Monet ihmiset ovat valmiita hyväksymään Raamatusta hyvin paljon - jopa vuorisaarnan. Itse asiassa he ottavat sen paljon enemmän tosissaan kuin useimmat kristityt. Yksi asia tuntuu kuitenkin olevan mahdottoman vaikea hyväksyä, ja se on Jeesuksen lunastuskuolema. Siinä on jotain sietämätöntä.
Onhan muitakin myyttejä jumalten kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Miksi tässä olisi mitään sen ihmeellisempää.
Ikivanhat uskonnot ja hedelmällisyyskultit sisältävät todella paljon myyttejä kuolleista ja ylösnousseista jumalista. Intialaisten pyhissä kirjoituksissa on kertomus Prajapatista, Luomakunnan Herrasta, joka antoi itsensä ihmisten edestä, tuli heidän syntiuhrikseen. Shivaa sanotaan myös Sinikurkkuiseksi Jumalaksi, koska hän joi myrkkyä, jotta ihmiskunta saisi maistaa elämän nektaria. Myrkky jäi Shivan kurkkuun. Monien muiden kansojen vastaavat kertomukset kertovat luontojumalista, joiden elämänkertomus heijastaa ja dramatisoi sen kertomusta, mitä he edustavat: luonnon kiertokulkua jatkuvan syntymän ja kuoleman kautta. Samalla kaikki voivat olla myös esiaavistusta tulevasta, tajua siitä, minkä pitää joskus tapahtua. Vanhat lunastus- ja ylösnousemusmyytit olivat huhuja lunastuksesta. Niinkuin kaikki huhut, tämäkin huhu on saanut monta luovaa versiota. Niiden keskelle evankeliumien kertomus räjähtää uutispommina. Tällä kertaa se todella tapahtui ajassa ja paikassa, konkreettisesti, reaalisesti ja käsin kosketeltavasti. Sana lunastuksesta tuli lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa. Koska pelastuksen kulmakivi on laskettu historiaan, sillä on historiallisia seurauksia ja kohtaa meidät keskellä omaa historiaamme.
Sietämätön evankeliumi
Jumalan tarjoaman pelastuksen historiallinen muoto on kuitenkin monille ongelma. Raaka ja verinen viattoman sijaisuhrin teloitus ei ole miellyttävä mietiskelyn kohde kenellekään. Kun ennen joulua ripustin olohuoneemme seinälle monta vuotta sitten Afrikasta tuomani ristiinnaulitsemiskuvan, viisivuotias poikani sanoi: "Toihan on ihan kauhea taulu. Ei tollaisia saa ripustaa seinälle." Hän tajusi lapsen viattomuudella, että taulu ei olekaan vain banaanipuun lehdistä tehty esteettinen sommitelma.
Ristiinnaulitun kuvassa on jotain, joka satuttaa liian syvälle. Kukkivan kirsikkapuun alle kuoleva Buddha ei satuta samaa kohtaa ihmisessä. Puhe Jumalan Pojasta sijaisuhrina suorastaan loukkaa minunkin käsitystäni rakastavasta Jumalasta. Varsinkin jos ajattelen, että Hän oli se joka vaati verta voidakseen antaa meidän syntimme anteeksi.
Todellisuudessa se loukkaa paljon enemmän meidän kuvaa itsestämme. Entä jos se kuvaakin meidän suhdettamme Jumalaan. Hänethän ristiinnaulittiin kansan, oikeuslaitoksen ja uskonnollisen valtaenemmistön vaatimuksesta. Mihin näistä ryhmistä emme kuulu? Paljastaako ristiiaulitseminen meidän oman väkivaltaisuuteme, joka aina etsii sijaisuhria, kun emme uskalla myöntää pahuuttamme, tai nöyrry ottamaan siitä vastuuta?
Suhteemme väkivaltaan ja hylkäämiseen on verisen vakava ja traaginen. Sillä on verisen vakavat ja traagiset seuraukset myös ihmiskunnan historiassa. Onko mikään ihme, että Jumalan tapa ratkaista asia kulkee näin verisen vakavan ja traagisen kuoleman kohtaamisen kautta? Ihmiset ovat ilmeisesti jo vuosituhansia ennen sitä aavistaneet, että niin täytyy tapahtua. Mikään muu ei riittäisi. Silti jo Paavali joutui toteamaan, että me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus.
Sietämätön armo
Evankeliumien julistamassa armossa on ainakin viisi sietämätöntä asiaa:
Ensinnäkin armolla on niin kallis hinta. Jos se olisi vain suurpiirteisen Jumalan tapaa katsella syntejämme sormiensa välitse, se ei tuntuisi niin pahalta. Me teemme mitä tahansa välttyäksemme näkemästä, että oma itse Jumalan poika oli oman väkivaltaisuutemme sijaiuhri. Jeesuksen ristin kuolema loukkaa minäkuvaamme. Jeesuksen ristinkuolema murskaa kaikki kuvitelmat omasta erinomaisuudestamme. Jeesuksen ristiltä tarjoama armo murskaa sen kokonaan - antaakseen uuden, hengellisen minäkuvan tilalle.
