Lauantaina tapahtui ihmeita. Eras aikaisen keskiajan filosofian tutkija sairastui juuri ennen konferenssin alkua, ja minulle annettiin lentolippu ja heitettiin matkaan miltei mailman toiselle puolelle. Voin nyt kertoa, en akateemisesta kokemuksesta Johannes Scottus Eriugenan tuotannosta tai sen kaksipaivaisesta setvimisesta, vaan siita, mita sain kuulla sunnuntaina saarnassa.
Messu oli mita juhlavin, mutta kunnianarvoisa paavillisen huoneen protonotaarius joka piti saarnan, oli kaikkea muuta kuin lyhytsanainen. Saarna kesti n. puoli tuntia ja olin nukahtamisen lisaksi usein keskittymiskykyni rajamailla – muistelenpa muutaman kerran kommentoivan ystavalleni, joka jo huomasi vanhemman akateemikon vierellamme miltei kuorsaavan. Kunnianarvoisa isa piti saarnan, joka kasitteli evankeliumitekstia usealta eri kantilta, se toi tekstiin eskatologisen nakokulman jota han kehitti lisaa kirkkoisien tekstilla, ja itseasiassa se oli taynna uutta tietoa – mutten siltikaan pystynyt keskittymaan kuunnellakseni. Sen sijaan ajatukseni harhailivat palaten takaisin luentosaleihin ja keskusteluhetkiin, valilla kirkon barokkiset maalaukset ja veistokset tuntuivat tarkeammilta kuin kuunnella mita tuo vanhahko mies tahtoi meille kertoa adventista ja joulun odotuksesta. Pian saarna kuitenkin loppui – ehka puoli tuntia ei ole ihan ‘pian’ mutta kuitenkin – ja Messu jatkui, kuten odotettua. Kristuksen sanat lausuen, pappi toimiessaan ‘alter Christuksena’ aiheuttaa sakramentaalisen muutoksen, ja Herra oli totisesti keskellamme, viinin ja leivan olomuodossa. Messun tarkeimpaan osaan on helppo suhtautua, silla se on turvallinen ja tiedamme juuri mita odottaa. Siihen on helpompi valmistua, silla Han tulee keskelle meista huolimatta ja silti meidan tahtemme. Sanan palvelus taas tuntuu usein kuin esipuheelta talle hetkelle, ja sita se ei ole.
On minussa itsessani sijaitseva epataydellisyys kuulla pitkahko saarna, johon suhtaudun valinpitamattomasti. En usko etta meista kukaan saattaa sanoa, ettei ole koskaan menettanyt keskittymistaan saarnan aikana, joskus ehka jopa lukukappaleidenkin! Herramme Jeesus Kristus, joka yona ennen karsimystaan antoi ehtoollisen sakramentin, puhuu meille juuri siina Sanassa joka edeltaa eukaristista palvelusta. Se muodostaa rikkumattoman osan sita kokonaisuutta, joka on meidan – Jumalan Kansan – suurin juhla, hengellisen elaman runsauden lahde ja jatkuva tuki ja turva taistelussamme pyrkiessamme taydellisyyteen. Raamattu on Jumalan puhetta meille, ja saarna on inhimillisen opettajan mietiskely, johon me emme voi suhtautua valinpitamattomyydella, ylenkatseella tai jopa vihastumalla. Pappi, piispa tai diakoni, jolle saarnavirka on annettu, puhuu Kirkon suulla, luottaen aitimme ja opettajattaremme ainaiseen opastukseen – ja niin pitkalle kuin saarnaavan kleerikon ajatukset lahteilevat ilmoituksesta itsestaan jota Kirkon opetusvirka selittaa ja joka on sen ensisijainen rukouksen ja mietiskelyn kohde, niin pitkalle Kristuksen tyo tulee tehdyksi keskuudessamme.
