Laitan tännekin tämän viestin, jonka kirjoitin alunperin synti-palstalle:
Miksi meidän ihmisten, uskovienkin, on niin vaikea pyytää anteeksi, tai antaa anteeksi? Jokainen voi miettiä (itseni mukaan lukien), kuinka monta ihmistä kohtaan itse kukin tuntee vihaa, katkeruutta, kaunaa yms. Kuitenkin, Raamattu käskee meitä antamaan anteeksi heille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Anteeksiantaminen ei merkitse sitä, että hyväksyy itseään kohtaan tehdyn pahan teon, mutta pahan teon tehnyt ihminen pitää hyväksyä, ja hänelle antaa anteeksi. Saarnaan tässä samalla myös itselleni, sillä anteeksiantaminen on joskus hyvin vaikeaa. Tekisi joskus vain mieli kostaa, mutta silti, kostaminen on syntiä, ei ole ihmisen tehtävä kostaa kenellekään.
Anteeksipyytäminen on myös mielestäni erittäin tärkeää, sillä meidän tulee pyytää Jumalalta anteeksi rikkomuksemme; nöyrtyä hänen edessään ja sanoa: "Anna anteeksi tämä paha teko..."
Meidän tulee myös rakastaa lähimmäisiämme, ja pyytää heiltä anteeksi, jos olemme heitä kohtaan pahaa tehneet. Anteeksipyytäminen koetaan yleensä merkkinä heikkoudesta ja oman ylpeyden menettämisestä; moni ajattelee "en varmasti pyydä tuolta anteeksi, pyytäköön hän ensin minulta...", mutta tällainen ylpeys on synti. Kun ihminen kykenee pyytämään anteeksi, hän nimenomaan osoittaa olevansa vahva ja rohkea; hän pystyy myöntämään oman heikkoutensa ja uskaltaa nöyrtyä ja sanoa; "anteeksi, olen väärässä, olen tehnyt pahaa..."
Sellainen ihminen ei ole vahva, joka omassa ylpeydessään ei kykene myöntämään omia heikkouksiaan ja vääriä tekojaan; sellainen ihminen, joka kykenee myöntämään omat heikkoutensa ja väärät tekonsa, on sen sijaan vahva.
Anteeksipyytämisessä ja anteeksiantamisessa meillä kaikilla olisi (uskoisin näin) parantamisen varaa; en nyt tarkoita sitä, että elämä olisi vain pelkkää anteeksipyytelemistä ja -antamista, vaan sitä, että meidän tulisi PYSTYÄ antamaan ja pyytämään anteeksi, silloin, kun siihen on aihetta.
Viha ja anteeksiantamattomuus jotakuta ihmistä kohtaan satuttaa eniten meitä itseämme; se kuluttaa energiaa, masentaa ja aiheuttaa vain turhaa päänvaivaa.
Kykenemättömyys anteeksipyytämiseen satuttaa myös meitä itseämme, ja myös lähimmäisiämme; liiassa ylpeydessämme nostamme itsemme jalustalle, jonne emme kuulu, ja ylpeys sokaisee meidät, emmekä silloin saa aikaan mitään hyvää.
Muistakaamme tämä, sillä tämä on TÄRKEÄÄ:
"36. "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?"
37. Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'.
38. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.
39. Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'.
40. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."" (Matt 22:36-40)
Tässä on ajattelemisen aihetta itselleni ja muille :)
Miksi meidän ihmisten, uskovienkin, on niin vaikea pyytää anteeksi, tai antaa anteeksi? Jokainen voi miettiä (itseni mukaan lukien), kuinka monta ihmistä kohtaan itse kukin tuntee vihaa, katkeruutta, kaunaa yms. Kuitenkin, Raamattu käskee meitä antamaan anteeksi heille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Anteeksiantaminen ei merkitse sitä, että hyväksyy itseään kohtaan tehdyn pahan teon, mutta pahan teon tehnyt ihminen pitää hyväksyä, ja hänelle antaa anteeksi. Saarnaan tässä samalla myös itselleni, sillä anteeksiantaminen on joskus hyvin vaikeaa. Tekisi joskus vain mieli kostaa, mutta silti, kostaminen on syntiä, ei ole ihmisen tehtävä kostaa kenellekään.
