Teen esitelmää kuoleman kokemisesta. Toivoisin, että voisitte kertoa miten koitte läheisenne kuoleman, minkälaisia tunteita yms. Kaikenlaiset kokemukset kiinnostavat! Kiitos!
Kokemuksia kuolemasta
maija
157239
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Oma äitini kuoli Alzheimerin taudin vuoksi. Minulle kuolema oli sekoitus surua ja helpotusta.
Itte olis ollu tilaisuus jo kuolla 3 kertaa.
Ekalla kerralla piru tuli koputtaan olkapäätä ja sanoi että nytten olis kyyti valmiina että jokos lähetään. toisella kerralla seisoin juna asemalla ja kuului kuulutus juna helvettiin lähtee 5 minuutin päästä. kolmannella kerralla kävelin kadulla ja auto ajoi viereeni auton ikkunasta ilmestyi näkyviin kaverini naama. Kaveri pyyteli kovasti minua mukaan ja katsoin autoon ja kysyin kuka on kuskina kaverini vastasi että kuolema. (kaverini kuoli seuraavana aamuna)
Keneltäkään miltä tuntui kun hän ja hän kuoli? Kuinka kukaan voi kenenkään tunteita paperille raapustaa, tai kertoa ei kukaan et sinäkään. Se on täysin mahdoton tilanne.
Ensin tuli eräänlainen shokki. En uskonut todeksi sitä, kun sain kuulla siitä. Sitten mietin läheiseni kärsimyksiä ja pitkällistä sairastamista ja ajattelin, että eipä hänen tarvitse enää kärsiä. Ikävä ja suru tulivat perässä käsi kädessä. Eivät ole vieläkään hellittäneet. Muistelen menneitä aikoja ja unissa kuollut läheiseni on läsnä usein. Aika kultaa muistot - ikävä ei haihdu koskaan...
Surutyötä, kyyneleitä...näitä sivuja lukiessa itkettää ja ikävä on suuri. Lohtuna on jälleennäkeminen siellä jossain...joskus...
...että tämäkään olisi minulle mitenkään ajankohtainen asia.
Äitini nukkui eilen pois.
Vielä yläasteella oleva pikkuveljeni löysi hänet koulusta tullessaan heidän kotisohvaltaan. Minä sitten aivan sattumalta tulin äitiä moikkaamaan juuri viisi minuuttia sen jälkeen. Luulin ensin äidin nukkuvan. Elämäni kamalin hetki oli kun huomasin, että hän oli kuollut.
Siitä on nyt hieman yli 30 tuntia. Olo on vaihteleva, välillä epäuskoinen; ei tämä ole totta, ei näin nuorelle tällaista tapahdu. Loppuaika on sitten mennytkin itkiessä. Parin viimeisen tunnin aikana tosin suruun on tullut lisäksi vihaa: Miksi helvetissä tämä tapahtui?
Tänään äiti tuotiin ruumiinavauksesta tuonne kappeliin, kävimme pienen hiljaisen hetken viettämässä siellä. Äiti näytti niin rauhalliselta maatessaan arkussa valkoinen paita päällään, oli kuin hän olisi nukkunut. Mutta valitettavasti vain tämä uni on ikuista.
Äiti oli elämäni tärkein ihminen. Tottakai rakastan myös isääni ja muuta perhettäni, mutta äiti oli aivan erityinen. Vaikka olenkin jo kaksikymppinen ja osittain itsenäistynyt vanhempieni siipien suojasta, olisin silti tarvinut äitiäni vielä pitkään. Hänelle pystyin kertomaan lähes kaiken, hän kuunteli murheeni ja iloni ja sieti ajoittaiset kiukutteluni.
Nyt häntä ei enää ole, paitsi meidän läheisten muistoissa. Ja siellä hän tulee elämään aina.
Pahinta oli tämän kaiken yllätyksellisyys. Äiti ei ollut millään tavalla kuolemansairas tai edes hieman lievemmin sairaskaan. Hänet vain tempaistiin luotamme pois. Niin paljon jäi sanomatta, myös hyvästit.
Itkettää jo pelkkä ajatuskin siitä, että äitini kuoli aivan yksin. Mietin myös, mitähän hän mahtoi ajatella kun tajusi kuolevansa. Jos siis oli hereillä, kasvot eivät olleet tuskaisen näköiset löytäessämme hänet. Sitä vain toivon, että poislähtö oli nopea ilman turhia kärsimyksiä.
Mutta pakko on jaksaa. Tiedän, että äitini haluaisi meidän kaikesta tästä huolimatta jatkavan elämää ja pystyvän vielä olemaan onnellisia.
Vaikka nyt tuntuukin, että koskaan en enää pysty olemaan onnellinen.