Kun me nyt jokainen tykonamme valmistelemme itseamme jouluksi, sakramenttien ja rukouksen avulla, kaydessamme Messussa seuraavan kerran, tarkatkoon jokainen omaa sisintaan Sanan palveluksen aikana. Onko minun sydameni aina valmis avautumaan Jumalan ihmiseksi tulleelle Sanalle? Loytyyko minusta viela vastustavia voimia jotka sanovat ‘ei’ Hengen kutsulle iloita totuuden tayteydesta?
Keskella akateemista kautta joka ei ole ihan viela ohi, ja keskella tyoelamaa joka ei monilla viela ole kaynyt joululoman viettoon, tiedan missa minun taakkani ja tyonsarkani on suuri. Kun seuraavan kerran kayn kuuntelemaan mita Jumala tahtoo sanoa minulle, olipa se sitten Messun yhteydessa tai rukouksiani lukiessani, on minun rukoukseni seuraava:
Anna, me pyydamme, kaikkivaltias Jumala, etta meidan pyyntorukouksemme olisivat Pyhalle Hengelle mieluiset, ja etta Hanen armonsa avulla olisimme kaikista kiusauksista vapaat ja synneistamme viattomat. Kristuksen Herramme kautta. Aamen.
Adventti-terveisin,
Ignatius
Messu oli mita juhlavin, mutta kunnianarvoisa paavillisen huoneen protonotaarius joka piti saarnan, oli kaikkea muuta kuin lyhytsanainen. Saarna kesti n. puoli tuntia ja olin nukahtamisen lisaksi usein keskittymiskykyni rajamailla – muistelenpa muutaman kerran kommentoivan ystavalleni, joka jo huomasi vanhemman akateemikon vierellamme miltei kuorsaavan. Kunnianarvoisa isa piti saarnan, joka kasitteli evankeliumitekstia usealta eri kantilta, se toi tekstiin eskatologisen nakokulman jota han kehitti lisaa kirkkoisien tekstilla, ja itseasiassa se oli taynna uutta tietoa – mutten siltikaan pystynyt keskittymaan kuunnellakseni. Sen sijaan ajatukseni harhailivat palaten takaisin luentosaleihin ja keskusteluhetkiin, valilla kirkon barokkiset maalaukset ja veistokset tuntuivat tarkeammilta kuin kuunnella mita tuo vanhahko mies tahtoi meille kertoa adventista ja joulun odotuksesta. Pian saarna kuitenkin loppui – ehka puoli tuntia ei ole ihan ‘pian’ mutta kuitenkin – ja Messu jatkui, kuten odotettua. Kristuksen sanat lausuen, pappi toimiessaan ‘alter Christuksena’ aiheuttaa sakramentaalisen muutoksen, ja Herra oli totisesti keskellamme, viinin ja leivan olomuodossa. Messun tarkeimpaan osaan on helppo suhtautua, silla se on turvallinen ja tiedamme juuri mita odottaa. Siihen on helpompi valmistua, silla Han tulee keskelle meista huolimatta ja silti meidan tahtemme. Sanan palvelus taas tuntuu usein kuin esipuheelta talle hetkelle, ja sita se ei ole.
On minussa itsessani sijaitseva epataydellisyys kuulla pitkahko saarna, johon suhtaudun valinpitamattomasti. En usko etta meista kukaan saattaa sanoa, ettei ole koskaan menettanyt keskittymistaan saarnan aikana, joskus ehka jopa lukukappaleidenkin! Herramme Jeesus Kristus, joka yona ennen karsimystaan antoi ehtoollisen sakramentin, puhuu meille juuri siina Sanassa joka edeltaa eukaristista palvelusta. Se muodostaa rikkumattoman osan sita kokonaisuutta, joka on meidan – Jumalan Kansan – suurin juhla, hengellisen elaman runsauden lahde ja jatkuva tuki ja turva taistelussamme pyrkiessamme taydellisyyteen. Raamattu on Jumalan puhetta meille, ja saarna on inhimillisen opettajan mietiskely, johon me emme voi suhtautua valinpitamattomyydella, ylenkatseella tai jopa vihastumalla. Pappi, piispa tai diakoni, jolle saarnavirka on annettu, puhuu Kirkon suulla, luottaen aitimme ja opettajattaremme ainaiseen opastukseen – ja niin pitkalle kuin saarnaavan kleerikon ajatukset lahteilevat ilmoituksesta itsestaan jota Kirkon opetusvirka selittaa ja joka on sen ensisijainen rukouksen ja mietiskelyn kohde, niin pitkalle Kristuksen tyo tulee tehdyksi keskuudessamme.
