G: Puolison rikollisuus?

Jotkut vankilataustasta nousevat henkilöt voivat olla sellaisia taitureita, jotka osaavat näytellä ja huijata jopa psykiatrit ym. ammattihenkilöt jotka heitä tutkivat ja kuulustelevat.

Seurakunnissa saatetaan nostaa jalustalle rikostaustan omaava uskoontullut ja suorastaan ylpeillään tällaisella taustalla.

Joskus miettii että miten ne rikosten uhrit pärjäävät? Jumalahan antaa anteeksi ja Jumala antaa uuden mahdollisuuden sitä pyytävälle. Mutta miten käytännössä rikosten uhreille korvausten maksaminen suoritetaan vai jääkö se täyttämättä? Kaikkia rikoksiahan ei ole mahdollista korvata. Ihmishenkiä ei voi korvata, pahoinpitelyt jättävät omat haavansa jotka kaikki eivät edes päällepäin näy. Insestin uhrien koko elämä voi olla pilalla...

ohi aiheen kirjoitti:

Jotkut vankilataustasta nousevat henkilöt voivat olla sellaisia taitureita, jotka osaavat näytellä ja huijata jopa psykiatrit ym. ammattihenkilöt jotka heitä tutkivat ja kuulustelevat.

Seurakunnissa saatetaan nostaa jalustalle rikostaustan omaava uskoontullut ja suorastaan ylpeillään tällaisella taustalla.

Joskus miettii että miten ne rikosten uhrit pärjäävät? Jumalahan antaa anteeksi ja Jumala antaa uuden mahdollisuuden sitä pyytävälle. Mutta miten käytännössä rikosten uhreille korvausten maksaminen suoritetaan vai jääkö se täyttämättä? Kaikkia rikoksiahan ei ole mahdollista korvata. Ihmishenkiä ei voi korvata, pahoinpitelyt jättävät omat haavansa jotka kaikki eivät edes päällepäin näy. Insestin uhrien koko elämä voi olla pilalla...

Lue lisää

Luullakseni aloituksen laittajan kysymykset ei nousseet hänen omasta elämäntilanteesta vaan ihan tuollaisena kanssaihmisille suunnattuna moraalisena pohdiskeluna että kuinkas tällaisessa tilanteessa suu pannaan?
Tärkeä aihe tämä.

Minkä otit esille on asian toinen puoli ja ihan yhtä totta kuin anteeksiantamus ja armo. Armon pohjalta pitäisi sitten olla rohkeutta tätäkin puolta kohdata ja päättäväisesti laittaa rajoja väärälle käyttäytymiselle ym.

Niinkuin tuossa edellä sanoin ei anteeksiantamus tee seurauksia tyhjäksi. Mutta armo elämää kantavana tietoisuutena ja läsnäolona antaa rikolliselle voimia ja rohkeutta elää niiden seurausten kanssa, ei hän voi niitä ohittaa ikäänkuin ei olisi mitään tehnyt. Moni kantaa teoistaan kipeää syyllisyyttä mutta minun mielestä on väärää kostomentaliteettia jos tarkkaillaan heidän käyttäytymistä ja suorastaan vaaditaan että eläisivät syyllisyyden alla, ja heidän ahdistuksensa on meille se mittari jonka kautta päättelemme moraalista vastuuntuntoaan ja/tai rehellisyyttään?
Jos anteeksiantamuksen kautta saavat niin voimakkaan kokemuksen uudesta elämästä että syyllisyys ei ole jatkuvana kipuna päällä, kiitos Jumalalle!

Sama armo on olemassa uhria kohtaan. Myös hänelle anteeksiantamus ja armo antaa voimia jatkaa eteenpäin. Ensinnäkin Jumala antaa meille OMAT syntimme anteeksi ja SEN SEURAUKSENA voimme antaa anteeksi muille, niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, vaikka se ei välttämättä ole helppo prosessi - eikä tapahdu ilman vihantunteita jotka nekin pitää käydä läpi. Kuten armo vapauttaa rikollisen piinaavasta syyllisyydestä (jos ratkaisu Jumalan puoleen on todellinen ja parannus aitoa) ihan samoin se vapauttaa rikoksen uhrin katkeruudesta (jos ratkaisu Jumalan puoleen on todellinen ja parannus aitoa).

