että ei mennyt heidän kanssaan naimisiin (toisen kanssa ehti kihloihin). Heidän luonteensa ei sopinut yhteen jne. Aluksi se näytti siltä ja eivät he olisi yhteen muuttaneetkaan varmaan muuten.

Parisuhde ja ihmiset tietenkin muuttuu kokoajan niin kuin jo kirjoitin. Mutta teini-iästä aikuisuuteen paljon enemmän ja todennäköisemmin.

Mutta joo eiköhän tämä jo riitä...

Miettijä kirjoitti:

Niin ja Jarski taitaa olla mies (ja on naimisissa), joten siinäkin teoria meni aikalailla pieleen. Mutta ehkä Onnellinen ei ole enää samaa mieltä...?

Onnellinen on sitä mieltä, että on ollut ikäisekseen (17 v.) kypsä ja on edelleen aikuisempi, kuin jotkut 26 -vuotiaat, jotka teilaavat ja manaavat epäonnistuneeksi toisten parisuhteita vain siksi, että osapuolet ovat kovin nuoria.

Ja onnellinen on edelleen sitä mieltä, että niin pitäisi näiden manaajien ja teilaajien miettiä tykönänsä, MISTÄ moinen voimakas reaktio toisen ihmisen kihlaukseen tulee - mitä pelkoja, mitä vihaa, mitä omia ongelmia on moisen käytöksen taustalla on?

Minulla ei ole taustalla muuta, kuin terve tuohtumus siitä, että kaikki nuorena aloitetut suhteet niputetaan samaan lokeroon. Ihmisiä on erilaisia, suhteita on erilaisia - te ette ole selvännäkijöitä, ettekä tunne nimimerkki Niittyhiirtä henkilökohtaisesti. En usko, että käyttämällä hänestä halventavaan sävyyn nimitystä "teini" ja kyseenalaistamalla hänen harkintakykynsä tuette häntä millääntavalla, ettekä saa mitään hyvää aikaiseksi. Paljonko 16 -vuotiaan päätöksiä horjutetaan haukkumalla häntä netissä?

Sen sijaan ystävällissävyisellä ja kannustavalla jutustelulla saattaisi olla vaikutusta. Mokoma morkkaaminen varisee kuin vesi hanhen selästä - sen te tiedätte - itsetarkoituksena kun taitaa olla vaan päästä soittamaan suutansa, purkamaan omaa ahdistusta?

Miettijä kirjoitti:

Tätä on pakko vielä kommentoida. Sinä näet siis vain kaksi ääripäätä? Että joka on heittäydyttävä suhteeseen täysillä heti alusta ja kiirehtiä kihloihin ja naimisiin eikä varmistella yhtään. Luottaa vaan onneen ja lisäksi tehdä kovasti töitä suhteen eteen. Tai sitten olla yksin koko elämänsä?

Ajatteletko kaikissa asioissa näin? Pois harkinta ja varmistelu.

Aika moni ihminen olisi ja joutuisi elämään yksin loppuelämänsä. Monella on ollut hienoja suhteita ja avioliittoja vaikka eivät ole kiiruhtaneet heti teini-iässä tai muutoin esim. lyhyen suhteen jälkeen naimisiin. Minä en tarkoita, että pitäisi olla vaikka 20 vuotta yhdessä ennen kuin voi mennä kihloihin ja naimisiin. Tai olla ensiksi 10 eri ihmisen kanssa tai olla 30 -vuotias tai vanhempi. Joku vain haluaa olla vähän varmempi, mutta en tarkoita että 100% varma!!

Esim. eräs minun eräs ystäväni meni tänä kesänä naimisiin. Hän ei suinkaan ole "sinkkuillut" vaan hänellä on ollut aiemmin esim. 4 vuotta kestänyt suhde ja 3 vuotta kestänyt. Hänen avioliitostaan jomman kumman kanssa olisi tullut varmasti aika tervan juontia nykyiseen verrattuna. Ja avioliitto (ja koko suhde) olisi ollut lyhyt. Hän on tyytyväinen, että ei mennyt heidän kanssaan naimisiin (toisen kanssa ehti kihloihin). Heidän luonteensa ei sopinut yhteen jne. Aluksi se näytti siltä ja eivät he olisi yhteen muuttaneetkaan varmaan muuten.