Toiseksikin armo on meille ilmainen lahja. Jos sen voisi ostaa vaikka uskomalla, tottelemalla, kehittymällä, olemalla kiltti, meditoimalla, kasvamalla, kypsymällä tai ihan millä hyvänsä, se ei tuntuisi niin pahalta. Se olisi meidän omaa tekoamme ja ansiotamme. Me teemme mitä tahansa välttyäksemme vastaanottamasta jotain, josta emme voi maksaa. Lahja loukkaa maksukykyämme. Armo tekee meidät avuttomiksi ja maksukyvyttömiksi - mutta rikkaiksi.
Kolmanneksi armo on kiusallisen yksinkertainen. Jos sen voisi käsittää vasta pitkän koulutuksen, ymmärtää vasta pitkän tutkimisen ja vastaanottaa vasta vuosien meditoinnin jälkeen, voisimme kittää omaa erinomaista syvällisyyttämme ja sitkeällä harjoituksella saavutettua valaistumista, sen löytämisestä. Jumalan ilmoituksen yksinkertaisuus loukkaa älyllistä ylpeyttämme ja tekee uskonnollisesta viisaudestamme tyhmyyttä. Armo murskaa oman viisautemme epäjumaloinnin ja pakottaa meidät lapsenmielisiksi.
"Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi?
Neljänneksi armo on yleisessä jaossa. Me teemme mitä tahansa voidaksemme pitää halpana kaikkea sitä, mikä on kenen tahansa lapsenmielisen ja yksinkertaisen ihmisen ulottuvilla. Armo loukkaa itserakennettua elitististä mieltämme, tekee meidät kiusallisen tavallisiksi - ja uudestisynnyttää ikuiseen yksilöllisyyteen. Me kun haluaisimme olla niin erinoimaisia, että vain me ansaitsisimme armon. Kukaan ei kuitenkaan sitä omilla ansioillaan ansaitse. Siitä huolimatta armo on tarjolla kaikille.
"Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." (Matt.11:25,26.)
Sietämätön ainoa
Viidenneksi armo on ainoa tie Jumalan luokse.
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani"
Tämä on tietenkin nykyiselle synkretistiselle mielelle kaikkein sietämättömintä.
Ihmisen ja Jumalan välillä on este, raja, ero tai ainakin ylittämätön etäisyys. Sen ovat kaikki maailman uskonnot tähän asti tunnustaneet. Sen seurauksena jokainen meistä on enemmän tai vähemmän eksynyt myös omasta minuudestamme. Mitä kauempana me olemme Jumalasta, sitä hatarampi on meidän todellinen minuutemme. Pyhän Jumalan kanssa emme voi syntisinä fuusioitua, sulautua yhteen, puhumattakaan siitä, että seisoisimme rohkeasti omana itsenämme Hänen edessään. Se on mahdotonta. Me olemme auttamattomasti Jumalan kirkkautta vailla ja sellaisina hukumme, jos hän ilmestyy eteemme kaikessa kirkkaudessaan. Jos emme kulje Jeesuksen kautta Jumalan luo, me tuhoudumme.
Kuka ei pelkäisi seistä omana itsenään yksin Jumalan edessä? Vanhan Testamentin profeetat, jotka näkivät vilauksenkaan Jumalan hahmosta lankesivat maahan ja pelkäsivät tuhoutuvansa. Silti he eivät edes nähneet hänen kasvojaan. Nyt kuulemme monen etsivän pelastusta hukkumisesta - minuuden katoamisesta. Monen uskonnollisen ajattelijan ratkaisu tähän kosmiseen ongelmaan on: "Lakkaa olemasta, niin et joudu Jumalan eteen." Entä jos sekään ei ole mahdollista? Entä jos raja on ja pysyy, eikä rajatonta tilaa voi löytää? Toisella puolella on Jumala, ja toisella puolella on ihminen, joka ei ole Jumala, ei voi tulla Jumalaksi, eikä myöskään voi omin voimin tulla Jumalan peittelemätöntä läsnäoloa kestäväksi ihmiseksi.
Jumalan vastaus tähän on Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus Kristus on avannut rajan Jumalan ja ihmisen välillä. Kaikkein pyhimmän esirippu on repäisty. Jokaisella yksilöllä on Kristuksen kautta mahdollisuus kohdata Luojansa omana itsenään. Minä saan astua rajan yli Jumalan yhteyteen ilman, että hukun, katoan tai lakkaan olemasta oma itseni. Minut on uudestisynnytetty Jumalan Hengestä. Nämä ovat minulle suuria ja pelottavan ihania sanoja.
Toisaalta meidän ei pitäisi ihmetellä sitä, että vain yksi tie vie perille, vaan sitä, että ylipäänsä on olemassa tie, joka vie ihmisen Jumalan luo.
