Oraalinen vaihe

Olen kanssasi samaa mieltä. Miksi tämäkin kysyjä haluaa palata lapsuuteensa itkeskelemään, miettimällä mahdollisia silloisia pahoja olojaan?

Ja ihmettelen samalla myös, kuinka jotkut aikuiset ja esim ikäryhmittymän 50 keskustelupalstalla, viitsivät hokea usein myös lapsuuttansa; isäänsä ja äitiänsä miettivät ja kaipaavat vieläkin heitä aforismeineen.
Uskomatonta, että he eivät ymmärrä elää tässä päivässä. Se mitä on silloin tapahtunut on mennyttä, ja siitä seuranneet luonteen vahvuudet tai heikkoudet ovat ehtineet jo vaikuttaa valintoihin jo niin monta kertaa. Eikö aikuisen ihmisen pitäis jo ymmärtää osata olla iloinen omista mahdollisista valinnoistaa, jotka ovat jo takanapäin. Ja että noiden valintojen tuoma tulevaisuus on tässä nyt.

Minusta on uskomatonta tuollainen heikkous ja uusavuttomuus että ihmiset eivät mukamas yhtäkkiä tiedä ketä he ovat. Mistä mahtaa johtua tuo tuollainen massiivinen itseluottamuksen puute?

hyvä suhtautumistapa kirjoitti:

Olen kanssasi samaa mieltä. Miksi tämäkin kysyjä haluaa palata lapsuuteensa itkeskelemään, miettimällä mahdollisia silloisia pahoja olojaan?

Ja ihmettelen samalla myös, kuinka jotkut aikuiset ja esim ikäryhmittymän 50 keskustelupalstalla, viitsivät hokea usein myös lapsuuttansa; isäänsä ja äitiänsä miettivät ja kaipaavat vieläkin heitä aforismeineen.
Uskomatonta, että he eivät ymmärrä elää tässä päivässä. Se mitä on silloin tapahtunut on mennyttä, ja siitä seuranneet luonteen vahvuudet tai heikkoudet ovat ehtineet jo vaikuttaa valintoihin jo niin monta kertaa. Eikö aikuisen ihmisen pitäis jo ymmärtää osata olla iloinen omista mahdollisista valinnoistaa, jotka ovat jo takanapäin. Ja että noiden valintojen tuoma tulevaisuus on tässä nyt.

Minusta on uskomatonta tuollainen heikkous ja uusavuttomuus että ihmiset eivät mukamas yhtäkkiä tiedä ketä he ovat. Mistä mahtaa johtua tuo tuollainen massiivinen itseluottamuksen puute?

Lue lisää

Haluan ihan aluksi sanoa, että en ole psykoanalyyttisesti suuntautunut, että ei sitten tarvitse siitä kommentoida. Mutta, mutta, on todella väärin sanoa, että ihmiset, jotka selvittelevät ongelmiensa taustoja, tekisivät jotenkin väärin. Ihminen, joka aloittaa tupakanpolton, ei välttämättä kärsi ongelmista aikaisemmin, mutta voi olla, että näin onkin.

Ihan samalla tavoin esim. liikenneonnettomuuden jälkeen asian käsittelyä auttaa tarkkaan tilanteen ja tapahtumien läpikäyminen, kuin tiettyjen tapahtumien tai traumojen käsittely terapiassa. Ei analyyttinen katsantokanta tarkoita sitä, että kaivellaan lapsuuden tapahtumat, jotta voitaisiin riutua niissä tms. vaan sitä, että paremmin ymmärtäisimme sen mitä olemme nyt ja mitä/miksi esim. joitakin riippuvuuksia meille on kehittynyt. Kukaan ei väitä, että ainoa syy esim. anoreksiaan löytyisi lapsuudesta, mutta sieltä saattaa löytyä jo se ensimmäinen toimintamalli, joka on korostunut iän karttuessa ja lopulta sairaus on puhjennut. Mitä pahaa on siinä, että tuntee itsensä paremmin, vaikka sitten analyyttisen terapiasuuntauksen avulla?

Taitaa ollakin niin, että uusavuttomia ovat ne, jotka ajattelevat jokaisesta tarjolla olevasta mahdollisuudesta sinun tavallasi. He eivät osaa hakea apua edes silloin, kun sitä joskus tarvitsisivat.