Parisuhde ja ihmiset tietenkin muuttuu kokoajan niin kuin jo kirjoitin. Mutta teini-iästä aikuisuuteen paljon enemmän ja todennäköisemmin.

Mutta joo eiköhän tämä jo riitä...

Lue lisää

Ymmärrätkö sinä tahallasi tekstini väärin?

Missä kohtaa olen sanonut, että näen vain KAKSI ääripäätä, ja että vaihtoehdot ovat näin rajoitetut?

Olen sanonut, että JOSKUS saattaa NUORENAKIN aloitetusta suhteesta tulla hyvä, niitäkin suhteita on. Jos kumppani sattuu olemaan mukava, järkevä, fiksu ja sopiva, MIKSI sitä pitäisi suhteesta lähteä - vain sen tähdenkö, että ollaan nuorina aloitettu?

Nuorena aloitetussa suhteessa on etunsa ja haittapuolensa.

En tarkoita, että lyhyen suhteen jälkeen pitäisi mennä naimisiin. Eivätköhän ne ole niitä kolmekymppisiä, jotka kiiruhtavat, kun biologinen kellokin tikittää - joku kaveri vaan pitää saada. Parikymppiset ne juoksevat pedistä toiseen etsiessään sitä mystistä "oikeaa" ja rikkovat itseään, rikkovat kavereitaan, elämäänsä siinä samassa.

Ei kaikille osu heti kohdalle sopiva kumppani, ymmärrän sen hyvin. Mutta jos niin käy, saattaa käydä nuorenakin, mikäs siinä on ollessa?

Keneltä se on pois, jos nuorena aloitettu suhde toimiikin ja kestää ja elämä vietetäänkin (kauhistus!) sen ensimmäisen petikumppanin kanssa? Ehkä se on kummallista nykyaikana, että jo nuorena osataan olla tosissaan, kun sellaista epämääräistä aikuisuudella maustettua varhaisnuoruutta koetetaan väkisin venuttaa lähes kolmenkymmenen ikävuoden paikkeille?

onnellinen kirjoitti:

Ymmärrätkö sinä tahallasi tekstini väärin?

Missä kohtaa olen sanonut, että näen vain KAKSI ääripäätä, ja että vaihtoehdot ovat näin rajoitetut?

Olen sanonut, että JOSKUS saattaa NUORENAKIN aloitetusta suhteesta tulla hyvä, niitäkin suhteita on. Jos kumppani sattuu olemaan mukava, järkevä, fiksu ja sopiva, MIKSI sitä pitäisi suhteesta lähteä - vain sen tähdenkö, että ollaan nuorina aloitettu?

Nuorena aloitetussa suhteessa on etunsa ja haittapuolensa.

En tarkoita, että lyhyen suhteen jälkeen pitäisi mennä naimisiin. Eivätköhän ne ole niitä kolmekymppisiä, jotka kiiruhtavat, kun biologinen kellokin tikittää - joku kaveri vaan pitää saada. Parikymppiset ne juoksevat pedistä toiseen etsiessään sitä mystistä "oikeaa" ja rikkovat itseään, rikkovat kavereitaan, elämäänsä siinä samassa.

Ei kaikille osu heti kohdalle sopiva kumppani, ymmärrän sen hyvin. Mutta jos niin käy, saattaa käydä nuorenakin, mikäs siinä on ollessa?

Keneltä se on pois, jos nuorena aloitettu suhde toimiikin ja kestää ja elämä vietetäänkin (kauhistus!) sen ensimmäisen petikumppanin kanssa? Ehkä se on kummallista nykyaikana, että jo nuorena osataan olla tosissaan, kun sellaista epämääräistä aikuisuudella maustettua varhaisnuoruutta koetetaan väkisin venuttaa lähes kolmenkymmenen ikävuoden paikkeille?

