Nythän on siis niin että useimmat ihmiset pystyvät näkemään Jumalan tai Jumaluuden (tai mitä nyt milloinkin) jossakin lempparigurussaan tai vaikka pirun korkeassa vuoressa, mutta ei sitten niin millään lajikumppanissaan.
Riittää näitä varoittelijoita jotka haukkuvat k-uskon hylkääviä siitä että nämä ovat ylpeitä ja kuvittelevat itse olevansa jumalia. Heiltä unohtuu se toinen puoli asiasta että siinä missä sisäiseen jumaluuteen uskova voi jumaloida itseään, voi hän jumaloida muitakin tietäen että samat ainekset löytyvät kaikista olennoista.
Nyt en puhu mistään muiden olentojen edessä nöyränä konttailemisesta, vaan siitä että löytää täydellisen rauhan, tasapainon ja tasavertaisuuden edes teorian tasolla suhteessa muihin hengittäväisiin. New Age -puolella toki hieman tuppaa tulemaan lähes yrjönmaku suuhun kun imelänkoreasti intoudutaan hymistelemään siitä että kuinka henkisesti kehittynyt ja viisas se lähimmässä katuojassa makaava humalainen ihmisen irvikuva voikaan olla. Hölmöhän se on joka hyväksyy aivan kaiken lähimmäisiltään siinä nimessä että kaikessa on jumaluus!
Mutta vaikka ei hyväksykään ihmisten tekoja, heidän sanomisiaan eikä about oikein paljon yhtään mitään (heh heh) heidän taholtaan, niin silti voi kokea sisällään sisaruussuhteensa heidän kaikkien kanssa, ja siihen vielä muut ötökät päälle...
Kivi-, kasvi- ja eläinkunnalta sitä on helppo hyväksyä kaikenlaista, koska eivät ne tiedä mitä ne tekevät. Ihmisiin pettyy loppumattomiin, koska heiltä odottaa jotain järjellistä ja myötätuntoista käytöstä. Sitä ei tipu. Jos odottaa järkeä ja myötätuntoa, pitää itse tulla Järjeksi ja Myötätunnoksi...!
Riittää näitä varoittelijoita jotka haukkuvat k-uskon hylkääviä siitä että nämä ovat ylpeitä ja kuvittelevat itse olevansa jumalia. Heiltä unohtuu se toinen puoli asiasta että siinä missä sisäiseen jumaluuteen uskova voi jumaloida itseään, voi hän jumaloida muitakin tietäen että samat ainekset löytyvät kaikista olennoista.
Nyt en puhu mistään muiden olentojen edessä nöyränä konttailemisesta, vaan siitä että löytää täydellisen rauhan, tasapainon ja tasavertaisuuden edes teorian tasolla suhteessa muihin hengittäväisiin. New Age -puolella toki hieman tuppaa tulemaan lähes yrjönmaku suuhun kun imelänkoreasti intoudutaan hymistelemään siitä että kuinka henkisesti kehittynyt ja viisas se lähimmässä katuojassa makaava humalainen ihmisen irvikuva voikaan olla. Hölmöhän se on joka hyväksyy aivan kaiken lähimmäisiltään siinä nimessä että kaikessa on jumaluus!
Mutta vaikka ei hyväksykään ihmisten tekoja, heidän sanomisiaan eikä about oikein paljon yhtään mitään (heh heh) heidän taholtaan, niin silti voi kokea sisällään sisaruussuhteensa heidän kaikkien kanssa, ja siihen vielä muut ötökät päälle...
Kivi-, kasvi- ja eläinkunnalta sitä on helppo hyväksyä kaikenlaista, koska eivät ne tiedä mitä ne tekevät. Ihmisiin pettyy loppumattomiin, koska heiltä odottaa jotain järjellistä ja myötätuntoista käytöstä. Sitä ei tipu. Jos odottaa järkeä ja myötätuntoa, pitää itse tulla Järjeksi ja Myötätunnoksi...!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Em. seikkoja opiskellessaan sitä näkee elämässään kaikenlaisia vaiheita. Otetaan nyt vaikka nämä surullisenkuuluisat homot vaikkapa esimerkiksi, koska minulle juolahti taas yksi jännä seikka mieleen heidän tiimoiltaan:
http://tori.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000007&conference=4500000000001219&posting=22000000010883489
...otsikot kun helposti tökkäävät silmääni.