Anteeksipyytäminen on myös mielestäni erittäin tärkeää, sillä meidän tulee pyytää Jumalalta anteeksi rikkomuksemme; nöyrtyä hänen edessään ja sanoa: "Anna anteeksi tämä paha teko..."
Meidän tulee myös rakastaa lähimmäisiämme, ja pyytää heiltä anteeksi, jos olemme heitä kohtaan pahaa tehneet. Anteeksipyytäminen koetaan yleensä merkkinä heikkoudesta ja oman ylpeyden menettämisestä; moni ajattelee "en varmasti pyydä tuolta anteeksi, pyytäköön hän ensin minulta...", mutta tällainen ylpeys on synti. Kun ihminen kykenee pyytämään anteeksi, hän nimenomaan osoittaa olevansa vahva ja rohkea; hän pystyy myöntämään oman heikkoutensa ja uskaltaa nöyrtyä ja sanoa; "anteeksi, olen väärässä, olen tehnyt pahaa..."
Sellainen ihminen ei ole vahva, joka omassa ylpeydessään ei kykene myöntämään omia heikkouksiaan ja vääriä tekojaan; sellainen ihminen, joka kykenee myöntämään omat heikkoutensa ja väärät tekonsa, on sen sijaan vahva.
Anteeksipyytämisessä ja anteeksiantamisessa meillä kaikilla olisi (uskoisin näin) parantamisen varaa; en nyt tarkoita sitä, että elämä olisi vain pelkkää anteeksipyytelemistä ja -antamista, vaan sitä, että meidän tulisi PYSTYÄ antamaan ja pyytämään anteeksi, silloin, kun siihen on aihetta.
Viha ja anteeksiantamattomuus jotakuta ihmistä kohtaan satuttaa eniten meitä itseämme; se kuluttaa energiaa, masentaa ja aiheuttaa vain turhaa päänvaivaa.
Kykenemättömyys anteeksipyytämiseen satuttaa myös meitä itseämme, ja myös lähimmäisiämme; liiassa ylpeydessämme nostamme itsemme jalustalle, jonne emme kuulu, ja ylpeys sokaisee meidät, emmekä silloin saa aikaan mitään hyvää.
Muistakaamme tämä, sillä tämä on TÄRKEÄÄ:
"36. "Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?"
37. Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi'.
38. Tämä on suurin ja ensimmäinen käsky.
39. Toinen, tämän vertainen, on: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'.
40. Näissä kahdessa käskyssä riippuu kaikki laki ja profeetat."" (Matt 22:36-40)
Tässä on ajattelemisen aihetta itselleni ja muille :)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tärkeää asiaa...
Mieleeni tuli se, että joskus kun on kyse hyvin pahoista loukkauksista, teoista joista on aiheutunut paljon kärsimystä, ei riitä pelkkä anteeksi pyytäminen. Asiat täytyy myös perusteellisesti selvittää, puhua niistä avoimesti. Aina tämä ei tosin ole mahdollista. Joku osapuoli on saattanut jo kuolla. Tai sitten asioista kerta kaikkiaan ei pystytä puhumaan.
Jos jotakin on rikottu, varastettu, jos on tehty jotakin mikä pitäisi korvata, on anteeksipyytäjän syytä myös hoitaa tämä asia kuntoon. Jos on tehty rikos, on mahdollisesti kärsittävä siitä seuraava rangaistus.
Kaikki nämä asiat voi viedä Jumalalle, pyytää Hänen johdatustaan, Hänen apuaan ja hoitoaan, että Hän eheyttäisi ja parantaisi haavat.
