Kuinka usein, arkisissa keskusteluissamme, heitämmekään ilmaan ajatuksen : 'no sitten seuraavassa elämässä', sen enempiä miettimättä, että onko usko jälleensyntymiseen lohdullinen ja armahtava asia, vaiko kirous?
Kahdessa suuressa maailmansukonnossa hindulaisuudessa ja budhalaisuudessa usko jälleensyntymään on opin keskeinen sisältö.
Hindulaiset uskovat siihen, että ihminen syntyy tähän elämään niin kauan uudelleen, että on oivaltanut sen, että yksilöllisyys on harhaa ja hän sulautuu kaikkeen. Klassinen hinduvertaus ihmisestä on ajatus siitä, että olemme pisara joka sulautuu mereen. Hindulaisuudessa minuutemme ydin säilyy elämästä toiseen ja tekomme edellisessä elämässä vaikuttavat tulevaan.
Budhalaisessa uskossa oppina on taas se, että ihminen syntyy uudelleen niin kauan, kunnes ihmisyyden synnyttävät viisi pesuselementtiä eivät enää yhdisty ja ihminen lakkaa olemasta olemassa. Buddalaisen ajattelun mukaan myös tietoisuutemme ns. sielumme koostuu noista viidestä elementistä ja koska jokaisessa uudessa elämässä elementit yhdistyvät uudelleen, ei meillä säily tietoisuutta edellisistä elämistämme.
Kyse on siis elämän oravanpyöristä jotka toistuvat ja toistuvat ja toistuvat.... Kuka moisen kokisi lohdullisena?
Vasta länsimaiseen ajatteluun tiiviisti liittyvä ajatus kehitysoptimimista on muokannut sielunvaellusopista jollain tapaa lohdullisen?
Popularismin mittakaavan ovat saaneet ns. Newage ilmiöön liittyvät ajatussuunnat. Niiden opin mukaan ihminen syntyy maailmaan elämään niin kauan, että on oppinut kaiken ja muuttuu itse jumalaksi. Tämän opin mukaan eri uskontojen messiaat ja profeetat ovat olleet vain tämän kehitysspiraalin ylemmillä kierteillä olevia ihmisiä... Noh, kukapa ihminen ei joskus jumalan paikalle havittelisi?! Tai olisiko se lopulta tavoittelemisen arvoista?
Miksi siis lohduttelemme itseämme uusilla elämillä ja mahdollisuuksilla kun todellisuudessa havittelemme vain jumaliksi?
Paljon lohdullisemmalta, minusta, tuntuu ajatus siitä että elämä on tässä ja nyt... ja sitten se on ohi, ikuisesti!
Oravanpyörässä eläminen olisi aika lohduton tulevaisuudennäkymä, vai mitä... lohdullisempaa on hypätä siitä pois, heti kerralla ja tyytyä olemaan kivensiru rannalla, ilman pään seinään hakkaamista?
Kahdessa suuressa maailmansukonnossa hindulaisuudessa ja budhalaisuudessa usko jälleensyntymään on opin keskeinen sisältö.
Hindulaiset uskovat siihen, että ihminen syntyy tähän elämään niin kauan uudelleen, että on oivaltanut sen, että yksilöllisyys on harhaa ja hän sulautuu kaikkeen. Klassinen hinduvertaus ihmisestä on ajatus siitä, että olemme pisara joka sulautuu mereen. Hindulaisuudessa minuutemme ydin säilyy elämästä toiseen ja tekomme edellisessä elämässä vaikuttavat tulevaan.
Budhalaisessa uskossa oppina on taas se, että ihminen syntyy uudelleen niin kauan, kunnes ihmisyyden synnyttävät viisi pesuselementtiä eivät enää yhdisty ja ihminen lakkaa olemasta olemassa. Buddalaisen ajattelun mukaan myös tietoisuutemme ns. sielumme koostuu noista viidestä elementistä ja koska jokaisessa uudessa elämässä elementit yhdistyvät uudelleen, ei meillä säily tietoisuutta edellisistä elämistämme.
Kyse on siis elämän oravanpyöristä jotka toistuvat ja toistuvat ja toistuvat.... Kuka moisen kokisi lohdullisena?
Vasta länsimaiseen ajatteluun tiiviisti liittyvä ajatus kehitysoptimimista on muokannut sielunvaellusopista jollain tapaa lohdullisen?
Popularismin mittakaavan ovat saaneet ns. Newage ilmiöön liittyvät ajatussuunnat. Niiden opin mukaan ihminen syntyy maailmaan elämään niin kauan, että on oppinut kaiken ja muuttuu itse jumalaksi. Tämän opin mukaan eri uskontojen messiaat ja profeetat ovat olleet vain tämän kehitysspiraalin ylemmillä kierteillä olevia ihmisiä... Noh, kukapa ihminen ei joskus jumalan paikalle havittelisi?! Tai olisiko se lopulta tavoittelemisen arvoista?