No niin. Ensin olet ihminen jolla ei ole oikein minkäänlaisia fiilareita homoista. Sitten jostain opit että on oikein vihata heitä, koska he ovat oivallinen kohde projisointiin. He eivät ole kuten me. Näinhän se aina menee! Aina pitää olla joku ulkopuolinen...
Seuraavassa vaiheessa sinulle syntyy homo lapsi. Hylkäät hänet, vihaat häntä. Seuraava askel on se että oivallat että voit pitää hänet, mutta rakkautesi on ehdollista. Vaadit lastasi hylkäämän homouden.
Sitten oivallatkin että heureka, koska minä olen niin helvetin hyvä ihminen ja oikeassa uskossa, niin minäpä sääliväisesti rakastan tätä lastani huolimatta siitä että hän on homo. Enkös olekin suuri ja hieno ihminen.
Mutta entäpä jos menisimme vielä tästä vähän eteenpäin?
Entäpä jos tajuaisimme että lapsemme tai kenen tahansa homous EI KOSKETA MEITÄ ITSEÄMME MILLÄÄN TAVALLA? Hänellä on hänen tiensä ja minulla omani. Tässä vaiheessa olisi naurettavaa ylimairea ilme pärställään hehkutella sillä kuinka "hyväksyy" lapsensa homouden.
Aivan yhtä hyvin voisi kehuskella sillä että hyväksyy lapsensa blondiuden vaikka itse syntyikin tummatukkaisena!
Ymmärrättekö?
(Ja tämä ei nyt koske yksinomaan k-uskoa, sillä ainakin islamissa homous on tyystin tabu, eikä siihen välttämättä monessa muussakaan uskonnossa suhtauduta tai ole suhtauduttu luontevasti.)
>> Ihmisiin pettyy loppumattomiin, koska heiltä odottaa jotain järjellistä ja myötätuntoista käytöstä. Sitä ei tipu. Jos odottaa järkeä ja myötätuntoa, pitää itse tulla Järjeksi ja Myötätunnoksi...!
Itse sitä istuu haisevassa paskakaivossa, katselee kun likavedet valuvat ylle... Loppujen lopuksi sitä kai pitää kasata paskaa pinoon niin että sontaportaita pitkin sitten kiipeää sieltä kaivostansa ihmisten ilmoille.
Ja se päivä on ruma ja haiseva kun sieltä esiin tullaan. Voi vain toivoa sadetta...
>> Loppujen lopuksi sitä kai pitää kasata paskaa pinoon niin että sontaportaita pitkin sitten kiipeää sieltä kaivostansa ihmisten ilmoille.
Viimeistään siinä vaiheessa sinun jo pitäisi herätä tajuamaan ettet pelkästään sinä, vaan kaikki ihmiset pohjimmiltaan OVAT: tomua, paskaa, atomeita ja tyhjää tuulen tuiverrusta...
Selvennys.
En tarkoittanut äskeistä oikeasti, jos joku on siellä ymmällä. Se oli vitsi; sarkasmia.
Luulenpa jo tähän ikään mennessä että toisten ihmisten paskuuksille ei paljon mitään mahda vaikka suu vaahdossa valittaisi... Tämä voi kuulostaa sinusta ehkä ärsyttävältä, mutta eräänlainen JUMALAINEN VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS muita kohtaan saattaa olla paras mahdollinen menettelytapa.
En häiriinny sitä että naapurin tontilla räksyttää hurtta. Miksi häiriintyisin siitä että siellä naapurin tontilla räksyttää ihminen?
No siksipä tietysti että olen pelkuri ja uskon että jompikumpi niistä tulee ja puree persieseen!
Mutta kuka todella mahtaa MINULLE jotain, minun hengelleni? Jos en anna hänen mahtaa. Jos en ota hänen taakkaansa ylleni, jos en anna hänen raivonsa, pelkonsa, vihansa osua ja upota?
Tai annan ja annan sen myöskin mennä. Taivun, vaan en taitu.
>> JUMALAINEN VÄLINPITÄMÄTTÖMYYS muita kohtaan saattaa olla paras mahdollinen menettelytapa.
Q.
Eläydyn ruikuttamiseeni ja angstiini täysillä, mutta usein minulla on s ekaksinainen tunne että en koskaan ole aivan tosissani.
Tässä, siitä on aikaa, olin olevinani tosi raivoissani sahaja joogeille parilla, koska moderaattorit poistivat meidän viestejä ihan kohtuuttomasti, ja nähdäkseni aiheetta; henkilökohtaisista pelon, koston ym. syistä. Sitten raivosin muutaman päivän, ja kerroin mikä sahaja joogeissa mättää.
