Tiivistelmä kansanedustaja Hannu Takkulan puheesta Israel-juhlassa 11.5.02 Tampereella.
Nuorin sisareni Ruut asuu Israelissa. Hänen ja hänen miehensä Alonin perheeseen kuuluu myös pieni Joonatan-poika. He asuvat Jerusalemin kupeessa moshavissa, jossa olin pääsiäisenä heidän vieraanaan. Israel on tullut minulle tutuksi noin kolmenkymmenen vierailun kautta, mutta viime pääsiäisen tapahtumat olivat puhuttelevimmat, joita matkoillani olen kokenut.
Maaliskuussa 126 israelilaista siviiliä kuoli itsemurhaiskuissa. Kiihtyvä terrorismi ja itsemurhaiskut saivat myös USA:n lähettämään alueelle erikoislähettiläänsä Anthony Zinnin. Hän vetosi mm. että Arafat vaatisi kansalaisiltaan arabiaksi tulitaukoon ryhtymistä ja pommi-iskujen lopettamista. Arafat ei tähän suostunut ja terrori jatkui. Israel pyrki noudattamaan pidättyvää politiikkaa Zinnin vierailun ajan, eikä vastannut iskuihin, vaan yritti saada tulitauon aikaan ja jatkaa rauhanneuvotteluja. Tähän ei velvoittanut vain kansainvälinen painostus vaan myös sisäpoliittiset syyt.
Rauhanponnisteluja oli tarkoitus jatkaa pääsiäisen jälkeen. Israelissa uskottiin terrorismin hiljentyvän juhlan ajaksi, sillä islamilaiset palestiinalaiset ovat korostaneet uskonnollisten paikkojen, rituaalien ja juhlien kunnioittamisen merkitystä. Siksi tuntui epätodennäköiseltä, että pääsiäisenä jotain tapahtuisi.
Mutta kun istuimme seder-aterialla, puhelin soi. Naapurissa asuva kirurgi ja hänen psykiatri vaimonsa oli hälytetty töihin. Nataniassa oli tehty pommi-isku ja he pyysivät sisartani katsomaan heidän lapsiaan. Näimme televisiosta kuvia Nataniasta. Naamioitunut terroristi räjäytti pommin seder-aterialla ja tappoi 29 ihmistä. Muutamat keskitysleireiltä selvinneet tulivat matkansa päähän kotimaassaan, terroristi-iskussa ravintolassa. Seuraavana päivänä uusi isku Israelin arabin omistamaan ravintolaan Haifassa ja 17 uhria.
Israel oli pakotettu käynnistämään operaatio "Suojamuurin" kansalaistensa suojelemiseksi. Myös sisareni perheessä puhelin soi. Alon kutsuttiin reservistä palvelukseen. Soitto armeijan esikunnasta ja vajaat pari tuntia aikaa valmistautua lähtöön ei ole helppoa. Oli riipaisevaa seurata valmisteluja, asioiden sopimisia ja jäähyväisiä. Demokratian puolustaminen terrorismia vastaan on vaikeaa, kun vastassa oleva osapuoli piiloutuu siviilien taakse ja naamioituu kansainvälisten kilpien, mm. Punaisen puolikuun suojaan.
Raaistunut väkivalta ja lisääntyneet hyökkäykset siviiliväestöä kohtaan osoittivat, ettei Palestiinan autonomian hallinto joko kykene tai halua estää kansalaistensa väkivallantekoja. Kaikki tapaamani juutalaiset ja Israelin arabit olivat peloissaan. He eivät halua sotaa ja terrorismia, vaan rauhaa. Mutta kenen kanssa Israelin on rauhasta neuvoteltava, jos palestiinalaisia edustaa puheenjohtaja Jasser Arafat esikuntineen? Hehän eivät ole kyenneet sitoutumaan Israelin kanssa tehtyihin sopimuksiin ja hallitsemaan kansalaistensa käyttäytymistä.