Sietämätön tie
Tiessä tuntuu olevan jotain sietämätöntä kristityillekin. Vaikka Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, me julistamme häntä usein vain ratkaisuna, niksinä ja poppakonstina. Ratkaisukristillisyys markkinoi Jeesustakin ratkaisuna kaikkiin elämän ongelmiin, eikä tienä elämän viidakossa. Pahimmillaan tämä julistus on silloin, kun sen kautta luodaan kuvitelma yhden ainoan ratkaisun kaikenselvittävästä taiasta. Tee ratkaisu Jeesuksen puoleen, ja kaikki elämäsi ongelmat selviävät. Jeesuksesta tulee hengellinen yleisaspiriini, tai taikanappi jota käytetään vielä useampaan vaivaan kuin tavallista aspiriinia. Ja mikä parasta, Jeesus-aspiriinia ei tarvitse nielaista kuin kerran. Monet käyttävät Jeesus-aspriinia kuvitellen saavansa itsekkäät pyyteensä siten tyydytettyä.
Ei ihme, että monet pettyvät Jeesukseen. Hän ei poistanutkaan jokaista särkyä kerralla, vaikka niin luvattiin. Vaikka annoin itseni ehdoitta Jeesukselle, siitä huolimatta elämässäni on kärsimyksiä. Jeesus ei koskaan luvannut tuskatonta ja helppoa elämää. Itse asiassa jopa päinvastoin, Mutta Kristus lupasi omilleen selittämättömän rauhan, tyyneyden ja levollisuuden, vapautuksen kuolemanpelosta, järkkymättömän ilon ja kiitollisuuden, ja ennenkaikkea Pyhän Hengen Voiman.
Jeesus on tie totuus ja elämä - ei ratkaisu, resepti ja olotila. Tässä on tie sitä käykää... Ei: Tässä on niksi sitä käyttäkää eikä: tässä on vastaus, pitäkää se totena.
Tässä asiassa meillä länsimaalaisilla on opittavaa idästä. He tietävät, että tie on pitkä - meidän näkökulmastamme turhankin pitkä. Vaikka olemme usein niin kärsimättömiä, älkäämme silti tarjotko tilalle pelkkää laiskaa ja nopeaa ratkaisua. Sellainen ratkaisu on pahimmillaan vain Elämän tien katkaisu, elämän kustannuksella tehty ratkaisu.
Tien sietämättömyys on siinä, että Kristus todella on löydettävissä ja että Hän on ainoa perille vievä tie. "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisen välillä, ihminen, Jeesus Kristus." Kristityille Tien sietämättömyys tuntuu olevan, että Hän ei olekaan maaliviiva. Seuraa minua... Tiellä kulkeminen edellyttää nöyryyttä myöntää, etteä on vielä keskeneräinen, ettei ole vieläkään perillä.
Eräs valkoihoinen tutkimusmatkailija hikoili tiheän viidakon läpi oppaan perässä. Lopulta hän kysyi tuskaantuneena: "Onko tämä se tie? Opas vastasi: Ei tämä ole tie - minä olen tie."
Jeesus on tie, ei vain taivaaseen, vaan tämän myös elämän keskelle. Tie, Totuus ja Elämä kuljettaa meidät oman ja koko maailman eksyneisyyden, rikkinäisyyden, valheellisuuden ja rampaisuuden keskelle. Jeesukseen suostuminen ja hänelle antautuminen on perillepääsyä ja matkan jatkamista - samanaikaisesti.
Nöyrtyminen ja murtuminen, vanhan minän; itsekkään, ahneen, egoistisen, itsetietoisen, ylimielisen, pahantahtoisen kostonhaluisen ja kateellisen vanhan minän kuoleminen on ainoa mihin sietämätön evankeliumi pyrkii. Sen tavoite on murskata ihmisen kaikki kuvitelmat omasta hyvyydestään, ja omista ansioistaan. Sen tavoite on riisua ihminen alastomaksi, köyhäksi ja avuttomaksi kaikesta omasta erinomaisuudesta. Vasta sitten kun vanha ihminen on kuollut, voi Pyhä Henki synnyttää Uuden Luomuksen murskatun ihmisen sirpaleista. Älä pelkää murtumista ja oman minän kuolemaa. Se on parasta mitä sinulle voi tapahtua. Jeesus on kanssasi. Kun murrut, murrut Hänen rakastaviin ja siunaaviin käsiinsä. Olet turvassa.
Siunausta sinulle
Onhan muitakin myyttejä jumalten kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Miksi tässä olisi mitään sen ihmeellisempää.
Ikivanhat uskonnot ja hedelmällisyyskultit sisältävät todella paljon myyttejä kuolleista ja ylösnousseista jumalista. Intialaisten pyhissä kirjoituksissa on kertomus Prajapatista, Luomakunnan Herrasta, joka antoi itsensä ihmisten edestä, tuli heidän syntiuhrikseen. Shivaa sanotaan myös Sinikurkkuiseksi Jumalaksi, koska hän joi myrkkyä, jotta ihmiskunta saisi maistaa elämän nektaria. Myrkky jäi Shivan kurkkuun. Monien muiden kansojen vastaavat kertomukset kertovat luontojumalista, joiden elämänkertomus heijastaa ja dramatisoi sen kertomusta, mitä he edustavat: luonnon kiertokulkua jatkuvan syntymän ja kuoleman kautta. Samalla kaikki voivat olla myös esiaavistusta tulevasta, tajua siitä, minkä pitää joskus tapahtua. Vanhat lunastus- ja ylösnousemusmyytit olivat huhuja lunastuksesta. Niinkuin kaikki huhut, tämäkin huhu on saanut monta luovaa versiota. Niiden keskelle evankeliumien kertomus räjähtää uutispommina. Tällä kertaa se todella tapahtui ajassa ja paikassa, konkreettisesti, reaalisesti ja käsin kosketeltavasti. Sana lunastuksesta tuli lihaksi Jeesuksessa Kristuksessa. Koska pelastuksen kulmakivi on laskettu historiaan, sillä on historiallisia seurauksia ja kohtaa meidät keskellä omaa historiaamme.