Äiti, en koskaan unohda.
Miehelläni oli syöpä.Hoidin hänet kotona loppuun asti. Kotisairaanhoitajamme oli valmistellut minua kohtaamaan kuolema: kuolemassa ei ole mitään pelättävää..se on syntymä väärinpäin..viimeinen yö oli vaikea..mieheni jalkoja särki...ne muuttuivat tumman sinisiksi...veri ei kiertänyt kunnolla...eikä nieleminen enää onnistunut..lisäsin kipulaastareita..kostutin huulia...aamulla hän sai morfiinipiikin..tiesin,että kuolema oli lähellä...hän oli patjalla lattialla..olimme tukeneet hänet puoli-istuvaan asentoon kotisairaanhoitajamme kanssa...hän hengitti raskaasti...lima korisi kurkussa, koska nieleminen ei enää onnistunut...käsissä ja jaloissa oli kylmä hiki ja ne olivat mustan siniset...hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse harhaili..kuin vastasyntyneen lapsen...hän koki jotain ihmeellistä 4 tuntia..hänen ilmeensä oli lempeä ja rauhallinen...välillä silmät suurenivat, kuin hän olisi nähnyt jotain oikein ihanaa...minä olin yksin hänen vierellään, mutta tunsin olevani ulkopuolinen enkä halunnut häiritä häntä...hän koki jotain omaa ihanaa juttuaan, johon en enää kuulunut..olin tehnyt jo osuuteni....lopulta hengitys muuttui hitaammaksi... menin ihan hänen vierelleen...hän katsoi minua suoraan silmiin, muttei vastannut puhutteluuni...sitten katse suuntautui jonnekkin kauas .... ilme oli rauhallinen..onnellinen..kuin pienen viattoman lapsen...ja viimeinen henkäys...hän lähti jonnekkin .. ehkä sinne, mistä oli joskus tullut ... jonnekkin hyvään paikkaan...kivut olivat poissa...sairas loppuun käytetty keho jäi jäljelle. Kuolemassa ei ole mitään pelottavaa. Kuolema on hyvä asia. Se on helpotus.Se, että sain etuoikeutettuna olla lähellä kuoleman hetkellä, oli todella uskomattoman vaikuttava kokemus. Kelaan mielessäni tuota hetkeä jatkuvasti. Siitä on kulunut nyt kuukausi. Se "jokin" jäi salaisuudeksi - se selviää vasta oman kuolemani hetkellä. Hänen kauniit rauhalliset kasvonsa .. se tunnelma ... ovat painuneet syvälle sieluuni koko loppuelämäni ajaksi....jäljellä on suru..ikävä..yksinäisyys .... elämäni rakkaus on pois viereltäni, mutta tunnen, että hän on kuitenkin läsnä, vaikken häntä näillä ihmisen silmillä näekkään.,...
Erittäin suuri kiitos siitä, että jaoit tämän kanssa(mme). Rakas ystäväni kuoli, mutta on yhä kanssamme. En ollut (...vai olinko sittenkin... ;) ) paikalla kuoleman hetkellä. Tarkoitan, en ollut simin todistamassa mutta taisinpa olla paikalla kuitenkin:) .. Tarkoitan siis, että olin läsnä. Ja kaunistahan se oli. Tuo kuvaus kuoleman hetkestä avasi todella paljon sydämessäni
Olen kokenut jotain käsittämätöntä ison syöpäleikkaukseni jälkeen (en ole ollut ns.kuolleena). Aloin etsiä silloin vastauksia siihen ilmiöön ja sain käsiini sen nimisen kirjan kuin "Kokemuksia kuolemasta" kannattaa lukea!!!
Kun veljeni kuoli syöpään n.vuosi sitten tapahtui silloinkin jotain outoa, olin valvomassa yöt hänen vierellään kun tunsin että huone tuli täyteen muitakin, vaikka olin kahden veljeni kanssa. Tiesin että joku tuli noutamaan veljeäni. Sitä on vaikea selittää, mutta en voinut pitää veljeäni enää täällä vaan oli luovutettava hänet. Jos annat sähköposti osoitteesi niin kirjoitanenemmän tapahtuneista oudoista asioista.
Minua kiinostaa kuulla lisää sinun kokemuksesta, kun oma nuori vaimo kuoli myös aivan vasta.
sp on [email protected]
Multa on kuollu monia läheisiä. Viimesimpänä mun mummo puolitoista vuotta sitten. Hän oli vuodeosastolla ja seurasin vierestä kun ihmiselämä kuihtui pois. Vaikka silloin tiesin että mummo kuolisi pian, niin sellaiseenei koskaan voi valmistautua.