Arafat tiesi varmasti, mihin tuhoisat pommi iskut johtavat. Iskut Tel Avivissa, Jerusalemissa, Nataniassa, Haifassa ja Haderassa tulkittiin Israelissa sodanjulistukseksi, sillä jokaisella valtiolla on kiistämätön oikeus puolustaa kansalaisiaan. Iskujen sallimisella ja niihin jopa yllyttämällä Arafat veti köyden liian tiukalle. Niin hänelle on käynyt aikaisemminkin mm. Jordaniassa 1970 ja Libanonissa 1982. Hänet karkotettiin näistä maista, kun oli käynyt selväksi, että palestiinalaisista oli tullut uhka isäntämaalle.
Israelin entisen ulkoministerin Abba Ebanin väite, että "Palestinians never miss a opportunity to miss an opportunity" (Palestiinalaiset eivät milloinkaan menetä tilaisuutta menettää tilaisuutta) piti paikkansa myös syksyllä 2000, kun Arafat torjui Israelin silloisen pääministerin Ehud Barakin esittämän ja yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin johdolla rakennetun rauhantarjouksen, joka lupasi 97 % siitä, mitä palestiinalaiset ovat viimeisten vuosikymmenten aikana vaatineet. Mutta Arafat ei halunnut vain Jordanjoen länsirantaa ja Gazaa vaan koko Israelin.
Israelin rauhanaloite käännettiin Israelia vastaan argumentein, että Israel asustaa 78% Palestiinasta ja tämä sopimus takaa vain 22% palestiinalaisille heille kuuluvasta maasta. Vastausta kysymykseen, missä on Israelin valtion paikka ja juutalaisten kotimaa, eivät palestiinalaiset ole antaneet. Näihin kysymyksiin ei vastata edes kansainvälisillä avustusrahoilla kustannetuissa oppikirjoissa, joita heidän hallinnoimissaan kouluissa luetaan. Kun palestiinalaiset eivät saaneet lupausta koko Israelista vaan Länsirannasta ja Gazan kaistasta monia kv. sopimuksia seuraten, käynnistyi uusi intifada, joka lopulta johti Israelin operaatio "Suojamuuriin" eli terrorismin vastaiseen sotaan.
Mikä on rauhan hinta, johon Palestiinan autonominen alue sekä Israelin naapurivaltiot olisivat valmiita suostumaan, vai onko se mahdollista ollenkaan? V. 1994 solmittu Oslon sopimus ja sitä seurannut rauhanprosessi oli monella tapaa merkityksellinen koko Lähi-idän tulevaisuutta ajatellen. Prosessin uskottiin tuovan todellisen mahdollisuuden rauhanneuvotteluihin ja johtavan koston ja välivallan kierteen loppumiseen. Näin ei käynyt. Palestiinalaiset ovat haudanneet rauhan mahdollisuudet vaatimalla koko ajan lisää ja lisää. Tämän Barakin rauhantarjouksen vesittäminen kertoi selvästi.
Pommi-iskujen sarja on jälleen käynnistynyt Israelin lopetettua operaatio "Suojamuurin". Toissa päivänä Rishon LeZion ja 15 kuollutta. Käynnistyykö sama kierre uudestaan, vaikka iskujen luvattiin loppuvan heti, kun operaatio loppuu? Arafat vaati televisiossa pääsiäisviikolla tuhatta itsemurhantekijää, shahidia, iskemään Jerusalemiin ja kertoi itsekin haluavansa tehdä sen, jos ei olisi Israelin armeijan piirittämänä Ramallahissa. Myös Suomessa olevat PA:n hallinnon edustajat sanoivat pommi-iskujen johtuvan Arafatin piirityksestä sekä Betlehemin syntymäkirkon ja Jeninin tapahtumista. Nyt kun tapahtumat noilla paikoilla ovat ohi, pitäisi myös väkivallan loppua.