Kun me nyt jokainen tykonamme valmistelemme itseamme jouluksi, sakramenttien ja rukouksen avulla, kaydessamme Messussa seuraavan kerran, tarkatkoon jokainen omaa sisintaan Sanan palveluksen aikana. Onko minun sydameni aina valmis avautumaan Jumalan ihmiseksi tulleelle Sanalle? Loytyyko minusta viela vastustavia voimia jotka sanovat ‘ei’ Hengen kutsulle iloita totuuden tayteydesta?
Keskella akateemista kautta joka ei ole ihan viela ohi, ja keskella tyoelamaa joka ei monilla viela ole kaynyt joululoman viettoon, tiedan missa minun taakkani ja tyonsarkani on suuri. Kun seuraavan kerran kayn kuuntelemaan mita Jumala tahtoo sanoa minulle, olipa se sitten Messun yhteydessa tai rukouksiani lukiessani, on minun rukoukseni seuraava:
Anna, me pyydamme, kaikkivaltias Jumala, etta meidan pyyntorukouksemme olisivat Pyhalle Hengelle mieluiset, ja etta Hanen armonsa avulla olisimme kaikista kiusauksista vapaat ja synneistamme viattomat. Kristuksen Herramme kautta. Aamen.
Adventti-terveisin,
Ignatius
Vastaukset 4
Vanhimmat
ollaan eripuraisia, tympääntyneitä, katkeria, ahdistuneita, pettyneitä, vihaisia ja ärsyyntyneitä.
ei paljon innosta kuunnella jaarittelua ja jankutusta
tuonne loppuun olit kirjoittanut. Saarnan aikana ajatukset todella voivat harhailla ja poukkoilla minne vaan. Joskus taas istuu penkissä korvat hörössä, ja imee jokaisen sanan. Toisinaan taas ajattelee "tuon olisin sanonut toisin". Etukäteen ei tiedä, mitä tuleman pitää, kun messuun rientää.
Espoon piispan Mikko Heikan vaikuttavaa saarnaa ekumeenisessa jumalanpalveluksessa. Minua ilahdutti, että se oli lähellä Pohjoismaiden katolisten piispojen julkilausumaa, josta saimme lukea Fides-lehdestä, tosin vain ruotsin kielellä. Saarna käsitteli kristillistä vastausta immigraation kysymykseen (ei tosin asian kaikkia puolia). Kysymys koskettaa myös Katolista kirkkoa. En tosin tiedä, onko meillä ryhdytty mihinkään käytännön toimenpiteisiin, vai ainoastaan allekirjoitettu ko. julkilausuma. Valitettavasti minusta tuntuu kuin meillä päinvastoin oltaisiin tekemässä Katolisesta kirkosta Suomessa jotain marginalisoituvaa ja eristynyttä maahanmuuttajien yhteisöä, hengellistä ghettoa, samalla kun - mirabile dictu - haudotaan suuria suunnitelmia ja "vallataan" kuvitteellisesti KOKO SUOMI.
...harhailevat saarnan aikana? Ei mulla vain ikinä... ;-)
Totta puhuakseni on yksi saarnamies, jota jaksan kuunnella herpaantumattomalla mielenkiinnolla vaikka 50 minuuttia putkeen. Hän käyttää näillä suomi24:n palstoilla nimimerkkiä Sameli36...