Nyt on pakko hieman tuulettaa aivoja. Olen liian monta kertaa taas kuullut seuraavaa: Jeesus hyväksyy minut tällaisenaan, eikä vaadi minulta mitään! Oletko sinäkin kuullu moista? Eiköhän tässä ole nyt tullut aikamoinen lipsahdus, kun luullaan että sitä saa sitten olla minkälainen vaan, ja Jeesus hyväksyy? Kun on uskovaisena vielä monella se oikein nokkela kieli ja sitä lataa mitä sattuu, niin että vaimo kärsii ja kärsii lapset ja kärsii ystäväpiiri. Mutta kun Jeesus hyväksyy, niin muittenkin pitää hyväksyä? Saako sitä olla tämmönen? Jos nyt jokainen jäisi olemaan "tämmönen" niin mitä se muuttava usko sitten? Saavatko kaikki rivosuut vaan jatkaa juttujaan, kun Jumala hyväksyy? Mutta kun joillakin on vaan se luulo-oikeus, että saa olla! Sanon, että Jumala sietää kyllä, kun katselee meitä Kristuksen lävitse,jos kerran Jeesukseen uskomme, mutta ihmisen on vaikea sietää. Vasta uskoon tullut ei ehkä tajua, mutta jos "tajuttomuus jatkuu" vuosia, on jossakin vikaa. Jotku jopa pitävät moista käyttäytymistä erikoisuutenaan, minä pidän sitä luonnevikaisen luulona. Pitäisihän sitä ajan mittaan muuttua Jeesuksen kaltaiseksi, jos kerran häntä katsellaan, eikö? Kun Jeesus kerran muuttaa, niin kuin sana sanoo. Mutta keitä on ne, jotka ihailevat sitä omaa ittiään niin että ei tämä raamatun sana päde/tepsi heihin?
Mä saan olla tämmönen
takkutukka
33881
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Ei uskoontulo kaikkia rivosuita tuki. Monelle uskoontulo antaa oikeuden puhua Jumalan luvalla
vieläkin rajumpaa tekstiä ja saarnata siitä, mitä ei itse osata toteuttaa tai elää. Uskoontulon, pyhittymisen, luulisi kasvattavan
kykyä rakastaa lähimmäistään ja heikompaa. Valitettavan usealle se kasvattaa vain itserakkauden voimaa. Monen ihmisen kehitys elämän aikana rajoittuukin vain lihomiseen ja laihtumiseen. Henkinen kapasiteetti vastaanottaa uusia asioita rajoittaa Jumalasuhteenkin pysyvästi alkeelliselle tasolle, missä Jumalan voimaa käytetään oman itsetunnon pönkittämiseen. Tämä on myös eräs syy miksi ateisteja on niin paljon. Liian moni uskovainen osoittaa esimerkillään, miten usko vaikuttaa heihin eristävällä, negatiivisella tavalla. Synti muuttuu pääsanomaksi ja kaksinaismoraali ja tekohurskaus näyttävät ohjaavan tiedostamatta uskovan käyttäytymistä. Se on sivusta seurattuna toisen luokan elämää. Uskonhan pitäisi olla totuudessa elämistä, suvaitsevaisuutta ja yhdistävyyttä korostavaa.
Jeesuskin kerran nöyränä ja suuressa rakkaudessa punoi ruoskan kirkon penkillä ja viskeli pöytiä kumoon ,kun hiljainen ja nöyrä oli mieleltään,ihan oman tunnustuksensa perusteella.
Se on tää Kristitynkin elämä joskus muutakin ,kuin myötä mäkeä ja hyräilemistä.
Vaikka eipä sitä ojennusta enää paljoa jaeta,ettei kukaan loukkaannu tai saa traumoja.