Juu, sattuipa käymään niin, että minulla oli vaimoni kanssa ihan helvetillisen vaikeaa. Asioita puitiin monelta kantilta ilman, että mikään tuntui muuttuvan. Tätä kesti usemman vuoden, kunnes yht´äkkiä kävi ilmi, että hänellä oli syvä trauma lapsuudessa tapahtuneesta äidin hylkäämisestä. Asian tiedostaminen, käsitteleminen ja anteeksiantaminen muutti nopeasti ja radikaalisti tilannetta. Ongelmat (mustasukkaisuus, kontrolloimisen tarve, ym.) olivat edelleen olemassa, mutta sen ymmärtäminen, että ongelmamme johtuivat niistä, muutti suhtautumisen meidän molempien osalta täysin. Emme enää personoineet ongelmiamme henkilöön, vaan traumaan. Ajan mittaan ongelmat alkoivat myös vähetä. Tämä asia on oikeastaan sellainen, että siitä voisi vaikka kirjoittaa kirjan, joten kuvaus tässä jää vain pieneksi pintaraapaisuksi.

Syy, miksi kysyin alkuperäisen kysymyksen, on se, että minulla on taipumusta kaikkiin mainitsemiini asioihin. Silti niiden ihmisten mielestä, jotka minut tuntevat hyvin, olen erittäin rationaalinen, itsenäinen (Camel-bootsit jalassa), ja tervejärkinen ihminen. Pidän tupakointia huonona ja vastenmielisenä tapana, alkoholin liikakäyttöä en osaa ymmärtää millään, ja syön silloinkin kun minulla ei ole nälkä. Lisäksi, jos tähän asiaan mitään vaikuttaa, olen myös mitatusti (mikä näiden mittausten painoarvo sitten onkaan) ns. "huippuälykäs".

Tästä kaikesta looginen johtopäätös ainakin minun itseni osalta on se, että minuun vaikuttaa jotkut sellaiset "voimat" (asenteet, traumat, tai mitkä lie), jotka ovat vahvempia kuin normaali rationaalinen ajattelu. Joten, edelleen jonkinlaisella logiikalla, jos osaan käsitellä ko. traumat oikealla tavalla, viettymykseni moisiin huonoihin tapoihin vähenee tai poistuu kokonaan.

En todellakaan väitä, että aina käy näin, mutta olisihan se aika hölmöä jättää kokeilematta jos tällaista tietoa jollakin on.

Ja lopuksi, kirjoitin tämän jutun yhden viinipullon nosteessa, joten voipa olla, että varsinainen asiani ei oikein tullut selväksi. Mutta kommentoida saa, Suomi on vapaa maa!

psyk. kirjoitti:

Haluan ihan aluksi sanoa, että en ole psykoanalyyttisesti suuntautunut, että ei sitten tarvitse siitä kommentoida. Mutta, mutta, on todella väärin sanoa, että ihmiset, jotka selvittelevät ongelmiensa taustoja, tekisivät jotenkin väärin. Ihminen, joka aloittaa tupakanpolton, ei välttämättä kärsi ongelmista aikaisemmin, mutta voi olla, että näin onkin.

Ihan samalla tavoin esim. liikenneonnettomuuden jälkeen asian käsittelyä auttaa tarkkaan tilanteen ja tapahtumien läpikäyminen, kuin tiettyjen tapahtumien tai traumojen käsittely terapiassa. Ei analyyttinen katsantokanta tarkoita sitä, että kaivellaan lapsuuden tapahtumat, jotta voitaisiin riutua niissä tms. vaan sitä, että paremmin ymmärtäisimme sen mitä olemme nyt ja mitä/miksi esim. joitakin riippuvuuksia meille on kehittynyt. Kukaan ei väitä, että ainoa syy esim. anoreksiaan löytyisi lapsuudesta, mutta sieltä saattaa löytyä jo se ensimmäinen toimintamalli, joka on korostunut iän karttuessa ja lopulta sairaus on puhjennut. Mitä pahaa on siinä, että tuntee itsensä paremmin, vaikka sitten analyyttisen terapiasuuntauksen avulla?

Taitaa ollakin niin, että uusavuttomia ovat ne, jotka ajattelevat jokaisesta tarjolla olevasta mahdollisuudesta sinun tavallasi. He eivät osaa hakea apua edes silloin, kun sitä joskus tarvitsisivat.

Lue lisää

Mitä tarjolla olevia mahdollisuuksia tarkoitat? Harkitsen kyllä tarkkaan aina kaikki tarjolla olevat sellaiset? Kyllä valintoihini vaikuttaa tarjonta.

Ja kuinka vedät johtopäätöksen että minä en hakisi apua silloin kun sitä tarvitsisin, tai että en olisi hakenut sitä? Tuskin sinä kaikessa viisaudessasikaan kuvittelet muiden ajatuksia lukevasi?

