Otsikossa olevaan aiheeseen olen joutunut. Rakkaani surmattiin ja vietiin pois. Onko kukaan kokenut samaa, osaako kukaan auttaa tai sanoa miten tästä eteenpäin? Mitä tehdä ja mihin mennä?
Kirjoittelisin mielelläni saman kokeneiden kanssa..
Kirjoittelisin mielelläni saman kokeneiden kanssa..
Vastaukset 21
Vanhimmat
minun tätini tapettiin.. tosin en ole ollut häneen yhteydessä kymmeneen vuoteen, mutta silti tämä uutinen sattuu ja paljon!!!
kannattaa yrittää pitää kiinni arjesta.. ja kannataa puhua asiasta,jos ei muille niin psykiatrille. puhuminen helpottaa, ei ole hyvä hautoa tuollaista asiaa päässään... sanotaan, että aika parantaa ja se on paras lääke, vaikka aina ei siltä tunnukaan. muita neuvoja en osaa valitettavasti antaa :( itse yritän pitää arjesta kiinni, ja suunnittelen vähän asioita eteenpäin.. en kuitenkaan paljoa. ja puhun asiasta terapeutille ja ystävälle. Voimia ja jaksamista sinulle!!
Otan osaa pohjattomaan suruusi.
Kun jaksat mene ihmeessä seurakunnan suru ryhmään. Se on sellaista vertaistukea. Vaikka ehkä ei ole omaistaan henkirikoksen kautta menettänyt, menettänyt kuitenkin.
Olen itse ammentanut voimaa Martti Lindqvistin kirjasta Surun tie.
Suuri voimanlähde on ollut luonto ja Jumalan läsnäolo surussani.
Voimia sinulle jokapäiväiseen elämääsi.
Mikään ei kuole ellei sydämemme kuole sille jota rakastamme.
Päivä kerrallaan se on vaan mentävä eteenpäin. Apua olen yrittänyt hakea vaikka ja mistä. Mistään en saa. MTT ei ota vastaan, kriisikeskusksesta en koe apua ja nekin ajat on käytetty. Lääkäriaikoja saa joskus kuukauden päästä, vertaistukikuntoutuskursseja olen kysellyt ja jättänyt soittopyyntöä, ei kuulu mitään. Miten ihminen voi olla tällaisen asian kanssa yksin?! Yritän viimeisillä voimilla pitää päätä kasassa ja yrittää hakeutua johonkin, niin apua ei tule. Pää hajoaa, tiuskin kaikille läheisille, ne yrittää vaan auttaa mutta ne ei tuo mun rakasta takas eikä kukaan voi tehdä mitään mikä helpoittais. Saan vielä riidelläkin kaikkien kanssa.
Minulta tapettiin rakas poikani. Puukotettiin kuoliaaksi kuin koira. Melkein viikon oli kuolleena ennenkuin löydettiin. Asui 600 km päässä minusta. Ihmettelin kun ei soitellut. Soitteli ýleensä 2-3 päivän välein. Ei sitä ikinä unohda. Puukottaja sai kolme vuotta ja ensikertalaisena pääsi puolella tuomiolla. On jo vapaalla. Oli hyvä puolustautua kun ei poikani ollut kertomassa omaa versiotaan. Puukotti selkään kahdesti. Toivoin hänelle kovempaa tuomiota esim 8 vuotta. Eihän se poikaani tuo takaisin. Pappi puhui hautajaisissa, että yrittäkää antaa myös surmaajalle anteeksi, mutta minä en voi. EN VOI.
Yksikin ihminen joka sellaista vaatii tai sellaiseen kehottaa on pelkkä tekopyhä hurskastelija. Tuollaiset asiat eivät parane koskaan. Niitä ei pidä antaa anteeksi.
"Tuollaiset asiat eivät parane koskaan. Niitä ei pidä antaa anteeksi."
Itse asiassa PITAISI antaa...(Ison Kirjan mukaan jne...)
Mutta on ihan ymmarrettavaa, jos se on vaikeaa/mahdotonta.