Suomessa raportointi tapahtumista on ollut varsin ristiriitaista. Arafatin linnoituksessa olleet ja Syntymäkirkkoon paenneet palestiinalaiset olivat pitkään uutisten mukaan viattomia siviilejä, jotka hätääntyivät Israelin tankkien saapumisesta. Nyt tiedämme, että näin ole, mutta moni muistaa vain ensimmäisen uutisen, joka alueelta lähetettiin. Miksi asiasta vaahdonneet maat eivät nyt ole valmiita ottamaan vastaan Syntymäkirkossa tai Arafatin linnoituksessa olleita "viattomia siviilejä"? Tai missä ovat ne tuhannet ja sen jälkeen 500-900 siviiliä, jotka joutuivat Jeninissä massamurhan kohteeksi? Israelin ilmoittamaa lukua 52 taisteluissa kuolleista ei uskottu, ennen kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt vierailivat Jeninissä ja vahvistivat tiedon. Jeninin taistelussa Israel menetti 23 sotilasta, joten sodankäynti tuossa terroristien pesäkkeessä oli erittäin vaikeaa.
Tiedotus on myös yksi sodankäynnin muoto. Syyt siihen ovat mitä moninaisimmat. Jerusalemissa opiskeleva oululainen nuorukainen kirjoitti asiasta mm. seuraavaa. "Seuratessani Suomen lehtien kirjoittelua Israelista, en voi kuin ihmetellä kuinka vahvan selkänojan lausunnoille tietämättömyys antaa. Monet sellaisetkin, jotka eivät koskaan ole käyneet Lähi-idässä tai tutustuneet alueen historiaan antavat Oulun kadulla vahvoja lausuntoja palestiinalaisten itsemurhaiskuja puolustaen, tietämättä miltä elämä täällä tuntuu, kun ei uskalla mennä bussiin, kauppaan tai kahvilaan, ettei vain tule räjäytetyksi jonkin paratiisiin matkaavan shahidin kyydissä ilmaan. Ja jos räjähtää, niin eivät tunteet saisi kuohahtaa, vaan täytyisi vain ymmärtää ja suvaita moiset tapahtumat. Kuinka pitkään Suomessa katsottaisiin rauhallisesti sitä, kun venäläiset tai ruotsalaiset historiaan vedoten tekisivät pommi-iskuja Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun ravintoloihin, kauppoihin, linja-autoihin ja kirkkoihin. Eikö Suomessa tuollaisten tekojen tekijöitä otettaisi kiinni? Todettaisiinko meillä vain tyynesti, että heillä on oikeus ja annettaisiin kaikkien mahdollisten ulkomaalaisten tahojen kertoa meille mitä milloinkin pitää tehdä..."
Nämä lauseet ovat yksi kokemus tämän hetken Israelista. Sävy on toinen kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalla Leena Reikolla, joka kertoo ikään kuin virallisen kannan viidelle miljoonalle suomalaiselle TV-uutisten ja radion kautta. Ei voi välttyä ajatukselta, että asenteilla on asioiden näkemiseen suuri merkitys. Hyvin ihmeelliseltä tuntuu, että objektiivisuuteen pyrkivästä raportoinnista on siirrytty suoraan mielipidevaikuttamiseen. Tämän arvovalinnan seuraukset voivat olla arvaamattomia. Siksi toivon eduskunnan alaisen Yleisradion, jolla on julkisen tiedonvälityksen tehtävä, tarkistavan raportointiaan Lähi-idästä ja tekevän sitä koskevat korjaukset nopeasti.
Tiedotusilmapiirin muuttumiseen ja asenteellisuuteen on olemassa poliittiset syyt ja pyrkimykset, joiden takaa on valitettavasti ollut nähtävissä ja luettavissa jonkinasteinen viha juutalaista kansaa ja heidän valtiotaan kohtaan. Tässä yhteydessä on valittaen todettava myös se, että liian useilla on liian lyhyt poliittinen muisti. Vain harva tuntuu muistavan miten Israelin valtio syntyi, puhumattakaan sitä edeltäneistä tapahtumista, Balfourin julistuksesta tai Kansainliiton ja YK:n päätöksistä jne. Historiaa tuntevat tietävät kyllä sen, että jo paljon ennen v. 1948 juutalaisilla oli jo nykyisen Israelin alueella valtiota muistuttava rakenne, kansallinen identiteetti, koulutusjärjestelmä ja jonkin asteinen sosiaaliturva.
