Tarton rauha 85 vuotta!

Tänään liput salkoon! On itsenäisen Suomen ensimmäisten ja tunnustettujen rajojen 85-vuotispäivä. Sellaisena kuin ne ennen Stalinin laitonta agressiota olivat. Myös Nimierkki, muista liputtaa.

"15.10.2005
Mirjami Kondelin

HYVÄ JA HUONO RAUHA

Tarton rauhan 85-vuotispäivä Balder-salissa Helsingissä
HYVÄ JA HUONO RAUHA

Muistinsa menettänyt yksilö ja kansa elää enää puolittain. Näinhän se on, hyvät suomalaiset.

Siksi on tarpeen yhä uudestaan palauttaa mieleen menneisyydestä asioita ja tapahtumia, joiden tietäminen ja kansallisessa muistissa säilyminen ovat elintärkeitä.

Omalta kohdaltani minun on tunnustettava, että Tarton rauhasta en tiennyt muuta kuin päivämäärän ja mihin raja vedettiin. Kun Aluepalautuksen hallituksessa keksivät, että Kondelinin Mirjamihan se menee Balderin saliin puhumaan, piti ruveta kursimaan tätä tiedon aukkoa umpeen. Löytyikin mielenkiintoisia asioita.

Huomionarvoista on jo se, että näitä vasta itsenäistyneen Suomen ja entisen emämaan välisiä ensimmäisiä rauhanneuvotteluja käytiin peräti neljä kuukautta. Ihan oikeita neuvotteluja sekä alueellisista että taloudellisista kysymyksistä.

9. kesäkuuta Eläköön-laivalla Tarttoon matkaavalle Suomen valtuuskunnalle oli hallitus antanut melkoiset tavoitteet. Piti yrittää saada ns. luonnollinen raja linjalle Laatokka-Syväri-Ääninen-Vienanmeri. Myös Kuolan niemimaa piti liittää Suomeen. Muhkeaksi matamiksi olisi Suomi-neito paisunut, jos tavoitteet olisivat toteutuneet.

Näitä jälkeenpäin kieltämättä suurellisilta vaikuttavia kaavailuja arvioidessa voi vanhojen karttojen äärellä palauttaa mieleen, miten mitätön läntti venäläisillä Kiovan-Smolenskin-Novgorodin ympärillä oli alun perin hallussaan. Viikinkipäälliköiden johtamina he olivat vallanneet jatkuvasti elintilaa suomensukuisilta heimoilta, jotka asuttivat aikoinaan suurinta osaa Uralista länteen olevasta alueesta.

Venäläisyys on ollut hyökkäävää, suomalaisuus väistyvää. Mistä tulee oikeus jonkun olla suuri, kun toisen on oltava pieni. Valta kasvaa kiväärin piipusta, sanoi Mao Tsetung. Tänä päivänähän mm. marit ovat suoranaisen vainon kohteena.

Myös 1920 venäläiset pistivät töpinäksi; juuri ennen rauhanneuvottelujen alkamista puna-armeija miehitti Muurmannin radan ja Suomen välisen, sotilaallisesti tyhjäksi jääneen alueen, joka julistettiin Karjalan työkansan kommuuniksi. Alueen karjalaisväestölle ei annettu tilaisuutta äänestää, kumpaan valtioon se halusi liittyä.

Suomalaisten miehittämät Repola ja Porajärvi olivat jo kerinneet liittyä Suomeen kunnallisella sopimuksella, mutta ne menetettiin ilmeisesti Paasikiven ja Tannerin hölösuisuuden takia. He kun olivat venäläisten kanssa käymissään yksityisissä keskusteluissa paljastaneet, että näistä alueista oli Suomella valmiutta luopua Petsamon saamiseksi. Valtio-oikeudellisesti varsin kyseenalaista toimintaa valtuuskunnan jäseniltä, jos se olisi aikanaan paljastunut.

