Omassa elämässä Jeesuksen kutsun kuulleena, siihen myöntävästi vastanneena sekä tästä kutsusta suurta kiitollisuutta tuntevana ajattelin, että voisinkin nyt verrata omia kokemuksiani ja ajatuksiani elämästäni ennen uskon tielle lähtemistäni ja kääntymiseni jälkeen.
Näkemysteni tarkoitus ei ole provosoida, enkä aio alkaa kiistelemään omista tuntemuksistani, mutta jos joku haluaa jotain kommentoida, niin katsotaan, josko saataisiin keskusteluakin aikaiseksi. Ehkä tämä voi olla myös ns. todistuspuheenvuoro.
Oma elämäni maailmassa ilman uskoa ja Jeesuksen johdatusta oli aika usein hallitsematonta, jopa kaoottista maallisiin haluihin pohjautuvien ihmisten välisten lainalaisuuksien heiteltävänä taistelemista. Näiden lainalaisuuksien takia elämäni muuttui usein eräänlaiseksi selviytymiskamppailuksi, jossa tärkeinä asioina näyttäytyivät mm. raha, kaikenlainen omistaminen, asioiden kokeminen, osaaminen ja hallitseminen. Tuntui siltä, että aikaa on vain rajallisesti, ja että tämän ajan kuluessa täytyy ehtiä tekemään kaikkea, mitä ns. maailma houkutteli tekemään. Erityisesti seksuaaliset kokemukset tuntuivat minulle tärkeiltä, ja niitä kadehdin muilta. Ajattelin, että kaikki tämä päättyisi kuolemaan kuitenkin, ja uskoin, että olisi surullista joskus katua jotain kokematta jäänyttä asiaa.
Tässä selviytymiskamppailussa maailma ohjasi minua näennäiseen kovuuteen ja vahvuuteen - ja kukapa olisi kaikkein kovin ja vahvin, ellei se, joka on kaikkein eniten elämässään kokenut ja rypenyt. Näin paholainen maailman ja oman syntisyyteni ohjaimissa minulle valehteli.
Olin siis pahasti juuttunut siihen syöksykierteeseen, missä koko maailma mielestäni on. Nimitän sitä syöksykierteeksi siksi, että kokemuksia ja tärkeinä pitämiäni asioita metsästäessäni olin täysin sokeutunut tekojeni ja valintojeni seurauksille. Monestikaan en edes tiennyt, mitä kaikkia seurauksia teoillani voisi olla, enkä tietäessäni välittänyt niistä. Tällaisessa elämäntyylissä yritin kovasti ponnistella ohjatakseni itse elämäni virtaa tiettyyn suuntaan ja rakentaakseni oman elämäni puitteet sellaisiksi kuin ne halusin. Näinhän meille uskotellaan, että elämässä tulee elää, näin toimiva ihminen on "menestyjä" ja "kova tyyppi".
Tuossa "kehittymisessäni" en saanut kokea todellista kasvua enkä aikuistumista. Sen sijaan kiinnitin kaiken huomioni omaan viihtymiseeni ja oman itseni miellyttämiseen. Pelkäsin kaikenlaista vastuuta, esim. ajatus omasta perheestä tuntui mahdottoman kaukaiselta - enhän minä edes halua mitään lapsia kasvattaa jos pystyisinkään, enkä oikeasti haluaisi uhrata itseltäni mitään jonkun toisen hyväksi. Vaikka uskoin, että kehityn ja kasvan, todellisuudessa elämäni kehitys oli pysähtynyt, ehkä taantumassakin.
Aiemmin vaadin aina todisteita Jumalasta ja Jeesuksesta. Ajattelin, etten voisi ikinä uskoa mihinkään, minkä olemassaoloa minulle ei erikseen todisteta, ja mitä en omin silmin näkisi. Kävipä sitten kuitenkin niin, että olin ilmeisesti tehnyt tarpeeksi pahaa, ja erään tähänastisen elämäni suurimman virheen johdosta aloin yhtäkkiä ymmärtämään valintojeni seurauksia myös muiden ihmisten ja koko maailmankin kannalta. Aloin näkemään yleisemminkin, mitä seurauksia erilaisilla ihmisten teoilla on. Minulle tuli suuri ahdistus ja paha olo - aloin ymmärtämään, mihin tilaan olin maailmaa palvoessani joutunut. Tästä tuntemuksesta käytetään tietääkseni nimitystä "synnintuntoon herääminen". Tämän kaiken kuohun keskellä muistan ensimmäisiä kertoja vain yhtäkkiä mielessäni huutaneeni: "Jeesus, auta. Jos muka olet olemassa, nyt auta minua, muuten en enää kestä."