Könönen kirjoitti:

Juu, sattuipa käymään niin, että minulla oli vaimoni kanssa ihan helvetillisen vaikeaa. Asioita puitiin monelta kantilta ilman, että mikään tuntui muuttuvan. Tätä kesti usemman vuoden, kunnes yht´äkkiä kävi ilmi, että hänellä oli syvä trauma lapsuudessa tapahtuneesta äidin hylkäämisestä. Asian tiedostaminen, käsitteleminen ja anteeksiantaminen muutti nopeasti ja radikaalisti tilannetta. Ongelmat (mustasukkaisuus, kontrolloimisen tarve, ym.) olivat edelleen olemassa, mutta sen ymmärtäminen, että ongelmamme johtuivat niistä, muutti suhtautumisen meidän molempien osalta täysin. Emme enää personoineet ongelmiamme henkilöön, vaan traumaan. Ajan mittaan ongelmat alkoivat myös vähetä. Tämä asia on oikeastaan sellainen, että siitä voisi vaikka kirjoittaa kirjan, joten kuvaus tässä jää vain pieneksi pintaraapaisuksi.

Syy, miksi kysyin alkuperäisen kysymyksen, on se, että minulla on taipumusta kaikkiin mainitsemiini asioihin. Silti niiden ihmisten mielestä, jotka minut tuntevat hyvin, olen erittäin rationaalinen, itsenäinen (Camel-bootsit jalassa), ja tervejärkinen ihminen. Pidän tupakointia huonona ja vastenmielisenä tapana, alkoholin liikakäyttöä en osaa ymmärtää millään, ja syön silloinkin kun minulla ei ole nälkä. Lisäksi, jos tähän asiaan mitään vaikuttaa, olen myös mitatusti (mikä näiden mittausten painoarvo sitten onkaan) ns. "huippuälykäs".

Tästä kaikesta looginen johtopäätös ainakin minun itseni osalta on se, että minuun vaikuttaa jotkut sellaiset "voimat" (asenteet, traumat, tai mitkä lie), jotka ovat vahvempia kuin normaali rationaalinen ajattelu. Joten, edelleen jonkinlaisella logiikalla, jos osaan käsitellä ko. traumat oikealla tavalla, viettymykseni moisiin huonoihin tapoihin vähenee tai poistuu kokonaan.

En todellakaan väitä, että aina käy näin, mutta olisihan se aika hölmöä jättää kokeilematta jos tällaista tietoa jollakin on.

Ja lopuksi, kirjoitin tämän jutun yhden viinipullon nosteessa, joten voipa olla, että varsinainen asiani ei oikein tullut selväksi. Mutta kommentoida saa, Suomi on vapaa maa!

Lue lisää

Jos sinusta tai läheisistäsi tuntuu siltä että juominen, tupakoiminen, syöminen, pelaaminen tai seksi ym. aiheuttaa ongelmia ja käytät niitä liikaa, on oikea osoite, missä niistä kannattaa puhua; A-klinikka. Siellä on sitä asian tuntevaa henkilökuntaa puhumaan kanssasi ongelmistasi.

Itse en polta, joskus poltin, ja lopetin, lapseni vuoksi, eikä ollut vaikeaa. Syöminen pysyy kamppailemalla kurissa,liikakiloja tulee talvisin, jotka aina itseäni kiduttamalla saan hoidettua jotenkuten kesää kohti pois. Alkoholia otan joka viikonloppu säännöllisesti ja riittävästi. Sitä en voi käyttää liikaa, koska en saa siitä silloin haluamaani vaikutusta.

Ja omista lapsuuden traumiostani en voi mennä keskustelemaan kenenkään kanssa, koska en tiedä niistä yhtään mitään. Ja koska koko lapsuus on pelkkä musta aukko. Ensimmäiset muistoni liittyvät vasta kouluun eikä nekään vielä alaluokille. Tiedän, että se on aika outoa, kun valokuvatkin itsestäni ovat aivan vieraat. Olen kuitenkin oikeasti hyvin tavallinen, työssä käyvä ihminen.

edelleen kirjoitti:

Mitä tarjolla olevia mahdollisuuksia tarkoitat? Harkitsen kyllä tarkkaan aina kaikki tarjolla olevat sellaiset? Kyllä valintoihini vaikuttaa tarjonta.

Ja kuinka vedät johtopäätöksen että minä en hakisi apua silloin kun sitä tarvitsisin, tai että en olisi hakenut sitä? Tuskin sinä kaikessa viisaudessasikaan kuvittelet muiden ajatuksia lukevasi?

