Ehkä pitäis kaivaa se kuoppa..

Ja taas kerran oon samassa tilanteessa. En voi unohtaa, vaikka teit sen mulle taas. Annoit toivoa jota ei oikeasti ollut, sanoit että kokeillaan, sulla oli ollut ikävä. Ja minä tyhmä menin ja kerroin sulle kaiken mitä oon sisälläni tän vuoden pitäny, syvimmät tunteet ja ajatukset. Ja sitten sä vaan ilmotat kylmästi että ei sulla ole aikaa, muuten kyllä haluaisit olla mutta kun harrastukset on sulle tärkeempiä, näin minä asian ymmärsin. Sillon yöllä kun lähin sun kämpiltä omalleni päätin, että en enää ikinä anna sun enkä kenenkään muunkaan miehen loukata mua. Pärjäähän tuota ilmankin, ja jos en kerta sua saa nii en halua muitakaan koska kukaan ei ole sä. Et vaan yksinkertasesti pysty tajuamaan että sun pitäs kasvaa aikuiseksi, et sinä saavuta mitään tolla asenteella. Mieluummin minä yksin olen ku jonku sellasen kans jota en rakasta. Enkä tajua miten sä et nää sitä, minkä kaikki muutki näkee; me kuulutaan yhteen. Mutta minä en ala sua nöyristelemään, mieluummin kuolisin. Ala nyt jo tajuta ettei tartte rautalangasta vääntää, mutta voinpahan sitte joskus naureskella sulle että "mitäs mää sanoin". Pidä nyt sitten perkeleen hauskaa niitten harrastuksies kans vielä ku kykenet.