Meidän on rohkeasti tuettava Israelia sen pyrkimyksissä rauhaan. Tämän päivän keskeisin teema on: Antakaa Israelin lapsillekin oikeus ehyeen ja turvattuun elämään. Tätä me pyydämme ja tätä pyytävät Israelin äidit. Asioita ei tule ratkaista väkivallalla, vaan on päästävä asialliseen keskusteluun rauhasta. Israelissa suurin osa ihmisistä haluaa rauhaa ja kaikki osapuolet tarvitsevat toisiaan. Kymmenet tuhannet palestiinalaisalueella asuvat ihmiset saavat elantonsa Israelin valtion puolelta. Senkin vuoksi on tärkeää, että rauha ja rauhallinen rinnakkaiselo saadaan toteutettua pian.
Demokraattisena valtiona Israelilla on velvollisuus ja oikeus suojella kansalaisiaan terrorihyökkäyksiltä ja ulkoiselta uhalta. Demokraattisen valtion uskottavuus vaatii sen. Tästä johtuen Israelin ulkopuolelta asioita seuraavien on turha lähteä syyllistämään siviilien puolustajia, koska eri kansainvälisten yhteyksien kautta olemme saaneet tietoon, että hyökkäyksiä suorittaneet ääriryhmittymät ovat saaneet varustusta ja rahoitusta Israelille vihamielisiltä valtioilta.
Meidän suomalaisten on hyvä muistaa Israelia ja Lähi-itää koskevissa kysymyksissä pitkään ulkopolitiikkaamme ohjannut perusajatus siitä, että kansainvälisissä konflikteissa meille sopii parhaiten ns. lääkärin pidättyvä rooli tuomarin roolin sijasta. Tämä on tarkoittanut sitä, ettemme ole asettautuneet yksipuolisesti kummankaan osapuolen kannalle.
Suomi on valitettavasti luopumassa tästä periaatteesta. Ensimmäinen selkeä askel väärään suuntaan oli lokakuussa 2000, kun Suomi ainoana Pohjoismaana äänesti Israelin tuomitsevan julkilausuman puolesta YK:ssa. Valitettavasti tämä harkitsematon ja puolueellinen teko ei jäänyt ainoaksi viestiksemme Lähi-idän suuntaan, vaan Suomi on joutunut milloin pääministerin tai suurlähettilään suulla oikomaan ulkoministerimme harkitsemattomia lausuntoja.
Toivon, että jatkossa Suomen hallitus voisi selkeämmin valita pidättäytyvän roolin tämäntyyppisissä konflikteissa ja pyrkiä mieluummin diplomaatin, selvittelijän ja sovittelijan rooliin. Toivottavaa on myös se, että me suomalaisina kunnioitamme maata ja maita, jossa ihmisoikeudet, demokratia ja mielipiteen vapaus ovat johtavia perusperiaatteita. Tämänkin vuoksi Israel tarvitsee tukemme ponnisteluissaan pysyvän rauhan aikaansaamiseksi. Israelilaisilla äideillä tulee olla oikeus kasvattaa lapsiaan turvattuun elämään.
Nyt on aika rukoilla rauhaa Jerusalemille ja tehdä kaikilla rintamilla töitä sen puolesta. Israel tarvitsee kaiken tukemme. Myös parlamentissa meidän on Israel-ystävyysryhmässä nostettava profiiliamme. Edesmenneen eduskunnan puhemiehen K.A.Fagerholmin ja hiljattain 70-vuotispäiviä viettäneen ex-ministeri Arvo Salon kaltaisia vankkumattomia Israelin ystäviä tarvitaan.
Israelin kansan olisi jo korkea aika saada nostaa katseensa tulevaisuuteen ja toivoon. Jospa laulun sanat "vielä rakkaus koittaa ja maa kukoistaa, ensi vuonna sen nähdä jo saan" kävisivät lopultakin toteen, niin että Israelin lapset saisivat oikeuden elää ehyttä ja turvattua elämää isiensä maassa. Luvatussa. Erez Israelissa.