Lue lisää

En ymmärrä. Se ei kuulu tapoihini. Ehkä ymmärrän vahingossa, anteeksi vain! (minä nyt varmaan olen vain vähän ymmärtämätön...) Ajattelin vaan, kun kirjoitit, että pitäisi olla sitten yksin jos ei uskalla ottaa riskejä ja pitää varmistella. Ja itsekin tunnut ajattelevan hyvin negatiivisesti "vanhoina" sitoutuvista.

Mutta jos et ole sattunut huomaamaan niin kyllä sinäkin ymmärrät väärin! Voisin siis kysyä ihan samaa sinulta! Mitä kirjoititkaan, että ”Usko tai älä, vielä vanhana vaarina ja mummonakin on parisuhteen eteen nähtävä vaivaa.” Aloin kyllä nauramaan, se on nimittäin minulle aivan selvä asia! Usko tai älä… heh!

Vaihtoehtoja on siis muitakin kuin yksi tai kaksi (ja ilmeisesti sinunkin mielestäsi?). Esim. vaihtoehdot eivät ole vain, että menee kihloihin puolen vuoden tai vuoden seurustelun jälkeen 14 –vuotiaana ja naimisiin 16-18 vuotiaana. Tai, että jättää kumppaninsa parin vuoden päästä vaikka menisi ihan hyvin ja ”kokeilee” toista. Ja sitten vielä kolmatta ja vaikka neljättä. Tai on saman kanssa 30 –vuotiaaksi eli (yhdessä 16 vuotta) ja menee sitten kihloihin. Sitä voi esim. olla ensiksi vaikka 4 – 6 vuotta yhdessä. Jolloin on 18 – 20 -vuotias. Ja sitten mennä kihloihin jos siltä vielä tuntuu.

Kyllä aivan niin sinä sanot, että JOSKUS. Mutta minä sanon, että kannattaako jättää asia sen varaan, että eihän sitä koskaan tiedä JOSKUS se voi onnistuakin. Minä sanon, että USEIMMITEN se kyllä ei onnistu. MONEN (ei kaikkien!) teinin ensimmäinen suhde lopahtaa aika pian vaikka alussa olisi ollut vaikka kuinka rakastunut.(Eivätkä he eroa useinkaan siksi, että ”meillä meni ihan hyvin, mutta halusin kokeilla olla jonkun muunkin kanssa”). Tai sitten joskus 3 -kympin tienoilla. Tätäkään en ole missään vaiheessa kieltänyt, että se ei voisi koskaan onnistua!? Eihän se nyt millään voi niin olla! Jos se sattuu olemaan sopiva ihminen sinulle niin voi olla ehkä sama tapaako hänet 16 -vuotiaana vai 20 -vuotiaana.

En ole myöskään missään vaiheessa väittänyt, että jos suhteessa menee hyvin, että pitäisi jättää toinen! Sinä itsekin nyt ymmärrät aivan väärin vaikka toistan samaa monta kertaa. Kirjoitin vain, että ei tarvitse mennä ja kiirehtiä vielä kihloihin. En ole jättämisestä puhunut mitään... Ja ei se ei todellakaan ole minulta pois jos joku esim. sinä olet loppuelämäsi onnellisesti ensimmäisen poikaystäväsi kanssa! Eikä sekään ole minulta pois JOS jonkun esim. Niittyhiiren suhde ja kihlaus sattuisikin purkautumaan parin vuoden päästä.

Sinullakin mielipiteet vaihtelee. Ensiksi on 35 -vuotiaat jotka ovat seurustelleet 8 vuotta eikä ole puhettakaan kihloista. Mitä he sitä ennen ovat tehneet? Viettäneet villiä sinkkuelämääkö siis? Nyt sanot, että he viettävätkin ensiksi monta vuotta sinkkuelämää ja sitten kipin kapin menevät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin kun biologinen kello tikittää.

