surutyö

Aika surulliselta kuulostat muutenkin, ehkä vaan epävarmalta, ei kai tällaista enää tarvii lisää, mitä jos muistuttaisit enemmän hymiötä? =)

Hei
Olin myös 15v kun isäni kuoli. Siitä on jo kauan. Minä koin isäni kuoleman juuri noin kuin sinä "tyttö". Olin täysin turta isäni kuolemalle ja sitä kesti pari vuotta, en itkenyt, en ikävöinyt, en puhunut... Unissani näin isääni, joka kertoi tulevansa takaisin ja usein kävi niin, etten herätessäni edes muistanut isäni kuolleen. Hätkähdin kun aamupalapöydässä tajusin, ettei isää siinä enää ollut tai kun isäksi toivomani henkilö osoittautuikin hänen veljekseen.

Näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt sen olleen surullisen asian poissulkemista mielestäni.En suostunut asiaa suremaan, en miettimään enkä siitä puhumaan. Oli parempi olla hiljaa.

Mutta kyllä se suru kuitenkin tuli. Valitettavasti, jos asioita ei käsittele alussa, ne tulevat myöhemmin huomattavasti voimakkaammin ja saavat aivan omituisia muotoja. Minulle isästä tuli Jumala, jonka veroista ei ollut. Suuri ikävä iski pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kun murroikä alkoi seestyä ja takautumat pääsivät nousemaan pintaan.
Se oli raskasta aikaa. Itkin ja ikävöin ja pidin elämääni täysin turhana. Mikään ei merkinnyt mitään muuta kuin muistot isästäni. Kävin hänen haudallaan hyvin usein ja muistelin siellä isääni. Äitini ahdistui ajottain isäikävästäni ja otimme asiasta joskus voimakkaasti yhteen. Kukaan ei saanut kieltää minua ikävöimästä isääni, joka oli ollut niin hyvä ja rakas.

Mutta onneksi elämä jatkui ja uusi opiskeluympäristö auttoi minua unohtamaan suruni. Vähitellen myös haudalla käynnit harvenivat ja pystyin puhumaan isästäni ilman suuria tunteenpurkauksia. Valitettavasti kaikki alkoi alusta, kun toinen suuri suru kohtasi minut 20 vuotiaana - äitini kuoli. Jälkeenpäin olen ajatellut, että nuoruus meni jatkuvassa surussa ja kuoleman pelossa. Hetkittäinen masennuskausi aikuisena lienee ollut näiden läpikäymättömien surujen syytä.

Mielestäni ensiarvoisen tärkeää suruaikana on pitää yhteyttä läheisiin ja opetella puhumaan asiasta. On tosi tärkeää surra heti ja käydä läpi ne vaikeat tunteet silloin kun asia on tuore. Tämä on tärkeää myös siksi,e ttä lähellä on vertaisryhmä, ne muut omaiset, jotka myös surevat.On helpompaa käsitellä asiaa, kun huomaat,ettet ole surussasi yksin. Itkeminenkin on helpompaa, kun tietää että toiset sen ymmärtävät asiaan kuuluvana. Mutta jos surusi alkaa vasta kun toiset ovat sen jo läpikäyneet, olet surusi keskellä täysin yksin. Et voi saada toisilta sitä vertaistukea enää, sillä toiset ovat jo asian käsitelleet ja ehkä eivät enää haluakaan käydä asiaa uudelleen läpi. Tässä vaiheessa olisi kai parempi käydä juttelemassa asiasta ammatti-ihmisten kanssa kuin sekoittaa siihen muita omaisiaan.

Lapset ja nuoret erityisesti tarvitsevat suurta tukea menetettyään läheisensä. Keskusteluapu ja terapia ei olisi ollenkaan liioiteltua tai turhaa näiden lasten kohdalla.

Hyvä apu suremiseen ja tunteiden purkamiseen on puhuminen ja mukavien muistojen muistelu, mutta myös kuvien ja mahdollisten videoelokuvien katselu auttaa.. Itkua ei saa pelätä, se helpottaa kun on paha olla. Yrittäkää saada suru irti ja vapaaksi, käsitelkää asiaa. Käsitelkää läpi myös vihantunteet, joita varmasti lähes aina tulee. Itsesyytökset sanomattomista sanoista ja tekemättömistä teoista vainosivat minua vuosia - varsinkin äitini kuoleman jälkeen, mutta elämä pitää ottaa inhimillisesti, ei kaikkea osaa..

Ei isäni ole poissa, hän on sydämessäni ikuisesti kauniina muistoina, viisaina neuvoina ja elämänohjeina. Hän hymyilee kuvassa kirjahyllyssä ja tuttuna piirteenä poikani kasvoilla - ja äitini, hän on antanut minulle lahjan rakastaa lapsiani rakastaessaan minua. Hän on taivaan enkeli, joka suojelee minua elämän teillä... aivan kuin silloin lapsena ollessani.