Yksi s.joogi hämmästyi raivoani ja sanoi Shri Kalkille että kylläpä Sahis on kerrassaan nyrviintynyt.
Shri Kalki vastasi että Sahis vaan leikkii ja näyttelee; ei se oikeasti ole mitään.
Niin ajattelen "tunteistani". Ne on höyryä tulivuoren kraaterin yllä, ja savu näkyy ehkä kauas, mutta sisältä se savu ei kosketa, enkä köhi/yski. Miten se voisi? Virtaus on alhaalta ylös, ei toisinpäin.
...on hieno asia kun se kohdalle kolahtaapi. Kunhan ei nyt sitten sen varjolla rökitä lajikumppaneitaan, että kun minä nyt en oikeasti ole vihainen, niin eihän se mitään tee jos nyt leikkaan sinulta hieman pään irti...
(Joku jossain sanoi minua jumalattomaksi ja mikäs ihme tuo. Esimerkeissäni hurme huppelehtii ja yleisö yrjöää.)
Itse opin piirun verran etääntymistä ainakin viimeistään kevättalvella B:n/Vanhan kehnon kanssa jotain lätistessäni. En enää muista mistä siinä nyt taas puhistiin, mutta minulle tuli omituinen keveyden ja etääntymisen tunne ja sain aimo annoksen sitä puolta itsestäni esiin mikä niin kovin helposti lipsuu pinnan alle: positiivinen välinpitämättömyys. Sellainen hiuliheihuoltanytei.
Olen kyllä toisinaan muistellut miten kurjan ja kolkon sosiaalisen hylkiön nuoruuteni päälle hankin asialliset mustat kuteet ja astuin bussiin löytääkseni itseni mattoon kompastuneena pärstältäni lattialta, kaikkien minua inhonneiden "koulukavereiden" nauraessa täyttä kurkkua. Muistan sen miten tilanne oli niin kertakaikkiaan absurdi että sisälläni minäkin nauroin. Jos olisin nauranut ääneen, olisivat varmaan pelänneet minua. Se tietty jatkumo joka olin ollut ja joka tunnettiin nimellä Se ja Se olisi katkennut siihen paikkaan ja kukaan ei olisi enää tiennyt mitä ajatella minusta.
Tuollaisia tilanteita pitää käyttää salamannopeasti hyväkseen. Mutta eivät ne enää siinä vaiheessa ole avuksi kun niitä muistelee, todistellen siitä että kuinka JOSKUS oli hetken verran etääntynyt ja irrallinen. Jos ei uusia irtautumisen hetkiä tule, silloin alkaa taas vanha pönötys ja persoonallaan tärkeily. Silloin samaistuu kehoonsa tai ajatuksiinsa tai tunteisiinsa.
Niinhän kaikki tekevät, mutta onko pakko? Se seikka olisi syytä kyseenalaistaa siinä vaiheessa kun tappelee lähimmäistensä kanssa ja inisee että "toi aloitti, en mä muuten".
Onpas pirun viisas olo tänään. :)
Arvoisa Q
Taisit olla ed. elämässäsi homouden kiivas vastustaja, kun palaat tähän asiaan niin mielelläsi. Nyt sitten koetat hyväksyä asian ja ponnistelet kovasti mielessäsi tämän asian eteen. Taidat jo valmistella syntymistäsi seuraavaan inkarnaatioosi homoseksuaaliksi. No joo...xP
Minähän siis uskon olevani ihan oikeasti Jumala(okeihei!) ja tosiaankin näen jumaluuden kaikissa muissakin ihmisissä. Toisissa jumaluus vain uinuu. Lähimpänä jumaluuttaan ovat eritavalla luovat ihmiset. Luovuus opettaa ihmiselle asioita joita ei muuten voi oppia.Sinä olet reinkarnaatio-uskoja kuten minäkin. Reinkarnaatiossahan voisi sanoa, että päämääränä on tulla Jumalaksi: Oppia kaikki mitä Jumalakin tietää. Taitaa tulla kyllä tuo humalainen katuojassa-esimerkki mieleesi jostain aiemmin käymästämme keskustelusta. xP
Vanhat sielut yleensä välttävät *karkeat* ihmiskohtalot, sillä ne kuuluvat sielun nuoruuteen. Mitä materiaalisempi kokemus sitä nuorempana sieluna se koetaan. Toisin sanoen nuoremmat sielut pätkivät niillä kirveillään toisiaan kun vanhemmat sielut pähkäilevät enemmän henkistä laatua olevien ongelmien parissa. Tämä on kuitenkin silkkaa yleistämistä: Vanha sielu voi joutua murhan kohteeksi siinä missä kuka tahansa muukin. Jeesus oli vanha sielu ja kuinkas siinä kävikään? No, Jeesus oli *karmanmestari*, joka tarkoittaa sitä, että hän valitsi ihmiskunnan *ylenmääräisen* karman poistamisen, joka tapahtui hyvinkin dramaattisella tavalla kuten kaikki tietävät.
