Olen vähän ihmetellyt Oiva Härkösen kantaa tuossa kriisinhallintalakiasiassa. Onhan tietysti selvä, että jos tavoitteena on kaventaa presidentin valtaoikeuksia, niin ottaen huomioon raskaan perustuslainsäätämisjärjestyksen tosiasiassa ainoita toimivia tapoja sen toteuttamiseen on sasilainen "hidas, huomaamaton pihinä" suuren kertamyllerryksen sijaan. Minusta olisi kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota mahdollisiin valtataistelutilanteisiin, joita voisi syntyä ilman perustuslain korjaamista.
Otetaan esimerkiksi täällä kovasti vuonna 2003 ja myöhemminkin puheenvuoroja kirvoittanut Irak-operaatio. Erittäin suurella todennäköisyydellä vastaavia tilanteita maailmanpolitiikassa syntyy jatkossakin. Meille voi eduskuntapuolueiden lukumäärän vuoksi hyvinkin syntyä monien poliittisten lehmänkauppojen seurauksena laajapohjainen koalitiohallitus, jonka johdossa on vahva henkilö, joka ei ulko- ja varsinkaan sotilaspolitiikassa jaa samaa mielipidettä kansalaisten suuren enemmistön kanssa.
Toisaalta EU:lla on taipumus laajentaa omaa toimialaansa alunperin sovitusta. Kun tähän keitokseen lisätään esimerkiksi epäsuosittuun ja molemmin puolin veriseen valloitussotaan välittömästi liittyvää kriisinhallintayhteistyötä, on erittäin mahdollista, että pääministerin ja presidentin näkemykset eroavat.
Jos tällaisessa tilanteessa pelkästään eduskunnan valitsema ja hallituksensa kautta eduskuntaryhmät tiukassa kontrollissa pitävä (hallituksesta pudottamisella seuraavalla vaalikaudella tai välittömästi kiristämällä) pääministeri perustuslakivaliokunnan nykyisellä valtuutuksella on korkeimmalle rankattu päätöksentekijä, ei kansan vastustamiin sotatoimiin osallistuminen ole kovin kaukana. Perustuslaillisessa kriisissä, ts. korkeiden poliittisten toimijoiden arvovaltakonfliktissa voi hyvinkin käydä niin, että korkeammalle rankattu pääministeri ohittaa olankohautuksella presidentin perustellutkin kannat.
Suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ulkopoliitiikka ei pahemmin vaikuta eduskuntavaaleissa äänestämiseen. Sisäpolitiikan teemoissa ja vastakkainasetteluissa on yleensä riittävästi pähkäilemistä. Johtuen pääministerin vastuusta eduskunnan enemmistölle ja toisaalta siitä, että meillä ei ole käytössä kaksipuoluejärjestelmää eikä näinollen pääministerivaaliakaan olisimme tilanteessa, jossa kansan vaikutusmahdollisuudet Suomen "sotimispolitiikkaan" olisivat vähäiset.
Tässä kohtaa presidentti astuu kuvioon. Presidentinvaaleissa kansalaisilla on mahdollisuus suoraan valita arvojaan ja mielipiteitään nimenomaan ulkopolitiikassa vastaava henkilö. Presidentti vastaa toimistaan myös suoraan kansalle. Toimikausien pituus on tässä suhteessa hieman ongelmallinen, mutta parempaa selkeän perustuslaillisen veto-oikeuden käyttäjää sotilasoperaatioissa en tiedä.
Haluammeko todellakin järjestelmän, jossa kaiken maailman "lipposet" saavat käytännössä rajoittamattoman vallan myös sotilaallisessa toiminnassa? Halosen aikoinaan esilletuoma sinkkiarkkukysymys on ainakin minulle tärkeä. Jokainen suomalainen ruumis, joka on syntynyt meille mitenkään kuulumattomassa konfliktissa, on liikaa.
Sitten hieman asian vierestä. Niinistö oli melkoinen pettymys eilisessä tv-väittelyssä. Kovimmat paukkunsa hän käytti jälkiviisasteluun perustuslakimuutoksesta, jota ilmeisesti kuitenkin tukee. Lisäksi "Saukin" esiintyminen oli kovin epäaidon oloista mainosmiesten kehittämän fraseologian kertailua ja jaarittelua.