Nuorin sisareni Ruut asuu Israelissa. Hänen ja hänen miehensä Alonin perheeseen kuuluu myös pieni Joonatan-poika. He asuvat Jerusalemin kupeessa moshavissa, jossa olin pääsiäisenä heidän vieraanaan. Israel on tullut minulle tutuksi noin kolmenkymmenen vierailun kautta, mutta viime pääsiäisen tapahtumat olivat puhuttelevimmat, joita matkoillani olen kokenut.
Maaliskuussa 126 israelilaista siviiliä kuoli itsemurhaiskuissa. Kiihtyvä terrorismi ja itsemurhaiskut saivat myös USA:n lähettämään alueelle erikoislähettiläänsä Anthony Zinnin. Hän vetosi mm. että Arafat vaatisi kansalaisiltaan arabiaksi tulitaukoon ryhtymistä ja pommi-iskujen lopettamista. Arafat ei tähän suostunut ja terrori jatkui. Israel pyrki noudattamaan pidättyvää politiikkaa Zinnin vierailun ajan, eikä vastannut iskuihin, vaan yritti saada tulitauon aikaan ja jatkaa rauhanneuvotteluja. Tähän ei velvoittanut vain kansainvälinen painostus vaan myös sisäpoliittiset syyt.
Rauhanponnisteluja oli tarkoitus jatkaa pääsiäisen jälkeen. Israelissa uskottiin terrorismin hiljentyvän juhlan ajaksi, sillä islamilaiset palestiinalaiset ovat korostaneet uskonnollisten paikkojen, rituaalien ja juhlien kunnioittamisen merkitystä. Siksi tuntui epätodennäköiseltä, että pääsiäisenä jotain tapahtuisi.
Mutta kun istuimme seder-aterialla, puhelin soi. Naapurissa asuva kirurgi ja hänen psykiatri vaimonsa oli hälytetty töihin. Nataniassa oli tehty pommi-isku ja he pyysivät sisartani katsomaan heidän lapsiaan. Näimme televisiosta kuvia Nataniasta. Naamioitunut terroristi räjäytti pommin seder-aterialla ja tappoi 29 ihmistä. Muutamat keskitysleireiltä selvinneet tulivat matkansa päähän kotimaassaan, terroristi-iskussa ravintolassa. Seuraavana päivänä uusi isku Israelin arabin omistamaan ravintolaan Haifassa ja 17 uhria.
Israel oli pakotettu käynnistämään operaatio "Suojamuurin" kansalaistensa suojelemiseksi. Myös sisareni perheessä puhelin soi. Alon kutsuttiin reservistä palvelukseen. Soitto armeijan esikunnasta ja vajaat pari tuntia aikaa valmistautua lähtöön ei ole helppoa. Oli riipaisevaa seurata valmisteluja, asioiden sopimisia ja jäähyväisiä. Demokratian puolustaminen terrorismia vastaan on vaikeaa, kun vastassa oleva osapuoli piiloutuu siviilien taakse ja naamioituu kansainvälisten kilpien, mm. Punaisen puolikuun suojaan.
Raaistunut väkivalta ja lisääntyneet hyökkäykset siviiliväestöä kohtaan osoittivat, ettei Palestiinan autonomian hallinto joko kykene tai halua estää kansalaistensa väkivallantekoja. Kaikki tapaamani juutalaiset ja Israelin arabit olivat peloissaan. He eivät halua sotaa ja terrorismia, vaan rauhaa. Mutta kenen kanssa Israelin on rauhasta neuvoteltava, jos palestiinalaisia edustaa puheenjohtaja Jasser Arafat esikuntineen? Hehän eivät ole kyenneet sitoutumaan Israelin kanssa tehtyihin sopimuksiin ja hallitsemaan kansalaistensa käyttäytymistä.