Ei sitä jaksa loputtomiin olla mikään likasankokaan. Tuleehan se sankokin täyteen ja jossakin vaiheessa siihen viimeinen pisara. En tiedä sanoisiko sitä tyhmyydeksi, vai miksi, sitä likasangoksi suostumista, mutta kun se päivä on edessä, että sankoon ei enää mahdu mitään, tuottaa sekin tuskaa, aivan kuin ei sitä lähimmäisen rakkautta olisikaan? Mutta eihän lähimmäisen rakkaus ole pelkkää likasankoa ja kynnysmattoa? Olen havainnut, että on uskovaistenkin joukossa niitä,joille ei riitä mikään,ei Jumalakaan.
Kun auttaiskin ojennus, että järki tulisi päähän,
mutta joskus näyttää kuin se vähäkin mitä ehkä on, lähtisi.
...anteeksiantamattomista teoista.Täysi sanko tuppaa haiskahtamaan nenään.
Tottakai jokainen saa olla sellainen kun on.Jeesus hyväksyy aivan varmasti. Ei meidän tarvitse ihmisten tai seurakunnan vuoksi muuttua.
Jos meissä muutosta tapahtuu, on se Jumalan työtä ja yleensä se työ mitä Jumala meissä tekee näkyy ns. hyvinä töinä ja asioina. Ilkeästä ja ikävän oloisesta ihmisestä tuleekin uskon myötä iloisen ja mukavan oloinen ja se muutos ei ole sitä, että ihminen muuttuu vaan ihmisessä oleva "Kristus" muuttuu.
Meissä jokaisessa asuu Kristuksen mieli, jos vain annamme tuolle hyvälle Kristuksen mielelle tilaa voimme saada itsessämme muutosta aikaan hyvään suuntaan ja lähimmäinenkin on tämän jälkeen onnellisempi seurassamme.
Ei uskoon tulo ole sitä, että pitää muuttua. Ihminen vain saadessaan tuon rauhan ja rakkauden sisimpäänsä yleensä muuttuu ns. mukavammaksi ihmiseksi.
Toisaalta sitten ovat ne, jotka eivät ole saaneet tuota Kirstuksen mieltä sisään vaan yrittävät omilla teoillaan ansaita taivaspaikan ja he ovat näitä ikäviä sormi pystyssä osoittelevia ihmisiä. Sanovat, että syntiä pitää sanoa synniksi.
Totta synti on syntiä, mutta ei meidän ihmisten tehtävä ole olla tuomareita vaan enemmänkin niitä tukipilareita jotka kantavat näitä "syntisiä" ihmisiä, jotta he jonakin päivänä saisivat tuntea totuuden.
Kristuksen mielen mukainen usko ei tuomitse eikä torju ketään vaan rakastaa ja välittää jokaisesta oliosta. Ja opettihan Jeesus myös sen, että anteeksi pitää antaa;
Meillä ihmisillä on myös oikeus valita keiden seurassa olemme ja miten jonkun seura vaikuttaa, jos jotkut rivosuut häiritsevät meitä ei meidän ole pakko kuunnella heitä, mutta me emme myöskään ole kelvollisia tuomitsemaan heitä, tuo tuomiovalta on ainoastaan ja yksin Jumalalla.
Sitten on otettava myös huomioon se, että jokainen ihminen on oma yksilönsä ja persoonansa, me emme voi lähteä toisen persoonaa muuttamaan, mutta Jumala näkee jokaisen ihmisen sisälle ja tekee kussakin ihmisessä työtään omana aikanaan.
Miksi emme lepäisi Jeesuksen rakkaudessa ja armossa ja antaisi tuon armon kuljettaa kanssa ihmisiäkin. Samalla tavalla he ovat saaneet armon lahjaksi. Se kuka ottaa tuon lahjan vastaan on sitten eriasia, mutta meidän tehtävä ei ole olla kyttääviä ja ikäviä ihmisiä vaan rakastavia vierellä kulkijoita.
voi että minä tykästyin sinun kirjoitukseesi enkuli:)
Noin se pitääkin olla.Ei meitä ole kutsuttu toisten kyttääjiksi vaan laupias samarialaisiksi.
tuossa oli sitä oikeaa kristillisyyttä joka ei tuomitse vaan rakastaa Jumala tosiaan näkee meidän sydämmiin ja näkee muuten nää meidänkin kirjoitukset enkulia tekis mieli halia ja sinuakin
Kirjoitettu on: Pilvestä kuului ääni: Tämä on minun rakas Poikani, häntä kuulkaa kaikessa.