Saiko tappaja tosiaan vain 3 vuotta ja istui siitä puolet?! Ei voi ymmärtää. Menikö se millä nimikkeellä? Törkeä pahoinpitely ja kuolemantuottamus vai tappo? Tässä minun tapauksessani tekijä(t) on vielä vapaana ja se tekee kaksin verroin varmasti pahemman olon. Kuka ja miksi? Mikä on tuomio ja milloin tekijä(t) selviää... :(
mun sisko joutui 90 luvun alussa henkirikoksen uhriksi.. perheen elämä meni sekasin... muutimme paikkakunnalta... olin tuolloin niin nuori että en kovin paljon ymmärtänyt asioista vielä... vuodet vierivät ja ensin kuoli isä sitten reilu vuosi sitten äiti teki itsemurhan.. ei jaksanut enää,,... täytin 18 ja valmistuin pääkaupunkiseudulla amiksesta metallipuolelta.. hyvin paperein.. päätin palata takaisin synnyin seudulleni, vaikka tiesin että en tuntisi sielä ketään ja pienellä paikkakunnalla duunin saanti voisi olla hankalaa.. mutta toisin kävi sain duunia melkein heti.. ehdi olla pari viikkoa paikkakunnan työkkärin kirjoilla kun minulle soitettiin ja kysyttiin että kiinnostaisko siivuostyöt tietysti otin duunin innolla vastaa.. en tiennyt tuolloin vielä että mihin olin joutumassa.. kävin lähes päivittäin siskoni haudalla ja kerran törmäsin sielä outoon ilmiöön joku oli tuonut sinne kynttilän ja sitä jatkui koko viime talven satunnaisesti... lähinnä viikonlopun aikana.. .. oloni oli kurja.. välillä tuntui siltä että muistot satuttivat liikaa,,, sitten törmäsin eräänä sunnuntai päivänä hautausmaalla tuohon outoon kynttilän tuojaa... oli tullut kesä ja kukkakimppuja oli alkanut ilmestyä aika usein.. juttelimme hetken...tuo outo kynttiläntuoja tunsi minut... hän oli seurustellu ennen surmaa mun isosiskon kans mutta mustasukkanen ja hieman mielenvikainen isoveli oli käyny mun siskon kimppuun ja tappanu... jotenkin tuntui että olin vihdoin löytänyt sielunkumppanin ja nyt elämä hymyilee... sain todella paljon apua diakoniatyöntekijöiltä.. he muistivat kyllä hyvin meidän perheen,.. ei pienillä paikkakunnilla kovin usein murhia tapahdu... ja äiti oli työssä seurakunnalla.. kyllä apua saa kun sitä kipeästi tarvitsee..itse puhuin ongelmistäni ensin sairaanhoitajalle ja se ohjas todella nopeasti eteenpäin...
hae apua.. sitä saa kun vain jaksaa taistella pääset jopa päivystystapauksena jos terveydenhoitaja niin päättää...
Sitä ei hirveästi jaksa joka paikkaan soitella ja lähteä. Olen yrittänyt jo kaikki mitä keksin, mikään eikä kukaan auta. "Ei kuulu oikeastaan meille", on yleinen vastaus. Yksityiselle sain ajan, jos se osais ohjata johonkin, koska lääkehoitoon en suostu.
viestestäsi voin kokea melkein paniikin. Olet varmaan shokki tilassa vielä ja siksi kaikki tuntuu tapahtuvan liian hitaasti sinulle. Terveyskeskus lääkäri kirjoittaa sinulle lähetteen varmasti eteenpäin kun kerrot hänelle kuinka sisimpäsi hajoaa.
Kun minulla oli vaikein aika sain työterveydestä mieliala lääkkeitä Seromex ja nukahtamislääkkeitä. Ei ole häpeä käyttää niitä jos ajatukset vaan pyörii. Minustakin tuntui että ajatukseni pyörivät kuin liikenneympyrässä ja en pääse pois.
Ei kukaan eikä mikään tuo rakastasi takaisin, mutta hän on mukanasi tuulena poskellasi, tuikkeena taivaan tähdissä. Sateena joka otsasi kastelee.