Tsaarin vuonna 1864 Suomelle lupaamasta Petsamosta pidettiin tiukasti kiinni kaikissa puolueissa. Suomen Sosialidemokraatin pääkirjoituksessa Sasu Punanen kirjoitti: - Maamme tuleva taloudellinen ja kultturellinen kehitys vaatii henkireiän suurelle merelle. Se on meidän saatava, ellemme tahdo nähdä, että maamme pohjoisimman osan mitä suurimmat tulevaisuuden mahdollisuudet kääpiöityvät. Naulan kantaan sanottu.

Kansainvälisten tapahtumain kehitys toi oman värinsä neuvotteluihin. Kun Puolan-Neuvostoliiton samanaikaisesti käymässä sodassa puna-armeija kolkutteli Varsovan porteilla, venäläiset vetivät jyrkkää linjaa. Pilsudskin onnistuttua ajamaan venäläiset Puolan rajojen ulkopuolelle, asenteet pehmenivät.

Antwerpenin olympialaisetkin olivat merkitykselliset. Suomalaisten urheilijoiden niissä kahmimat 14 kulta-, 10 hopea- ja 10 pronssimitalia nostivat suomalaisosakkeita myös neuvostovaltuutettujen silmissä. Olkoonkin, että kisat olivat kapitalistimaitten kisat.

Helpolla ei yksimielisyyteen päästy. Vielä lokakuun alussa jopa myöntyväisyysmies Juho Kusti puuskahti neuvottelupöydässä: – Tilanne on kriittinen. Onko meidän katsottava keskustelujen jatkaminen turhaksi ja tarkoituksettomaksi?
Huomattavaa on, että nimenomaan venäläiset halusivat jatkaa neuvotteluja. Kaiken kaikkiaan neuvotteluista ja lopputuloksesta voidaan sanoa, että siinä venäläinen osapuoli todella kuunteli ja otti huomioon suomalaisten mielipiteitä. Oikeisto tosin piti Tarton rauhaa häpeärauhana, koska Repolan ja Porajärven karjalaisväestöä ei pystytty auttamaan sen sorretussa asemassa.

Todellisia häpeärauhoja olivat vuosien 1940, 1944 ja 1947 rauhat. Neuvostoliitolle. Tapa, jolla venäläiset kohtelivat äärimmäisin ponnistuksin itsenäisyyttään puolustanutta pientä maata, osoitti sellaista sivistymättömyyttä, suorastaan sadistisuutta, että se leimasi ikuisella häpeätahralla itäisen naapurimme.

Jopa monet venäläiset ovat antaneet tunnustuksensa Suomen kansalle, suomalaiselle sotilaalle. ”Suomalaisten toiminta talvisodassa antoi muille esimerkin siitä, miten kansan pitää taistella itsenäisyytensä puolesta". Näin sanoi venäläinen kenraalieversti Dmtri Volgogonov tammikuussa 1989 Max Jakobsonille.

Diktaattori Stalinille oli ilmeisesti niin suuri arvovaltatappio, kun ei kahdellakaan yrittämällä onnistunut tavoitteessaan, Suomen miehittämisessä, että se piti kostaa kaikin mahdollisin tavoin.

Välirauhansopimuksen vahvistamispäivänä, 23. syyskuuta saapuivat Suomeen Liittoutuneiden valvontakomission ensimmäiset venäläiset jäsenet. Alkoi mielivallan aika, kun venäläiset suomalaisten kommunistien tukemina ja komission englantilaisjäsenten nyökytellessä hyväksyvästi syrjäyttivät suomalaisen oikeuskäytännön. Matti Kuusi kirjoitti. – Sinut hitaasti, hitaasti kuristetaan. Sinut puolikuolleeksi puristetaan. Ja kun käsistä, jaloista kahlittu oot, sua kaikki neuvoilla ruokkikoot!

Räikein esimerkki lain polkemisesta maahan oli sotasyyllisyysnäytelmä. Silloin vallankumoukseen pyrkineitten kommunistien ajojahdin seurauksena säädettiin taannehtiva laki ja asetettiin erikoistuomioistuin, jollaiset Suomen hallitusmuodon 60 §:ssä nimenomaan kielletään.

