epävakaa persoonallisuus

kroz

Tyttöystäväni kertoi juuri, että hänellä on diagnosoitu epävakaa persoonallisuus. Mikä ihme se mahtaa olla? En ole muita "häiriöitä" hänessä havainnut, kuin tietynleinen hössötys, unohtelu ja sotkuisuus, mutta eivätkö ne ole melko harmittomia juttuja? Voisiko joku kertoa mikä se on ja mistä saisi tietoa. Voiko se pahentua vai parantua ajan kuluessa? Voiko sellaisen ihmisen kanssa elää? Hän on ollut kerran hoidossa sairaalassa kriisin yhteydessä ja tällä hetkellä hänellä on hyvin mieto lääkitys. Olen kiitollinen kaikista neuvoista ja kokemuksista.

104

49592

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Malla

      Hei!

      Epävakaa persoonallisuus on vanhalta nimeltään rajatilapersoonallisuus. Kyseessä siis ei ole varsinainen psyykkinen sairaus, vaan rajatila. Häiriö on aika tavallinen, n. 3% ihmisistä kärsii siitä, kuuluu tunne-elämän häiriöihin. Käytännössä ilmenee tietynlaisena realismin puutteena, kyvyttömyytenä hahmottaa ja hallita tunteitaan; suhteettomina reaktioina pieniin tapahtumiin, kyvyttömyyteen sietää vastoinkäymisiä, kantaa vastuuta jne. Usein henkinen pahoinvointi ajaa päihteiden käyttöön tai jopa itysemurhayrityksiin.

      Rajatilapersoonan voi olla vaikea erottaa itseään ja muita, ts. hän voi aivan viattomasti syyttää muita asioista, joita on itse tehnyt, tavallaan kääntää asiat päälaelleen. Tästä syystä ko. persoonan kanssa voi olla vaikea ja raskas elää, pitäisi yrittää itse olla se järjen ääni ja muistaa pitää todellisuudesta kiinni.

      Epävakaa persoonallisuus ei ole ohimenevä sairaus vaan oikastaan ominaisuus, jonka kanssa voi oppia elämään. Lääkitystä käytetään apuna, mutta vieläkin tehokkaampaa on (pitkäkestoinen) terapia.

      Päällepäinhän tuollainen häiriö ei näy. Hyvä, että tyttöystäväsi kertoi reilusti asiasta! Muutoin olisit ennemmin tai myöhemmin alkanut ihmetellä hänen ajoittain outoa käytöstään ja kenties turhaan syyttänyt siitä esim. itseäsi. Nyt voit jättää temppuilut ja oikut omaan arvoonsa, kun ne tavallaan kuuluvat taudin kuvaan. Neuvoksi sanoisin, että älä lähde mukaan "peleihin". Pidä itse kiinni asioiden totuudenmukaisuudesta ja yritä säilyttää suhteellisuudentajusi. Mikään syy tämä ei liene suhdetta lopettaa; meitä on moneksi :)

