Perinnäinen uskovaisuus?

Uskovaisuuteen on helppo kasvaa sillä vaatii rohkeutta luopua siitä. Useimmat uskovaisen kodin lapset eivät koskaan oikeastaan kyseenalaista uskoaan koska se ollut osa heidän elämäänsä alusta asti, ja tuntuu helpommalta sulautua annettuun muottiin, ja on helpompaa jatkaa vain uskovaisena silloin jos epäilyksyt iskevät. Vaatii oikeasti rohkeutta irrottautua niistä ympyröistä, varsinkin jos kaikki kaverit ja sukulaisetkin ovat uskovaisia. Henkinen painostus "parannuksen tekoon" saattaa olla äärimäisen kova. Klassista aivopesua on lause "tiedän että sinä oikeasti uskot vielä..." Uskovaisen on mahdoton uskoa että joku vain ei enää usko. Luopioihin on siksi automaattisesti pakko pistää se katkeran leima.

rukoukset,jotka monessa tapauksessa kantaa yli 'ikarajojenkin'..ja tuloksia nakyy..

Minäkin olen sukuni harvinaisuus! Pahanteossa ja vankilapäivissä ehdoton ykkönen ja tunnustavana uskovaisena harvinainen; suuressa suvussamme on vain kaksi uskostaan Jeesukseen todistavaa jäsentä.

Itse olen lähtenyt "tavallisesta ja köyhästä" suomalaisesta maanviljelijäperheestä. Isoisä oli torppari. Isä sodassa tarkkaampujana hermonsa menettänyt. Ei meillä Jeesuksesta puhuttu eikä rakkaudesta. Koko kylällä ei asunut ketään joka olisi kertonut olevansa uskovainen. Minusta kasvoi ylimielinen, Jumalaa pilkkaava ateisti.

Minä en siis ole "suku-uskovainen" kuten et siis Sinäkään. Oikein tuolla Lannenhunttari kuitenkin sanoi, että uskovaisen kodin lapsia kantavat rukoukset. Todellisuudessa meitäkin ovat rukoukset kantaneet, vaikka emme sitä nyt vielä tiedä (ketkä kantoivat meitäkin rukouksissaan Jumalan eteen). Asia selviää kotona, kun näemme kukin lyhteemme.

Haluankin sanoa tässä Sinulle, itselleni ja kaikille, että "rukous voi paljon, kun se on kestävä". Jatketaan rukouksin.

Hänelle, joka herätti Jeesuksen kuolleista ja teki Hänen verensä kautta iankaikkisen liiton kanssamme, Hänelle kunnia tänä aamuna ja maailmanajoista toisiin, totisesti.