En tiedä pidätkö minua nyy eitzerinä vai minä, voin mainita etten ole koskaan käynyt millään hengen- ja tiedon messuilla vai mitä niitä onkaan? En ole ollut missään tekemisissä koko porukan kanssa. Minusta he ovat heppoista väkeä, pelkkiä poppareita joiden rinnalla minä olen hevari(oma kehu haisee, mutta haiskoon!). Moni läksy opitaan kovan koulun kautta, eikä millään kristalleilla pelleilemisellä. Arvoton hiili muodostuu vuosimiljoonien kuluessa kovassa paineessa lopulta kirkkaaksi timantiksi. Tällaisia nyy eitzereitä on ollut aina ihmiskunnan historiassa alkemisteineen, noitineen sun muineen: Ei siis mitään uutta auringon alla.
Tuosta myötätunnosta. Kannattaa tosiaankin aloittaa itsestään. Sulla ja Sahiksella tuntuu olevan yhteistä tämä ihmisten puolelta tullut henkinen saaste. Sahiksen kanssa olen miettinyt miksi minuun ei ole kehittynyt kuten Sahiksen tapauksessa ihmisvihaa tai ihmispelkoa kuten sinun tapauksessasi. Olen aika paljon samantyyppinen persoona kuin te kaksi ja samanlaisia negatiivisia kokemuksiakin minulla on. Oli minullakin nuorena miehenä kahvikuppineuroosia eli sosiaalisentilanteen pelkoa, lisäksi pelkäsin katsoa ihmisiä silmiin. Oli minussa varmaan myös ihmisvihaakin. Kuitenkin tunsin ja tunnen yhä, että minussa on rakkautta jollain kummalla tavalla enemmän kuin keskivertoihmisessä. Oikeastaan koko helvettini alkoi kun menin rakastumaan epätoivoisesti. Joskus kuulen kaiun menneestä elämästäni jossa ihmiset toteavat: "Hän lankesi aina naiseen ja se koitui hänen tuhokseen". En ole koskaan menettänyt uskoani ihmiseen. Yksinkertaisesti siksi, koska uskon reinkarnaatioon: Se lopulta johtaa jokaisen ihmissielun perille pääsemiseen itseoivalluksen tien kautta. Sahikselle olen todennut, että vanha sielu tunnistaa itsensä nuoremmissa sieluissa: Ihan samanlainen höyrypää olin minäkin aikoinani, heh. Lisäksi olen todennut, että on vaikeaa vihata ihmistä jolla on samat koettelemukset vielä edessäpäin kuin mitä on itse jo tullut koettua.
Välillä kyllä tuntuu, että olette Sahiksen kanssa törmänneet ihan vääriin ihmisiin elämässänne. Itse kun mietin vähän elämääni niin minulla on ollut yleensä yksi hyvä ystävä aina kerrallaan. Kaikista heistä minulla on rakkaat muistot. En ole etsinyt mitään suuria persoonallisuuksia mutta on heitäkin muutama vastaan tullut. Minulla on myös harrastus, jonka kautta olen tutustunut mukaviin persooniin, joista eräät ovat mielestäni selvästi vanhempia sieluja. En pidä mistään hyvä veli-järjestelmistä ja kuppikunnista sunmuista joita väkisinkin syntyy kun ihmiset ovat keskenään toistensa kanssa tekemisissä. Minusta on vain mukavaa olla vaikkapa ennen treenejä tupakalla kadulla opettajani kanssa ja turista niitä näitä tai mennä oluelle treenin jälkeen. Harmittaa vähän kun tämä pieni mukavuus on vähentynyt lähes olemattomiin niistä ajoista kun lajin harrastamiseni alkoi. Tuolloiset opettajani ovat kadonneet kauas maailman tuuliin, pois Suomesta.