Niin paljo jäi kysyttävää ja kerrottavaa. Vaikka hänet vietiin, niin muistoja ei kukaan pysty viemään.
Menetin isäni 13 vuotiaana sydämen laajentumaan. Alkureaktio kuullessani siitä, on sanoinkuvaamaton kun rupesin vaan itkemään enkä tiennyt mitä ajatella. Siitä eteempäin, elämäni on ollut yhtä helvettiä. Nyt isäni kuolemasta on 2½ vuotta, ja minulla todettiin masennus joka tuli liikasurustani. joka ilta itken itseni uneen ja syönti on mennyt hyvin vähäiseksi.
vaikeampaa isän kuoleman selviämisestä tekee se, että hän ei asunut enää kanssamme, joten se on vieläkin vaikea käsittää. mutta isäni sai parhaan mahdollisen kuoleman, hän nukkui pois omassa sängyssään.
tähän loppuun vielä maailman ihanin iltalaulu mitä isä aina lauloi minun ja veljieni ollessa pieniä:
mustarastas laulaa ilta laulujaan,
taas on yksi päivä mennyt menojaan.
mikä oiskaan maailmassa parempaa,
kuin tuttuun turvalliseen sänkyyn nukahtaa.
8 viikkoinen poikani kuoli kotona, syytä ei tiedetä. Mieheni soitti ambulanssin ja minä elvytin poikaani niin kauan kunnes ambulanssi saapui. Mitään ei ollut tehtävissä. Poikamme oli kuollut.
Kun ambulanssimiehet sanoivat että poikanne on kuollut, maailmamme romahti siihen paikkaan. Odotettu ja ainoa poikani oli kuollut. Iski shokki, olin niin shokissa etten pystynyt edes itkemään. Tuntui että elämäntarkoitukseni oli viety. Oli koomista, että minulla oli helppo synnytys ja poikani syntyi perjantaina 13pv. Poika oli niin kiltti, ei turhia itkeskellyt, 1-2 kertaa heräs yössä, nautti kylpemisestä, juuri oppinut hymyilemään, seuraamaan katseellaan, terve poika. Poikani oli hyvin rakastettu, vanhempieni ensimäinen lapsenlapsi, joten voitte vaan kuvitella kuinka sitä rakkautta tuli joka puolelta sukua, olen niin iloinen siitä. Ja sitten saapui elämämme kauhein aamu, löysin poikamme sängystä kuolleena.
Ekat 3-4 päivää oli aikalailla sitä shokkia, ei voinut uskoa mitä on tapahtunut, tuntui/tuntuu niin tyhjältä. Kokoajan tuntuu että jotain puuttuu. 8 viikkoa oli elämäni kauneinta aikaa, aikaa jota sain viettää rakkaan poikani kanssa, olen kiitollinen siitä, mutta en voi käsittää miksi minä, miksi meidän, rakastettu poika vietiin meiltä.. Poikani syntyi 15 päivää yliaikaisena, joten häntä todellakin oli odotettu ja kauan!
Olemme saaneet paljon tukea ja apua. Mutta mikään ei vie sitä tosiasiaa että poikamme on kuollut ja häntä ei tuo mikään takaisin. Mikään ei pysty korvaamaan poikaamme!
Vaikka vannoin raskausaikanani että en koskaan aijo olla raskaana niin nyt voin sanoa että aijon! En käytä ehkäsyä, joten lapsia saa tulla jos on tullakseen, tekemällä ei niitä tehdä, pojallemme pikkusisaruksia. Mieheni kanssa tunnemme sylin olevan tyhjä, sitä haluaa jatkaa siitä mihin meidän elämä pysähtyi, haluamme uuden mahdollisuuden.
Olemme mieheni kanssa päättäneet jatkaa elämää, ei saa jäädä tuleen makaamaan. Etenemme päivä kerrallaan ja silloin itketää kun itkettää ja nauretaan kun naurattaa. Suru on kuitenkin aina läsnä. Rakastamme poikaamme aina, hän on aina esikoiseni, tulevien lapsieni isoveli.
http://www.youtube.com/watch?v=HytIBTYVv5U
Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
se täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Menetin molemmat vanhenpani, äkillisesti ja erittäin traagisesti. 12.12.2009! He olivat ja elivät Savonlinnassa. En ole oikein osannut kauheasti surra! Aika-ajoin kyllä tunnen surua, mutta se on aika pientä ja lievää. Tosin hautajaisissa, itkin melkein koko ajan. olen osittain vihainenkin, etenkin isälleni, koska hän ampui käsiaseella ensin äitini ja sitten itsensä. Kävin äskettäin terapeutilla ja hän oli sitä mieltä, että suru voi tulla, joskus myöhemminkn!!