Minusta tuntuu siltä että me kaikki vain pönkitämme kukin omaa katsomustamme.
Kukaan ei muuta mieltään miksikään, vaan pysyy siinä missä on koko ajan ollut. Ehkä tässä ei sinänsä ole mitään pahaa!
Jos sanoo jotain myönteistä, toinen kokee sen myönnytyksenä oman uskonsa muodolle ja ajattelee että nytpä olen löytänyt opetuslapsen. (Tuskin on, ja myöhemmin tulee sitten taas sanomista.)
Jos sanoo jotain kielteistä, toinen vetäytyy ja linnoittautuu oman uskonsa suojiin. Näin keskusteluyhteys katkeaa täysin.
Voiko voimallisen vakaumuksensa ohessa olla edes hetkittäin myös neutraali, sillä tavoin avoin ja mistään-mitenkään-hetkumaton että kestää muidenkin ihmisten hyvin erilaisia vakaumuksia, näkemyksiä ja kokemuksia?
Entä voiko hetken ajan taivaltaa toisen ihmisen buutseissa ja kulkea hänen Tietään ja tiedostaa miksi ja miten tämä toinen on päätynyt omalle Tielleen?
Kukaan ei muuta mieltään miksikään, vaan pysyy siinä missä on koko ajan ollut. Ehkä tässä ei sinänsä ole mitään pahaa!
Jos sanoo jotain myönteistä, toinen kokee sen myönnytyksenä oman uskonsa muodolle ja ajattelee että nytpä olen löytänyt opetuslapsen. (Tuskin on, ja myöhemmin tulee sitten taas sanomista.)
Jos sanoo jotain kielteistä, toinen vetäytyy ja linnoittautuu oman uskonsa suojiin. Näin keskusteluyhteys katkeaa täysin.
Voiko voimallisen vakaumuksensa ohessa olla edes hetkittäin myös neutraali, sillä tavoin avoin ja mistään-mitenkään-hetkumaton että kestää muidenkin ihmisten hyvin erilaisia vakaumuksia, näkemyksiä ja kokemuksia?
Entä voiko hetken ajan taivaltaa toisen ihmisen buutseissa ja kulkea hänen Tietään ja tiedostaa miksi ja miten tämä toinen on päätynyt omalle Tielleen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Että voi.Seuraava kysymys ole hyvä.
voi oppia tietämään että:Aina kohtaa toisensa kaksi samanlaista ihmistä.Eiks ole kivaa???
Kohtaavatko?
kahdessa eri ihmisessä on molemmissa samanverran yhtäläisyyksiä.
...molempien kädet koskettavat toisiaan samalla pinta-alalla.Tasa-arvo on taattu ihmeellisesti.
jos toisella on jotain annettavaa , molemmat saavat siitä osansa.
Todellinen hengen kommunisti tukee toveriaan.
Oppia, missä mielessä? Toisesta voi saada tukea; mutta tämä tuki liittyy toisen olemiseen läsnä ihmisenä, eikä niinkään hänen mielipiteisiinsä.
Onko ihminen ihminen, vai mielipide? Ehkä joku ajattelee olevansa vakaumus tai mielipide?
>> Voiko voimallisen vakaumuksensa ohessa olla edes hetkittäin myös neutraali, sillä tavoin avoin ja mistään-mitenkään-hetkumaton että kestää muidenkin ihmisten hyvin erilaisia vakaumuksia, näkemyksiä ja kokemuksia?
Pitäisi pystyä kestämään; tämä liittyy sosiaalisuuteen. Äsken mainitsemassani Snellman elämänkerrassa oli juttua Runebergistä, Nervanderista, Topeliuksesta, Cygnaeuksesta ja muista aikansa hiippareista, ja minulle oli hämmentävää huomata että opiskeluaikana pojat nukkuivat pakkasilla saman peiton alla, ja heittelivät öisin toisiaan paperitolloilla ja hupailivat.
1800-luvun ihminen kasvoi ihan eri tavalla sosiaalisuuteen kuin me olemme kasvaneet. Ehkä silloin ihmiset sietivät toisiaan; ja me olemme kadottaneet tuon kyvyn?
Pitäisikö elää ahtaammin?
Joskus matkoilla Afrikassa ja Aasiassa olen kokenut kaipuuta sosiaalisempaan olemiseen...
Kannatan kyllä kollektiivisuutta. JAKAMISTA. Myös hengen jakamista; - ehkä hengen jakaminen vasta olisi todellista kommunismia?