Näin se vaan menee?
Kaikkihan me olemme jossain määrin rikollisia ja rikoksen uhreja? Rikollinen voi olla katkera lapsuudelleen tai vaikeille elämänkokemuksille joita syyttää kun on lähtenyt rikoksen poluille, jolloin hän näkee ehkä vanhempansa varsinaisina rikollisina ja oman elämäntapansa vaan seurauksena siitä mitä hänelle on tapahtunut? Samoin voi tämän rikollisen uhri puolestaan lähteä katkeruudessa sellaisille poluille jotka on rikos Jumalan armollisuutta ja hyvyyttä kohtaan ja kääntää selkänsä anteeksiantamuksen todellisuudelle, siis ryhtyy toimimaan vihan ja koston vallassa, jotka ennen kaikkea jäytää ja kuluttaa häntä itseä vääristäen hänen elämän - mutta vikahan ei hänen mielestä ole omassa itsessä, vaan siinä mitä hänelle on tehty?
Monta kertaa on niin ettei rikos uhrin elämää lopullisesti pilaa vaan anteeksiantamattomuuden kautta syntynyt katkeruus.

Jotkut vankilataustasta nousevat on sitä ja tätä. Se on just niin. Vaikka en katso olevani mikään asiantuntija oon kuitenkin elänyt ja toiminut näiden venkuloiden kanssa sen verran että tiedän tuo on ihan totta. Eräässä keskustelussa muistaakseni tällä samalla palstalla otin kantaa yhden vanhan "venkulan" uskoontulokertomukseen ja siinä oleviin piirteisiin ja nostin sen kautta esiin muutamia ikäviä asioita joita tällaiset henkilöt omassa rosoisuudessaan voi seurakuntiin tuoda, ja kaikki ei tykännyt kirjoituksestani tietenkään vaan minut nähtiin fariseuksena joka ei osaa iloita toisen uskoontulosta. Asioilla on siis puolensa.

Se onko jonkun ihmisen parannuksenteko aitoa vai ei jää Jumalalle. Loppuviimeksi Hän on se joka sydämet tuntee. Vaikka kenenkään ei tarvitse suostua hyväksikäytön uhriksi taitavan näyttelijän taholta niin ei meidän uskovina tarvitse hyväksikäyttöä sairaalloisesti myöskään pelätä. On niitäkin laitapuolen kulkijoita jotka on ensin näytelleet mutta kun on huomanneet että uskovien antama apu on vilpitöntä ovat sitten myöhemmin ihan oikeasti tehneet parannusta elämässään.

Ja korostan nimenomaan että kaikista meistä löytyy huijaria, pelimiestä ja pelinaista ihan riittämiin oman puseron alta, jos asioita silmiin katsotaan. Sen parannuksen teon tulee ennen kaikkea lähteä omasta sydämestä. Tästä ollaan varmaan samaa mieltä.
Miten Jeesus asian sanoikaan? Kun otetaan ensin kurkihirsi pois omasta silmästä, sitten nähdään rakkaudella auttaa lähimmäistä puhdistumaan hänen roskista, jotka hänen elämänsä kulkua ja näkökykyä vaikeuttaa.
Moraalinen elämä alkaa aina omakohtaisesta parannuksesta ja kun siinä on armon ulottuvuus se ei vie ihmistä moralismiin.

Eikös suurin itsensä huijaaja ole se joka luulee olevansa parempi ja kelvollisempi kuin nuo muut? Se on suurta pelaamista ja omien sokeiden pisteidensä ohittamista se.
Jumala meitä auttakoon. Parantumaan.

mamabeard kirjoitti:

Luullakseni aloituksen laittajan kysymykset ei nousseet hänen omasta elämäntilanteesta vaan ihan tuollaisena kanssaihmisille suunnattuna moraalisena pohdiskeluna että kuinkas tällaisessa tilanteessa suu pannaan?
Tärkeä aihe tämä.