Arafat tiesi varmasti, mihin tuhoisat pommi iskut johtavat. Iskut Tel Avivissa, Jerusalemissa, Nataniassa, Haifassa ja Haderassa tulkittiin Israelissa sodanjulistukseksi, sillä jokaisella valtiolla on kiistämätön oikeus puolustaa kansalaisiaan. Iskujen sallimisella ja niihin jopa yllyttämällä Arafat veti köyden liian tiukalle. Niin hänelle on käynyt aikaisemminkin mm. Jordaniassa 1970 ja Libanonissa 1982. Hänet karkotettiin näistä maista, kun oli käynyt selväksi, että palestiinalaisista oli tullut uhka isäntämaalle.
Israelin entisen ulkoministerin Abba Ebanin väite, että "Palestinians never miss a opportunity to miss an opportunity" (Palestiinalaiset eivät milloinkaan menetä tilaisuutta menettää tilaisuutta) piti paikkansa myös syksyllä 2000, kun Arafat torjui Israelin silloisen pääministerin Ehud Barakin esittämän ja yhdysvaltain presidentti Bill Clintonin johdolla rakennetun rauhantarjouksen, joka lupasi 97 % siitä, mitä palestiinalaiset ovat viimeisten vuosikymmenten aikana vaatineet. Mutta Arafat ei halunnut vain Jordanjoen länsirantaa ja Gazaa vaan koko Israelin.
Israelin rauhanaloite käännettiin Israelia vastaan argumentein, että Israel asustaa 78% Palestiinasta ja tämä sopimus takaa vain 22% palestiinalaisille heille kuuluvasta maasta. Vastausta kysymykseen, missä on Israelin valtion paikka ja juutalaisten kotimaa, eivät palestiinalaiset ole antaneet. Näihin kysymyksiin ei vastata edes kansainvälisillä avustusrahoilla kustannetuissa oppikirjoissa, joita heidän hallinnoimissaan kouluissa luetaan. Kun palestiinalaiset eivät saaneet lupausta koko Israelista vaan Länsirannasta ja Gazan kaistasta monia kv. sopimuksia seuraten, käynnistyi uusi intifada, joka lopulta johti Israelin operaatio "Suojamuuriin" eli terrorismin vastaiseen sotaan.
Mikä on rauhan hinta, johon Palestiinan autonominen alue sekä Israelin naapurivaltiot olisivat valmiita suostumaan, vai onko se mahdollista ollenkaan? V. 1994 solmittu Oslon sopimus ja sitä seurannut rauhanprosessi oli monella tapaa merkityksellinen koko Lähi-idän tulevaisuutta ajatellen. Prosessin uskottiin tuovan todellisen mahdollisuuden rauhanneuvotteluihin ja johtavan koston ja välivallan kierteen loppumiseen. Näin ei käynyt. Palestiinalaiset ovat haudanneet rauhan mahdollisuudet vaatimalla koko ajan lisää ja lisää. Tämän Barakin rauhantarjouksen vesittäminen kertoi selvästi.
Pommi-iskujen sarja on jälleen käynnistynyt Israelin lopetettua operaatio "Suojamuurin". Toissa päivänä Rishon LeZion ja 15 kuollutta. Käynnistyykö sama kierre uudestaan, vaikka iskujen luvattiin loppuvan heti, kun operaatio loppuu? Arafat vaati televisiossa pääsiäisviikolla tuhatta itsemurhantekijää, shahidia, iskemään Jerusalemiin ja kertoi itsekin haluavansa tehdä sen, jos ei olisi Israelin armeijan piirittämänä Ramallahissa. Myös Suomessa olevat PA:n hallinnon edustajat sanoivat pommi-iskujen johtuvan Arafatin piirityksestä sekä Betlehemin syntymäkirkon ja Jeninin tapahtumista. Nyt kun tapahtumat noilla paikoilla ovat ohi, pitäisi myös väkivallan loppua.