Meniköh köhän noi t-kirjaimet nyt oikein.
Olen fundeerannut että mi on tämä minun tarpeeni ulkoistaa kaikki mahdollinen itsestäni, puhua kuin viimeistä päivää ulos ihan kaikki lähes rajoja vailla... Minua on näillä foorumeilla sanottu masokistiksi koska tuon itsestäni (lähes) kaiken esiin kaikkien tongittavaksi ja riepoteltavaksi.
En tiedä itsekään olenko vain narsisti tai muuten kilahtanut kallostani. Mutta luulen ja oletan että tämä jatkuva tarpeeni ulkoistamiseen johtuu siitä että
HALUAN TEHDÄ PESÄERON AJATUKSIIN
En halua olla ajatukseni. En halua samaistua mihinkään mitä päähäni pälkähtää.
Haluan että mielipiteeni ovat vain palikoita joista teen erilaisia rakennelmia, en halua että ne ovat minä itse.
En halua että katsomukseni on jotain mikä rämähtää niskaani ja musertaa minut alleen heti kun tulee sen aika kuolla pystyyn.
En minä ikinä mitään jaa täällä, minä vain työnnän itsestäni loppumattomiin ulos. Jos joku silmoikoitumisestani (tai ulostamisestani) jotain hyötyy, hyvä. Jos ei, niin jääköön lahoamaan ja hajoamaan kaikki mitä olen sanonut.
Käytän täällä kaikkia muita kirjoittajia armottomasti hyväkseni: tutkin heidän avullaan itseäni ja sitä mitä kaikkea voin vielä itsestäni irrottaa ja mihin vielä tulee tarve samaistua ja takertua.
En ole sosiaalinen koska en saanut sellaista kasvatusta enkä oppia siihen muualtakaan. Jos on olemassa jotain luontaista sosiaalisuutta ihmisessä, niin tottakai sitä löytyy minustakin. Tunteellisuudellakin pärjää aika pitkälle kun touhuaa ihmisten kanssa. Ei se ole niin kauhean vaikeaa tietää miltä toisesta tuntuu kovuus, pahuus, ilkeys jne. kun vähänkin tutkii omaa itseään. Mielenkiintoiseksi kaikki muuttuu siinä vaiheessa kun vastaan kävelee yksilöitä jotka EIVÄT reagoi totutulla tavalla, ja joita ei pysty ymmärtämään omaa itseään tutkimalla.
Jossain määrin minua kiinnostaisi itsekin olla sellainen. Rajaton. Ehdollistumaton.
Osa sielustani on silkkaa Tutkijaa. Joskus se valtaa minut enemmässä määrin, joskus se katoaa lähes kuulumattomiin kun samaistun johonkin tunteeseen tai ajatukseen.
Olisi kiva olla avoin. Niinkuin Tukholmassa ja Amsterdamissa ihmiset eivät iltaisin vaivaudu vetämään verhoja ikkunan suojaksi. Siinä syödään illallista kadunlampsijoiden katseiden alla.
Niinkuin John ja Yoko avasivat yksityiselämänsä rauhan, inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden spektaakkelissa.
Jos maailma olisikin tällainen, kuin hyvä ystävä, isällinen lohduttaja, uskottu, jonka edessä voi avautua ja paljastaa selkänsä.
Jos maailma olisi kansankoti, hyvinvointiyhteiskunta; FOLKHEMMETS HEMTREVLIGHET kuten sen oleman piti.
Mutta jotenkin se ei tunnu siltä. Sitä pelkää että ihmisissä on paljon psykopaattia; väkivaltaan kykeneväistä John Lennonin murhaajaa; antiliberaalia fundamentalistia ja assassiinia.
Sitä havahtuu karuun todellisuuteen ja huomaa olevansa Jokinen joka on levittänyt eväänsä, tai taulunsa Slussenin siltojen alle, tai kehä-ykkösen Lahdentien liittymään, tai peräti kehä-III:n Tikkurilan silmukkaan.
Muut ovat kopeissaan, kova vauhti päällä; lapset pällistelevät volvon takaikkunoista; korkeintaan joku alle 7 v. vilkuttaa.
Sitten sitä avaa Henkensä Kesän sanallisesti koko maailmalle. Sitä vie kynttilän vakan alta mäelle, ja katselee hymyillen kadunkulmassa ihmisiä kuin avoin Babylonin Satama. Katsokaa, ja ottakaa! Viekää parhaat päältä, ilmaiseksi!