Mikäli ei voi keskustella suoraan sen henkilön kanssa, jonka kanssa pitäisi keskustella, voi puhua luotettavan sielunhoitajan kanssa.
siinä oikeassa, että kun loukkaa toista oikein pahasti, niin siinä menee aikaa, että luottamus palautuu.. Ja miten sen luottamuksen saa takaisin ? No tietenkin niillä teoilla pikku hiljaa.. Mutta se anteeksipyytäminen on koko prosessin ensimmäinen askel, joka mielestäni pitää ottaa..
Näin on. Minä nyt tarkoitin kylläkin sitä, että anteeksipyytäminen ja -antaminen ei ole joku taikanappi jota painetaan ja asia on sillä selvä. (etkä sinä sitä tarkoittanutkaan). Mutta tiedän että tällaistakin tapahtuu...
En millään tavalla pidä väheksyttävänä anteeksipyytämistä ja -antamista. Niiden kuuluisi olla jokapäiväistä elämäämme. Jos ne saavat kuulua elämäämme; jos joka päivä tutkimme sydäntämme ja suhdettamme lähimmäisiin - onko kaikki kunnossa, niin ei kasaudu monia katkeruuden juuria elämäämme hankaloittamaan.
Kirjoitit mielestäni koko tekstin todella hyvin anteeksiantamisesta..
>>että meidän tulisi PYSTYÄ antamaan ja pyytämään anteeksi, silloin, kun siihen on aihetta.>> että se onkin vaikeata, että ihan oikeasti sydämessään on pahoillaan, koska muutenhan anteeksipyynnöllä eikä anteeksiannolla ole mitään virkaa. Ja siinä anteeksipyyntämisessä juuri se nöyrtyminen on minulle pahinta. Ei se, että olen väärässä, eikä sen myöntäminen, vaan se, että tavallaan anteeksipyynnössä heittäytyy sen toisen armoille ja paljastaa tunteensa..
Olenkin sitä mieltä, että anteeksiantava ja pyytävä mieli onkin Jumalan yksi lahjoista.
Oletkos muutes huomannut, että täällä on eräs ihminen joka ei suostu antamaan anteeksi.. ei ainakaan minulle vastaa :-( no aika parantaa haavat. Ja eipäs tässä mitään voi enää sen asian hyväksi tehdä...
Joten älkää lukeko viimeistä kappaletta..
ei kait anteeksiantamisasia ole mikään vahvuus koe? antaahan sitä anteeksi, niin kuin pitäkin, mutta ei kai sitä mitata millään vahvuusasteella? yhtä surkea ja avuton sitä on ennen ja jälkeen? rehellisesti sanottuna se unohtaminen on vaikeinta. se on varmaan prosessi sekin? jo se, että haluaa Jumalan edessäkin unohtaa, on askel eteenpäin unohtamisessa. joittenki asioitten kanssa voi mnennä elinikä, eikä unohdusta tule, mutta pyrkimys on; eikö se sitten riitä?
Itselläni on monia sellaisia asioita esim.menneisyydestä, jotka vieläkin muistan, mutta niitten muistaminen ei enää satuta.Luulen, että idea onkin se, että Jumala haluaa sitä anteeksipyytämistä sen pyytäjänkin takia, että myös tämän sielu rupeaa parantumaan. Ja tietenkin sen toisenkin sielu. Itse pyrin vielä sen takia käymään prosessin (jos sitä nyt niin voi sanoa) läpi, kun olen nähnyt mitä se purkautumaton kauna ja pahan muistelu saa aikaiseksi. Se saastuttaa ja katkeroittaa ihmisen. Missä on silloin elämän ilo ? Ei kukaan väitä, että se tapahtuukaan helpolla. Mutta sitä vapauttavampaa se on ja sitä enemmän sinä olet kasvanut ihmisenä, mitä syvemmin joudut sitä työstämään. Mutta onneksi meidän uskovien, ei tarvitse sitä tehdä yksin, vaan Pyhä Henki meissä auttaa meitä siinä.. tai ainakin minä uskon niin.