Sietämätön evankeliumi
Jumalan tarjoaman pelastuksen historiallinen muoto on kuitenkin monille ongelma. Raaka ja verinen viattoman sijaisuhrin teloitus ei ole miellyttävä mietiskelyn kohde kenellekään. Kun ennen joulua ripustin olohuoneemme seinälle monta vuotta sitten Afrikasta tuomani ristiinnaulitsemiskuvan, viisivuotias poikani sanoi: "Toihan on ihan kauhea taulu. Ei tollaisia saa ripustaa seinälle." Hän tajusi lapsen viattomuudella, että taulu ei olekaan vain banaanipuun lehdistä tehty esteettinen sommitelma.
Ristiinnaulitun kuvassa on jotain, joka satuttaa liian syvälle. Kukkivan kirsikkapuun alle kuoleva Buddha ei satuta samaa kohtaa ihmisessä. Puhe Jumalan Pojasta sijaisuhrina suorastaan loukkaa minunkin käsitystäni rakastavasta Jumalasta. Varsinkin jos ajattelen, että Hän oli se joka vaati verta voidakseen antaa meidän syntimme anteeksi.
Todellisuudessa se loukkaa paljon enemmän meidän kuvaa itsestämme. Entä jos se kuvaakin meidän suhdettamme Jumalaan. Hänethän ristiinnaulittiin kansan, oikeuslaitoksen ja uskonnollisen valtaenemmistön vaatimuksesta. Mihin näistä ryhmistä emme kuulu? Paljastaako ristiiaulitseminen meidän oman väkivaltaisuuteme, joka aina etsii sijaisuhria, kun emme uskalla myöntää pahuuttamme, tai nöyrry ottamaan siitä vastuuta?
Suhteemme väkivaltaan ja hylkäämiseen on verisen vakava ja traaginen. Sillä on verisen vakavat ja traagiset seuraukset myös ihmiskunnan historiassa. Onko mikään ihme, että Jumalan tapa ratkaista asia kulkee näin verisen vakavan ja traagisen kuoleman kohtaamisen kautta? Ihmiset ovat ilmeisesti jo vuosituhansia ennen sitä aavistaneet, että niin täytyy tapahtua. Mikään muu ei riittäisi. Silti jo Paavali joutui toteamaan, että me saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus.
Sietämätön armo
Evankeliumien julistamassa armossa on ainakin viisi sietämätöntä asiaa:
Ensinnäkin armolla on niin kallis hinta. Jos se olisi vain suurpiirteisen Jumalan tapaa katsella syntejämme sormiensa välitse, se ei tuntuisi niin pahalta. Me teemme mitä tahansa välttyäksemme näkemästä, että oma itse Jumalan poika oli oman väkivaltaisuutemme sijaiuhri. Jeesuksen ristin kuolema loukkaa minäkuvaamme. Jeesuksen ristinkuolema murskaa kaikki kuvitelmat omasta erinomaisuudestamme. Jeesuksen ristiltä tarjoama armo murskaa sen kokonaan - antaakseen uuden, hengellisen minäkuvan tilalle.
Toiseksikin armo on meille ilmainen lahja. Jos sen voisi ostaa vaikka uskomalla, tottelemalla, kehittymällä, olemalla kiltti, meditoimalla, kasvamalla, kypsymällä tai ihan millä hyvänsä, se ei tuntuisi niin pahalta. Se olisi meidän omaa tekoamme ja ansiotamme. Me teemme mitä tahansa välttyäksemme vastaanottamasta jotain, josta emme voi maksaa. Lahja loukkaa maksukykyämme. Armo tekee meidät avuttomiksi ja maksukyvyttömiksi - mutta rikkaiksi.
Kolmanneksi armo on kiusallisen yksinkertainen. Jos sen voisi käsittää vasta pitkän koulutuksen, ymmärtää vasta pitkän tutkimisen ja vastaanottaa vasta vuosien meditoinnin jälkeen, voisimme kittää omaa erinomaista syvällisyyttämme ja sitkeällä harjoituksella saavutettua valaistumista, sen löytämisestä. Jumalan ilmoituksen yksinkertaisuus loukkaa älyllistä ylpeyttämme ja tekee uskonnollisesta viisaudestamme tyhmyyttä. Armo murskaa oman viisautemme epäjumaloinnin ja pakottaa meidät lapsenmielisiksi.
"Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen. Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi?