No, kaikenlaista tässä taas tuli kirjoteltua...
(Äh kun en keksi aina otsikoita.)
Niin, minullahan on toki sellainen fiilinki tuolta toiseksiedellisestä elämästä että naisena koin kaiken mahdollisen skeidan mitä seksuaalisella saralla voi kokea (hyväksikäyttö, pahoinpitely, prostituutio) ja siihen kietoutuu yhtenä säikeenä vielä kokemus siitä että saattoi joku nainenkin minuun rakastua. Siinä vaiheessa elämääni olin jo niin ventti että minua vain tympäisi että "eivätkö naisetkaan Kali soikoon anna minun olla rauhassa!"
Mahdoin varmaan olla tosi hyvännäköinen, hm...
No enivei. Tässä nykyisessä elämässäni minulla on ollut mahdollisuus tuntea pari homoseksuaalia tosi läheltä itseäni (ei heistä sen enempää tässä kun teen oikeastaan vähän väärin aina kun alan levitellä MUIDEN elämiä levälleen pitkin foorumeita), ja lisäksi oli sitten se epämääräinen kokemus että joku uskovainen työkaverini äityi lähentelemään (nainen siis). Tämä kaikki on jotenkin liittynyt siihen em. elämän tympiintymisen tunteeseen. Vihaan asti en silloin päässyt, ahdistumiseen vain. Olen joutunut ahdistumaan syystä ja toisestakin sen vuoksi että on olemassa "homoja" ja siitä minulle on sitten pikkuhiljaa kirkastunut tuo että PIRUAKOS SE MINULLE KUULUU... Ihmisten seksuaalisuuden ilmenemismuodot (kun kyse on aikuisista ihmisistä) ovat minulle heidän jokaisen oma juttunsa.
Koska minulla kumminkin on pientä revanssihenkeä tuonne uskisten suuntaan, tykkään aina välillä vähän kiusoitella (tuomita???) heitä siitä että heille se homous on niin arka ja vaikea asia... Olen nimittäin välillä aika pirullinen ihminen, ehe ehe.
Ei mutta oikeasti, minulla on jonkinlainen lievä missio sen suhteen että antakaa ihmiset toistenne olla rauhassa ja ihan vapaasti oma itsensä! Homo se on vaan pikkasen homompi, ei siinä sen kummempaa. :)
No se siitä aiheesta. Jos ei kirjoitelmiani TÄLLÄ KERTAA poisteta, ehkäpä aihe alkaa olla loppuun ammennettu...
Juu, kaikenlaista väkeä on tullut nähtyä, eikä välttämättä aina sieltä kivoimmasta päästä. Koska sosiaaliset kontaktini eivät ole olleet järin lukuisia, tottakai ne irvokkaammat kohtaamiset korostuvat elämässäni liikaa. Ja vielä kun vähän ryöppyää tuolta menneestä sitä mahdottomampaa matskua, niin ei kun ihmispelko pahenee vaan. En kai pääse siitä kuin teoreettisesti ja filosofisesti myöntämällä että kaikki me ihmiset olemme yhtä ja samaa. Meissä jokaisessa asuu enkeli ja peto, ja jos se nyt joskus on tullut niitä torahampaita katseltua enemmän kuin siipiä, niin ei siitä ikuisesti voi ihmiskunnalle vihainen olla. Samallahan tuomitsee itsensäkin!
New Agereita olen itse jonkin verran tavannut tuossa nuorempana (olen hypännyt luennoilla), ja kaippa sellaiseksi voisi joku minuakin jossain mielessä kutsua. Mutta minäkin KUVITTELEN kovasti olevani hevimpi, totisempi, HooCeempi ja vaikka mitä... Vaikka en minä nyt ole oikein paljon yhtään mitään ja sen kun oppisin hyvässä mielessä tajuamaan ja hyväksymään, niin penteles että olisi elo auvoista.
Arvoisa Q
Hyvännäkösyyshän on kuulemma kirous. Parempi olla vaan tällänen rumilus. :P
Homot siellä ja homot täällä. Minulla ei olis mitään sitä vastaan vaikka useampikin mies olis puppelipoika, riittäs mullekkin sitten enemmän naisia. Lebsoja ei sit kyllä sais olla, HEH :)
Mua itseäni ei tosiaankaan vois vähempää häiritä se mitä aikuiset ihmiset keskenänsä häärää. Onhan näitä kannibaalihomojakin tai jotain ihan ihmeporukkaa, että oikein pitää dokkari telkkuun väsätä aiheesta. Tuossa kun vähän taas aattelen asiaa tän iänikuisen reinkarnaatio-oppini kautta, niin homo voi aivan hyvin olla vanhakin sielu. Tää sukupuolijakohan miehiin ja naisiin on vanhemmilla sieluilla häilyvä: Sielulla kun ei ole sukupuolta.