Täytyy myös tämän jälkeen sanoa, että Herra Jeesus Kristus, ei tehnyt tätä, että olisi tarvinnut, vaan että hän kirkastaisi Isän ja Isä kirkastaisi hänet ihmisten edessä, jotta ihmiset uskoisivat, että Isä oli todellakin Pojassa ja Poika Isässä.
Minusta sinun kirjoituksesi kuvaa helluntalaista ankaraa, toisten kyttääjää.
Sellaista joka haluaa itse toisia muuttaa.
Luepa kuule enkulin vastaus, minusta siinä oli rakkauden sävyä.
Oletkos muuten itse niin muuttunut, kysyn vaan?
Ja millä oikeudella haukut toisia luonnevikaisiksi?
ootkos joku omatekoinen psykoloogi?
Nyt saa joku toinen olla se laupias samarialainen. Itse en jaksa.
Ihmettelen vaan että miksikä raamatussa
lukee:
Roomalaiskirje:
12:10 Olkaa veljellisessä
rakkaudessa helläsydämiset
toisianne kohtaan; toinen
toisenne kunnioittamisessa
kilpailkaa keskenänne.
Olen miettinyt päivän mittaan tuota "saan olla sellainen kun olen" lausetta. Se on muodostunut itselleni hyvin rakkaaksi uskon tielläni. Kuitenkin se on ristiriidassa tuon sinun kirjoituksesi kanssa. Missä siis mättää?
Enkuli kirjoitti aika tyhjentävästi, mutta kerron vielä omia mielipiteitäni.
"Saan olla juuri sellainen kuin olen"
"Minun ei tarvitse yrittää mitään"
"Minun ei tarvitse esittää mitään"
Siinä muutama asia jotka Jumala on minulle opettanut, kantapään kautta. Kerroinkin jo eräässä viestissä, että erään aktion jälkeen jatkoin sitä "pyhää/pyhitettyä" elämää, jota sain elää aktiossa. Siellä Jumala oli kanssamme, ja saimme kokea Hänen huolenpitoaan ja rakkauttaan. Hän antoi meille voimaa, sillä aikataulu oli usein tiukka. Kuitenkin jatkoin tuota samaa rataa kotiin palattuanikin, se "jäi ikään kuin päälle". Nyt jälkeen päin voin sanoa että se oli suorittamista, omaa vanhurskauttamista. Väsyin siihen pahoin, ja mietin mikä tässä on vikana.
Eräänä viikonloppuna menin mökille yksikseni, että saisin viettää aikaa Jumalan kanssa. Siellä koin Hänen läsnäoloaan, ja koin, että Hän opetti minulle juuri sen, että saan olla sitä mitä olen. Minun ei tarvitse yrittää olla parempi kuin olen. Olen ihminen ihmisten keskellä. En enempää en vähempää. Saan Jumalan armosta olla pelastettu, ja siinä saan levätä. Kaikkivaltiaan Isän sylissä, tuhlaajapoikana.
Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa. Tuota "lepäämistä armossa" ei tietenkään saa käyttää hyväksi, niinkuin Paavalikin opettaa Roomalaiskirjeessään. Emme tietenkään saa enää elää synnissä uskoontulomme jälkeen, mutta tosiasia on, että pysymme edelleen heikkoina ja vajavaisina ihmisinä. Juuri siinä tulee esiin Kristuksen valtava armollisuus ja rakkaus meitä kohtaan. Sitä meidän tulisi osoittaa toisia kohtaan, niinkuin enkulikin sanoi. Ei tuomita muita. Jumala kyllä tekee meissä työtään, ja kasvamme hiljalleen Kristuksen kaltaisuuteen. Se vie kuitenkin oman aikansa.