Ja alun perin kommentithan koski suurimmalta osin vain Niittyhiirtä! Ja kysymys ei ollut vain siitä, että hän on 16 –vuotias. Vaan, että hän vaikutti kirjoituksensa perusteella kypsymättömältä. Ja teini ei aina ole halventava nimitys. Se taitaa olla ihan virallisesti käytetty termi tietyn ikäisistä ihmisistä. Joskus sitä käytetään tietysti haukkumasanana. Minusta esim. Jarskin ja opettajan (en muista nimimerkkiä)yms. kirjoitukset oli ihan asiallisia. Mutta sinä nyt et ymmärrä näinkään monen kirjoituksen jälkeen miksi he tai minä ajattelemme erilailla. Että emme ajattele ilkeyttämme.

Ystävällissävyinenkään jutustelu ei varmaan auttaisi, jos ei ole samaa mieltä kuin Niittyhiiri tai sinä. Niittyhiiri taitaisi heti käskeä suksia jonnekin, jos vihjaakaan että oletko ajatellut mahdollisuutta että odottaisit vielä vähän... ja tiedätkö mitä kihlaus merkitsee. Mutta se oli vain arvelua, en todellakaan tiedä olisiko näin.

Ja minä en yleistä, mutta olen sitä mieltä että suuri osa esim. 14-16 vuotiaista ei ole vielä kovin kypsiä ja se on ihan normaalia. Jotkut varmaan on kypsempiä kuin toiset. Joka on myös luonnollista. En minä varsinaisesti hauku teinejä. Olenhan itsekin ollut sellainen.

Mutta minä en nyt jaksa enää tätä aihetta. Nyt tuli jo mitta täyteen. Kuten näyttää tulevan jos sinullekin. Muuten en kyllä ole yhtään ahdistunut, heh! Ja vaikka olisin kuinka onneni kukkuloilla tai mitä vaan niin olen aina samaa mieltä ja perusteluni olen kertonut. (sinusta tulisi loistava psykiatri! No ei vaan… älä nyt hermostu)

Heips!

: )

P.s. Jossain viestissä jopa annoin jotain vinkkejä kihlajaisjuhliin... Että en minä sitä täysin tyrmännyt!

Onnellinen kirjoitti:

Ei 16 -vuotias voikaan tietää, mitä haluaa - harva nelikymppinenkään sitä tietää.

Mutta pointtini on, että suhteen tulevaisuutta ei rakenneta sillä hetkellä, kun pistetään sormukset sormiin.

Suhdetta rakennetaan joka päivä. Suhde muuttuu ajan mukana. Se suhde, jonka 16 -vuotiaana aloitti, saattaa kymmenen vuoden päästä olla aivan erilainen, samoin se ihminen, jonka kanssa naimisiin/kihloihin meni. Suhde on kuin metsän raivaus: kaadetaan vain yksi puu kerrallaan - ei se metsä ajatuksen voimalla kaadu, eikä ainakaan silloin kaadu, jos sitä jää vaan kannonnokkaan istumaan ja murehtimaan.

En näe, että olisi mitään syytä lähteä kuljeskelemaan ja katselemaan, josko jossain muualla olisi parempaa, jos omassa, vaikka nuorenakin solmitussa suhteessa, on rakkautta ja vakautta. Uskon myös, että vaikka nuorena solmitussa suhteessa on haittansa ja riskinsä, siinä on myös paljon sellaista hyvää, jota ei 30 -vuotiaana solmitussa suhteessa ole.

Esim. me, kun muutimme pois kotoa, muutimme yhdessä. Olemme kasvaneet nuoruuden lävitse sopeutuen toinen toisiimme, oppien tuntemaan toisemme aikalailla läpikotaisin. Meillä ei ole "entisiä" suhteita, joista tulisi odotuksia, pelkoja tai ongelmia tähän suhteeseen - tosin, meillä ei ole vertailukohtaakaan, että onko meidän nyt maksimaalisen hyvä tässä olla. Mutta emmekö siinä voisi luottaa vaistoomme?