Lue lisää

mahdollisuuksiahan on paljon ja jo itse terapiasuuntauksia vaikka pilvin pimein. Tällaisiin ns. riippuvuuksiin ja esim. mainittuun anoreksiaan parhaat tulokset on saatu joko tuolla analyyttisellä menetelmällä tai kognitiivisella- tai kognitiivis-behavioraalisella menetelmällä.

En nyt mennyt kyllä niin pitkälle, että olisin lähtenyt sinua ja sinun toimintaasi analysoimaan. Totesin vain, että ajattelutapasi kenties johtaa siihen, että aoua ei haeta sitä tarvittaessa. Ymmärrän sen, että etenkin analyyttinen suuntaus herättää epäluulojakin, mutta aina kuitenkin olisi tärkeintä tarvitessaan ottaa vastaan se, mitä tarjotaan. Epäilykseni heräsi kirjoituksesta, että mitä noita vanhoja vatvomaan jne. En suoraan sanonut, että et apua hakisi, jos sitä tarvitsisit.

On muuten aika vaikeaa kirjoittaa, kun ei tiedä, että olitko edes se tyyppi, jolle alunperin vastasin vai alkuperäinen kirjoittaja.

tupakoimaton kirjoitti:

Jos sinusta tai läheisistäsi tuntuu siltä että juominen, tupakoiminen, syöminen, pelaaminen tai seksi ym. aiheuttaa ongelmia ja käytät niitä liikaa, on oikea osoite, missä niistä kannattaa puhua; A-klinikka. Siellä on sitä asian tuntevaa henkilökuntaa puhumaan kanssasi ongelmistasi.

Itse en polta, joskus poltin, ja lopetin, lapseni vuoksi, eikä ollut vaikeaa. Syöminen pysyy kamppailemalla kurissa,liikakiloja tulee talvisin, jotka aina itseäni kiduttamalla saan hoidettua jotenkuten kesää kohti pois. Alkoholia otan joka viikonloppu säännöllisesti ja riittävästi. Sitä en voi käyttää liikaa, koska en saa siitä silloin haluamaani vaikutusta.

Ja omista lapsuuden traumiostani en voi mennä keskustelemaan kenenkään kanssa, koska en tiedä niistä yhtään mitään. Ja koska koko lapsuus on pelkkä musta aukko. Ensimmäiset muistoni liittyvät vasta kouluun eikä nekään vielä alaluokille. Tiedän, että se on aika outoa, kun valokuvatkin itsestäni ovat aivan vieraat. Olen kuitenkin oikeasti hyvin tavallinen, työssä käyvä ihminen.

Lue lisää

Tuota tuota... A-klinikalta ei kyllä saa apua traumojen käsittelyyn. Onko mielestäsi niin, että kun onnettomuus on tapahtunut, siivotaan sotku eikä sillä ole mitään väliä mistä asiat johtuvat? Klinikalla on kyllä ammattitaitoa käsitellä riippuvuuksia, en väitä vastaan, mutta ei sieltä löydy terapeuttia. okei, et kommentoinut traumoja mitenkään, mutta silti hiukan hämmästyin tuota A-klinikkaa.

Könönen kirjoitti:

Juu, sattuipa käymään niin, että minulla oli vaimoni kanssa ihan helvetillisen vaikeaa. Asioita puitiin monelta kantilta ilman, että mikään tuntui muuttuvan. Tätä kesti usemman vuoden, kunnes yht´äkkiä kävi ilmi, että hänellä oli syvä trauma lapsuudessa tapahtuneesta äidin hylkäämisestä. Asian tiedostaminen, käsitteleminen ja anteeksiantaminen muutti nopeasti ja radikaalisti tilannetta. Ongelmat (mustasukkaisuus, kontrolloimisen tarve, ym.) olivat edelleen olemassa, mutta sen ymmärtäminen, että ongelmamme johtuivat niistä, muutti suhtautumisen meidän molempien osalta täysin. Emme enää personoineet ongelmiamme henkilöön, vaan traumaan. Ajan mittaan ongelmat alkoivat myös vähetä. Tämä asia on oikeastaan sellainen, että siitä voisi vaikka kirjoittaa kirjan, joten kuvaus tässä jää vain pieneksi pintaraapaisuksi.

Syy, miksi kysyin alkuperäisen kysymyksen, on se, että minulla on taipumusta kaikkiin mainitsemiini asioihin. Silti niiden ihmisten mielestä, jotka minut tuntevat hyvin, olen erittäin rationaalinen, itsenäinen (Camel-bootsit jalassa), ja tervejärkinen ihminen. Pidän tupakointia huonona ja vastenmielisenä tapana, alkoholin liikakäyttöä en osaa ymmärtää millään, ja syön silloinkin kun minulla ei ole nälkä. Lisäksi, jos tähän asiaan mitään vaikuttaa, olen myös mitatusti (mikä näiden mittausten painoarvo sitten onkaan) ns. "huippuälykäs".

