Ensimmäinen alkoholikokemukseni ajoittuu johonkin 15 vuoden ikäluokkaan. Aikaan jolloin ei keskikaljaa saanut ja kotikylästä matkaa alkoon oli. Tiesin kuinka tapahtuu kemiallinen reaktio kun sekoittaa vettä hiivaa ja sokeria tietyssä suhteessa ja antaa olla. Sokeri ja hiiva oli helppo hankkia ei siinä kaupassa kyselty. Ja vettähän riittää kesäisin sekä lämpimiä paikkoja. Hankin kannellisen astian ja tarvikkeet kaupasta. Eräänä iltana lähdin kotitöiden jälkeen pyöräilemään ja laittamaan ”leipomus” kuntoon, odottamaan muurasmättääseen viikonpäivät. Parin päivän jälkeen uteliaisuus voitti ja minun piti mennä katsomaan kuinka ”poika” kävi mättäässä ja se oli paikallaan oleva käynti. Astia johon olin ”leipomukseni” tehnyt oli muovikanisteri ja kun olin sen polkupyörän päällä vienyt mättääseen olin tietysti laittanut korkin huolella kiinni, ettei kallisarvoinen aine loisku pois. Mutta en ollut muistanut avata korkkia laittaessani ”pojan” mättääseen. Arvatkaapa kuinka paljon kestää muovikanisteri. Se oli pyöreä kuin muna ja sen tilavuus oli reilusti sen mitä se oli ollut. Avasin korkkia hyvin varovasti ja korkin välistä roiskui reipas kaari hiivalle ja sokerille sekoittunutta vettä. Harmittelin, että menee hyvää ainetta hukkaan, mutta pakko oli laskea paineita pois. Viimein paine kanisterissa tasaantui ja olin hyvin onnellinen, että oli tullut lähteneeksi tarkastamaan asiaa.
Hyvillä mielin jäin odottamaan vielä muutamaa päivää sillä tiesinhän, että ”poika” kävi todella hyvin. Olin ehkä hieman huolissani että meniköhän paras öty pitkin tannerta. Viimein tuli viikonloppu ja lähdin parin ystäväni kanssa aarettani katsomaan. Pyörillä mentiin pitkin metsäteitä. Ystäväni hieman ihmettelivät minun kertomusta, päästyämme muurasmättäälle, pengoin sieltä kanisterin esille tulivat kaverit hilpeän uteliaiksi. Minun tuli itse ensin maistaa sillä he ilmeisesti arvelivat minun tekevän heille jekkua. Istuskelimme sääskien syötävinä ja maistelimme juomaa. Juoma maistui ensin todella pahan makuiselta eikä se tuntunut oikein täyttävän niitä odotuksia mitä olin sille asettanut. Tuntui ettei se muuta kuin kusettaa. Mutta kun aika kului niin maku rupesi paranemaan ja juoma tuntui samalla kihahtavan otsaan. Hyvää tämä on ajattelimme. Ennen kuin juoma tekee tehtäväänsä oli lähdettävä pois sääskisestä metsästä, ei muuta kuin korkki kiinni ja kanisteri pyörän sarveen ja taipaleelle. Eihän se ajaminen oikein käynytkään päinsä kanisteri pyörän sarvessa. Vaikka toisaalta ei vika tainnut kaikilta osin siinä olla sillä myöskin naapureilla näkyi olevan vaikeuksia pöyriensä kanssa vaikka he ajoivat ilman kanisterin painoa. Ajelimme ja pysähdyimme, otimme kanisterista pienet ja nauroimme. Meillä oli hauskaa, todellakin. Minua huolestutti se, etten nähnyt kelloa. Kyllä kelloni ranteessa oli, mutta ei siinä ollut enää viisareita, oli vain vaalea kellotaulu. Harmittelin kelloni särkymistä, mutta kaverini sanoivat ettei siinä mitään vikaa ole, on siinä viisarit paikallaan ja kertoivat ajan. Kun tämä ongelma selvisi tuli minulle huoli nenästäni siitä oli kadonnut tunto, vaikka kuinka puristelin en tuntenut mitään. Kyllä se naamassani oli näinhän sen pelistä. Mutta nämä olivat pieniä murheita, eikä tuolloin suuria ollutkaan ei minun mielestäni koko maailmassa.