Ensin paha oloni lisääntyi lisääntymistään - masennuin ja väsyin kaikkeen. Aloin katumaan elämääni, ja menneisyydestäni alkoi nousta mieleni asioita, joiden käsittely minulla oli vielä kesken. Samalla alkoi kuitenkin tapahtua muutakin - aloin mm. yhtäkkiä "törmäämään" erilaisissa tilanteissa yhä enemmän uskoa tunnustaviin ihmisiin monista erilaisista seurakunnista ja "lahkoista". Aloin keskustelemaan asioista heidän kanssaan, ja minulle alkoi kertyä tietoa Jeesuksesta ja siitä, mitä Hän on tehnyt. Jossain vaiheessa sitten tein jonkinlaisen tietoisen päätöksen lakata vaatimasta todisteita, ja siitä pitäen koen olleeni uskossa.
Muutuinko siis kertalaakista, sainko kaiken opin ja osaamisen yhdellä rysäyksellä, olenko nyt parempi ihminen? Teenkö nyt pelkästään oikeita tekoja?
En.
Ilmeisesti suurimpia muutoksia oli se, että edes _ymmärrän_ tehneeni ja edelleenkin tekeväni joitakin asioita väärin, ja ymmärrän, että tarvitsen kipeästi anteeksiantoa näistä synneistäni. Vaikka olenkin luopunut joistakin pahimmista teoistani, tiedän, että parastani yrittäessänikin sorrun yhtenään tekemään enemmän tai vähemmän pahaa; synti on läpäissyt ihan kaiken minussa. Tiedän kuitenkin myös, että tämä tosiasia ei anna minulle lupaa jättää yrittämättä toimia niin kuin raamattu neuvoo toimimaan.
Jumalan hengessä elämistä kuvailisin siten, että voin nyt nähdä ja ymmärtää muun maailman kaoottisuuden ympärilläni, mutta omaan sieluuni saan yhä syvempää rauhaa. Saan parhaita mahdollisia elämänohjeita raamatusta, monia tilaisuuksia oppia sisäistämään niitä ja saan kertoa kokemuksistani ja Jeesuksesta muille. Uskon, että vasta nyt minussa tapahtuu todellista kasvamista ja aikuistumista omasta yksilöllisestä kasvunopeudestani riippuen. Vaikka olen yhä maailmassa, en enää elä niin paljon maailmasta, vaan minut on vapautettu irti maailman syöksykierteestä. En enää tarvitse maailmasta niitä asioita, mitä ennen tarvitsin löytääkseni sitä näennäistä "vahvuutta", mitä uskoin kokemusteni kautta oppivani. Asenteeni elämää kohtaan on muuttumassa virran mukana matkaamiseksi ja maisemista nauttimiseksi.
En ole täydellinen, enkä tässä maailmassa voi koskaan tulla täydelliseksi, mutta parhaani yrittäminen yhdessä Jeesukseen uskomisen kanssa riittää. Jeesus hoitaa loput puolustamalla minua elämäni päätteeksi seuraavalla viimeisellä tuomiolla. Sillä tuomiolla minun tekojani ei enää mitata, koska Jeesus on lunastanut minut vapaaksi.
Elämäni jatkuu tästä maailmasta kuolemiseni jälkeen ikuisuudessa, ja aikani ja kokemukseni tässä maailmassa ovatkin vain alkusoittoa sille iankaikkisuudelle, mihin Jeesus on minut lunastanut.
Pikkuhiljaa alan näkemään ja ymmärtämään, mitä on Jumalan armo ja rakkaus. Jumala ON rakkaus, ja Hän rakastaa meitä kaikkia. Sinäkin saat anteeksi, kunhan vain haluat! Kysymys kuuluu: HALUATKO sinä saada anteeksi – haluatko sinä uskoa, että Jeesus on lunastanut myös sinut? Jos haluat, käännä katseesi ja halusi pois sinun syntisyytesi hyviksi ja kallisarvoisiksi valehtelemista houkutuksista, ja ota Jeesus vastaan pelastajanasi.
Näkemysteni tarkoitus ei ole provosoida, enkä aio alkaa kiistelemään omista tuntemuksistani, mutta jos joku haluaa jotain kommentoida, niin katsotaan, josko saataisiin keskusteluakin aikaiseksi. Ehkä tämä voi olla myös ns. todistuspuheenvuoro.