Tästä kaikesta looginen johtopäätös ainakin minun itseni osalta on se, että minuun vaikuttaa jotkut sellaiset "voimat" (asenteet, traumat, tai mitkä lie), jotka ovat vahvempia kuin normaali rationaalinen ajattelu. Joten, edelleen jonkinlaisella logiikalla, jos osaan käsitellä ko. traumat oikealla tavalla, viettymykseni moisiin huonoihin tapoihin vähenee tai poistuu kokonaan.

En todellakaan väitä, että aina käy näin, mutta olisihan se aika hölmöä jättää kokeilematta jos tällaista tietoa jollakin on.

Ja lopuksi, kirjoitin tämän jutun yhden viinipullon nosteessa, joten voipa olla, että varsinainen asiani ei oikein tullut selväksi. Mutta kommentoida saa, Suomi on vapaa maa!

Lue lisää

Te olette jo pitkällä oikealla tiellä, kun olette päässeet kiinni taustoihin ja siellä oleviin tunteisiin. Totuushan kuitenkin on, että kannamme mukanamme koko elämämme aikana koetut tapahtumat ja niiden herättämät tunteet ja ajatukset. Ne eivät voi olla vaikuttamatta nykytilanteeseen!

Toisaalta taas kaikki koemukset eivät ole sellaisia, että ne muuttaisivat meidän käytöstämme tai perustoimintamallejamme. Tällaiset tapahtumat vain ns. vahvistavat jo olemassa olevaa toimintamallia. Eli jos jatketaan tätä loistavaa logiikkaa, niin se, että taustalla on traumaattinen kokemus, joka vahvistaa tiettyjä riippuvuuspiirteitä, ei yksin aikaansaa sitä, että riippuvuus esim. syntyy. Tämän aikaan saa tulevat tapahtumat, jotka vahvistavat toimintamallia ja ajatuksia siitä, mitä riippuvuus antaa tai toisaalta estää.

Jokainen kokemus assimiloidaan tai akkomodoidaan ns. "minään" (anteeksi termit, mutta en niille suomennostakaan tiedä), eli jos ajatellaan tupakointia: Ihminen tupakoi, on tehnyt niin jo kauan (voidaan ajatella, että taustalla on traumaattisia kokemuksia tai ei), tupakointi on kuin sosiaalistentilanteiden turva tms. Hän kokee monta hyvää kokemusta siitä, miten kivaa on kaveriporukassa tupakoida ja istua iltaa, hän siis assimiloi eli yhdistää toimitatapaansa nämä positiiviset tunteet suoraan. Sitten hän näkee kuvat keuhkoistaan ja kauhistuu, mutta aika harvoin tätä asiaa suoraan yhdistää toimintaansa muuttaakseen sitä, mielummin selittää sen sillä, että voihan sitä jäädä vaikka auton alle huomenna (=akkomodaatio) ja jatkaa tupakointiaan.

Eli tulos oli se, että itse riippuvuutta tai toimintaa, ajattelua jne. ei voi trauman tai turvantarpeen selvittelyllä lopettaa, mutta siitä voi olla hyötyä siinä mielessä, että se antaa jälleen käsiteltäväksi yhden näkökulman, joka on pakko joko sisällyttää omaan toimintaansa tai selittää toisin. Kun näitä on tarpeeksi, toimintatapaa on vähän pakko muuttaa.

Meni aika sekavaksi vaikka en edes ole nousuhumalassa, mutta ehkä tästä jotain jäi käteenkin.

Työn välissä kiireessä yritän kirjoittaa jotakin...

Teoriasi on ihan mielenkiintoinen, mutta omalla kohdallani on juuri oraalivaiheessa tapahtunut äidin "hylkääminen". Äiti siis lähti töihin kun olin parin viikon ikäinen ja minäpoika jouduin tyytymään pulloon tissin sijasta. Kyllä varmaan potutti silloin.

Ajattelin, että voisikohan nykyinen tilanteeni, jossa haen lohtua, nautintoa, tms. juuri suuhun liittyvillä toiminnoilla (vaikka tiedänkin ne kaikki epäterveellisiksi, ym.), liittyä jotenkin ko. traumaan? Eihän kuitenkaan kaikilla ole vaikeaa olla ilman viinaa, tupakkaa, liikasyömistä, ym.

Kiitos myös nimimerkille psyk. kommenteista, niistä sai hyvin uutta näkökulmaa!