Suomessa raportointi tapahtumista on ollut varsin ristiriitaista. Arafatin linnoituksessa olleet ja Syntymäkirkkoon paenneet palestiinalaiset olivat pitkään uutisten mukaan viattomia siviilejä, jotka hätääntyivät Israelin tankkien saapumisesta. Nyt tiedämme, että näin ole, mutta moni muistaa vain ensimmäisen uutisen, joka alueelta lähetettiin. Miksi asiasta vaahdonneet maat eivät nyt ole valmiita ottamaan vastaan Syntymäkirkossa tai Arafatin linnoituksessa olleita "viattomia siviilejä"? Tai missä ovat ne tuhannet ja sen jälkeen 500-900 siviiliä, jotka joutuivat Jeninissä massamurhan kohteeksi? Israelin ilmoittamaa lukua 52 taisteluissa kuolleista ei uskottu, ennen kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt vierailivat Jeninissä ja vahvistivat tiedon. Jeninin taistelussa Israel menetti 23 sotilasta, joten sodankäynti tuossa terroristien pesäkkeessä oli erittäin vaikeaa.
Tiedotus on myös yksi sodankäynnin muoto. Syyt siihen ovat mitä moninaisimmat. Jerusalemissa opiskeleva oululainen nuorukainen kirjoitti asiasta mm. seuraavaa. "Seuratessani Suomen lehtien kirjoittelua Israelista, en voi kuin ihmetellä kuinka vahvan selkänojan lausunnoille tietämättömyys antaa. Monet sellaisetkin, jotka eivät koskaan ole käyneet Lähi-idässä tai tutustuneet alueen historiaan antavat Oulun kadulla vahvoja lausuntoja palestiinalaisten itsemurhaiskuja puolustaen, tietämättä miltä elämä täällä tuntuu, kun ei uskalla mennä bussiin, kauppaan tai kahvilaan, ettei vain tule räjäytetyksi jonkin paratiisiin matkaavan shahidin kyydissä ilmaan. Ja jos räjähtää, niin eivät tunteet saisi kuohahtaa, vaan täytyisi vain ymmärtää ja suvaita moiset tapahtumat. Kuinka pitkään Suomessa katsottaisiin rauhallisesti sitä, kun venäläiset tai ruotsalaiset historiaan vedoten tekisivät pommi-iskuja Helsingin, Tampereen, Turun ja Oulun ravintoloihin, kauppoihin, linja-autoihin ja kirkkoihin. Eikö Suomessa tuollaisten tekojen tekijöitä otettaisi kiinni? Todettaisiinko meillä vain tyynesti, että heillä on oikeus ja annettaisiin kaikkien mahdollisten ulkomaalaisten tahojen kertoa meille mitä milloinkin pitää tehdä..."
Nämä lauseet ovat yksi kokemus tämän hetken Israelista. Sävy on toinen kuin Yleisradion kirjeenvaihtajalla Leena Reikolla, joka kertoo ikään kuin virallisen kannan viidelle miljoonalle suomalaiselle TV-uutisten ja radion kautta. Ei voi välttyä ajatukselta, että asenteilla on asioiden näkemiseen suuri merkitys. Hyvin ihmeelliseltä tuntuu, että objektiivisuuteen pyrkivästä raportoinnista on siirrytty suoraan mielipidevaikuttamiseen. Tämän arvovalinnan seuraukset voivat olla arvaamattomia. Siksi toivon eduskunnan alaisen Yleisradion, jolla on julkisen tiedonvälityksen tehtävä, tarkistavan raportointiaan Lähi-idästä ja tekevän sitä koskevat korjaukset nopeasti.
Tiedotusilmapiirin muuttumiseen ja asenteellisuuteen on olemassa poliittiset syyt ja pyrkimykset, joiden takaa on valitettavasti ollut nähtävissä ja luettavissa jonkinasteinen viha juutalaista kansaa ja heidän valtiotaan kohtaan. Tässä yhteydessä on valittaen todettava myös se, että liian useilla on liian lyhyt poliittinen muisti. Vain harva tuntuu muistavan miten Israelin valtio syntyi, puhumattakaan sitä edeltäneistä tapahtumista, Balfourin julistuksesta tai Kansainliiton ja YK:n päätöksistä jne. Historiaa tuntevat tietävät kyllä sen, että jo paljon ennen v. 1948 juutalaisilla oli jo nykyisen Israelin alueella valtiota muistuttava rakenne, kansallinen identiteetti, koulutusjärjestelmä ja jonkin asteinen sosiaaliturva.