Miksi siis lohduttelemme itseämme uusilla elämillä ja mahdollisuuksilla kun todellisuudessa havittelemme vain jumaliksi?
Paljon lohdullisemmalta, minusta, tuntuu ajatus siitä että elämä on tässä ja nyt... ja sitten se on ohi, ikuisesti!
Oravanpyörässä eläminen olisi aika lohduton tulevaisuudennäkymä, vai mitä... lohdullisempaa on hypätä siitä pois, heti kerralla ja tyytyä olemaan kivensiru rannalla, ilman pään seinään hakkaamista?
Vastaukset 11
Vanhimmat
sanktioavaus ....*tiedoksi*
kukapa sitä jumalaksi haluaisi, kun on joskus tarjottu tuota palstakuningattarenkin pestiä...
nih...
jumalaksi pääsis, niin mä voisin ottaa tuon säänjumalan pestin. Vähän tasapuolisempaa jakoa siitä seuraisi.....
Itse aiheeseen jätän ottamatta kantaa, on senverran nuori tää meikäläisen sielu vielä......
vanha mikä vanha....
kerran
lienen jostakin asjasta kanssasi samaakin mieltä.
mua ei ainaskaan huvita syntyä ainavaan uudelleen milloin minkäkinlaiseen olomuotoon. tai nousta kuolleista jatkuvalla syötöllä.
eikä mua innosta sentin vertaa sen kummemmin "pyhien kirjojen", rabbien, pappien tai mullahein vaatimukset oikeankaltaisesta elämän mallista kilvoiteltaessa taivaisten iloista.
eli tässä ja nyt. eilen oli eilen. huomennan on huomen. ja jos ei oo, nin halivilivoo.
ps. minkälainen on lohdullinen länsimainen ajattelutapa?
kehitysoptimismiajattelua joka ei liity idän uskontoihin... l. sitä, että joka elämässä oppisimme jotain uutta ja siten pääsisimme tikkailla aina ylemmäs ja ylemmäs... kohti hetkeä jolloin olemme itse jumalia.
Sen, että joku moisen ajatuksen kokisi lohdullisena, voin kuvitella...
-mutta JOS uskoo uudelleensyntymiseen,niin ainakaan ei pety kuoltuaan..missään tapauksessa.. :)
ei virtuaalinen roviointi eikä uudelleen syntyminen. Pelkkää koiran elämää uudessa olomuodossa. Uskokaa, sillä tiedän mistä puhun.
SeppoJuhani oli jotain, perhantilainen ei mitään (vaikka yks Typy huuhaalta hellittelikin).
Tosin en ole ainoa uudestisyntynyt tällä palstalla, joten moni muukin voi kokemuksella puhua asiasta.
koko perhantilaisen, selvisit sitten kuitenkin lopulta hengissä siitä suuresta pamauksesta.
*rutistelee ja rapsuttelee kaulan alta*
laajasta arkistostani: Älä hakkaa päätä seinään, avaa ovi.
Itse yritän suhteessa erilaisiin ajatusrakennelmiin, uskomuksiin ja sen sellaisiin erottaa sen, mikä on loogisesti mahdollista siitä, mitä voin tai haluan uskoa. Aina se ei tietenkään ole helppoa. Kun katselen ympärilleni, minun vaikea löytää minkäänlaista elämän kiertokulun logiikkaa, joka koskisi yksittäistä kasvi-, eläin- tai ihmiskunnan edustajaa. Joten en pidä jälleensyntymistä todennäköisenä.
Tällä kohtaa voi tietenkin kysyä, miksi sitten uskon Jumalaan, sillä eihän Jumalankaan olemassoloa ole mahdollista loogisesti päätellä. Eipä niin. Mutta Jumalan olemassaoloa ei myöskään voida millään loogisella päättelyketjulla sulkea pois. Tämän lisäksi minulle on elämän varrella kertynyt joitain henkilökohtaisia kokemuksia, joita en kykene ohittamaan olankohautuksella.
johonkin, vaatii nimenomaan tuollaisia omakohtaisia kokemuksia?
Uskon siihen, että usko syntyy nimenomaan sisäisen kokemuksen, eikä ulkoisen opetuksen kautta.
Olen itsekin uskovainen. En vain kykene nielemään kristinopin ulkoapäin tulevia oppeja ja opetuksia. Jossain aiemmin jotain olen kirjoittanutkin omakohtaisesta kokemuksestani jossa yhtälö Jumala=Rakkaus alkoi merkitä minulle jotain, vasta sitten, kun se kääntyí mielessäni toisin päin l. Rakkaus=Jumala...