Tuo on hyvä tuo ilkeytes, jep! Itekkin tykkään välillä piruilla joillekkin uskiksille jotka on, anteeksi nyt vain, mielestäni vähän sekasin. Mut ne on nuoria sieluja kaikki tyynni ja nuorilta sieluilta ei voi muuta odottaakkaan. Taidan muuten olla sielunikärasisti, uskon kuitenkin siihen, että kun reinkarnaatio-oppi nostetaan sille kuuluvalle paikalle ihmiskunnan tietoisuuteen niin kaikki muuttuu ja maailma pelastuu!. Se on mukavaa sitten *tuomita* kaikki hölmöilevät ihmiset keskenkasvuisiksi sieluiksi joilta ei voi paljon muuta odottaa kuin hölmöilyä. Eräänlainenhan *kastijärjestelmähän* siitä syntyy mutta oikeudenmukainen sellainen koska se perustuu totuuteen.
Tuossa Sahis kirjotteli siitä kun guru oli vaan todennut joillekkin huolestuneille sahaja-Yogeille, ettei se Sahis oikeesti ole mitään, kunhan vaan leikkii ja pelleilee. Itsekkin olen juuri tuollainen. Leikin vaan kaikkien kanssa. Leikkiminenhän on todella jumalallinen juttu. Itse uskon Jumalankin kokoajan leikkivän maailmankaikkeudensa kanssa.
Itseään ei pidä ottaa vakavasti. Itse elän vaan päivä kerrallaan ja seuraan huvittuneesti kun ihmiset niin kovasti koettaa olla vakavissaan vaikka mitä. Sahiksellekkin totesin jossain, että ihminen ei oikeasti ole muiden ihmisten joukossa kuin yksi muista ja loppu geimeissä ihan samanlainen kuin muutkin . Itse ainakin tunnen olevani vähän kaikkea ja samalla sitten en mitään.
Minäkin koen että tavallaan olen vähän kaikkea ja en kumminkaan yhtään mitään. Liian paljon on mielestäni korostettu sitä että on olemassa jonkinlainen loppu ja tät's it. Entäpä jos ei olekaan... Valaistumisenkin jälkeen vaikka mitä...
Yritän kovasti tässä elämässäni kitkeä itsestäni pois harhoja siitä että on olemassa joku helvetin Oikea Jokin. Aikoinaan etsin Täydellistä Kirjaa jossa olisi kaikki tasan niin että en voisi mihinkään väittää vastaan, ja voisin kokea itseni autuaaksi kun on se Itse Täydellisyys mitä lueskella. No eipä semmoista oikein löytynyt. Melkein mutta ei ihan.
Ja sekin musiikki mitä parikymppisenä kuuntelin oli muka niin ihqua että kuuntelenpa sitä koko loppuelämäni. Kutut kuuntelen. Kyllästyin jo ammoin...
Lempivärikin muuttuu. Maut muuttuvat. Kaikki muuttuu! Minkä ihmeen takia olisi olemassa Se Ainoa Oikea yhtään mikään? Kumppani, kirja, uskonto, oppi, idea, elämäntapa?
Tiedän että se on aika pelottavaa ja rasittavaakin myöntää itselleen että aikansa kutakin. Että se mikä minulle nyt on syötävän tärkeää, ei olekaan sitä ehkä kohta pian enää. Enkä minä silti ole mikään itseni pettänyt Juuttas enkä takinkääntäjä, elämä vaan on tällaista!
Elikä kaikki on minulle oppituntia siitä että ehdottomuus on hölmön hommaa. Hemmetti soikoon kun oikein välillä alkaa ärsyttää sellainen tietty fiilis oman itsen sisällä, kuinka Se ja Se on maailman tärkein asia ja minun näkemykseni se ainoa oikea... Yäk yäk yäk. Onhan se tai ne minulle. Mutta toisilla on toisten jutut. Ja ehkä joku juttu heikäläisillä on minun tuleva juttuni.