Minkä otit esille on asian toinen puoli ja ihan yhtä totta kuin anteeksiantamus ja armo. Armon pohjalta pitäisi sitten olla rohkeutta tätäkin puolta kohdata ja päättäväisesti laittaa rajoja väärälle käyttäytymiselle ym.

Niinkuin tuossa edellä sanoin ei anteeksiantamus tee seurauksia tyhjäksi. Mutta armo elämää kantavana tietoisuutena ja läsnäolona antaa rikolliselle voimia ja rohkeutta elää niiden seurausten kanssa, ei hän voi niitä ohittaa ikäänkuin ei olisi mitään tehnyt. Moni kantaa teoistaan kipeää syyllisyyttä mutta minun mielestä on väärää kostomentaliteettia jos tarkkaillaan heidän käyttäytymistä ja suorastaan vaaditaan että eläisivät syyllisyyden alla, ja heidän ahdistuksensa on meille se mittari jonka kautta päättelemme moraalista vastuuntuntoaan ja/tai rehellisyyttään?
Jos anteeksiantamuksen kautta saavat niin voimakkaan kokemuksen uudesta elämästä että syyllisyys ei ole jatkuvana kipuna päällä, kiitos Jumalalle!

Sama armo on olemassa uhria kohtaan. Myös hänelle anteeksiantamus ja armo antaa voimia jatkaa eteenpäin. Ensinnäkin Jumala antaa meille OMAT syntimme anteeksi ja SEN SEURAUKSENA voimme antaa anteeksi muille, niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, vaikka se ei välttämättä ole helppo prosessi - eikä tapahdu ilman vihantunteita jotka nekin pitää käydä läpi. Kuten armo vapauttaa rikollisen piinaavasta syyllisyydestä (jos ratkaisu Jumalan puoleen on todellinen ja parannus aitoa) ihan samoin se vapauttaa rikoksen uhrin katkeruudesta (jos ratkaisu Jumalan puoleen on todellinen ja parannus aitoa).

Näin se vaan menee?
Kaikkihan me olemme jossain määrin rikollisia ja rikoksen uhreja? Rikollinen voi olla katkera lapsuudelleen tai vaikeille elämänkokemuksille joita syyttää kun on lähtenyt rikoksen poluille, jolloin hän näkee ehkä vanhempansa varsinaisina rikollisina ja oman elämäntapansa vaan seurauksena siitä mitä hänelle on tapahtunut? Samoin voi tämän rikollisen uhri puolestaan lähteä katkeruudessa sellaisille poluille jotka on rikos Jumalan armollisuutta ja hyvyyttä kohtaan ja kääntää selkänsä anteeksiantamuksen todellisuudelle, siis ryhtyy toimimaan vihan ja koston vallassa, jotka ennen kaikkea jäytää ja kuluttaa häntä itseä vääristäen hänen elämän - mutta vikahan ei hänen mielestä ole omassa itsessä, vaan siinä mitä hänelle on tehty?
Monta kertaa on niin ettei rikos uhrin elämää lopullisesti pilaa vaan anteeksiantamattomuuden kautta syntynyt katkeruus.

Jotkut vankilataustasta nousevat on sitä ja tätä. Se on just niin. Vaikka en katso olevani mikään asiantuntija oon kuitenkin elänyt ja toiminut näiden venkuloiden kanssa sen verran että tiedän tuo on ihan totta. Eräässä keskustelussa muistaakseni tällä samalla palstalla otin kantaa yhden vanhan "venkulan" uskoontulokertomukseen ja siinä oleviin piirteisiin ja nostin sen kautta esiin muutamia ikäviä asioita joita tällaiset henkilöt omassa rosoisuudessaan voi seurakuntiin tuoda, ja kaikki ei tykännyt kirjoituksestani tietenkään vaan minut nähtiin fariseuksena joka ei osaa iloita toisen uskoontulosta. Asioilla on siis puolensa.