Ei kukaan voikaan ymmärtää sitä pohjatonta kipua ja surua joka puolisonsa menettäneen sydämessä on. Se syvä yksinäisyys. Sen kanssa on pakko oppia elämään.
Kyllä mä pari ensimmäistä päivää söinkin rauhoittavia ja sitten söin vähän ylimääräistä, ettei olis niin kamala olo. Auttoi toki hetkeksi, mutta se teki pisteen sille, etten halua enää yhtään rauhoittavia. Unilääkkeet on ja niitä on pakko syödä. En koe oikeastaan oloani miksikään, koska en tajua mitä on tapahtunut. Ei sitä voi ymmärtää.. ja nämä olivat ensimmäiset hautajaiset koko elämäni aikana. En tiedä milloin tajuan, että mun rakas ei enää tule. Ettei se koskaan sano rakastavansa mua enkä koskaan enää pääse sen kainaloon. Ei sitä jaksa ymmärtää, koska se on ollut sitä meidän arkea ja meidän elämää ja nyt sitä ei enää ole..
Ota yhteys johonkin ammattiauttajaan, tämä foorumi ei ole oikea paikka noin vakaville asioille.Ensinnäkin henkirikos täytyy poliisiasianomaisesti selvittää juuria myöten oikeussalissa ja tekopaikalla, labrassakin ja ruumishuoneellakin.Tekijä selviää käsittääkseni 98,8% varmuudella.DNA-analyysit nykyaikaa.
Omaisen surutyötä kohtaavat psykologit, jotka löytyvät esim. googlettamalla netissä.
Oonhan yrittänyt jo vaikka mitä.. Ja sainkin jotain apaua, yksityiseltä tosin.. Että ei taida oikein tämän valtion terveydenhuolto pelata noin loppujenlopuksi. En mä väittänyt missään vaiheessa, että selviäisin tästä tämän avulla, kysyin vain onko kukaan kokenut samaa, sekin voisi olla ihan hyvä vaihtaa ajatuksia kohtalotoverin kanssa, ei muuta!
Mä menetin mun hyvän ystävän jonki aikaa sitten.Sanottiin, että se oli itsemurha. Pidettiin hautajaiset ja omaiset, ystävät, sukulaiset kaikki oli tosi surullisia niin kuin yleensäkki ollaan, kun läheinen on lähtenyt matkalleen. Mä itse sairastan entuudestaan vakavaa masennusta, mutta nyt jouduin alottaa uusia lääkityksiä. Selvisi noin 1kk sitten, että se olis ollu tappo. Yksi mies pidätetty. Se mitä tunnen tätä miestä kohtaan on katkeruus ja viha.Mä tiedän, että kaikki ihmiset tekee virheitä, mutta en vieläkään voin vaan antaa anteeksi. Se on vaan niin vaikeeta. Miten joku voi tehdä noin pahan teon!? En ymmärrä.
Mä laitoin kaikki kuvat, kirjeet ja muut ihanat muistot yhteen lukittuun laatikkoon. Sinne kerään kaikki "asiat" joita en ole vielä valmis hyväksymään/käsittelemään. On mulla ihania muistoja mun ystävästä ja muista ihmisistä, mutta niitten muistojen ajatteleminen satuttaa. Toivon, että vielä joskus pystyn avaamaan tämän laatikon ja ottaa laatikosta ne muistot ja muistella niitä ihmisistä, jotka olen menettäny tavalla tai toisella ja jotka ovat mulle tärkeitä.
Mä saan apua mun tilanteessa, mutta tiedän, että monet ei saa. Siitä, että monet ihmiset ei saa apua hädän hetkellä ei puhuta paljoa mut niistä jotka saa apua niin puhutaan. Se on väärin ja siihen asiaan pitää tulla muutos!
Mulle voi laittaa viestiä, jos joku haluu puhua ihan arkipäiväsistäkin asioista. Koita jaksella ja voimia!!! *hali*
Miten se voi selvitä vasta jälkikäteen yleensäkään, että se olikin henkirikos? Huih, kamalaa. Sitä joutui varmaan käydä kaikki uudelleen läpi.