Siunausta sinulle takkutukka :)
Tässä mättää, että väsyin uskovaiseen ihmiseen, joka jatkuvasti loukkasi minua. Kun keskustelimme
asioista, oli hänen kommenttinsa : "saan olla sellainen kuin olen". Toisin sanoen, hän saa jatkaa loukkaavaa käyttäytymistään/ puheitaan.
Ei saa jatkaa loukkaavaa käyttäytymistään jos et anna hänen jatkaa. Sinulla on oikeus olla tapaamatta tätä henkilöä.
Ikäväksemme ihmiset eivät koskaan ole sellaisia kuin me haluaisimme heidän olevan, me emme voi muuta kuin elää tässä eripuran ja loukkausten kansoittamssa yhteisössä.
Se miten joku ihminen käyttäytyy tai mitä sanoo, ei vie tältä ihmiseltä taivaspaikkaa ja Jumalan rakkautta vaikka kuinka sitä haluaisimme häneltä ottaa pois. Jumalan armo on pysyy iäti, eri asia on kuinka kauan Jumala jaksaa katsella näitä "vaikeita" ihmisiä, mutta Hän on luvannut pitää meistä jokaisesta huolen, niin, että voimme vajavaisuuksinemme mennä aina hänen kasvojensa eteen ja kokea joka päivä uuden armon.
Jos Jumala näin armahtaa meitä on ihmisen itsensä armahdettava myös itseään ja muita.
Jaksamista, kyllä se siitä;))))
juuri sitä armon hyväksikäyttöä. Aivan kuin se oikeuttaisi ihmisiä loukkaamaan toisiaan. Hän on toiminut väärin sinua kohtaan, mutta et voi asialle muuta, kuin antaa hänelle anteeksi. On yllättävää, että ainakin itselleni anteeksi antaminen on joskus paljon vaikeampaa kuin anteeksi pyytäminen. Tunnemme itsemme loukatuiksi ja odotamme loukkajaa tulemaan pyytämään anteeksi. Joskus joutuu odottaa liian kauan, joskus hän ei edes tule pyytämään anteeksi. Silloin on vaarana katkeroituminen. Siksi meidän tulisikin viedä asia Jumalan eteen, ja pyytä Häneltä armollista mieltä tuota loukkaajaa kohtaan. Se on todella vaikeaa... tiedän sen... mutta ainoa keino. Yritän muistaa sinua rukouksissani, tiedän millaista on olla loukattu.
Siunausta sinulle takkutukka, Jumalan rakkaus ja armo täyttäköön sinut, ja antakoon sinulle voimaa :)
Takkutukka
Minulla on ollut sama kokemus.
Mutta olen sitä läpi käynyt ja todennut
että en tahdo häntä/heitä muuttaa, sillä
se ei ole minun tehtäväni.
En voi itseänikään muuttaa.
Ja eihän kenenkään ole pakko muuttua, se ei ole mikään synti.
Mutta suotavaa olisi jos on oikein "äksy" tai muuten hankalakin muuttuisi!
Mutta jos on jo ikääkin, ei moni enää pysty.
Muuttumisen tie on vaikea, ja kestää kauan.
Onhan se mahdollista on toki, mutta kuinka moni
uskova ei koskaan muutu, korkeintaan pahemmaksi.
Mutta se ei vie meiltä taivasosuutta.
Kristus on vieläkin se taivasosuus.
Onneksi!
Onneksi meille/heille vajavaisille, sillä itsekin koen itseni, aika-ajoin "hankalaksi" matjaajaksi, mutta mitäs sitten?
Juu, koeta kestää, Jeesus kantaa sen loukkaavan henkilönkin ja hyvä näin.
Kiitetään Herraa Hänen hyvyydestään, meitä vajavaisia maanmatkaajia kohtaan, jookos?:)
Oikeinhan Sinä mietit ja kyselet, mutta hyvin kertoo kokemuksestaan esimerkiksi Laurentiuskin (muita vastauksia en lukenut).
On totta, että me uskovat tarvitsemme ulkoisten asioiden terävää leikkausta ja sisäistä uudistusta. Totta on myös se, että huomatessamme puutteemme rupeamme itse niitä korjaamaan. Tästä ne uskovan tosi ongelmat sitten alkavatkin.