Neljänneksi armo on yleisessä jaossa. Me teemme mitä tahansa voidaksemme pitää halpana kaikkea sitä, mikä on kenen tahansa lapsenmielisen ja yksinkertaisen ihmisen ulottuvilla. Armo loukkaa itserakennettua elitististä mieltämme, tekee meidät kiusallisen tavallisiksi - ja uudestisynnyttää ikuiseen yksilöllisyyteen. Me kun haluaisimme olla niin erinoimaisia, että vain me ansaitsisimme armon. Kukaan ei kuitenkaan sitä omilla ansioillaan ansaitse. Siitä huolimatta armo on tarjolla kaikille.
"Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt." (Matt.11:25,26.)
Sietämätön ainoa
Viidenneksi armo on ainoa tie Jumalan luokse.
"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani"
Tämä on tietenkin nykyiselle synkretistiselle mielelle kaikkein sietämättömintä.
Ihmisen ja Jumalan välillä on este, raja, ero tai ainakin ylittämätön etäisyys. Sen ovat kaikki maailman uskonnot tähän asti tunnustaneet. Sen seurauksena jokainen meistä on enemmän tai vähemmän eksynyt myös omasta minuudestamme. Mitä kauempana me olemme Jumalasta, sitä hatarampi on meidän todellinen minuutemme. Pyhän Jumalan kanssa emme voi syntisinä fuusioitua, sulautua yhteen, puhumattakaan siitä, että seisoisimme rohkeasti omana itsenämme Hänen edessään. Se on mahdotonta. Me olemme auttamattomasti Jumalan kirkkautta vailla ja sellaisina hukumme, jos hän ilmestyy eteemme kaikessa kirkkaudessaan. Jos emme kulje Jeesuksen kautta Jumalan luo, me tuhoudumme.
Kuka ei pelkäisi seistä omana itsenään yksin Jumalan edessä? Vanhan Testamentin profeetat, jotka näkivät vilauksenkaan Jumalan hahmosta lankesivat maahan ja pelkäsivät tuhoutuvansa. Silti he eivät edes nähneet hänen kasvojaan. Nyt kuulemme monen etsivän pelastusta hukkumisesta - minuuden katoamisesta. Monen uskonnollisen ajattelijan ratkaisu tähän kosmiseen ongelmaan on: "Lakkaa olemasta, niin et joudu Jumalan eteen." Entä jos sekään ei ole mahdollista? Entä jos raja on ja pysyy, eikä rajatonta tilaa voi löytää? Toisella puolella on Jumala, ja toisella puolella on ihminen, joka ei ole Jumala, ei voi tulla Jumalaksi, eikä myöskään voi omin voimin tulla Jumalan peittelemätöntä läsnäoloa kestäväksi ihmiseksi.
Jumalan vastaus tähän on Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesus Kristus on avannut rajan Jumalan ja ihmisen välillä. Kaikkein pyhimmän esirippu on repäisty. Jokaisella yksilöllä on Kristuksen kautta mahdollisuus kohdata Luojansa omana itsenään. Minä saan astua rajan yli Jumalan yhteyteen ilman, että hukun, katoan tai lakkaan olemasta oma itseni. Minut on uudestisynnytetty Jumalan Hengestä. Nämä ovat minulle suuria ja pelottavan ihania sanoja.
Toisaalta meidän ei pitäisi ihmetellä sitä, että vain yksi tie vie perille, vaan sitä, että ylipäänsä on olemassa tie, joka vie ihmisen Jumalan luo.
Sietämätön tie
Tiessä tuntuu olevan jotain sietämätöntä kristityillekin. Vaikka Jeesus sanoi olevansa tie, totuus ja elämä, me julistamme häntä usein vain ratkaisuna, niksinä ja poppakonstina. Ratkaisukristillisyys markkinoi Jeesustakin ratkaisuna kaikkiin elämän ongelmiin, eikä tienä elämän viidakossa. Pahimmillaan tämä julistus on silloin, kun sen kautta luodaan kuvitelma yhden ainoan ratkaisun kaikenselvittävästä taiasta. Tee ratkaisu Jeesuksen puoleen, ja kaikki elämäsi ongelmat selviävät. Jeesuksesta tulee hengellinen yleisaspiriini, tai taikanappi jota käytetään vielä useampaan vaivaan kuin tavallista aspiriinia. Ja mikä parasta, Jeesus-aspiriinia ei tarvitse nielaista kuin kerran. Monet käyttävät Jeesus-aspriinia kuvitellen saavansa itsekkäät pyyteensä siten tyydytettyä.
Ei ihme, että monet pettyvät Jeesukseen. Hän ei poistanutkaan jokaista särkyä kerralla, vaikka niin luvattiin. Vaikka annoin itseni ehdoitta Jeesukselle, siitä huolimatta elämässäni on kärsimyksiä. Jeesus ei koskaan luvannut tuskatonta ja helppoa elämää. Itse asiassa jopa päinvastoin, Mutta Kristus lupasi omilleen selittämättömän rauhan, tyyneyden ja levollisuuden, vapautuksen kuolemanpelosta, järkkymättömän ilon ja kiitollisuuden, ja ennenkaikkea Pyhän Hengen Voiman.
Jeesus on tie totuus ja elämä - ei ratkaisu, resepti ja olotila. Tässä on tie sitä käykää... Ei: Tässä on niksi sitä käyttäkää eikä: tässä on vastaus, pitäkää se totena.
