Maailman synty, näinhän se tapahtui:
Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tyttö,
kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä,
iän kaiken impeyttä
ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille,
meren selvälle selälle,
ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti,
lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa,
yheksän yrön ikeä;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Vieri impi veen emona.
Uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn,
vatsanvaivoissa kovissa;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni,
lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki:
iäkseni ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla!
"Parempi olisi ollut
ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä
vierähellä veen emona:
vilu tääll' on ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä vierielläkseni.
"Oi Ukko, ylijumala,
ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!"
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu;
lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa,
asuinmaata arvaellen.
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa.
Liitelevi, laatelevi;
arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani,
aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen,
aalto vie asuinsijani."
Niin silloin ve'en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.
Noin kuulin saneltavaksi,
tiesin virttä tehtäväksi:
yksin meillä yöt tulevat,
yksin päivät valkeavat;
yksin syntyi Väinämöinen,
ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta.
Olipa impi, ilman tyttö,
kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyyttä,
iän kaiken impeyttä
ilman pitkillä pihoilla,
tasaisilla tanterilla.
Ikävystyi aikojansa,
ouostui elämätänsä,
aina yksin ollessansa,
impenä eläessänsä
ilman pitkillä pihoilla,
avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
laskeusi lainehille,
meren selvälle selälle,
ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska,
iästä vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti,
lainehille laikahutti.
Tuuli neittä tuuitteli,
aalto impeä ajeli
ympäri selän sinisen,
lakkipäien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi,
meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
vuotta seitsemän satoa,
yheksän yrön ikeä;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Vieri impi veen emona.
Uipi iät, uipi lännet,
uipi luotehet, etelät,
uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn,
vatsanvaivoissa kovissa;
eikä synny syntyminen,
luovu luomatoin sikiö.
Itkeä hyryttelevi;
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, päiviäni,
lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki:
iäkseni ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi,
aaltojen ajeltavaksi
näillä väljillä vesillä,
lake'illa lainehilla!
"Parempi olisi ollut
ilman impenä eleä,
kuin on nyt tätä nykyä
vierähellä veen emona:
vilu tääll' on ollakseni,
vaiva värjätelläkseni,
aalloissa asuakseni,
veessä vierielläkseni.
"Oi Ukko, ylijumala,
ilman kaiken kannattaja!
Tule tänne tarvittaissa,
käy tänne kutsuttaessa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo vatsanvääntehestä!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!"
Kului aikoa vähäisen,
pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu;
lenteä lekuttelevi
etsien pesän sijoa,
asuinmaata arvaellen.
Lenti iät, lenti lännet,
lenti luotehet, etelät.
Ei löyä tiloa tuota,
paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pesänsä,
ottaisi olosijansa.
Liitelevi, laatelevi;
arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani,
aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen,
aalto vie asuinsijani."
Niin silloin ve'en emonen,
veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merestä,
lapaluuta lainehesta
sotkalle pesän sijaksi,
asuinmaaksi armahaksi.
Tuo sotka, sorea lintu,
liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen
sinerväisellä selällä;
luuli heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi,
päähän polven laskeuvi.
Siihen laativi pesänsä,
muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa,
rautamunan seitsemännen.
Alkoi hautoa munia,
päätä polven lämmitellä.
Hautoi päivän, hautoi toisen,
hautoi kohta kolmannenki.
Jopa tuosta veen emonen,
veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi,
hipiänsä hiiltyväksi;
luuli polvensa palavan,
kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa,
järkytti jäseniänsä:
munat vierähti vetehen,
meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi,
katkieli kappaleiksi.
Ei munat mutahan joua,
siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi,
kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli
alaiseksi maaemäksi,
munasen yläinen puoli
yläiseksi taivahaksi;
yläpuoli ruskeaista
päivöseksi paistamahan,
yläpuoli valkeaista,
se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista,
ne tähiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista,
nepä ilman pilvilöiksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kiva kun laitoit tuon tänne. Olikin pitänyt tässä tarkistaa että miten se luominen tarkalleen meni Kalevalassa.
Tuon voisi sitten kääntää hepreaksi ja lähteä julistamaan oikeaa uskoa seemiläisille serkuillemme...
Kalevala on käännetty hepreaksi, ainakin osin 1930, 1964 ja 1979 (Qalevala - erets ha-gibborim eli Kalevala - Sankarien maa).
Tuloksia Lähi-idän tilanteen laukaisemiseksi odotellaan yhä...
Loppuisi kiista Jerusalemin ja Mekan paremmuudesta...
Monilla kansoilla on ollut myytti, että maailma on syntynyt munasta. Siitä ovat kertoneet mm. japanilaiset, Amerikan intiaanit, kiinalaiset, polynesialaiset, tiibettiläiaet, havaijilaiset ja sumatralaiset.
Eri maiden myyteissä on paljon yhteisiä piirteitä. Ei ole pystytty kuitenkaan osoittamaan, onko niiden taustalla jonkinlainen ihmiskunnan yhteinen menneisyys, lainautuminen kansalta toiselle vai ihmisten yhteinen ajattelutapa.
Jospa sitten suomalaisilla ja esim. tiibettiläisillä, Amerikan intiaaneilla ja kiinalaisilla on ollut yhteinen ajattelutapa. Kansalta toiselle lainautumisesta tuossa tuskin on voinut olla kysymys.
Turha mennä tuputtamaan sotkanmunamyyttiä, niin kuin muutakaan myyttiä, lähi-itään, jossa se on täysin vieras ajatus.
Onhan lähi-idän paimentolaisten uskonto saatu meillekin tuputettua, ihan valtionuskonnoksi asti. Mikä ettei meikäläistä sotkanmunaluomista voisi viedä sinne vastalahjana. Käännetään vaan Kalevala hepreaksi ja arabiaksi ja aloitetaan sanoman levitys.
Unohdit vai etkö tiennyt, että myös viikinkien taruissa kerrotaan suuresta linnusta, jonka munimasta munasta maailma saa alkunsa.
Tietääkseni se meni niin, että näissä skandinavian taruissa maailma saa alkunsa jonkinlaisen jättiläisen eri ruumiinjäsenistä ja Kalevalassa särkyneen alkumunan siruista.
Tällaista alkumunamytologiaa esiintyy esim. kreikkalaisissa luomistaruissa ja korkeauskonnoista ainakin taoismissa ja hinduismissa, jossa Brahman saa alkunsa kultaisesta munasta.
näkemyspäivityksestä vaikka ei ihan tuore ollut sekään. Juutalaiset ovatkin hallinneet jo aikansa, näkemyksiämme. Kunnia Suurelle Sotkalle !