Tällä tiellä ei auta omat tekemiset eikä tekemättä jättämiset vaan rakkaudessa vaikuttava usko Jeesukseen, joka uskaltaa Jumalan valoon sielun salatuimpia myöten. "Katsokaa Minuun ja pelastukaa!" sanoo Herra. Kaikki me jotka katselemme Hänen kirkkauttaan peittämättömin kasvoin muutumme Hänen itsensä kaltaiseksi NIINKUIN VAIN VOI MUUTTAA HERRA, JOKA ON HENKI.
On niin hyvä olla Jumalan kasvojen edessä, riisuttuna ja paljaana kaikesta omavanhurskaudesta. Saamme vain ihailla Häntä ja Hänen ihmeellistä rakkauttaan meitä kohtaan. Voimme vain seistä tekemättä mitään, ja antaa Hänen tehdä työtään meissä. Voimme vain ihmetellä Hänen voimaansa, ja kuinka Hän voi murtaa ja muuttaa meitä syntisiä ja vajavaisia ihmisiä, kohti Kristuksen kaltaisuutta.
Totta omavanhurskaus tekee ihmisestä jotenkin "omahyväisen" oloisen.
Myös liika nöyryys on määrätynlaista omavanhurskautta, mutta meidän tulee olla nöyriä Jumalan edessä ei ihmisen edessä.
Me emme koskaan saavuta tilaa, jossa voisimme olla Kristuksen kaltaisia täysin, mutta yritystä siihen voi kukin yrittää. Kristus oli täydellinen, me ihmiset olemme epätäydellisiä ja saamme ollakin sillä Hän on meidän puolestamme sovittanut tekomme ja näin ollen kukaan ei saa/voi kerskata omilla teoillaan.
Jumalan armo on se minkä ansiosta meissä vaikuttava hyvä pääsee esille ei omien tekojemme kautta.
Hänen rakkautensa on niin suuri, että mikään pilkkakirves ei satuta liian pahasti. Hänen sylissään on hyvä olla.
Totta omavanhurskaus tekee ihmisestä jotenkin "omahyväisen" oloisen.
Myös liika nöyryys on määrätynlaista omavanhurskautta, mutta meidän tulee olla nöyriä Jumalan edessä ei ihmisen edessä.
Me emme koskaan saavuta tilaa, jossa voisimme olla Kristuksen kaltaisia täysin, mutta yritystä siihen voi kukin yrittää. Kristus oli täydellinen, me ihmiset olemme epätäydellisiä ja saamme ollakin sillä Hän on meidän puolestamme sovittanut tekomme ja näin ollen kukaan ei saa/voi kerskata omilla teoillaan.
Jumalan armo on se minkä ansiosta meissä vaikuttava hyvä pääsee esille ei omien tekojemme kautta.
Hänen rakkautensa on niin suuri, että mikään pilkkakirves ei satuta liian pahasti. Hänen sylissään on hyvä olla.
niin tyhmempää ihmistä, kuin minä saa hakea täältä keskusteluvirtuaali maailmasta.. Saan vastaukset jumiin ja tulemaan näkyviin tuplana. Teen koko ajan kirjoitusvirheitä. Kyselen tyhmiä ja luulin, että RHB on bändi :-D naurattaa vieläkin itseni typeryys... Mutta se sallittakoon, kun kysessää on tälläinen blondi..
kiva että piristät päiväämme ja onhan muillakin ollut noita onkelmia ;-) koneen ja kielioppivirheitten kanssa...
Kiitos :-)
Monista viesteistä saa sellaisen käsityksen, että ei se mitään,
vaikka olisi kuinka hankala ja ilkeä toisia kohtaan, kyllä Herran armo riittä
ja taivaaseen mennään ilkeinä ja rumasuisina ja itsekkäinä tyranneina.
On varmaan vaikeaa sulattaa, että Kristuksen armo
ei vaadi.Hänelle kelpaa "tällaisenaan".
