"Nukut kiskoilla. Vieressäsi on pokkari, nuori tyttäresi ja Jacques Derrida (Juutalainen "dekonstruktionisti", "filosofi"). Heräät ja huomaat junan horisontissa, lähestyen samaa raidetta pitkin jolla istut. Näet junan tulevan. Tyttäresikin näkee junan tulevan ja sanoo "Isi, juna tulee; minä pelkään."
Sinä vastaat: "Älä huoli, kultaseni; menemme pois raiteilta. Ei ole mitään syytä huoleen."
Derrida kohottaa sormensa ja sanoo tärkeästi: "Ei tosiaankaan ole mitään huolenaihetta! Eikä ole tarvetta siirtyä, ainakaan nopeasti. Etkö ole kuullut Zenosta, joka opetti ettemme koskaan pääse pisteestä A pisteeseen B? Samoin on junan kanssa. Junalla kestää ikuisuus tulla tänne. Ja lisäksi on paljon opittavaa junan lähestymisen kokemuksesta, eikö? Ja vaikka useat junat on tehty teräksestä, on silkkaa ennakkoluuloa olettaa, että tämä on. Ethän voi tietää, onko tämä tehty vaahtokarkeista ja sinun täytyy tuomita tämä yksilönä. Anna sen tulla lähemmäksi ennen kuin teet ennakkoluuloisen päätöksen! Ja sillä aikaa kun teet sitä, heitä minulle lompakkosi, jotta voit maksaa syvällisestä filosofisesta neuvostani". Samalla kun hän luennoi sinulle ja tyttärellesi, hyppää hän raiteilta turvaan.
Ja tyhmästi Derridan neuvoa uskoen pysyt raiteilla, rauhoittelet tytärtäsi, ja ryhdyt lukemaan kirjaa odotellessasi, että juna tulee lähemmäksi jotta voit "arvioida sen reilusti". Derrida säteilee, vaikkakin hän silti haluaa kaikki rahasi, koska annoit hänelle vain viisikymppisen.
Mutta lähestyvää junaa ei voi olla huomaamatta. Sen moottori ja ujellus on äänekästä ja se lähestyy uhkaavasti, pimentäen puolet taivaasta. Viime hetkellä huomaat, että Derrida valehteli sinulle ja että olet ollut hölmö. Tartut tyttäreesi ja hyppäät pois junan tieltä. Etkä kyynelehdi kun Derrida, joka vielä viime hetkillä yrittää pitää sinua raiteilla ja napata lompakkosi, kohtaa sen kohtalon, jonka hän oli suunnitellut sinulle. Veturi, joka ei todellakaan ole tehty vaahtokarkeista, murskaa hänen kallonsa. Rauhallisesti tutkit hänen taskunsa ja löydät valtavan määrän varastettuja lompakoita ja koruja, jotka palautat niiden oikeille omistajille.
Sitä hetkeä, jolloin juna oli osumassa –- sitä hetkeä, jolloin vihdoin teit oikean päätöksen -– ei voida kutsua optimismin tai pessimismin hetkeksi. Se oli realismin hetki. Se oli viimeinkin todellisen tietouden hetki. Ymmärsit ne hirvittävät seuraukset, mitkä olisivat koituneet siitä, jos olisit jäänyt raiteille. Vihdoin näit sen valehtelijan läpi, joka yritti pitää sinut siellä jotta hän voisi juhlia ruumiillasi. Se ei ollut pessimismiä, koska samalla hetkellä näit, että seuraukset eivät olleet pakon sanelemia. Näit mitä pystyit tekemään sille.
Ja kun näit, mitä voisit tehdä pelastaaksesi tyttäresi ja itsesi -– ja teit sen –- se ei ollut optimismia. Se ei ollut silkkaa unelmaa onnellisesta laaksosta uskoen, että se olisi totta, kun olit joutumassa pyörien alle. Ei. Se selvyyden ja toiminnan hetki oli realistinen ja toimesi olivat käytännöllisiä ja tehokkaita."
Sinä vastaat: "Älä huoli, kultaseni; menemme pois raiteilta. Ei ole mitään syytä huoleen."
Derrida kohottaa sormensa ja sanoo tärkeästi: "Ei tosiaankaan ole mitään huolenaihetta! Eikä ole tarvetta siirtyä, ainakaan nopeasti. Etkö ole kuullut Zenosta, joka opetti ettemme koskaan pääse pisteestä A pisteeseen B? Samoin on junan kanssa. Junalla kestää ikuisuus tulla tänne. Ja lisäksi on paljon opittavaa junan lähestymisen kokemuksesta, eikö? Ja vaikka useat junat on tehty teräksestä, on silkkaa ennakkoluuloa olettaa, että tämä on. Ethän voi tietää, onko tämä tehty vaahtokarkeista ja sinun täytyy tuomita tämä yksilönä. Anna sen tulla lähemmäksi ennen kuin teet ennakkoluuloisen päätöksen! Ja sillä aikaa kun teet sitä, heitä minulle lompakkosi, jotta voit maksaa syvällisestä filosofisesta neuvostani". Samalla kun hän luennoi sinulle ja tyttärellesi, hyppää hän raiteilta turvaan.
Ja tyhmästi Derridan neuvoa uskoen pysyt raiteilla, rauhoittelet tytärtäsi, ja ryhdyt lukemaan kirjaa odotellessasi, että juna tulee lähemmäksi jotta voit "arvioida sen reilusti". Derrida säteilee, vaikkakin hän silti haluaa kaikki rahasi, koska annoit hänelle vain viisikymppisen.
Mutta lähestyvää junaa ei voi olla huomaamatta. Sen moottori ja ujellus on äänekästä ja se lähestyy uhkaavasti, pimentäen puolet taivaasta. Viime hetkellä huomaat, että Derrida valehteli sinulle ja että olet ollut hölmö. Tartut tyttäreesi ja hyppäät pois junan tieltä. Etkä kyynelehdi kun Derrida, joka vielä viime hetkillä yrittää pitää sinua raiteilla ja napata lompakkosi, kohtaa sen kohtalon, jonka hän oli suunnitellut sinulle. Veturi, joka ei todellakaan ole tehty vaahtokarkeista, murskaa hänen kallonsa. Rauhallisesti tutkit hänen taskunsa ja löydät valtavan määrän varastettuja lompakoita ja koruja, jotka palautat niiden oikeille omistajille.
Sitä hetkeä, jolloin juna oli osumassa –- sitä hetkeä, jolloin vihdoin teit oikean päätöksen -– ei voida kutsua optimismin tai pessimismin hetkeksi. Se oli realismin hetki. Se oli viimeinkin todellisen tietouden hetki. Ymmärsit ne hirvittävät seuraukset, mitkä olisivat koituneet siitä, jos olisit jäänyt raiteille. Vihdoin näit sen valehtelijan läpi, joka yritti pitää sinut siellä jotta hän voisi juhlia ruumiillasi. Se ei ollut pessimismiä, koska samalla hetkellä näit, että seuraukset eivät olleet pakon sanelemia. Näit mitä pystyit tekemään sille.
Ja kun näit, mitä voisit tehdä pelastaaksesi tyttäresi ja itsesi -– ja teit sen –- se ei ollut optimismia. Se ei ollut silkkaa unelmaa onnellisesta laaksosta uskoen, että se olisi totta, kun olit joutumassa pyörien alle. Ei. Se selvyyden ja toiminnan hetki oli realistinen ja toimesi olivat käytännöllisiä ja tehokkaita."
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.