Tässä asiassa meillä länsimaalaisilla on opittavaa idästä. He tietävät, että tie on pitkä - meidän näkökulmastamme turhankin pitkä. Vaikka olemme usein niin kärsimättömiä, älkäämme silti tarjotko tilalle pelkkää laiskaa ja nopeaa ratkaisua. Sellainen ratkaisu on pahimmillaan vain Elämän tien katkaisu, elämän kustannuksella tehty ratkaisu.
Tien sietämättömyys on siinä, että Kristus todella on löydettävissä ja että Hän on ainoa perille vievä tie. "Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisen välillä, ihminen, Jeesus Kristus." Kristityille Tien sietämättömyys tuntuu olevan, että Hän ei olekaan maaliviiva. Seuraa minua... Tiellä kulkeminen edellyttää nöyryyttä myöntää, etteä on vielä keskeneräinen, ettei ole vieläkään perillä.
Eräs valkoihoinen tutkimusmatkailija hikoili tiheän viidakon läpi oppaan perässä. Lopulta hän kysyi tuskaantuneena: "Onko tämä se tie? Opas vastasi: Ei tämä ole tie - minä olen tie."
Jeesus on tie, ei vain taivaaseen, vaan tämän myös elämän keskelle. Tie, Totuus ja Elämä kuljettaa meidät oman ja koko maailman eksyneisyyden, rikkinäisyyden, valheellisuuden ja rampaisuuden keskelle. Jeesukseen suostuminen ja hänelle antautuminen on perillepääsyä ja matkan jatkamista - samanaikaisesti.
Nöyrtyminen ja murtuminen, vanhan minän; itsekkään, ahneen, egoistisen, itsetietoisen, ylimielisen, pahantahtoisen kostonhaluisen ja kateellisen vanhan minän kuoleminen on ainoa mihin sietämätön evankeliumi pyrkii. Sen tavoite on murskata ihmisen kaikki kuvitelmat omasta hyvyydestään, ja omista ansioistaan. Sen tavoite on riisua ihminen alastomaksi, köyhäksi ja avuttomaksi kaikesta omasta erinomaisuudesta. Vasta sitten kun vanha ihminen on kuollut, voi Pyhä Henki synnyttää Uuden Luomuksen murskatun ihmisen sirpaleista. Älä pelkää murtumista ja oman minän kuolemaa. Se on parasta mitä sinulle voi tapahtua. Jeesus on kanssasi. Kun murrut, murrut Hänen rakastaviin ja siunaaviin käsiinsä. Olet turvassa.
Siunausta sinulle
Vastaukset 29
Vanhimmat
julistettiin evankeliumi. Siksi ei ole kummallista, että monissa uskonnoissa on samoja piirteitä kuin evankeliumissa.
Armo on mahdollisuus, ei pakko. Jos emme ota vastaan evankeliumia, joudumme itse kärsimään kaiken sen, minkä oikeudemukaisuus vaatii. Oikeudenmukaisuutta ei voi millään väistää. Kristuksen uhri voi täyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset jokaisen kohdalla.
Nöyrtyminen ja murtuminen, vanhan minän; itsekkään, ahneen, egoistisen, itsetietoisen, ylimielisen, pahantahtoisen kostonhaluisen ja kateellisen vanhan minän kuoleminen on ainoa mihin sietämätön evankeliumi pyrkii. Sen tavoite on murskata ihmisen kaikki kuvitelmat omasta hyvyydestään, ja omista ansioistaan. Sen tavoite on riisua ihminen alastomaksi, köyhäksi ja avuttomaksi kaikesta omasta erinomaisuudesta. Vasta sitten kun vanha ihminen on kuollut, voi Pyhä Henki synnyttää Uuden Luomuksen murskatun ihmisen sirpaleista. Älä pelkää murtumista ja oman minän kuolemaa. Se on parasta mitä sinulle voi tapahtua. Jeesus on kanssasi. Kun murrut, murrut Hänen rakastaviin ja siunaaviin käsiinsä. Olet turvassa.
Siunausta sinulle
mieltä, mutta me saamme tuntea myös iloa ja oman arvomme Jumalan henkilapsina. Evankeliumi on ilosanoma eikä suinkaan sietämätön.
Vanha ihminen kuolee ja haudataan vetauskuvallisesti upotukasteessa. Uusi ihminen syntyy, kun ihminen alkaa elää evakeliumin mukaista elämää.
Sinun viestien perusteella vedestä on noussut kaikkitietävä, joskus ilkeäkin ihminen joka tuomitsee toisinajattelijat.
Miten sinä yleensä nukut yösi kun puhut niin ristiriitaisesti asioista?
missä olen sanonut jotain ristiriitaista! Jos sinusta tuntuu siltä, niin se on aihe keskustella eikä vain väittää.
Tiedätkö että toisinaan ilo Herrassa voi olla niin valtavaa ja kestämätöntä, että sitä ei silmien kostumatta ja sydämen särkymättä kestä. Sydän pakahtumaisillaan itken ilosta ja rakkaudesta, kuin vesiputous.
Ja kaikki tämä olosuhteissa ja tilanteissa joissa ei näytä olevan mitään iloitsemisen aihetta!