Tulikin tässä mieleen että Michael-kirjoista "Kesytä lohikäärmeesi" on yksi lempparini. Diagnosoin itse kärsiväni ylpeyden käärmyläisestä, ja taustatautina on itsepäisyys, vai mikä lie uppiniskaisuus se nyt olikaan. Ylpeys minua on heittänyt ahdingosta toiseen, kun en voi vapaasti nauttia mistään tuntematta mustakielisen olennon sisälläni kuiskuttelevan kaikenlaisia pötypuheitaan. Ainoa lääke taitaa olla itsellensä naureskelu, mutta eiväthän ylpeät naura, he mieluummin tunkevat tikaria sisuksiinsa kun kasvot on menetetty. Taitaa olla japanilainen persoona kertakaikkiaan, vaikka en usko Japania konsanaan nähneenikään, hah hah!
Jumalallisuus on se "kahva" josta todellisuudessa saa tyydyttävästi toisesta olennosta kiinni,,ja tämän voi todeta ja kokea keskusteluissa,,siis onko sitä "kipinää" olemassa vai uinuuko se vielä "veljellä tai siskolla" kehdossaan(nuori sielu).
Onko sinulla vaikea eroittaa "elukkaa" ja sitä todellista "olentoa" vai haluatko sekoittaa nämä tahallisesti toisiinsa?
Jos pääset "unohtamaan" ihmisen kaksi
luonnetta--> kehollisen "karvattoman apinan" ja toisaalta henkisen Syvimmän olemuksemme--> juuri sen alkujuuremme--> jumalallisuuden,, olet henkilökohtaisesti pulassa.
Homous (joka tuntuu sinua vaivaavan?)tai muut poikkeavat ilmiöt(verraten populaation yleiseen ja yhtäläiseen systeemiin)eivät herätä mitään suuria tunteita tai reagtioita niiden keskuudessa jotka eroittavat kehollisuuden ja sen funktiot(vietit,halut,tarpeet) omaksi olemuksekseen ja tajuavat henkisyyden/jumalallisuuden olevan se oleellinen todellinen meissä.
Jos hakee hyväksyntää/tarkoitusta kehollisuuden kautta ,,pettyy,,eli löytyy aina mielenkiintoisempia tai 'parempia',,,uudempia kehollisuuksia jotka vetävät viettipohjaisen ihmisen aina ja varmasti luokseen johtaen tämän taas epä-tyytyväisyyteen/pettymykseen kehollisuuden mahdollisuuksien loppuessa.
Kun haetaan sitä "veljeyttä"(sahaaja hermostui mulle "veljeilystä" hui [hymy]) saman suuntaisesta toiminnasta tai kehollisesta olemuksesta niin ollaan loputtomalla tiellä,,sen sijaan todellisen kestävän "veljeyden" löytäminen on todella vaikeaa sillä niin harvat sen henkisen pohjan "veljeydelle" ovat löytäneet.
Todellinen "veljeys" liittyy näissä asioissa siihen olentoon joka on henkinen--> Syvempi Minä/jumallisuus/'kipinä'/'siru' jonka esille kaivaminen ei käy niin helposti kuin saman kannattaja-paidan päälle laittaminen fudismatsissa.
Jos sielullisen kumppanin löytää ja näkee hänessä bonuksena ulkoisen "nuoren jumalan" tahi "jumalattaren" ja lisäksi sisäisen "heimosielun" on tilanne täydellinen,,tälläistä tapahtuu käsittääkseni todella harvoin mutta se on mahdollista.
(Homo-aiheesta enempi vastauksessani pakanapandalle - vai mikä hän nyt oli xD - siellä alussa.)
Niin, vaikeinta elämässä lienee oppia se että miten mennä pintaa syvemmälle. Voin leuhkia sillä että minua ei enää hämää ihmisten ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen, mutta paljon on vielä hiekkapaperilla hiottavaa meitsin minuudessa.
Säikähdän kovin helposti sitä miten ihmiset tuovat sisintään esiin; jos tulee kovia sanoja, olen heti häntä koipien välissä ja korvat luimussa. Sitä miettii että kuinka pitkälle pitää ihmistä ymmärtää, ja voiko yli-ymmärtää, niin että luulee ymmärtävänsä muttei ymmärräkään? Lieneekö suurin loukkaus oikeastaan toista kohtaan että ymmärtää hänet väärin... Silittelee silloin kun hän haluaisikin persielle potkimista... Kepillä mätkii kun toinen hakee porkkanaa...