Se onko jonkun ihmisen parannuksenteko aitoa vai ei jää Jumalalle. Loppuviimeksi Hän on se joka sydämet tuntee. Vaikka kenenkään ei tarvitse suostua hyväksikäytön uhriksi taitavan näyttelijän taholta niin ei meidän uskovina tarvitse hyväksikäyttöä sairaalloisesti myöskään pelätä. On niitäkin laitapuolen kulkijoita jotka on ensin näytelleet mutta kun on huomanneet että uskovien antama apu on vilpitöntä ovat sitten myöhemmin ihan oikeasti tehneet parannusta elämässään.

Ja korostan nimenomaan että kaikista meistä löytyy huijaria, pelimiestä ja pelinaista ihan riittämiin oman puseron alta, jos asioita silmiin katsotaan. Sen parannuksen teon tulee ennen kaikkea lähteä omasta sydämestä. Tästä ollaan varmaan samaa mieltä.
Miten Jeesus asian sanoikaan? Kun otetaan ensin kurkihirsi pois omasta silmästä, sitten nähdään rakkaudella auttaa lähimmäistä puhdistumaan hänen roskista, jotka hänen elämänsä kulkua ja näkökykyä vaikeuttaa.
Moraalinen elämä alkaa aina omakohtaisesta parannuksesta ja kun siinä on armon ulottuvuus se ei vie ihmistä moralismiin.

Eikös suurin itsensä huijaaja ole se joka luulee olevansa parempi ja kelvollisempi kuin nuo muut? Se on suurta pelaamista ja omien sokeiden pisteidensä ohittamista se.
Jumala meitä auttakoon. Parantumaan.

Lue lisää

Kiitos hyvästä vastauksesta, kirjoitukseesi sanon: amen.

mamabeard kirjoitti:

Luullakseni aloituksen laittajan kysymykset ei nousseet hänen omasta elämäntilanteesta vaan ihan tuollaisena kanssaihmisille suunnattuna moraalisena pohdiskeluna että kuinkas tällaisessa tilanteessa suu pannaan?
Tärkeä aihe tämä.

Minkä otit esille on asian toinen puoli ja ihan yhtä totta kuin anteeksiantamus ja armo. Armon pohjalta pitäisi sitten olla rohkeutta tätäkin puolta kohdata ja päättäväisesti laittaa rajoja väärälle käyttäytymiselle ym.

Niinkuin tuossa edellä sanoin ei anteeksiantamus tee seurauksia tyhjäksi. Mutta armo elämää kantavana tietoisuutena ja läsnäolona antaa rikolliselle voimia ja rohkeutta elää niiden seurausten kanssa, ei hän voi niitä ohittaa ikäänkuin ei olisi mitään tehnyt. Moni kantaa teoistaan kipeää syyllisyyttä mutta minun mielestä on väärää kostomentaliteettia jos tarkkaillaan heidän käyttäytymistä ja suorastaan vaaditaan että eläisivät syyllisyyden alla, ja heidän ahdistuksensa on meille se mittari jonka kautta päättelemme moraalista vastuuntuntoaan ja/tai rehellisyyttään?
Jos anteeksiantamuksen kautta saavat niin voimakkaan kokemuksen uudesta elämästä että syyllisyys ei ole jatkuvana kipuna päällä, kiitos Jumalalle!

Sama armo on olemassa uhria kohtaan. Myös hänelle anteeksiantamus ja armo antaa voimia jatkaa eteenpäin. Ensinnäkin Jumala antaa meille OMAT syntimme anteeksi ja SEN SEURAUKSENA voimme antaa anteeksi muille, niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, vaikka se ei välttämättä ole helppo prosessi - eikä tapahdu ilman vihantunteita jotka nekin pitää käydä läpi. Kuten armo vapauttaa rikollisen piinaavasta syyllisyydestä (jos ratkaisu Jumalan puoleen on todellinen ja parannus aitoa) ihan samoin se vapauttaa rikoksen uhrin katkeruudesta (jos ratkaisu Jumalan puoleen on todellinen ja parannus aitoa).