Uskonnollinen ilo on Jumalan antaman ILON rinnalla niin olematonta, laihaa ja haileaa.
Oletko koskaan kokenut kestämätöntä Jumalan antamaa ILOA?
"Vanha ihminen kuolee ja haudataan vetauskuvallisesti upotukasteessa."
Niin vain vertauskuvallisesti. Mutta mitä se hyödyttää jos se ei koskaan tule todelliseksi, vaan jää vain vertauskuvalliseksi?
Kumpi on tärkeämpää ja merkityksellisempää vetauskuvallinen vai todellinen?
vertauskuvallisuudessa? Eihän se väheksy itse tapahtumaa, josta se on vertaus.
on helppo tapa olla ratkaisevinaan ongelmia, kuten salomon temppelin almut ja rahat, mutta todellinen ratkaisu on juuri sitä, mistä keskustelu alkoi. Ehkä Jeesus ilmestyi tarkoituksella juuri sen kansan keskelle, joka silloin harjoitti räikeintä monoteistista jumalankauppaa antiikin maailmassa.
Mielipiteesi vaihtuvat kuin tuuliviiri....
Kumpa joku tekisi sellaisen "Tapanin kootut takinkäännöt"
Tarvittaessa kaunistelet ja tuomitset ja vähättelet ja saivartelet...
Kuka niitä jaksaa edes laskea!
Tuo vastauksesi oli kuin pikkulapsen suusta! Kuitenkin jos keskustelu menee tarpeeksi tukalaksi niin otat oikeudeksesti vain häipyä ja jätät vastaamatta...sekin on nähty lukuisia kertoa!
olivat hyvin vertauskuvallisia. He pitäytyivät pilkuntarkasti kaikissa säädöksissä, rituaaleissa ja toimituksissa. He olivat täydellisiä vertauskuvallisuuden noudattamisessa. Mutta heiltä puuttui uskon todellisuus.
He palvoivat pelkkää vaertauskuvaa, mutta torjuivat Hänet johon kaikki vertauskuvat viittasivat. Kaikki oli vain pelkkää vertauskuvaa ilman uskon todellisuutta. Kaikki oli vain kiillotettua julkisivua ja näyteltyä roolia. Siksi Jeesus käytti kovia sanoja heitä kohtaan. Ulkonaiset puitteet olivat hienot, mutta sisällä oli kaikkea saastaa. He korostivat lain tekoja, mutta eivät tunteneet lain täyttäjää;Kristusta.
Kyllä vertauskuvallisuudessa on hyvinkin paljon vikaa jos se jää vain vertauskuvallisuudeksi, jos se ei muutu eläväksi ja todelliseksi uskon elämäksi. Jos sana ei tule lihaksi(jos usko ei muutu elämäksi), se on kuollut. Vertauskuvallisuus, ulkonaisuus ja pinnallisuus on fariselaisuutta ja kuolemaa, jos uskon todellisuus; Elävä usko Kristuksessa puuttuu.
Kumpi on merkityksellisempää; ulkonainen, vai sisäinen? Vertauskuva vai todellisuus?
eikä edes yhtä esimerkkiä, jossa mielipiteeni olisi vaihtunut.
Sisäinen on tärkein, mutta myös toimitukset, jotka ovat monet vertauskuvia, ovat välttämättömiä, vai mitä? Esim. kasteen liittoa ei synny ilman kastetta.
Et sinä niin kiinnostava ole että jaksaisi sellaisia muistiin laittaa...
Jos pitäisi aina antaa täällä joka asiasta esimerkki ja viite tai LINKKI! niin mitä siitä tulisi...heh...
Siitä tulisi se että sinä taas vain pakenisit
...siellä se MUTTA taas tuli...
Älä kaunistele..fariseuksia parhaimmillaan löytyy mormonikirkosta!
"Aivan samaa mieltä"
???????
Niin siis tuossa viestissä, johon vastasit, oltiin sitä mieltä, että sisäinen on pääasia, MUUSTA ei niin väliä.
Sinusta taas vertauskuvat ovat VÄLTTÄMÄTTÖMIÄ. Et hyvänen aika voi silloin sanoa, että olet SAMAA MIELTÄ.
Aika tahditon ja moukkamainen pappa.
Etkö ymmärrä lukemaasi: "Kyllä vertauskuvallisuudessa on hyvinkin paljon vikaa jos se jää vain vertauskuvallisuudeksi, jos se ei muutu eläväksi ja todelliseksi uskon elämäksi. Jos sana ei tule lihaksi(jos usko ei muutu elämäksi), se on kuollut. Vertauskuvallisuus, ulkonaisuus ja pinnallisuus on fariselaisuutta ja kuolemaa, jos uskon todellisuus; Elävä usko Kristuksessa puuttuu."
Olen aivan samaa mieltä, mutta sinä lisäilit omiasi: "Niin siis tuossa viestissä, johon vastasit, oltiin sitä mieltä, että sisäinen on pääasia, MUUSTA ei niin väliä." - Niin ei edellä sanottu!
Olisit vaan kirjottanut näin:
Aivan samaa mieltä
Sisäinen on tärkein
Vai onko sinulla joku ihmeen pakkomielle sanoa aina viimeinen sana?