Jos voisikin avata kotinsa, ja elää kuten Kersti Bergrothin kuvaamissa vanhoissa Wiipurilaisissa kodeissa elettiin; "Jos vertaan syntymäkaupunkini koteja muun maailman koteihin, niin minusta tuntuu että siellä meillä kodit olivat jollakin tavalla vailla seiniä, avoimia." ( - Rakas kaupunki, 1952)
Jos voisikin elää kyltymättömästi, katsomatta ihmisten vikoihin; niinkuin haluaisi, tänä itsekkyyden ja koppiasumisen aikoina. Jos voisi palata 1700-luvulle, jos voisi palata haaveitten helkkyvään Karjalaan, huljuttaa paljaita varpaitaan rannattoman ja tumman Vuoksen aalloissa, jos maailmassa ei olisi murhaa, ei kidutusta, ei egoismia; vaan viaton ilo toisen ihmisen olemassaolosta.
Sitä halauisi jättää ihmiskunnan tänne markettien ja parkkipaikkojen väliin, kiireeseensä, pakokaasuun ja virallisuuteensa tukehtumaan; ja purjehtia muinaisten varjaagien vesiteitä Bysanttiin, missä kaikki on toisenlaista ja TODELLISEMPAA.
>>Voiko voimallisen vakaumuksensa ohessa olla edes hetkittäin myös neutraali, sillä tavoin avoin ja mistään-mitenkään-hetkumaton että kestää muidenkin ihmisten hyvin erilaisia
vakaumuksia, näkemyksiä ja kokemuksia?
Luulenpa että joskus sitä vaan täytyy nostaa kädet pystyyn että "en todellakaan ymmärrä tätä näkemystä" - mutta siinä se sielun avaruus tulee sitten punnittua että salliiko sellaisenkin kannan kumminkin olla olemassa, vai tuleeko vakava tarve nujertaa koko näkemys.
Esimerkkinä todellisesta haasteesta itselleni voisin ajatella harekrishnalaisuuden. Se, että heikäläiset ajattelevat naisen olevan alempi olento kuin mies, on kyllä meikäläiselle silkkaa myrkkyä. En ikimaailmassa ottaisi tuollaista oppia omakseni.
Mutta jos joku sielu haluaa syntyä kokeilemaan sellaista viritelmää missä on täydellinen sukupuolen epätasa-arvo, kai se on vaan hyväksyttävä.
Mitä kaikkea muuta voikaan joutua hyväksymään, jos lähtee siltä pohjalta että kaikki kokemukset saattavat olla tärkeitä ja minä en ole pätevä niistä päättämään mikä saa olla olemassa ja mikä ei?
Aika paljon. On niin lukemattomia mahdottomia yhtälöitä joita ei kertakaikkiaan toivo ikimaailmassakaan omalle kohdalleen... Ja tuntee tarvetta lähetyssaarnata sen puolesta että kukaan muukaan ei moista sietäisi tai valitsisi.
Ehkäpä päivittäin kannattaisi olla kiitollinen siitä että ei joudu eikä ole velvollinen itse päättämään tässä maailmassa kaikkia mahdollisia asioita... :P
Periaatteet ja tavat jotka eivät ole sinusta oikeita eivät tietenkään ansaitse sinun hyväksyntääsi, mutta oleellista on yrittää ymmärtää niitä motiiveja ja taustoja ja sitä kautta tapoja ja uskomuksia mitä kustakin taustasta johtuen kumpuaa ja muistaa,,, että jos itse olisimme samoista lähtökohdista lähtöisin mikään ei välttämättä estäsi meidän ajatusta olemasta juuri sellaisen kuin ihmettelemällämme ihmisellä tai ryhmällä.
Olen eri mieltä siitä, että me kaikki pönkitämme vain omaa katsomustamme. Mielestäni jokaisessa kohtaamisessa ja kanssakäymisessä olemme oppilaita ja opettajia. Varsinkin he, jotka ovat täysin eri mieltä kanssamme, ovat kaikkein haastavimpia.
Oppimisessa ei ole kysymys siitä, onko toinen samaa mieltä kanssani vai eri mieltä ja muuttaako kumpikaan käsityksiään, vaan siitä miten itse koemme, suhtaudumme ja kestämme hyvin erilaisia katsantokantoja ja mielipiteitä, pystymmekö olemaan neutraaleja? Pystymmekö rohkeasti puolustamaan omia mielipiteitämme? Pystymmekö antamaan toisen sanoa viimeinen sana, kun keskustelu juuttuu juupas, eipäs linjalle jne?