Oma elämäni maailmassa ilman uskoa ja Jeesuksen johdatusta oli aika usein hallitsematonta, jopa kaoottista maallisiin haluihin pohjautuvien ihmisten välisten lainalaisuuksien heiteltävänä taistelemista. Näiden lainalaisuuksien takia elämäni muuttui usein eräänlaiseksi selviytymiskamppailuksi, jossa tärkeinä asioina näyttäytyivät mm. raha, kaikenlainen omistaminen, asioiden kokeminen, osaaminen ja hallitseminen. Tuntui siltä, että aikaa on vain rajallisesti, ja että tämän ajan kuluessa täytyy ehtiä tekemään kaikkea, mitä ns. maailma houkutteli tekemään. Erityisesti seksuaaliset kokemukset tuntuivat minulle tärkeiltä, ja niitä kadehdin muilta. Ajattelin, että kaikki tämä päättyisi kuolemaan kuitenkin, ja uskoin, että olisi surullista joskus katua jotain kokematta jäänyttä asiaa.
Tässä selviytymiskamppailussa maailma ohjasi minua näennäiseen kovuuteen ja vahvuuteen - ja kukapa olisi kaikkein kovin ja vahvin, ellei se, joka on kaikkein eniten elämässään kokenut ja rypenyt. Näin paholainen maailman ja oman syntisyyteni ohjaimissa minulle valehteli.
Olin siis pahasti juuttunut siihen syöksykierteeseen, missä koko maailma mielestäni on. Nimitän sitä syöksykierteeksi siksi, että kokemuksia ja tärkeinä pitämiäni asioita metsästäessäni olin täysin sokeutunut tekojeni ja valintojeni seurauksille. Monestikaan en edes tiennyt, mitä kaikkia seurauksia teoillani voisi olla, enkä tietäessäni välittänyt niistä. Tällaisessa elämäntyylissä yritin kovasti ponnistella ohjatakseni itse elämäni virtaa tiettyyn suuntaan ja rakentaakseni oman elämäni puitteet sellaisiksi kuin ne halusin. Näinhän meille uskotellaan, että elämässä tulee elää, näin toimiva ihminen on "menestyjä" ja "kova tyyppi".
Tuossa "kehittymisessäni" en saanut kokea todellista kasvua enkä aikuistumista. Sen sijaan kiinnitin kaiken huomioni omaan viihtymiseeni ja oman itseni miellyttämiseen. Pelkäsin kaikenlaista vastuuta, esim. ajatus omasta perheestä tuntui mahdottoman kaukaiselta - enhän minä edes halua mitään lapsia kasvattaa jos pystyisinkään, enkä oikeasti haluaisi uhrata itseltäni mitään jonkun toisen hyväksi. Vaikka uskoin, että kehityn ja kasvan, todellisuudessa elämäni kehitys oli pysähtynyt, ehkä taantumassakin.
Aiemmin vaadin aina todisteita Jumalasta ja Jeesuksesta. Ajattelin, etten voisi ikinä uskoa mihinkään, minkä olemassaoloa minulle ei erikseen todisteta, ja mitä en omin silmin näkisi. Kävipä sitten kuitenkin niin, että olin ilmeisesti tehnyt tarpeeksi pahaa, ja erään tähänastisen elämäni suurimman virheen johdosta aloin yhtäkkiä ymmärtämään valintojeni seurauksia myös muiden ihmisten ja koko maailmankin kannalta. Aloin näkemään yleisemminkin, mitä seurauksia erilaisilla ihmisten teoilla on. Minulle tuli suuri ahdistus ja paha olo - aloin ymmärtämään, mihin tilaan olin maailmaa palvoessani joutunut. Tästä tuntemuksesta käytetään tietääkseni nimitystä "synnintuntoon herääminen". Tämän kaiken kuohun keskellä muistan ensimmäisiä kertoja vain yhtäkkiä mielessäni huutaneeni: "Jeesus, auta. Jos muka olet olemassa, nyt auta minua, muuten en enää kestä."
Ensin paha oloni lisääntyi lisääntymistään - masennuin ja väsyin kaikkeen. Aloin katumaan elämääni, ja menneisyydestäni alkoi nousta mieleni asioita, joiden käsittely minulla oli vielä kesken. Samalla alkoi kuitenkin tapahtua muutakin - aloin mm. yhtäkkiä "törmäämään" erilaisissa tilanteissa yhä enemmän uskoa tunnustaviin ihmisiin monista erilaisista seurakunnista ja "lahkoista". Aloin keskustelemaan asioista heidän kanssaan, ja minulle alkoi kertyä tietoa Jeesuksesta ja siitä, mitä Hän on tehnyt. Jossain vaiheessa sitten tein jonkinlaisen tietoisen päätöksen lakata vaatimasta todisteita, ja siitä pitäen koen olleeni uskossa.
Muutuinko siis kertalaakista, sainko kaiken opin ja osaamisen yhdellä rysäyksellä, olenko nyt parempi ihminen? Teenkö nyt pelkästään oikeita tekoja?