Viimein juoma loppui ja se oli varmasti oikein hyvä juttu. Menin kotiini nukkumaan, mutta nukkuminen oli jotain muuta kuin mitä olin kuvitellut. Aina kun laittoi silmät kiinni lähti sänkyni liikkeelle ja niin, että jalkapää nousi ylös. Se oksetti. Yritin vaihtaa asentoa sängyssä niin, että vaihdoin nukkumasuuntaa ja taas jälleen jalat nousivat ylös ja minä oksensin. Oli paha olla. Viimein nukahdin ja heräsin kun linnut tömistelivät katolla, auringonsäteet tulivat ikkunasta polttaen kasvojani ja häikäisevän silmiäni. Joku oli laittanut suuhuni kissa kakkaa, vatsa oli täynnä oksennusta. Niin luulin, mutta kyllä se oli sitä eilisiltaista. Nousin ylös hakeakseni vettä. Vettä löytyi, samoin lasi. Laskin veden kylmälle ja join täyden lasillisen. Kaadoin kylmää vettä kurkkuuni join kuin kuukauden autiomaassa ollut kameli. Tuli parempi olo ja vesi tuli ylös. Silloin tuli paha olo. Olin krapulassa, se oli elämäni ensimmäinen kankkunen. Kankkunen jonka vannoin olevan ensimmäisen ja samalla viimeisen. Vielä seuraavanakin päivänä tunsin krapulaisen olon, vesi pysyi jo sisällä, mutta ruoka ei. Itselleni antama lupaus täyttyi puolittain sillä ensimmäinen se oli, muttei suinkaan alkuunkaan viimeinen krapula. Mutta paussi tuli kuitenkin ei juomisessani niinkään, mutta krapulaisuudessa, muutamaksi vuodeksi. Se onkin toinen juttu.
Hyvillä mielin jäin odottamaan vielä muutamaa päivää sillä tiesinhän, että ”poika” kävi todella hyvin. Olin ehkä hieman huolissani että meniköhän paras öty pitkin tannerta. Viimein tuli viikonloppu ja lähdin parin ystäväni kanssa aarettani katsomaan. Pyörillä mentiin pitkin metsäteitä. Ystäväni hieman ihmettelivät minun kertomusta, päästyämme muurasmättäälle, pengoin sieltä kanisterin esille tulivat kaverit hilpeän uteliaiksi. Minun tuli itse ensin maistaa sillä he ilmeisesti arvelivat minun tekevän heille jekkua. Istuskelimme sääskien syötävinä ja maistelimme juomaa. Juoma maistui ensin todella pahan makuiselta eikä se tuntunut oikein täyttävän niitä odotuksia mitä olin sille asettanut. Tuntui ettei se muuta kuin kusettaa. Mutta kun aika kului niin maku rupesi paranemaan ja juoma tuntui samalla kihahtavan otsaan. Hyvää tämä on ajattelimme. Ennen kuin juoma tekee tehtäväänsä oli lähdettävä pois sääskisestä metsästä, ei muuta kuin korkki kiinni ja kanisteri pyörän sarveen ja taipaleelle. Eihän se ajaminen oikein käynytkään päinsä kanisteri pyörän sarvessa. Vaikka toisaalta ei vika tainnut kaikilta osin siinä olla sillä myöskin naapureilla näkyi olevan vaikeuksia pöyriensä kanssa vaikka he ajoivat ilman kanisterin painoa. Ajelimme ja pysähdyimme, otimme kanisterista pienet ja nauroimme. Meillä oli hauskaa, todellakin. Minua huolestutti se, etten nähnyt kelloa. Kyllä kelloni ranteessa oli, mutta ei siinä ollut enää viisareita, oli vain vaalea kellotaulu. Harmittelin kelloni särkymistä, mutta kaverini sanoivat ettei siinä mitään vikaa ole, on siinä viisarit paikallaan ja kertoivat ajan. Kun tämä ongelma selvisi tuli minulle huoli nenästäni siitä oli kadonnut tunto, vaikka kuinka puristelin en tuntenut mitään. Kyllä se naamassani oli näinhän sen pelistä. Mutta nämä olivat pieniä murheita, eikä tuolloin suuria ollutkaan ei minun mielestäni koko maailmassa.
Viimein juoma loppui ja se oli varmasti oikein hyvä juttu. Menin kotiini nukkumaan, mutta nukkuminen oli jotain muuta kuin mitä olin kuvitellut. Aina kun laittoi silmät kiinni lähti sänkyni liikkeelle ja niin, että jalkapää nousi ylös. Se oksetti. Yritin vaihtaa asentoa sängyssä niin, että vaihdoin nukkumasuuntaa ja taas jälleen jalat nousivat ylös ja minä oksensin. Oli paha olla. Viimein nukahdin ja heräsin kun linnut tömistelivät katolla, auringonsäteet tulivat ikkunasta polttaen kasvojani ja häikäisevän silmiäni. Joku oli laittanut suuhuni kissa kakkaa, vatsa oli täynnä oksennusta. Niin luulin, mutta kyllä se oli sitä eilisiltaista. Nousin ylös hakeakseni vettä. Vettä löytyi, samoin lasi. Laskin veden kylmälle ja join täyden lasillisen. Kaadoin kylmää vettä kurkkuuni join kuin kuukauden autiomaassa ollut kameli. Tuli parempi olo ja vesi tuli ylös. Silloin tuli paha olo. Olin krapulassa, se oli elämäni ensimmäinen kankkunen. Kankkunen jonka vannoin olevan ensimmäisen ja samalla viimeisen. Vielä seuraavanakin päivänä tunsin krapulaisen olon, vesi pysyi jo sisällä, mutta ruoka ei. Itselleni antama lupaus täyttyi puolittain sillä ensimmäinen se oli, muttei suinkaan alkuunkaan viimeinen krapula. Mutta paussi tuli kuitenkin ei juomisessani niinkään, mutta krapulaisuudessa, muutamaksi vuodeksi. Se onkin toinen juttu.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.