Ehkä, mikäli olisimme alkaneet seurustella vanhempana, oma identiteettimme ja minämme olisi itsenäisempiä. Nyt, etenkin minä, en tee mitään päätöksiä ajattelematta miestäni ensin, eikä mieheni tee päätöksiä juttelematta minun kanssani - sillä automaattisesti miellän itseni osaksi parisuhdetta, en yhdeksi ihmiseksi, vaan kahdeksi, jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Olen kasvanut siihen, niin siihen on kasvanut miehenikin. Särmämme ovat hiotuneet sopimaan toisiinsa. Se saattaa olla suhteelle siunaus taikka kirous, riippuen elämäntilanteesta ja siitä, kuinka paljon toista jaksaa arjessa huomioida.

Suhde, jossa kaksi nuorta ihmistä on kasvanut yhdessä ja siten sulautuneet toisiimme, voi olla joko turvallinen tai ahdistava. Sulautuneisuus voi vahvistaa suhdetta, sillä vaikeata jättää ihminen, jonka kokee vahvasti perheekseen ja osaksi omaa itseään vähäisen vastoinkäymisen tai arkisen ikävyyden tähden - suhde voi siis olla lujempi. Toisaalta sulautuneisuuden voi kokea ahdistavana, mikäli suhteessa ei anneta toiselle tarpeeksi tilaa olla ja mennä.

Tarkoitan tällä sitä, että nuorena solmitussa ja vanhempana solmitussa suhteessa on molemmissa puolensa. Useat nämä ominaisuudet ovat kuin kaksiteräisiä miekkoja - ne voivat olla suureksi avuksi elämässä, tai suureksi haitaksi. Vanhempana solmitussa suhteessa on kuitenkin aina kaksi erillistä ihmistä, heille ei muodostu samankaltaista sidettä, ei voi muodostua, kuin kovin nuorena tavanneille. Ehkä he eivät voi kokea suhteessaan samanlaista sulautuneisuutta, mutta ehkäpä heillä on vahvempi identiteetti itsessään. On matalampi kynnys lähteä, kun on tehnyt sen ennenkin ja on vertailukohteita, jonka mukaan voi omaa kumppania punnita: onko tämä nyt tarpeeksi hyvä tässä, entäs tuossa?

En tiedä, kumpi on parempi, mutta sen tiedän, että kumpikin on mahdollista. Kummassakin voi olla onnellinen ja voi olla onnetonkin.

Minä en vaihtaisi miestäni siihen, että olisin viettänyt ns. nykynuoruutta, johon kuuluu eri kumppanien kokeilemista, sydänsuruja, riitoja, eroja ja bailaamista. En voi kuvitella, miten joku toinen voisi olla parempi, kuin mieheni on - enhän muusta tiedä, enkä haluakaan tietää. Yhdessä on oltu kahdeksan vuotta - se ei ole pitkä aika, tiedän - mutta se on vähän vaille kolmasosa elämästäni, paljon minulle. Rakkaus on muuttunut vuosien saatossa, välillä se on intohimoista, välillä sisarellista, välillä äidillistä - vaikeina aikoina vain halua olla satuttamatta toista.

Tärkeintä on tahto olla itselleen ja kumppanilleen kiltti. Jos tämä tahto löytyy ja persoonat sopivat yhteen, suhde saattaa kestää, vaikka se olisi kuinka nuorena solmittu.

Älkää siis suoralta kädeltä teilatko teinikihloja.