Meidän on rohkeasti tuettava Israelia sen pyrkimyksissä rauhaan. Tämän päivän keskeisin teema on: Antakaa Israelin lapsillekin oikeus ehyeen ja turvattuun elämään. Tätä me pyydämme ja tätä pyytävät Israelin äidit. Asioita ei tule ratkaista väkivallalla, vaan on päästävä asialliseen keskusteluun rauhasta. Israelissa suurin osa ihmisistä haluaa rauhaa ja kaikki osapuolet tarvitsevat toisiaan. Kymmenet tuhannet palestiinalaisalueella asuvat ihmiset saavat elantonsa Israelin valtion puolelta. Senkin vuoksi on tärkeää, että rauha ja rauhallinen rinnakkaiselo saadaan toteutettua pian.
Demokraattisena valtiona Israelilla on velvollisuus ja oikeus suojella kansalaisiaan terrorihyökkäyksiltä ja ulkoiselta uhalta. Demokraattisen valtion uskottavuus vaatii sen. Tästä johtuen Israelin ulkopuolelta asioita seuraavien on turha lähteä syyllistämään siviilien puolustajia, koska eri kansainvälisten yhteyksien kautta olemme saaneet tietoon, että hyökkäyksiä suorittaneet ääriryhmittymät ovat saaneet varustusta ja rahoitusta Israelille vihamielisiltä valtioilta.
Meidän suomalaisten on hyvä muistaa Israelia ja Lähi-itää koskevissa kysymyksissä pitkään ulkopolitiikkaamme ohjannut perusajatus siitä, että kansainvälisissä konflikteissa meille sopii parhaiten ns. lääkärin pidättyvä rooli tuomarin roolin sijasta. Tämä on tarkoittanut sitä, ettemme ole asettautuneet yksipuolisesti kummankaan osapuolen kannalle.
Suomi on valitettavasti luopumassa tästä periaatteesta. Ensimmäinen selkeä askel väärään suuntaan oli lokakuussa 2000, kun Suomi ainoana Pohjoismaana äänesti Israelin tuomitsevan julkilausuman puolesta YK:ssa. Valitettavasti tämä harkitsematon ja puolueellinen teko ei jäänyt ainoaksi viestiksemme Lähi-idän suuntaan, vaan Suomi on joutunut milloin pääministerin tai suurlähettilään suulla oikomaan ulkoministerimme harkitsemattomia lausuntoja.
Toivon, että jatkossa Suomen hallitus voisi selkeämmin valita pidättäytyvän roolin tämäntyyppisissä konflikteissa ja pyrkiä mieluummin diplomaatin, selvittelijän ja sovittelijan rooliin. Toivottavaa on myös se, että me suomalaisina kunnioitamme maata ja maita, jossa ihmisoikeudet, demokratia ja mielipiteen vapaus ovat johtavia perusperiaatteita. Tämänkin vuoksi Israel tarvitsee tukemme ponnisteluissaan pysyvän rauhan aikaansaamiseksi. Israelilaisilla äideillä tulee olla oikeus kasvattaa lapsiaan turvattuun elämään.
Nyt on aika rukoilla rauhaa Jerusalemille ja tehdä kaikilla rintamilla töitä sen puolesta. Israel tarvitsee kaiken tukemme. Myös parlamentissa meidän on Israel-ystävyysryhmässä nostettava profiiliamme. Edesmenneen eduskunnan puhemiehen K.A.Fagerholmin ja hiljattain 70-vuotispäiviä viettäneen ex-ministeri Arvo Salon kaltaisia vankkumattomia Israelin ystäviä tarvitaan.
Israelin kansan olisi jo korkea aika saada nostaa katseensa tulevaisuuteen ja toivoon. Jospa laulun sanat "vielä rakkaus koittaa ja maa kukoistaa, ensi vuonna sen nähdä jo saan" kävisivät lopultakin toteen, niin että Israelin lapset saisivat oikeuden elää ehyttä ja turvattua elämää isiensä maassa. Luvatussa. Erez Israelissa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Oliko se israelissa, koska