Onko kellään kokemusta, kuinka pian rakkaan kuoleman jälkeen on valmis elämään eteenpäin ja ehkä uuteen suhteeseen? Mulla mieheni kuolemasta yli 2 vuotta, ja tuolloin olimme jo olleet asumuserossa muutaman kuukauden. Rakastin häntä edelleen, ja olisi ollut mahdollista että oltais palattu yhteen.. Nyt en saa koskaan tietää.
Tuntuu että en koskaan voi unohtaa enkä tuntea mitään ketään miestä kohtaan. En haluakaan unohtaa, mutta mulla kuitenkin elämä edessä (ikää 31) ja haluaisin sitä elää tässä päivässä ja päästä jo irti menneestä. Olenko liian kärsimätön?
Tuntuu että en koskaan voi unohtaa enkä tuntea mitään ketään miestä kohtaan. En haluakaan unohtaa, mutta mulla kuitenkin elämä edessä (ikää 31) ja haluaisin sitä elää tässä päivässä ja päästä jo irti menneestä. Olenko liian kärsimätön?
Vastaukset 10
Vanhimmat
..alat olla valmis jatkamaan elämääsi.
Ei kai siinä mitään aikarajaa ole milloin on valmis.
Et ole liian kärsimätön. Itsehän tiedät parhaiten, ei sitä muilta tarvitse kysyä.
Hyvää jatkoa uuteen elämään. Kyllä se siitä pikkuhiljaa..
otan osaa suruusi. Älä anna niiden ajatusten piinata itseäsi, olisitteko palannut yhteen vai ette. Kun syyttävät ajatukset tulevat mieleesi, kieltäydy ajattelemasta niitä, ala ajattelleen jotain muuta asiaa. Elämän tilanne oli silloin se kuin oli. Hän on pois, mutta sinä jatkat elämääsi. Sinulla voi olla vielä 50-60v hyvää elämää edessä.
Suru vie aikansa, 2v on lyhyt aika surussa.
Minulla on mennyt1½v siitä kun mieheni kuoli, joka päivä ajattelen häntä.
Sinun ei tarvitse koskaan unohtaa, sinun ei tarvitse siis, se ei ole mikään sääntö.. Sinä elät tällä hetkellä.. sinä elät silläkin hetkellä, jolloin muisttat hänet.. Sinä teet elämässäsi asioita koko ajan.. Ole siis sinä äläkä vaadi itseltäsi ihmeitä. Älä laske päiviä, viikkoja tai vuosia, kaikilla ajoilla ja minuteilla on oma vähentymis prosessinsa. Sinä huomaat joka päivä ettet tänään aajatellut häntä silloin, tai tolloin.. Taas toisena hetkenä tulee kuin aalto joka muistuttaa sinua kaikesta. Vaan siinäkin on oma prosessi joka unohduttaa. Ymmöärrätkö mitä meinaan? Jokainen ajatus on yksi vähemmän muistissa. Tämä on aika vaikeeta vain kirjoittamalla tuoda tunteet julki. Mutta toivon että jonakin päivänä tajuat mitä meinasin? Se päivä tulee kuitenkin.Sitten sinä olet jokahetki valmis uuteen suhteseen, ei siihenkään tarvita mitään määräaikaa. Ihminen voi rakastaa elävää ja kuollutta saman aikaisesti. Alitajunta on ihmisellä se osa joka toteuttaa ja sulattaa jo kauan sitten koettua. Uusi suhde nopeuttaa vanhan sulatusta. Tämä sama asia koskee kaikkia surevia. Siis älä määrää itsellesi suruaikaa.. Kaikkea hyvää sinulle toivova Angi*
Kiitos osanotoistanne! Ja osanottoni suruusi, sinulle joka olet myös menettänyt miehesi. Niinhän se on, että se suru kuuluu elämään. Välillä vaan vaikeaa hyväksyä että juuri itelle kävi näin. Kyllä se aika auttaa, on jo auttanutkin. Vaikka joskus ikävä tuntuu ihan tappavalta, kuitenkin on hyviä hetkiä, päiviä, viikkoja, ja varmasti ajan kanssa yhä enemmän.
Me voidaan iloita siitä, että meillä on kuitenkin ollut rakkaus elämässämme, ja muistoja ei kukaan voi ottaa meiltä pois. Koitetaan katsoa eteenkin päin, ehkä elämässä on vielä paljon hyviä asioita tulossa..
Olet vahingossa vastannut minulle?
Ja tarkoitin tuota kirjoittajaa ennen sun viestiä miehensä menettäneellä. Mutta kiitokset oli tarkoitettu myös sulle, jos tuo aiempi viestisi nyt oli vastaus ketjun aloitusviestiini? Niin oletin.. Tää ei aina ole niin yksinkertaista;)
kerinnytkään laittamaan sinulle toista viestiä. Olin vain niin hätäinen.. Kaikki on hyvin. Toivon sinulle kaikkea hyvää, onnellisia hetkiä ja surun hidasta himmenemistä.. Terveisin Angi*
ei ole koskaan, ei ikinä. sillon ku kaipaa läheistään, aika ja paikka , olennainen asia on se mitä itse tunnet. menetin poikani 3 vuotta sitten,7.11.2002. enkä vieläkään lakkaa ikävöimästä.on päivämääriä, syntymäpäivät kuolin/ruumiinavausjutu.. kyllä tiedän mitä tarkoitat. jotkut sanoo että mitä noita papereita ja muistoja säilytät...??? en tiedä mitä niille sanoa.. haluan vaan pitää
väärään palstaan, anteex..
toimii/toipuu erilailla...
Itselläni meni melko tasan 2v ensimmäiseen kertaan kun toinen mies kosketti sydäntäni, enkä koskaan unohda häntäkään, olisimmepa tavanneet vuosia myöhemmin...
Siitä kun ns uusi elämäni alkoi, eli leskeksi jäämisestä on jo 10v, enkä kai ole vieläkään kunnolla toipunut. Siis yksin vieläkin ja olin nuorempi silloin kun sinä jäi yksin... Eli en ikäloppu vieläkään?
Onnea elämääsi toivotan ja kannattaa harkita nuorten leskien tukiryhmän tapaamisia, niitä kyllä aika harvoilla paikkakunnilla.