Tuomion julistamisen jälkeen Yhdysvaltain arvovaltaisin lehti New York Times kirjoitti mm. seuraavasti: - Ensimmäisen kerran uudemmassa historiassa on demokraattisesti valittu valtionpäämies ja hallituksen jäseniä eräässä maailman demokraattisimmista valtioista tuomittu sodan perusteella rikoksentekijöinä. Heidän rikoksensa oli se, että he olivat sodassa Venäjää vastaan ja olivat hävinneet sen. Mutta maailma ei ole unohtanut, että Venäjä ensin hyökkäsi Suomea vastaan 1939 olosuhteissa, jotka nostattivat suuren suuttumuksen ja johtivat Venäjän erottamiseen Kansainliitosta.

Sotasyyllisinä tuomittujen kunniaa ei ole palautettu. Se on nyky-Suomen johtajien ja poliitikkojen häpeä.

Neljän sotavuoden jälkeen Suomi oli loppuun kulunut henkisesti, fyysisesti ja taloudellisesti. Vuosina 1942-44 sotamenot olivat 60 % valtion kokonaismenoista. Yhtään ei ehditty toipua sodan rasituksista, kun LVK:n puheenjohtaja kenraalieversti Zdanov otti esille sotakorvauskysymyksen. Vaatimukset olivat kohtuuttomat. Suomen sotakorvausasiain komitean puheenjohtaja vuorineuvos Gräsbeck kysyi, tarkoittiko Neuvostoliitto lisäämällä loputtomiin vaatimuksiaan, että Suomi oli kuristettava.

Kahdeksan vuotta kansa raatoi, että saatiin suoritettua sotakorvaukset hyökkääjävaltio Neuvostoliitolle. Siihen mennessä rajan oli ylittänyt sellainen määrä sotakorvaustuotteita kuljettavia vaunuja, että yhteen kytkettyinä niistä olisi muodostunut 13 441 km 550 m pitkä juna. 16 Helsingistä Kemiin ylettyvää junaa. Toimitetuista laivoista olisi tullut 20 km pitkä jono.

Yksistään LVK:n mahtavan organisaation kulut olivat 1 miljardi 200 000 markkaa. Kaikenlaiset lisäkorvaukset mukaan lukien Suomi maksoi varsinaisen sotakorvauksen ainakin kaksinkertaisesti.

Kun Paasikivi sai käsiinsä Pariisin rauhansopimustekstin 16.01.1947, hän raivostui sen johdannossa olevaan sanontaan, ”joka oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaisesti ratkaisee ne kysymykset …”. Mitä oikeudenmukaisuutta oli esimerkiksi siinä, että Italian korvattavaksi tuli 255 miljoonaa dollaria, Suomen 300 miljoonaa Englannin ja Neuvostoliiton yhteisellä päätöksellä.

Lähinnä nöyryytykseksi oli tarkoitettu itse allekirjoitustilaisuus 10. helmikuuta 1947. Rauhansopimuksen allekirjoittivat Neuvostoliiton, Iso-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan, Australian, Valko-Venäjän, Kanadan, Tsekkoslovakian, Intian, Uuden-Seelannin, Ukrainan ja Etelä-Afrikan edustajat. Nimenomaan tässä järjestyksessä ja viimeisenä Suomi, jonka sopimuksesta oli kuitenkin kysymys. Sietääpä miettiä, mitä tekemistä näillä kaikilla valtioilla oli Suomen rauhansopimuksen kanssa?

Vuonna 1920 länsivallat olivat tukeneet Neuvostoliiton reunavaltioitten itsenäisyyspyrkimyksiä ja vaatimuksia. Näin haluttiin rajoittaa Neuvostoliiton mahtia. Toisen maailmansodan päättyessä ne kiltisti alistuivat kaikkiin Stalinin ehtoihin ja hyväksyivät kommunistisen järjestelmän tunkeutumisen Euroopan sydämeen. Suomen ne olivat valmiit jättämään Neuvostoliiton syliin. Yhdysvaltain Suomessa oleva asiainhoitaja McClintock sanoi asian suoraan: - Minä en ymmärrä teitä suomalaisia. Mitä merkitystä sillä on, jos maa liitetään Neuvostoliittoon. Suomi on liian pieni maa ajaakseen omaa politiikkaansa. Jos liitytte vapaaehtoisesti, pääsette vähemmällä. Pakko teillä on kuitenkin kerran edessä.

