Vihan tunteet

Osanottoni veljesi poismenon johdosta.

Pystyisiköhän joku ulkopuolinen saamaan äitisi johonkin sururyhmään. Sinulta hän ei varmaan neuvoja kuuntele. Jos hän/veljesi kuuluu kirkkoon, luulisi seurakunnan tarjoavan apua.
Onhan viha tietysti yksi tapa reagoida, mutta että sen kohdistaa omaisiin... Rankkaa varmasti on.
Kokemuksesta tiedän, että noinkin läheinen aika kuolemasta on yhtä kaaosta. Oletteko hautajaisia/muistotilaisuuttakaan pitäneet.
Yleensä perhe ja lähisuku kyllä pitää yhtä. Tarjottiinko äidillesi esim. terveyskeskuksen kautta ammattilaisen kanssa keskustelua.
Kysyt kuinka kauan tuollaista pitää sietää. Siihen en pysty vastaamaan. Riippuu omista tunteistasi äitiäsi kohtaan.
Hän tarvitsee ehkä kaikista eniten aikaa. Jos hän ennen kuolemaa oli tasapainoinen uskoisin shokkivaiheenkin menevän ohi.
Silloin on varmaan hyvä, jos pystyt olemaan niin kypsä, että voit unohtaa sinua varmasti loukanneet äitisi sanat.

Voimia Sinulle

Olen kokenut saman. isäni kuoli 2 vuotta sitten ja veljeni n. vuosi sitten. Äidin surutyö oli vielä kesken kun oma lapsikin (siis veljeni) kuoli. Samat syytökset liian vähäisestä suremisesta - liian harvoin haudoilla käymisestä sain kuulla. Nyt tilanne on jo helpottunut. Yritä jaksaa - tiedän että se on vaikeaa, mutta äitisi purkaa näin vain pahaa oloaan. Aikansa se vie.

Viha ja syyllisten hakeminen kuuluvat surutyöhön. Lähes aina nuo tunteet tulevat esiin jossain vaiheessa. Ja menevät yleensä ohi surutyön jatkumisen myötä.

Äitisi kohdalla voi olla, ettei hän osaa viedä surutyötään eteen päin vaan on jäänyt tuohon vaiheeseen kiinni. Niinkin voi käydä.

Saisitkohan hänet millään keinolla johonkin ammattiapuun.

Itse yritä ottaa rauhallisesti ja ymmärtää, mistä on kyse. Vika ei ole sinussa, eikä sinun tarvitse ottaa syyttelyjä vastaan. Mitähän tapahtuisi, jos sanoisit äidillesi "suorat sanat". Voisikohan se auttaa häntä tuon vaiheen yli.

..myös mun veljeni kuoli viime vuonna ja itse olin ehkä jonkinlaisessa shokissa viikkoja, en osannut edes itkeä kunnolla, muuten olen herkkä itkemään.

Äitini oli myös hyvin vihainen ja syyttelevä, olisi väkisin pitänyt löytää syyllinen veljen kuolemaan. Kuolema oli tapaturma eikä mitään syyllistä siis ollut.
Äitini on kova luu, hän ei itke eikä tunteile koskaan. Ainoastaan vihan ja katkeruudentunteet hän näyttää.
Minä joka en osannut itkeä ääneen vaikka sisin huusi sain kuulla mitä inhottavimpia syytöksiä ja välien poikkilaittamista. Ymmärsin kyllä äidin tuskan, mutta hän ei suostunut ymmärtämään minun tuskaani, koska "eihän sulta oo poikaa kuollut!"
Vaikka sanoin, että onhan mun rakas veli kuollut, se ei kuulemma ole mitään.
Tätä jatkui muutama kuukausi ja opin jo itkemään. Mulla oli depressio ja parantumaton sairaus jo ennen veljen kuolemaa ja viimein menin terapiaan kaikkien näiden asioiden takia. Se auttoi vähän, mutta suruahan ei ollut tarkoituskaan terapioida pois. Opin siellä kuitenkin, ettei mun tarvitse ottaa vastaan enempää.

Sain sanottua äidille, etten kuuntele enää mitään syytöksiä mistään (siinä tuli jo 20-v takaisia asioita esiin äidin puolesta). Joka kerran kun hän aloitti, sanoin , että mullakin on surua, en kuuntele tuota, paitsi jos haluat surra mun KANSSA. Sitä hän ei halunnut koska eihän mulla ollut surua??

Joka tapauksessa, nyt voimme puhua veljestäni, hänen elämästään, mutta emme sure yhdessä. Sekin on surullista, mutta äidin kovan luonteen takia ymmärrän, ettei se tule koskaan tapahtumaan. Hän suree yksin ja niin minäkin ja kaksi muutakin veljeäni. Me kaikki yritämme omalla tavallamme selvitä tästä ja vaikka olen melko yksin suruni kanssa, olen kuitenkin päässyt eteenpäin. Viha on mennyt ja ikävä painaa, mutta veljeni oman elämän- ja kuolemanfilosifian takia jaksan jo ajatella eteenpäin. Näin hän olisi toivonut.

Muuten, äitini ja veljeni kävivät paikallisessa Setlementtiyhdistyksessä saamassa apua heti veljen kuoleman jälkeen, se oli kuulemma hyvä kokemus joskin lyhyt. Itse en fyysisen sairauteni takia päässyt. Ainakin äidille selvisi siellä, että viha kuuluu lapsenkin menetykseen. Olisi vaan pitänyt kohdistaa se johonkin muualle kuin lähimpiinsä.
Olisiko siitä teille apua. Ainakin ymmärrän mistä puhut, niin ikävää kuin se meille molemmille on.
Voimia.