Lue lisää

Täytyy kyllä vilpittömästi onnitella sinua "Onnellinen", että on käynyt niin hyvin, että olet nuorena sitoutunut siihen itsellesi oikeaan ihmiseen, tai ainakin olet saanut suhteen toimimaan vähemmän oikean ihmisen kanssa. Tosiasia vain on että olet yksi harvoista, joilla on voimaa pitää suhdetta käynnissä ja uskoa yhteiseen elämään eikä ole kokemattomuuden vuoksi kaipuuta kokeilla "löytyisikö jostain parempaa". Suurin osa nuorena kihlat vaihtaneista vain yksinkertaisesti "seurustelevat sormusten kera" ja yhdessäolo päättyy viimeistään teini-iän päättyessä. Siksi varmasti ihmiset täällä kommentoivatkin "niittyhiiren" valintoja, koska tilastot puhuvat puolestaan - vaikka "onnellinen" itse kuuluukin tilastojen vähemmistöryhmään.

Itse olin tässä taannoin ystäväni häissä. Hän oli vihkiäisissään 20-vuotias ja kuulin kuinka häävieraiden keskuudessa hieman naureskeltiin; "hänhän sai jo korvarenkaat edellisistä kihlauksista, ehkä tämä sormus pysyy sormessa". Sääliksi kävi morsianta, mutta itsepähän oli itsensä pilkan kohteeksi laittanut. Ensimmäisen kerran hän kihlautui juuri 16-vuotiaana, toisen kerran 18-vuotiaana. Siinä tulee jo lähipiirillekin sellainen fiilis, että voiko tuota enää ottaa tosissaan?

Itse olen kovia kokenut ja ne kuuluisat sydänsurut ja yhdenillanjutut läpikäynyt - ja hassua kyllä en vaihtaisi kokemuksiani mihinkään. Olen ollut ihastunut ja vihastunut ja läpikotaisen rakastunut, ja pettynyt monen monta kertaa. Onneksi en sitoutunut siihen ensimmäiseen "elämäni rakkauteen", tai siihen toiseen tai kolmanteenkaan, koska nyt kun olen vuosia myöhemmin löytänyt etsimäni, olisi minulle henkilökohtaisesti surullista että hän olisi minulle toinen tai kolmas kihlattu. Minusta on ihanaa, että etsimisen ja kokeilujen kautta olen päätynyt häneen ja tiedän mitä onni voi olla - ja että voin antaa hänelle sen lahjan että kun jonain päivänä lupaudun hänelle, on hän ensimmäinen - ja viimeinen kihlattuni.

Mutta vielä kerran, "onnellinen", en todellakaan tahdo kritisoida omia valintojasi, olen todella onnellinen puolestasi :) Ihmiset tekevät kuten tekevät, jokaiselle toivottavasti löytyy se oma oikea ratkaisu.

Jarski kirjoitti:

Siis tottakai kompromisseja täytyy tehdä. Mielestäni johonkin on kuitenkin vedettävä raja siinä, että miten isoissa asioissa joutuu tyytymään kompromissiin.

Oletetaan vaikka, että kaveri soittaa lauantaina ja pyytää kaljalle. Olen kuitenkin lupautunut romanttiselle illalliselle vaimon kanssa. Joudun siis nielemään haluni mennä kaljalle. Olen myös tehnyt kompromissin siinä, että siivoan hiukan useammin kuin haluaisin, koska vaimoni haluaa kotimme siistimmäksi kuin mitä se minulta luonnostaan tulee.

Isoissa asioissa en kuitenkaan lähtisi tekemään kompromisseja. Meillä on omakotitalo. En suostu enää elämään muuten. Meillä on oma auto. En suostuisi elämään ilman autoa. Meillä on koira. Ilman koiraa en suostu elämään.

Oletetaan, että on pariskunta, joka on ollut nuoresta asti yhdessä. Opiskeluaikana he muuttuvat. Näin tapahtuu usein. Toinen huomaa, ettei kaupunki ole häntä varten. Toinen ihastuu kaupunkiin ja kerrostaloasumisen vaivattomuuteen. Mitä tehdään? Ovatko molemmat tai edes toinen valmis noin suureen kompromissiin?

