Tänään on taas tuntunu kaikki niin kurjalta. Olis tehny mieli vaan jäädä sänkyyn aamulla makaamaan, mikään ei innosta. Alan olla jo epätoivonen tän olon kanssa. Välillä helpottaa, ja sit taas putoon pohjalle. Heti kun tuntuu et elämä alkaa voittaa, tulee uus päivä, jollon olo on kurjempi ku koskaan. huomenna taas voi olla niin hirvee olo et en pääse sängystä ylös.
Lääkäriin voisin toki mennä, ja hakea lääkkeet, mut mulla ei oo varaa, kun tuet menee laskuihin ja vuokraan.
Mä en jaksa esittää kavereille et kaikki on hyvin, mut en haluu niille puhuakkaan. Jos niille vähän sanon jotain, niin hetken ne ihmettelee, ja sit asia on loppuunkäsitelty. Niiden murheita oon kuunnellu ja yrittäny esittää kiinnostunutta ja auttaa, mut suoraa sanottuna, mua ei niiden ongelmat kiinnosta vitun vertaa. En vaan jaksa!
Ainoot hetket millon elämä ees hetkellisesti hymyilee, on kun tää eräs herrahenkilö on mun luona. Sille ei tarvii ees puhua mitään asioista, koska jo sen läsnäolo saa mut paremmalle tuulelle, ja se tuntuu tajuavan sen. Mulla on liian vahvoja tunteita sitä kohtaan, ku tiedän, että se pitää mua vaan kaverina. Tai näin luulen. Mikään ei ollut ihanampaa, kun et se viime viikon vietti mun luona ja nukku mun vieressä. Pieni toivonkipinä mulla on, et se ees jonkun verran pitäis musta, enemmän kun vaan kaverina, kun niin paljon mun luona viihtyy. Tuskin se menis sänkyyn jos ei edes vähän tykkäis... Tai mistä minä tiedän. Sama se, pääasia et se on mun elämässä. Heti kun siihen noin puoli vuotta sit tutustuin, niin tuntu et aina sen seurassa unohdin hetkeks pahan olon.
Noh, toista on nyt taas ku oon yksin. Musta alkaa tuntua et tuun hulluks. Hirveitä ajatuksia pyörii päässä. kaikki asiat stressaa. On sekava olo. Sen varmaan tästä tekstistäkin huomaa.
Mua stressaa kaikki; tää olotila, työttömyys, rahapula, tulevaisuus, tai se että en näe itelläni tulevaisuutta.
Tuntuu et seisoisin kuilun reunalla; mieli tekis luovuttaa ja hypätä pimeyteen.
Lääkäriin voisin toki mennä, ja hakea lääkkeet, mut mulla ei oo varaa, kun tuet menee laskuihin ja vuokraan.
Mä en jaksa esittää kavereille et kaikki on hyvin, mut en haluu niille puhuakkaan. Jos niille vähän sanon jotain, niin hetken ne ihmettelee, ja sit asia on loppuunkäsitelty. Niiden murheita oon kuunnellu ja yrittäny esittää kiinnostunutta ja auttaa, mut suoraa sanottuna, mua ei niiden ongelmat kiinnosta vitun vertaa. En vaan jaksa!
Ainoot hetket millon elämä ees hetkellisesti hymyilee, on kun tää eräs herrahenkilö on mun luona. Sille ei tarvii ees puhua mitään asioista, koska jo sen läsnäolo saa mut paremmalle tuulelle, ja se tuntuu tajuavan sen. Mulla on liian vahvoja tunteita sitä kohtaan, ku tiedän, että se pitää mua vaan kaverina. Tai näin luulen. Mikään ei ollut ihanampaa, kun et se viime viikon vietti mun luona ja nukku mun vieressä. Pieni toivonkipinä mulla on, et se ees jonkun verran pitäis musta, enemmän kun vaan kaverina, kun niin paljon mun luona viihtyy. Tuskin se menis sänkyyn jos ei edes vähän tykkäis... Tai mistä minä tiedän. Sama se, pääasia et se on mun elämässä. Heti kun siihen noin puoli vuotta sit tutustuin, niin tuntu et aina sen seurassa unohdin hetkeks pahan olon.
Noh, toista on nyt taas ku oon yksin. Musta alkaa tuntua et tuun hulluks. Hirveitä ajatuksia pyörii päässä. kaikki asiat stressaa. On sekava olo. Sen varmaan tästä tekstistäkin huomaa.
Mua stressaa kaikki; tää olotila, työttömyys, rahapula, tulevaisuus, tai se että en näe itelläni tulevaisuutta.
Tuntuu et seisoisin kuilun reunalla; mieli tekis luovuttaa ja hypätä pimeyteen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onnen hetkiä voi löytää pienistä asioista... Kun sellaisen löydät, talleta se sydämeen ja vaali sitä hellyydellä ja rakkaudella... Joku kerta ehkä huomaat kuinka monta pienen pientä onnen hetkeä olet löytänyt, etkä ole enää niin yksin...