niin kiitos. olen samaa mieltä monessa kohdassa, mitä kirjoitit. ihmisen kasvusta anteeksiantamisen yhteydessä en kuitenkaan ole samaa mieltä. jos kannat 10kg säkkiä ja olet kuolemaisillasi, mitä sinä siitä kasvat? eräänä päivävä säkki kevenee, ja eräänä päivänä se on sitäkin keveämpi. askelhan siinä vaan on kevyempää? sen säkinkantamisen kärsimystä on ollut pakko viedä Jumalan eteen, että ylipäätään jaksaa elää. jotenkin vaan tökkää tuo "kasvu" sana. kun kitumalla ja kyynelillä saa mennä eteenpäin, en näe siinä mitään kasvamisen mainosarvoa, sen hitauden ja aikaa vievän "prosessin" takia. mutta jos ihminen huomaa, niin kuin olen vähän saanut huomata, että kaikki on Jumalan tekoa, eikä ihmisen, niin se voi olla sitten sitä kasvua, vaikka sanoisin silti, että se on sitä Jumalaan turvaamista. taidan olla vähän yksitoikkoinen tapaus:)
Entäs jos ajattelet näin. Kuljet polkua pitkin, kapeata sellaista. sinulla on se hiekkasäkki seläässä. Oksat raapivat säkkiä ja säkkiin tulee reikä. ja hiekat valuvat pikkuhiljaa säkistä pois. säkki tyhjenee ja kohta huomaat, että säkki onkin tyhjä ja kevyt. Jumala ja anteeksiantamisen prosessi ja sekä henkinen kasvu on noitten puitten oksia, jotka raapivat hiekkasäkkisi rikki. Pahat ajatukset, teot yms ovat sitä hiekkaa joka valuu säkistä ulos :-) Olet oikeassa siinä, että Jumalan eteen saamme jättää sen painavan hiekkasäkin ja se on meidän etuoikeutemme.
Haluaisin vielä lisätä, että anteeksiantaminen tapahtuu erilailla eri ihmisillä. Ja tunteitten käsittelykin on erilaista. Toiset puhuvat, toiset siivoavat, toiset mököttävät, toiset lenkkeilevät jne jne.
tajuan kyllä mitä puhut. niinkin on, että minun anteeksi pyyntöni ja se prosessi, mikä sitten seuraa, ei muutakaan sitä henkilöä, jolle annetaan anteeksi, hän pysyy samana, itsekeskeisenä tyrannina. Jumalan apua on, että saisi itse muuttua niin, ettei loukkaantuisi aina. ok, paksu nahka ei kasva kaikille kasvattamallakaan, eikä loukkaukset häviä siivoamalla tai lenkkeilyllä:) ihmiset ovat erilaisia.
kiitos vastauksista.
Jumalallehan on kaikki mahdollista,
työpaikan vaihto hankalan ihmisen
takiakin on mahdollista.
ei ole tarkoitus valitella.
myös valitella, eikä tuossa nyt minusta mitään hirmu valittelemista ollut :-) Itse koen, että on hyvä, että on edes tälläinen netti paikka jossa voi valitella ja purkaa sydäntään, keskustella. Kun täällä ei ihan heti ainakaan leimata ihmistä juuri nimettömyyden takia niin kuin esim.pienissä paikoissa helposti tapahtuu...
saitte toret:lta taas noottia, kun Kopuli "jutteli" torett:n kanssa ylempänä olevassa keskustelussa jonka otsikko oli sananlaskuja sanasta
Ja toret:t sanoi näin Kopulille:
>>tiesitkö, että monet kerrat olen jo lopettamassa vastailun teille, mutta on pakko korjata, niitä väänneltyjä totuuksia, joita kirjoitatte ymmärtämättömyydessä.....>> ei voi se toinen olla kukaan muu kuin sinä.. Taidatte olla aika piikkejä sen miehen lihassa :-( mutta eipäs ole teidän vika !
en tajunnutkaan, että meidän "keskusteluja" seurataan, niin tarkkaan..
ja tähän kun vielä lisätään rakkauden kaksoiskäskyllä:"Ei seitsemän vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän" niin haastetta riittää varmasti meillä kaikilla! Siunausta...