Otetaan esimerkiksi täällä kovasti vuonna 2003 ja myöhemminkin puheenvuoroja kirvoittanut Irak-operaatio. Erittäin suurella todennäköisyydellä vastaavia tilanteita maailmanpolitiikassa syntyy jatkossakin. Meille voi eduskuntapuolueiden lukumäärän vuoksi hyvinkin syntyä monien poliittisten lehmänkauppojen seurauksena laajapohjainen koalitiohallitus, jonka johdossa on vahva henkilö, joka ei ulko- ja varsinkaan sotilaspolitiikassa jaa samaa mielipidettä kansalaisten suuren enemmistön kanssa.
Toisaalta EU:lla on taipumus laajentaa omaa toimialaansa alunperin sovitusta. Kun tähän keitokseen lisätään esimerkiksi epäsuosittuun ja molemmin puolin veriseen valloitussotaan välittömästi liittyvää kriisinhallintayhteistyötä, on erittäin mahdollista, että pääministerin ja presidentin näkemykset eroavat.
Jos tällaisessa tilanteessa pelkästään eduskunnan valitsema ja hallituksensa kautta eduskuntaryhmät tiukassa kontrollissa pitävä (hallituksesta pudottamisella seuraavalla vaalikaudella tai välittömästi kiristämällä) pääministeri perustuslakivaliokunnan nykyisellä valtuutuksella on korkeimmalle rankattu päätöksentekijä, ei kansan vastustamiin sotatoimiin osallistuminen ole kovin kaukana. Perustuslaillisessa kriisissä, ts. korkeiden poliittisten toimijoiden arvovaltakonfliktissa voi hyvinkin käydä niin, että korkeammalle rankattu pääministeri ohittaa olankohautuksella presidentin perustellutkin kannat.
Suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ulkopoliitiikka ei pahemmin vaikuta eduskuntavaaleissa äänestämiseen. Sisäpolitiikan teemoissa ja vastakkainasetteluissa on yleensä riittävästi pähkäilemistä. Johtuen pääministerin vastuusta eduskunnan enemmistölle ja toisaalta siitä, että meillä ei ole käytössä kaksipuoluejärjestelmää eikä näinollen pääministerivaaliakaan olisimme tilanteessa, jossa kansan vaikutusmahdollisuudet Suomen "sotimispolitiikkaan" olisivat vähäiset.
Tässä kohtaa presidentti astuu kuvioon. Presidentinvaaleissa kansalaisilla on mahdollisuus suoraan valita arvojaan ja mielipiteitään nimenomaan ulkopolitiikassa vastaava henkilö. Presidentti vastaa toimistaan myös suoraan kansalle. Toimikausien pituus on tässä suhteessa hieman ongelmallinen, mutta parempaa selkeän perustuslaillisen veto-oikeuden käyttäjää sotilasoperaatioissa en tiedä.
Haluammeko todellakin järjestelmän, jossa kaiken maailman "lipposet" saavat käytännössä rajoittamattoman vallan myös sotilaallisessa toiminnassa? Halosen aikoinaan esilletuoma sinkkiarkkukysymys on ainakin minulle tärkeä. Jokainen suomalainen ruumis, joka on syntynyt meille mitenkään kuulumattomassa konfliktissa, on liikaa.
Sitten hieman asian vierestä. Niinistö oli melkoinen pettymys eilisessä tv-väittelyssä. Kovimmat paukkunsa hän käytti jälkiviisasteluun perustuslakimuutoksesta, jota ilmeisesti kuitenkin tukee. Lisäksi "Saukin" esiintyminen oli kovin epäaidon oloista mainosmiesten kehittämän fraseologian kertailua ja jaarittelua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Jatkuvaa sekaannusta maan hallinnossa aiheuttaa se, että presidentillä on valtaoikeuksia, jotka menevät eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen yli. Nämä ovat tosiaan vain sekaannuksia, sillä lopulta halutessaan parlamentaarinen järjestelmä pystyy torjumaan ne nykyäänkin. Niihin vain saattaa mennä kallista aikaa ennen kuin parlamenttarismi pystyy korjaamaan yhden henkilön, presidentin, tekemän töppäyksen.
Ulkopolitiikkaa ei myöskään pitäisi pitää muusta politiikasta erillisenä, jota varten olisi presidenttijohtoinen järjestelmä. Nykyään on niin vaikea erottaa, mikä on ulkopolitiikkaa, EU-politiikkaa tai supisuomalaista politiikka. Siksi kaiken pitäisi olla parlamentaarisen järjestelmän hallussa.