Jos ei näin olisi, ei moni perille menisi, eli ei yksikään.
Mutta mitä haittaamiseen tulee, niin tokihan se voi haitata, ihmissuhteissa, se "ilkeys & äkäisyys".
Mutta kun se on totta, että me ihmiset emme voi sanoa, että sinä et mene taivaaseen koska olet niin ilkeä ja rumasuinen.
Ainoastaan Jumalalla on oikeus tuomita. Se miten kauan Jumala katselee tuollaisen ilkeän ja rumasuisen ihmisen käytöstä on Hänen asiansa ei meidän.
Se mitä voimme tehdä on rukoilla tuon ihmisen puolesta, että hänen silmänsä avautuisivat näkemään oman raadollisuuden ja, että hän saisi voimia parantaa tapansa.
Me olemme tässä ajassa vielä vajavaisia ihmisiä puutteinemme ja vikoinemme. Meillä kaikilla ei ole voimia korjata vikojamme ja jotkut meistä eivät edes halua nähdä omaa vikaansa.
Siksi olisi tärkeä, että voisimme elää itsemme kanssa rauhassa välittämättä joistan ihmisistä jotka aiheuttavat meille pahaa oloa ja katkeruutta.
Vihakin on oikeutettu tunne, mutta sen jälkeen olisi hyvä antaa anteeksi.
Noin toimien ei jää koskaan mitään kipuilevia kohtia sisimpään vaan Jeesus saa tilaa sydämessä ja Hänen oppinsa saavat tilaa elämässämme.
Voimia sinulle, kyllä Herra sinua kantaa ja antaa voimia jaksaa tuon ilkeän henkilön kanssa kipuilun.
Kipuilla ilkeitten ihmisten seurassa.Ei kukaan pakoita, jolli henkilö itse itseään pakoita jostain sairaasta velvollisuuden tunteesta, muka kristinuskon varjolla.
En itse seurustele sellaisten kanssa, ja piste.
Ei toki tarvitse seurustella eikä olla missään tekemisissä jos vain pystyy välttämään nuo ihmiset.
Eikä syy olla ikävien ihmisten kanssa ole se, että kristittynä pitää hyväksyä kaikki.
Kristitty ihminen on ihminen siinä missä ei kristittykin ja hänellä on oikeus puolustaa omaa reviiriään ja oloaan.
Ainoa ero nähdäkseni ei kristityn Ja kristityn ihmisen suhtautumisessa "ikävään" ja "ilkeään" ihmiseen on se, että
kristitty ei anna vihan laskea varjoaan vaan kauniisti kääntyy takavasemmalle eikä aloita "tappelua" vaan päin vastoin siunaa tuota ihmistä, jolla on niin mahottoman paha olo.
Kun taas ei kristitty (tosin riippuu ihmisestä) tuntee inhimillistä vihaa, katkeruutta ja kaunaa ilkeää ihmistä kohtaan. Eikä anna hevillä anteeksi kärsimäänsä väärää.
No piste tulee tähänkin.
Heipat ja hyvää jatkoa.
Eihän olla suu mutrussa vaan iloisin mielin kuljetaan kohti huomista, kyllä se päivä huomennakin nousee.
Positiivista luonnetta ei saada lahjaksi vaan se pitää opetella, eli näkeekö lasin puolityhjänä ja puolitäytenä. Usko ei tee ihmisestä automaattisesti vain hyviä asioita näkevää/kokevaa vaan se saadaan opettelemalla elämää.
Tajuan itsekin ettei Jumala vaadi. Helppoahan on sivullisena sanoa että ei seurustele...ja piste.
Entäpä jos se vastapuoli on aviomies...pistettä ei niin vain
laiteta, eikä selkää käännetä. Tuttavista vielä voi selviytyä, mutta aviomiehestä ei.
Jos kysymyksessä on puoliso kehottaisin teitä menemään yhdessä avioliittoneuvojalle tai jos puoliso ei suostu lähtemään mene yksin.