Toisaalta olemmeko niin fiksoituneita omiin käsityksiimme ja mielipiteisiimme, ettei toinen, joka on ehkä kanssamme samalla aaltopituudella, voi tuoda niihin uusia ulottuvuuksia ja näkemystä useasta näkökulmasta käsin. Varsinkin uskon asioissa, joista kukaan ei voi tietää lopullista totuutta.
Minä ainakin tiedän olevani oppilas, mutta sitä en voi tietää, olenko ollut toiselle opettaja ja millä tavoin.
>Entä voiko hetken ajan taivaltaa toisen ihmisen buutseissa ja kulkea hänen Tietään ja tiedostaa miksi ja miten tämä toinen on päätynyt omalle Tielleen?<
Lähtisin ensinnäkin siitä lähtökohdasta, että näkee jokaisessa puhtaan sielun ja voi rakastaa jokaisen sielua, vaikka ei voi hyväksyä hänen ajatuksiaan ja tekojaan. Sielun tasolla kaikki olemme yhtä ja tasavertaisia. Empatiakyvyn avulla voi ymmärtää toisen tietä/tuntea myötätuntoa/eläytyä toisen asemaan eli olla hetken toisen buutseissa.
Toisen ihmisen naamion taakse meneminen ja aitojen kasvojen rakastaminen... Äärimmäisyysesimerkkinä tulee mieleen että jos vaikkapa rakas ihminen tekisikin murhan, kykenisikö silti vielä rakastamaan tuota ihmistä? Pystyisikö erottamaan että ihmisessä on jotain mikä ei ole tullut esiin hänen teossaan, mutta silti on hänessä läsnä...
Mutta enimmäkseen elämä ei sentään ole noin äärimmäistä, ei ainakaan meikäläisen lintukodossa.
Helpompaa on kuitenkin pohdiskella sitä kuinka rajallista tai rajatonta on se yhteys mikä näissä hengen asioissa ihmisillä voi olla keskenään.
Olen joskus haaveillut jotenkin konkreettisemmasta kokemuksesta jossa läsnäolijat ihan oikeasti kokisivat jonkinlaisen pyhän kokemuksen suorastaan melkeinpä kropassaan, niin ettei jäisi mitään enää epäselväksi siitä että elämä todellakin on syvempi ja laajempi juttu kuin tämä 5 aistillamme todistama, ja kenties jopa kuolemakin osoittautuisi hyvin vahvasti harhaksi! Jokin järisyttävä energiakokemus... Joku satunnainen tuttavanikin puhui aikoinaan jonkinlaisesta energian valokaaresta jonka hän haluaisi joukossa/joukolla kokea.
Mutta eivät sellaiset asiat tapahdu odottamalla ja vaatimalla.
Tässäpä sitä vain sitten joutuu turvautumaan kovin tuulenhaaleaan älylliseen pohdiskeluun, jossa välillä tulee epäilys että voivatko ihmiset todella kohdata (tai olisiko minusta itsestäni edes minkäänlaiseen todelliseen kohtaamisen Hengen yhteydessä, vai pelkäänkö ihmisiä liikaa, jolloin syntyy sisäinen tarve muiden torjuntaan?)
Tämä meni nyt vähän tällaiseksi arvoitukselliseksi pähkäilyksi, kun ei osaa taas kerran kuvata mitä sisällä liikkuu... No, kai tässä on pääpointti että minulta puuttuu sellainen syvä yhteydentunne minkä voi ihmisten joukossa kokea, ja sen vuoksi olen liian itseriittoinen ja itsekeskeinen ja minulle tulee näitä epäilyksiä voiko ihmisten kanssa todella kohdatakaan, todellisuudessa, saati sitten netissä.
Kerran oli kyllä lähellä. Olin jollakin luennolla, taisi olla luonnonhenget aiheena tms. Minulle tuli jotenkin niin hyvä mieli siellä tapaamisessa että olin sitä hyvää tuulta täynnä vielä matkattuani kotiinkin. Siellä naapurin koira alkoi heiluttaa häntää minut nähdessään, ja sen omistaja oli ihmeissään kun kuulema hänen koiransa ei koskaan innostunut oikein kenestäkään; minua kohtaan se yhtäkkiä oli kuin olisin sen hyväkin tuttava ollut. Eläin aisti hyvät fiilikseni - rakkaudellinen tunne on rajaton.