En.
Ilmeisesti suurimpia muutoksia oli se, että edes _ymmärrän_ tehneeni ja edelleenkin tekeväni joitakin asioita väärin, ja ymmärrän, että tarvitsen kipeästi anteeksiantoa näistä synneistäni. Vaikka olenkin luopunut joistakin pahimmista teoistani, tiedän, että parastani yrittäessänikin sorrun yhtenään tekemään enemmän tai vähemmän pahaa; synti on läpäissyt ihan kaiken minussa. Tiedän kuitenkin myös, että tämä tosiasia ei anna minulle lupaa jättää yrittämättä toimia niin kuin raamattu neuvoo toimimaan.
Jumalan hengessä elämistä kuvailisin siten, että voin nyt nähdä ja ymmärtää muun maailman kaoottisuuden ympärilläni, mutta omaan sieluuni saan yhä syvempää rauhaa. Saan parhaita mahdollisia elämänohjeita raamatusta, monia tilaisuuksia oppia sisäistämään niitä ja saan kertoa kokemuksistani ja Jeesuksesta muille. Uskon, että vasta nyt minussa tapahtuu todellista kasvamista ja aikuistumista omasta yksilöllisestä kasvunopeudestani riippuen. Vaikka olen yhä maailmassa, en enää elä niin paljon maailmasta, vaan minut on vapautettu irti maailman syöksykierteestä. En enää tarvitse maailmasta niitä asioita, mitä ennen tarvitsin löytääkseni sitä näennäistä "vahvuutta", mitä uskoin kokemusteni kautta oppivani. Asenteeni elämää kohtaan on muuttumassa virran mukana matkaamiseksi ja maisemista nauttimiseksi.
En ole täydellinen, enkä tässä maailmassa voi koskaan tulla täydelliseksi, mutta parhaani yrittäminen yhdessä Jeesukseen uskomisen kanssa riittää. Jeesus hoitaa loput puolustamalla minua elämäni päätteeksi seuraavalla viimeisellä tuomiolla. Sillä tuomiolla minun tekojani ei enää mitata, koska Jeesus on lunastanut minut vapaaksi.
Elämäni jatkuu tästä maailmasta kuolemiseni jälkeen ikuisuudessa, ja aikani ja kokemukseni tässä maailmassa ovatkin vain alkusoittoa sille iankaikkisuudelle, mihin Jeesus on minut lunastanut.
Pikkuhiljaa alan näkemään ja ymmärtämään, mitä on Jumalan armo ja rakkaus. Jumala ON rakkaus, ja Hän rakastaa meitä kaikkia. Sinäkin saat anteeksi, kunhan vain haluat! Kysymys kuuluu: HALUATKO sinä saada anteeksi – haluatko sinä uskoa, että Jeesus on lunastanut myös sinut? Jos haluat, käännä katseesi ja halusi pois sinun syntisyytesi hyviksi ja kallisarvoisiksi valehtelemista houkutuksista, ja ota Jeesus vastaan pelastajanasi.
Vastaukset 1
Vanhimmat
====Aiemmin vaadin aina todisteita Jumalasta ja Jeesuksesta. Ajattelin, etten voisi ikinä uskoa mihinkään, minkä olemassaoloa minulle ei erikseen todisteta, ja mitä en omin silmin näkisi.=====
Ja nyt ,kun silmäsi ovat raottuneet hiukan, huomaat että todistus Jumalasta on aina ollut sinussa itsessäsi.
Aikaisemmin se vain todisti, että Jumalan valtakuntaa puuttui sinusta.
Mutta luvallasi olet saanut siitä otteen.Todistus sisälläsi kasvaa Jeesuksen tuntemisen määrän mukaan.
===Kävipä sitten kuitenkin niin, että olin ilmeisesti tehnyt tarpeeksi pahaa, ja erään tähänastisen elämäni suurimman virheen johdosta aloin yhtäkkiä ymmärtämään valintojeni seurauksia myös muiden ihmisten ja koko maailmankin kannalta.
Me irtaannumme uskon kautta tästä maailmasta.
Vain siten näemme ympärillämme muutakin kuin mitä meiltä itseltämme puuttuu.
Ero tämän maailman ja uuden, uskon kautta näkyvän maailman välillä kasvaa sinun "kasvamisesi Kristukseen" mukaisesti.
Meissä on uskon vaikutus ja anteeksianto päivitettynä joka hetki omassa itsessämme.
Siitä meillä on jaettavaa toinen toisillemme yhteiseksi veljelliseksi uskon kasvuksi.Me tiedämme rakastavamme Vapahtajaamme ja Hän antaa rakkautensa mukaista kasvua meille meidän rikkaudeksemme.