Avioliiton pitäisi perustua kummankin osapuolen keskinäiseen rakkauteen ja luottamukseen ja kunnioittamiseen.
Onko niin, että puolisosi ei ole uskossa, mutta itse olet?
Silloin ymmärrän hyvinkin hänen "ilkeilynsä", sillä ihminen joka ei ole saanut armoa kokea ja elää sellaisen kanssa,joka on saanut kokea armon alkaa tuntea olonsa epämukavaksi tämän "täydellisen" ihmisen kanssa ja alkaa keinolla millä hyvänsä kokeilla saisiko toisen uskon horjumaan.
Mikäli hän taas on uskossa en oikein ymmärrä miksi hän käyttäytyy niin, että satuttaa rakkaintansa.Onko hänellä jostain syystä paha olo? Onko hän ehkä masentunut? Jokin syy ihmisellä on oltava jos rakkaimpiaan solvaa ja tekee heidän elämänsä epämukavaksi.
Reippaasti nyt ammatti auttajan luo käymään, sillä et sinä pelkällä olemisella saa muuta kuin mielesi katkeroitumaan.
Jumala on antanut joillekin ihmisille suuressa viisaudessaan koulutuksen auttaa ihmisiä kriisitilanteissa.
Jos vastapuoli on ihminen, jonka kanssa olet joskus rakkudesta solminut liiton, ei sitä kannata hevillä luovuttaa vaan kannattaa etsiä apua ja keino, millä tämä suhde saadaan taas toimimaan.
siunausta sinulle:))))))
http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Vihajarakkaususkovienkesken2.htm
Siinäpä onkin ongelmia, kun uskovaisena ei niitä vihantunteita saisi tuntea, vaikka tuntee siitä huolimatta. Tarkoitus ei voi olla, että "kun nyt saa olla tämmönen", että siitä vaan raivoaa vihansa ulos ja sanoa paukuttaa kaikki sanottavat? Joiltakin se käy mainiosti, ja taas pyyhkii hyvin, kun armo riittää, eikä ole pakko muuttua. Mitä hyötyä mistään on, jos ei ole millään väliä? Saako kristityn nimissä olla minkälainen vaan, kun Jumala ei vaadi? Niin mitä sitten, jos joku voi huonosti? Eikö kaikilla ole omaatuntoa? Eikö se toimi kaikkien kohdalla, sekään?
Ja tietää mitä siellä on.Jos puhut uskovasta ihmisestä, eihän sitä tiedä, onko edes uskova.Moni vain esittää sellaista.
Mutta onhan niitäkin ressuja, jotka kärsivät pahasta luonteestaan ja koko ajan siitä sydämessään valittavat Jumalan edessä.Eihän sitä tiedä näin lukijana, mistä on kysymys ja miksi raivoaa, puhuu ilkeitä.Huonosti voi mainitsemasi ihminen joka tapauksessa, eikä sekään ole synti tai este "Taivaslippuun".
Golgatan verinen lunastus, Rakkaus on se "lippu".
Joka tapauksessa jos kysymys on avioliitosta, onko pakko kärsiä koko elämänsä riitaisaa eukkoa/ukkoa?
Ei muuten ole, en minäkään kestänyt ja lähdi lopulta pois etten mennyt ihan lopullisesti rikki, minä jo ennestään rikkimennyt.
Kiitos olkoon Jumalalle, että siitä alkoi minunkin eheytymiseni, kun uskalsin lähteä.Ihan vain oman itseni tähden.
Ei sitä kenenkään hermot kestä mitä vain, uskovanakaan, sanotkoon papit ja piispat tai vaikkapa itse paavi että olen väärässä, niin näin on totuus.Inhmillisyyden nimissä.
En sitten tiedä, mikä sinua tässä aiheessa eniten ihmetyttää, mutta joka tapauksessa:
Suuri osa kristityistä jää "lapsenasteelle" kehityksessään olla kristitty, eli ihminen ihmisten joukossa.
Ei nimittäin peto, toisten petojen joukossa.
Näitä "petokristittyjä olen minä ainakin tavannut liikaakin.