- Huono rauha on onneton asia, joka vähitellen myrkyttää ja tuhoaa kaiken, mikä kahden maan suhteissa on tervettä ja elinkelpoista, varoitti Paasikivi Tarton rauhanneuvottelujen yhteydessä.

Moskovan ja Pariisin epäoikeudenmukaiset rauhat ovat kierouttaneet Suomen suhteita itärajan taakse yli puoli vuosisataa. Sotien jälkeisestä Suomen ja Neuvostoliiton suuresta ystävyydestä kertoo Karin piirros vuodelta –58. Ystävyyshän on pyyteetöntä, tasa-arvoista ja molemminpuolista. Tämän piirroksen takia Kari kutsuttiin presidentin puhutteluun.

Suuresta luottamuksesta puolestaan kertoo mm. Kekkosen uskoutuminen YK:n pääsihteeri Tryggve Lielle elokuisena saunailtana 1952: - Nukkuisin yöni paremmin, jos tietäisin, että Norjaan on sijoitettu Yhdysvaltain ilmavoimien yksiköitä. Virallisesti emme tietenkään halua nähdä amerikkalaisia Norjassa, mutta yksityisesti, Luojan tähden, olisimme onnellisempia ja tuntisimme olomme turvallisemmaksi, jos se päivä koittaisi.

Jokin aika sitten tehdyn gallupin mukaan yli 60 % suomalaisista suhtautuu venäläisiin vihamielisesti tai torjuen. Historian opetusten lisäksi kansan nuivaan suhtautumiseen saattaa vaikuttaa sekin, että Putinin Venäjä yhä enemmän muistuttaa edeltäjäänsä. Mm. historiaa kirjoitetaan poliittisten näkökohtien mukaisesti. Niinpä Venäjän historiankirjoista on pyyhitty pois talvisota ja Viipuri on taas vanha venäläinen kaupunki. Stalinia ylistetään suuren imperiumin luojana ja rikoksista vaietaan.

Paasikiven – Kekkosen – Koiviston koulussa pieni kansa saatiin tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että se oli löylyttänyt isompaa, mutta alati hyväntahtoista naapuriaan ja saanut tosin ansaitun, mutta tuskin riittävän rangaistuksen. Hyvin on oppi mennyt perille. Joku professori Michelsen on äskettäin kirjoittanut kolumnissaan Karjalan palautus, että vääryydet muistetaan ja halutaan kostaa. Meiltä ryöstettyjen alueitten takaisin vaatiminen on hänen ymmärryksensä mukaan siis kostoa.

Pääministeri Vanhanen vakuutteli ihan vakavissaan kesäkuussa, että Karjalan maat eivät kuulu enää Suomelle.

Tuli torstai, lokakuun 13. päivä ja koko lehden etusivu julisti, että puolitoista miljoonaa suomalaista on eri mieltä. Karjala kuuluu suomalaisille ja se halutaan takaisin. Paljastui myös, että peräti 56 % nuorista ei omasta mielestään tunne maansa historiaa tältä osin. Jotakin on pahasti pielessä. 70 % kansasta haluaisi asiasta keskusteltavan, mutta pääministerillä ja ulkoministerillä ei ole aikaa edes kommenttiin. Jotakin on pahasti pielessä!

30-luvulla Halldor Kiljan Laxness tutustui Neuvostoliittoon kuukauden ajan maan kirjailijaliiton vieraana. Kaikkien shokkikokemusten jälkeen hän kirjoitti kirjassa "Tunnustan maata": - Hallitsijat tulevat ja menevät niin kuin tuuli, mutta oikeustaju on väkevin ihmisessä vaikuttava voima ja tämän maisen elämämme ylläpitäjä.

En myönnä olevani naiivi, kun haluan tässä matoisessa maailmassa, jopa Venäjän naapurissa, uskoa Laxnessin tavoin.