Kaikkea hyvää teille menetyksestänne huolimatta.

Minun äitini kuoli kaksi viikkoa sitten ja olen itse 19 vuotias. Kun sain suruviestin menin shokkiin ja huusin ja itkin. Sitten se vaan meni pois. Olin viikon omissa ajatuksissani ja kuvittelin että äiti on elossa että hän on vaan jossain käymässä. Kun hautajais päivä tuli iski todellisuus. Tajusin että äiti on todellakin kuollut ja nyt hautajaisten jälkeen suru on tullut voimakkaimpana esiin.Jokaikinen minuutti ja sekuntti mietin vaan äitiä ja miten isä jaksaa tämän ja miten ite jaksan. Välillä on hyvä olo ja mietin että nyt äitin on hyvä olla mutta sitten tulee piikki ja romahdan taas. Kokoajan kyselee vaan itseltään että miksi, mutta siihen en saa koskaan vastausta.
Jokainen ihminen suree eritavalla. Toiset saattavat itkeä joka päivä monta kuukautta ja toiset vaan vetäytyvät sisään ja pitävät itkun sisällään. Itse itken kun itkettää ja päästän pahan olon pois ja yritän ymmärtää ja jatkaa eläämääni ja elän toivossa että ehkä joskus olen taas äitin luona ja kun se aika koittaa olen toivottavasti vanha ja väsynyt. Olen puhunut paljon äitin kuolemasta isäni kanssa koska hän tietää miltä tuntuu menttää rakas ihminen. Sellainen ihminen joka ei ole kokenut samaa ei voi tietää miten se sattuu. Sinä et ehkä viellä ole päässyt yli surustasi, tai et vielä käsitä tapahtunutta. Mutta olet varmasti päässyt pahemman yli. Itselläni surutyö on vasta alussa. Mutta ajan kanssa se helpottaa.

Olen nyt 12 vuotias ja ukkini kuoli 6 vuotta sitten enkä vieläkään ole kunnolla päässyt yli...voin puhua ukistani mutta muistan sen tuskan yhtä selvästi kuin eilisen päivän kerron siitä hieman:ON aamu 25.2.1999 isä tulee kotiin ja kertoo että ukki kuoli ensin en ymmärrä mitä minulle on kerrottu mutta sitten kaikki tieto iskeytyy tajuntaani ja minut valtaa hirveä suru ja muistot ukista. olin läheinen ukkini kanssa. jalat pettivät altani ja kaaduin polvilleni ja itkin..enemmän kuin koskaan ennen. ukkini ystäviä tuli lohduttamaan meitä päivällä tuomalla kukkia. seuraava muistoni on hautajaisista..kaikki itkevät ja minäkin itken käyn äitini kanssa lukemassa saatto runon ja lasken kukat arkulle sitten ymmärrän että ukkini on tuossa arkussa enkä koskaan puhu hänelle enää silloin tunsin epätoivoa ja surua.... vieläkin suren 6 vuoden jälkeen en tiedä milloin se loppuu..ehkä ei koskaan sitä ei kukaan tiedä

Olin 16v. kun muutin kotoa 500km päähän.Sit isä sairastui syöpään.Kävin häntä katsomassa niin usein kun oli mahdollista.Sitten ilmoitus isän pois menosta tuli.Ensin en meinannut tajuta koko asiaa,sit se jysähti päähän.Oli ihan hirvee olo.Kun menin hautajaisiin.Olin matkustanut yön kun menin kotiin perhe oli lähdössä jo hautajaisiin.Äidin näkeminen oli tosi rankkaa.Hautajaisista en muista yhtään mitään.Minä en jotenkin uskonut että isä oli arkussa.Odotin häntä sinne kokoajan.Eli kun en päässyt sinne aikaisemmin en tajunnut yhtään mitään.Kyllä minä siellä itkin ja itkin,vaan en tajunnut.Kun lähdin sieltä Kotiin äiti lähti mun luokse.Puhuttiin kaikkea.Kun äiti palasi kotiin en vieläkään ymmärtänyt.Kerran heräsin yöllä ylös ja tajusin mitä oli tapahtunt ja se oli hirveetä.Myöhemmin kun menin kotiin käymään niin aina kun ovi kävi,hyppäsin että isä tulee.Pettymys oli suuri kun ei ollutkaan isä.Näin meni monta vuotta.Nyt olen jälkeenpäin huomannut,että olisi ollut helpompaa kokea kaikki heti ja kerralla ja olla kokoajan siellä.Kun se vaan ei ollut mahdollista.Kävin isää katsomassa 2viikkoa ennen kuolemaa.Joten ei ollut syyllisyyden tunteita.Siitä olin onnellinen että isä näki ensimmäisen lapsen lapsensa,ennen kuolemaansa.Minulla oli silloin 5kk vanha poika.Joka oli tosin sairas ja silloin paljon sairaalassa.Vaan kyllä minulle isä on vieläkin läsnä,ainakin mielessäni.