Mulla oli koko asunto täynnä muistoja, en tiedä mitä niille teen, milloin pystyn käsittelemään, voinko nukkua meidän yhteisessä sängyssä enää?
En voi surra, koska en ymmärrä mitä on tapahtunut. Kuljen sumussa vaikka hautajaisetkin ovat olleet jo aikaa sitten. Ajattelin, että ehkä siellä ymmärrän, että hän on kokonaan poissa, mutta ei, en tajua vieläkään. En voi käydä mitään läpi, yritän vain elää ja tehdä mahdollisimman paljon, koska en saa mitään ulkopuolista apua. Ehkä sen eteen täytyy todella taistella ja tapella, se vain tuntuu hullulta tässä tilanteessa, pitää yksin omia puoliaan, taistella kynsin ja hampain oman elämänsä ja terveytensä puolesta.
En tiedä miten voin auttaa muuta kuin kuuntelemalla. Olen ollut osastoihoidossa yli 2 vuotta ja muutenkin voinut henkisesti huonosti mut olen jaksanut. Pystytkö puhua kellekkään ystäville, vanhemille jollekkin johon sä luotat ja sun olis helppo puhua? Mut se mitä mä teen sen laatikko jutun suhteen ei ole varmaan hyvä asia. Olen kyllä lukenut, että ne jotka ovat menettäneet läheisensä ja eivät ole päässeet vielä sen tapahtuman yli niin olisi hyvä jos laittaisivat kuvat ja muut muistot, jotka muistuttavasta tästä ihmisestä jonnekkin talteen ja laittaisi ne kuvat esille vasta, kun on siihen itse valmis. En tiedä pitääkö tuo paikkaansa, mutta mua on ainakin helpottanu vähän se etten näe koko ajan ystäväni kuvaa huoneeni seisällä, hyllyllä tai lompakossa. Silloin kun näen kuvan niin tulee kova ikävä ja tulen myös surulliseksi. Olen laittanut sinne myös mun ystävien ( joitten kanssa mulla on menny välit poikki kokonaan) ja muitten ihmisten/paikkojen "muistoja", jotka haluan kumminkin säilyttää, mutta en halua nyt vielä ajatella niitä, koska ne kuuluu tavallaan mun menneisyyteen ja haluisin unohtaa ne, etteivät ne muistot tavallaan hallitsisi mun elämää jollakin tapaa. Niiden asioiden ajatteliminen ja niitten käsitteleminen tuntuu olevan mulle nyt mahdoton ajatus, mutta ehkä vielä joskus...Eli lukitussa laatikkossani on kaikki mun murheet ja surut ja pahat asiat. Niitä voin ottaa sitten yksitellen "pois" sieltä sitä menoo, kun olen hyväksynyt ja olen valmis käsittelemään asian.
Jos haluat mailata mulle niin voin antaa mailiossan?? :) Koita jaksella ja pärjäile!!! Ja kirjotellaan sitten vaikka tänne, jos ei muuta keksitä tai mennään juttelee jonnekki chattiin ym jotain muuta?
ps. Tiedän, että sä jaksat tämän kaiken!!! Älä luovuta!!!
kyllä mä pystyn puhua ihmisille, mutta en voi puhua niinkuin haluaisin. En voi huutaa kurkku suorana enkä voi kertoa kuinka mun tekis mieli lähteä ite hakemaan ne ketkeä sen teki, kuolin sitten itsekin tai en. Kaikki on huolissaan, mitä jos mulle tapahtuu sama. Entä sitten? Se ei haittais edes mua. Tuntuu ettei ole oikeastaan enää mitään. En ole tekemässä itsemurhaa, sitä ei tarvitse miettiä. Haluaisin saada elämästä kiinni, mutta en usko, että voin koskaan olla enää aidosti onnellinen. Kaikki puhuu, että kyllä sää löydät miehen ja teet sen kanssa lapsia. Mietin sitä, että pitäiskö mun tehä se kaikki mitä meidän piti tehä mun kultani kanssa, niin tehdä se jonkun toisen kanssa. Musta lähinnä tuntuu, että ne jotka niin sano, ni on ihan sekopäitä.