Näin se vaan menee?
Kaikkihan me olemme jossain määrin rikollisia ja rikoksen uhreja? Rikollinen voi olla katkera lapsuudelleen tai vaikeille elämänkokemuksille joita syyttää kun on lähtenyt rikoksen poluille, jolloin hän näkee ehkä vanhempansa varsinaisina rikollisina ja oman elämäntapansa vaan seurauksena siitä mitä hänelle on tapahtunut? Samoin voi tämän rikollisen uhri puolestaan lähteä katkeruudessa sellaisille poluille jotka on rikos Jumalan armollisuutta ja hyvyyttä kohtaan ja kääntää selkänsä anteeksiantamuksen todellisuudelle, siis ryhtyy toimimaan vihan ja koston vallassa, jotka ennen kaikkea jäytää ja kuluttaa häntä itseä vääristäen hänen elämän - mutta vikahan ei hänen mielestä ole omassa itsessä, vaan siinä mitä hänelle on tehty?
Monta kertaa on niin ettei rikos uhrin elämää lopullisesti pilaa vaan anteeksiantamattomuuden kautta syntynyt katkeruus.

Jotkut vankilataustasta nousevat on sitä ja tätä. Se on just niin. Vaikka en katso olevani mikään asiantuntija oon kuitenkin elänyt ja toiminut näiden venkuloiden kanssa sen verran että tiedän tuo on ihan totta. Eräässä keskustelussa muistaakseni tällä samalla palstalla otin kantaa yhden vanhan "venkulan" uskoontulokertomukseen ja siinä oleviin piirteisiin ja nostin sen kautta esiin muutamia ikäviä asioita joita tällaiset henkilöt omassa rosoisuudessaan voi seurakuntiin tuoda, ja kaikki ei tykännyt kirjoituksestani tietenkään vaan minut nähtiin fariseuksena joka ei osaa iloita toisen uskoontulosta. Asioilla on siis puolensa.

Se onko jonkun ihmisen parannuksenteko aitoa vai ei jää Jumalalle. Loppuviimeksi Hän on se joka sydämet tuntee. Vaikka kenenkään ei tarvitse suostua hyväksikäytön uhriksi taitavan näyttelijän taholta niin ei meidän uskovina tarvitse hyväksikäyttöä sairaalloisesti myöskään pelätä. On niitäkin laitapuolen kulkijoita jotka on ensin näytelleet mutta kun on huomanneet että uskovien antama apu on vilpitöntä ovat sitten myöhemmin ihan oikeasti tehneet parannusta elämässään.

Ja korostan nimenomaan että kaikista meistä löytyy huijaria, pelimiestä ja pelinaista ihan riittämiin oman puseron alta, jos asioita silmiin katsotaan. Sen parannuksen teon tulee ennen kaikkea lähteä omasta sydämestä. Tästä ollaan varmaan samaa mieltä.
Miten Jeesus asian sanoikaan? Kun otetaan ensin kurkihirsi pois omasta silmästä, sitten nähdään rakkaudella auttaa lähimmäistä puhdistumaan hänen roskista, jotka hänen elämänsä kulkua ja näkökykyä vaikeuttaa.
Moraalinen elämä alkaa aina omakohtaisesta parannuksesta ja kun siinä on armon ulottuvuus se ei vie ihmistä moralismiin.

Eikös suurin itsensä huijaaja ole se joka luulee olevansa parempi ja kelvollisempi kuin nuo muut? Se on suurta pelaamista ja omien sokeiden pisteidensä ohittamista se.
Jumala meitä auttakoon. Parantumaan.

Lue lisää

ja hengellisesti kuollut.