"mutta myös toimitukset, jotka ovat monet vertauskuvia, ovat välttämättömiä, vai mitä?"
Eivät ole millään tavalla merkityksellisiä. Sinä korostat ulkonaista, ulkonaisia tekoja, ulkonaisuutta, pinnallisuutta, ulkonaisia puitteita, vertauskuvia, rituaaleja, riittejä, symboleita.
Minä korostan sisäistä, ja sisäisen Pyhän Hengen täyttämää todellista elämää Kristuksesa
"Esim. kasteen liittoa ei synny ilman kastetta."
Kastekin voi olla vain näennäinen ja ulkokohtainen, useimmiten näin onkin. Silloin kaste jää vain vertauskuvaksi, ilman kasteen todellisuutta. Todellinen kasteen liitto syntyy Uudestisyntyneessä ihmisydämessä, joka on antautunut Kristukselle ehdoitta. Kasteen liiton synnyttää Pyhä Henki, ja se on jokaisen Uudestisyntyneen Jumalan lapsen perusoikeus. Todellisuudella, ja vain todellisuudella on merkitystä. Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä.
Asiaa voi ajatella myös näin:
Kun saat palkkaa/eläkettä tai muuta rahallista tuloa, haluatko sen vain vertauskuvallisesti, vai todellisesti?
Kun sinun on nälkä, syötkö todellista ruokaa, vai vain vertauskuvallista ruokaa?
Onko päälläsi todellisia vaatteita, vai vertauskuvallisia vaatteita?
Kumpi on tärkeämpää, vertauskuvallinen vai todellinen?
Todellinen on todellista ilman vertauskuvaakin, kun taas vertauskuva on vain vertauskuvaa.
Mikä merkitys siis on vertauskuvilla? Tarvitseeko ihminen niitä? Ei. Tarvitseeko Jumala niitä? Ei.
eikä lisätä. Kristuskin meni kasteelle täyttääkseen kaiken vanhurskauden ja näyttääkseen meille samalla esimerin. Vasta usko, parannus, upotuskaste syntien anteeksisaamiseksi ja Pyhän Hengen vastaanottaminen kätten päällepanon kautta ovat koko evankeliumi, mitä meiltä odotetaan. Tietenkin on sitten pidettävä käskyt parhaan kyvyn mukaan ja kestettävä loppuun asti.
No missä se sinun elävä, todellinen uskosi ja lähimmäisenrakkautesi on? Sellaista en ole koskaan havainnut.
"..eikä lisätä."
Mutta juuri niin teit. Lisäilit omiasi.
Mikä ihmeen vimma sinulla on sanoa aina viimeinen sana, tai lisätä viimeinen lause.
Kumosit sillä mitä kirjoitit "Mutta"-sanan jälkeen, kaiken mitä kirjoitit sitä ennen.
Olet mestari ristiriitaisuudessa ja omien sanojesi kumoamisessa.
"Asia on niin, mutta se ei ole niin", tuossa olet mestari. Tekstisi on sekavaa, ja sitä lukiessa tulee vain hämmentynyt olo siitä miten joku voi olla noin paljon itseään vastaan ja itsensä kanssa ristiriidassa.
Olisit paljon uskottavampi jos olisit itsesi kanssa yhdenmukainen, jos olisit edes itsesi kanssa samaa mieltä. Mutta sekoilustasi johtuen tunnut vain jakomielietautiselta..
kirkkosi epämääräisine toimituksineen ja 1800-luvun seksuaalisesti sairaan pukin palvontoineen voi SAA JA PITÄÄ jätää pois.
Vai odotatko, että tällä palstalla hyssyttelisin niitä näitä ja sanoisin todeksi sitä, mitä en todeksi tunne?
"Sisäinen on tärkein, mutta myös toimitukset, jotka ovat monet vertauskuvia, ovat välttämättömiä, vai mitä? Esim. kasteen liittoa ei synny ilman kastetta."
Miten siinä mutta"-sana kumoaisi edellistä, kuten esität?
sitä
Olet siis aidosti ja rehellisesti rakkaudeton. Ylimielinen, omahyväinen, farisealainen ja muita ihmisiä halveksiva asenteesi paljastaa sinut.
logiikalla ei siis ole sinulle mitään merkistystä! - Tärkeimmäksi sanotun jälkeen tuleva "mutta", jolla viitataan välttämättömiin toimituksiin, ei tee noita toimituksia turhiksi. Toimitukset ovat kyllä turhia ellei tärkein toteudu, mutta molemmat tarvitaan ehdottomasti. Evankeliumista ei saa ottaa pois mitään. Muistatko mitä sellaiselle tapahtuu, joka julistaa toisenlaista evankeliumia?
muualla kuin netissä?
"mitä sellaiselle tapahtuu, joka julistaa toisenlaista evankeliumia?" "..hän olkoon kirottu"
Niinpä..Sinähän se julistat toisenlaista evankeliumia..
Aivan..
väheksy toimitusten kuten upotuskasteen tärkeyttä, kuten edellä on tehty. Sano miten julistamamme evankeliumi poikkeaa alkuperäisestä, jos olet sitä mieltä?