Otan tässä jouluhumujen jälkeen yhteyttä psykiatrian polille, jos sieltä pääsisi kunnon hoitoon vaikka..?
Niin. Mä olen ainakin saanut paljon tukea nuorisopoliklinikalla. Mutta en vieläkään pysty täysin luottamaan ja kertomaan mun psykologille/lääkäreille mun sisäisistä asioista. Se on vaan joskus niin vaikeeta. Kyllä muakin on monesti tehnyt mieli huutaa tai rikkoa jotain, kun on oikeen paha olo tullu. Mutta, silloin pelkään usein, että tekisin itselleni jotain, kun mulla on se taipumus pahan olon lopettamiseen tai hetkelliseen lopettamiseen. En halua satuttaa itseäni tai muita.
Koita jaksella! Tiedän, että toi ei paljon auta sun pahaan oloon, mutta en tiedä mitä muuta voisin sanoa lohduttaakseni sua. Ollaan molemmat menetetty meille jotain tosi arvokasta. Ihmisiä ei voi korvata. Mutta ehkä joskus asioitten kanssa on opittava elämään. Noh mulle voit huutaa naama punasena ja kiljua jos se sun oloa helpottaa. Mäki voisin huutaa jollekki ihmiselle mun sisäiset asiat. Oikea ystävä hyväksyy/ei suutu, jos toinen huutaa pahan olonsa toiselle, siis asiat mitkä painaa mieltä (en tarkota, että haukkua tätä ihmistä ja arvostella) sillain et jos se tekee toiselle paremman olon.
Oletko koittanut soittaa seurakunna kriisipalveluun.Kun itse en enää jaksanut soitin sinne ensin keskustelin jonkun naisen kans ja puhuin suruni.Hän yhdisti minut papille.Pappi puhui minulle niin nätisti ja ymmmärtäväisesti sekä osaa ottavainen.Siinä käytiin läpi kipeitä asioita eikä pappi kokoaikana hysytellyt asioita vaan puhui kaikesta reilusti.Sain sieltä tosi suuren avun.Hän kysyi myös että haluanko että hän rukoilee minulle jaksamista.Minä jotenkin halusin kuulla.Hän puhui niin hienosti ja lämpimästi että minulta pääsi itku.Hän jatkoi vain hyvin rauhallisella äänellä.Ei välittänyt mun itkusta päin vastoin auttoi mua purkamaan itseäni itkulla.Olin tosi rauhallinen ja levollinen kun puhelu loppui.Minulle jäi hyvä ja lämmin olo.Tietenkin tuska jäi mutta sanat miksi,miksi.unohtui.Vieläkin tulee lämmin olo kun muistaa sen puhelun.Se oli jotenkin helpottavaa oli kun olisi saanut luvan surra.sitä ennen kiersin sellasta kehää ettei näin voi käydä minulle, eikä tämä ole totta,eikä tälläista jaksa.Kiitän kauniisti sitä pappia joka teki työnsä sydämmellä.
Eräs kaukainen sukulainen puukotettiin hengiltä joskus viitisen vuotta sitten.Tappajana sukulaisen oma poikaystävä. Vaikka en ollutkaan tälle henkilölle läheistä sukua niin kyllä se oli järkyttävää kuulla kyseisen ihmisen kohtalosta!
En oikein tiedä miten voisin tuossa surussa auttaa kun jokaisella on oma tapansa surra!Voimia jatkoon!
Osanottoni surussasi.
Suomessa on olemassa yhdistys, jonka tarkoituksena on tarjota tukea henkirikoksen uhrien läheisille.
Yhteystiedot löydät Tuettu suru-projektin nettisivuilta, www.tuettusuru.net.
Vertaistuesta on varmasti apua - ota yhteyttä vaikka yhdistyksen puheenjohtajaan, Kirsimarja Kinnuseen, puh. 040-7496052.