Kuitenkin itsekunkin loukkaantumiset ja loukkaamiset ovat NIIN toisarvoisia juttuja kun on kyse ihmisistä jotka haluavat vähän muutakin kuin syödä ja jatkaa sukua. Kun on kyse ihmisistä jotka tähtäävät jonnekin sinne minne moni ei kestä edes katsoa.
>>Niin, vaikeinta elämässä lienee oppia se että miten mennä pintaa syvemmälle. Voin leuhkia sillä että minua ei enää hämää ihmisten ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen, mutta paljon on vielä hiekkapaperilla hiottavaa meitsin minuudessa.>Kuitenkin itsekunkin loukkaantumiset ja loukkaamiset ovat NIIN toisarvoisia juttuja kun on kyse ihmisistä jotka haluavat vähän muutakin kuin syödä ja jatkaa sukua. Kun on kyse ihmisistä jotka tähtäävät jonnekin sinne minne moni ei kestä edes katsoa. että rauha säilyisi on hyvä yrittää(vaikka se ei olisi itsestä tärkeää) reagoida ystävällisyydellä ja antaa kommentti--> ettei esimerkiksi omaa vaikenemista pidettäisi/ymmärrettäisi välinpitämättömyytenä ja siis 'pienenä hyökkäyksenä' "omaa herkkää pikku-egoa kohtaan",,tämä siis siitä huolimatta vaikka itsellä ei olisi mitään tarvetta puolustautua tai reagoida edes syytöksiin tai väärin-ymmärryksiin tai toisaalta oikaisuihin omalta puolelta.
Vaarana tällä 'tiellä' on juuri se että--> ajaudutaan liian kauas/tahi lähelle arki-elämän pyörteitä,,,siis balanssi on tärkeää elämän soljumisen turvaamiseksi ohi kovimpien pyörteiden.
Vaikka maailmasta pääsee irti--> on siis varottava "pylväriksi" tulemista koska se ei ole viisasta,, vain helppoa,,ja se johtaa siihen että kun-->sinut nähdään "yksin seisovan outona" on se painostus jonka saat 'provosoimalla' erikoisuudellasi kaikki "tavikset" kimppuusi joskus lähes sietämätöntä ja lopulta se on turhaa,,koska elämän voi hoitaa myös niin että saa olla elämänsä rauhassa menettämättä silti Itseään "kuolleelle ruumiille/maailmalle",,tekemättä siis liikaa kompromisseja varsinkaan asioissa joissa niitä ei voi ollenkaan edes ajatella.
Erillään olemisen ja mukana olemisen tanssiliikkeet ovat jotain mitä oppii tai itkee ja oppii... Ei kukaan halua kuunnella sellaista joka selvästi on asettanut itseensä nosturin nokkaan ja huutelee sieltä Suuria Totuuksia kaikelle kansalle. Toisaalta jos ylikorostaa sitä että tavallisia ihmisiä tässä kaikki ollaan, moni laiskajaakko alkaa ihmetellä että mitäs tässä nyt sitten pitäisi tavoitellakaan. Miksei voida röhnöttää pahnoillamme niinkuin ennenkin?
"Maailmassa muttei maailmasta" on kai eräs parhaimpia ideoita mitä tässä voi mieleen tulla. Kyllä minäkin haluan - ihmispeloistani huolimatta - olla yhtä kaiken elollisen kanssa, koska minä OLEN yhtä kaiken elollisen kanssa; mutta siinä saa varoa ettei tule vedetyksi samaan liejuun missä juuri äskettäin itsekin röhki olettaen että joulu ei tule koskaan, eikä päädy kinkuksi. Vaan joulupa tulee ja kaiken lapsellisen viattomuutensa menettää ennemmin tai myöhemmin. Ei lapsellisuus ole mitään viisautta. Lapsenomainen ILO koittaa sitten vasta kun on kuljettu pirun pitkä tie... Se on hieman eri asia...
Tavallisuuden ja epätavallisuuden dilemma on yksi mieltäni kiehtovimmista probleemeista. Tekisi melkeinpä mieli siitä tehdä oma avauksensa. Miten tavoitella, pyrkiä ja kulkea Tietä humpsahtamatta ylemmyys- ja alemmuuskompleksien soihin ja lettoihin... Kaiketi muistamalla että kaikki me olemme Yhtä niin hyvässä kuin pahassa. Se kuulostaa niin kornilta, niin kuluneelta, mutta mitä muuta voisi olla? Ettäkö joku olisi ulkopuolella? Millä ilveellä? :)