Pidän nuorena sitoutumista vääränä ratkaisuna siksi, ettei kukaan tiedä, millainen hän itse on viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Opiskeluaika muuttaa ihmistä paljon. Erityisen paljon muuttaa se, kun menee ensimmäiseen ns. oikeaan työhön. Sitä ennen elämä on ollut suhteellisen huoletonta. Töissä vastuuta alkaa tulla, eikä enää voi luottaa opintotukeen tai välttämättä edes vanhempien apuun. Tuollainen muuttaa ihmistä.

Olen nähnyt pariskuntia, joissa toinen on kasvanut vastuun mukana, mutta toinen on jämähtänyt biletysvaiheeseen. Sellainen ei pidemmän päälle toimi. Kumpikaan ei ole aikaisemmin kuvitella, että he muuttuvat toisiinsa nähden niin paljon.

En pidä pahana sitä, että pariskunta seurustelee nuoresta alkaen. Eihän kumppania pidä vaihtaa, jos siihen ei ole tarvetta. Kannattaisi kuitenkin katsoa se, millainen itsestä ja puolisosta tulee isona, kuten sanotaan. Aikuinen ja teini-ikäinen ovat eri ihmisiä, vaikka tottelisivatkin samaa nimeä. Katso vaikka Suhteet-palstoilta, miten jotkut valittavat, kun puoliso on edelleen se sama teini, johon tuli aikoinaan ihastuttua. Toinen on muuttunut, mutta toinen ei.

Lue lisää

Itsellänikin tätä keskustelua mielenkiinnolla seuranneena (oletteko muuten huomanneet että ajan kuluessa keskustelun lähtökohta on muuttunut paljon syvellisemmäksi keskusteluksi, mikä on mielestäni todella mielenkiintoista) heräsi kysymys tuosta teinibiletys - työelämä -vastakkainasettelusta. Hyvä että Jarski otti sen puheeksi, niin saan itsekin hyvällä syyllä kommentoida asiaa.

Nuorena omalla kohdallani ne ihanat jätkät oli niitä "kovia kundeja", tiedättehän. Sellaisia jotka olivat "cooleja", pistivät joka paikassa hanttiin ja hauskuuttivat tyttöjä. Oi sitä onnea jos sellaisen pojan huomion sai edes hetkeksi!

Näin oli myös ensimmäisen poikaystäväni kohdalla. Nyt kun ajattelen jos vielä olisin hänen kanssaan... okei täytyy kyllä myöntää etten osaa edes kuvitella asiaa! Itse lukion ja korkeamman asteen koulutuksen käyneenä, kunnianhimon omaavana itsenäisenä nuorena naisena tuntuisi täysin mielettömyydeltä olla parisuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka työllä tuskalla pääsi yläasteen läpi, ja sen jälkeen ei ole aikaiseksi saanut käydä läpi mitään koulua. Haihattelee vain suuria suunnitelmiaan joskus lyödä läpi ties millä täysin älyttömällä ja mahdottomalla bisnesidealla, mutta totuus on että hän elää yhteiskunnan varoilla sohvalla löhöten ja suuret suunnitelmansa tulevat aina olemaan juuri niitä - suunnitelmia.

Nykyinen elämänkumppanini on koulutuksellisesti samalla tasolla kanssani, ja hänen kunnianhimonsa vastaa omaani. En nyt tarkoita, että esim. raksamies ei voisi olla bisnesnaiselle se oikea elämänkumppani, vaan pointtini on että tällaiset arvostuksen kohteet voi muuttua teini-iästä niin kovin paljon. Tottahan on, ettei missään ikäryhmässä voi 100% varmasti tietää miten toinen muuttuu, mutta uskon että teini-iän ja aikuisuuden välillä todennäköisyys on suurempi kuin aikuisuuden ja esim vanhuuden välillä.

Heh, niin muakin alkoi kiinnostamaan sama asia.. Ilkeilyä, ei suinkaan.. :)