      • katsotaan,

        kuka meistä on sitten terve? Onkohan lääkitys oikea ratkaisu? Jos luonteenpiirteet katsotaan sairaudeksi ja siihen pitää syödä lääkkeitä ei ole mitään mahdollisuutta parantua. Minä kyllä uskon, että kun ihminen itse tiedostaa omat heikkoutensa ja asiat jotka tekevät hänestä vaikean kumppanin, hän kyllä, jos haluaa voi alkaa ajattelemaan itse ja muuttaa itseään.
        Jos jokainen luonteenpiirre katsotaan sairaudeksi ja sitä lääkitään, tällä varmistetaan, että lopulta jokainen syö jotain mieliala-rauhoittavaa-ym. lääkettä ja niinhän on koko kansa lääkehumalassa, mutta silloinhan ei tarvitse vastata itse yhtään mistään. Tämä kai on tarkoitus tässä maailmassa.
        Aloittajalle kerron, että katso Tri Tolosen sivu www.biovita.fi mitä hän sanoo asiasta. Minuun ainakin kolahti kun hän kertoi monien mielen oireiden johtuvan jonkin ravinnon puutteesta elimistössä ja siihen voisi auttaa määrätyt lisäravinteet, mutta lue itse.
        Omalla kohdallani on ollut varmaan samasta kysymys, olen ollut vaikea läheisilleni, olen suuttunut helposti ja nähnyt asiat monesti aika nurinkurisesti. Nyt olen syönyt antioksidantteja, omega- 3, karnosiinia, foolihappoa, ym lisäravinteita. Nyt voin katsoa elämää ihan eritavalla, olen iloinen ja voisin jopa sanoa onnellinen. Se mikä minuä raivostuttaa, on kun ensimmäisenä vain tyrkytetään jotain myrkkypilleriä joka vaivaan. Ravitsemus ja lisäravinteet on ratkaisu moneen asiaan. Tänä päivänä ruuan teollinen valmistus vie ruuasta ravinteita ja näin elitärkeitä vitamiineja ja muita ravinteita jää puuttumaan elimistöstä ja niillä voi olla mieleen ja kehoon vaikuttavia ominaisuuksia.


      • osittain epävakaa
        katsotaan, kirjoitti:

        kuka meistä on sitten terve? Onkohan lääkitys oikea ratkaisu? Jos luonteenpiirteet katsotaan sairaudeksi ja siihen pitää syödä lääkkeitä ei ole mitään mahdollisuutta parantua. Minä kyllä uskon, että kun ihminen itse tiedostaa omat heikkoutensa ja asiat jotka tekevät hänestä vaikean kumppanin, hän kyllä, jos haluaa voi alkaa ajattelemaan itse ja muuttaa itseään.
        Jos jokainen luonteenpiirre katsotaan sairaudeksi ja sitä lääkitään, tällä varmistetaan, että lopulta jokainen syö jotain mieliala-rauhoittavaa-ym. lääkettä ja niinhän on koko kansa lääkehumalassa, mutta silloinhan ei tarvitse vastata itse yhtään mistään. Tämä kai on tarkoitus tässä maailmassa.
        Aloittajalle kerron, että katso Tri Tolosen sivu www.biovita.fi mitä hän sanoo asiasta. Minuun ainakin kolahti kun hän kertoi monien mielen oireiden johtuvan jonkin ravinnon puutteesta elimistössä ja siihen voisi auttaa määrätyt lisäravinteet, mutta lue itse.
        Omalla kohdallani on ollut varmaan samasta kysymys, olen ollut vaikea läheisilleni, olen suuttunut helposti ja nähnyt asiat monesti aika nurinkurisesti. Nyt olen syönyt antioksidantteja, omega- 3, karnosiinia, foolihappoa, ym lisäravinteita. Nyt voin katsoa elämää ihan eritavalla, olen iloinen ja voisin jopa sanoa onnellinen. Se mikä minuä raivostuttaa, on kun ensimmäisenä vain tyrkytetään jotain myrkkypilleriä joka vaivaan. Ravitsemus ja lisäravinteet on ratkaisu moneen asiaan. Tänä päivänä ruuan teollinen valmistus vie ruuasta ravinteita ja näin elitärkeitä vitamiineja ja muita ravinteita jää puuttumaan elimistöstä ja niillä voi olla mieleen ja kehoon vaikuttavia ominaisuuksia.

        on hyvä keino oppia hallitsemaan sitä epävakaata persoonallisuutta. Mulla on vaativa persoonallisuus epävakain piirtein. Ja terapiassa olen oppinut tuntemaan itseni, tietämään, että persoonallisuushäiriö osaltaan ajoi minut masennukseen. Ei persoonallisuuden häiriö ole hulluutta, mutta impulsiivisuutta ja epävakautta tulee oppia hallitsemaan.

        Ja lääkehoito on minulla tukenut hyvin terapiaa. Olen käyttänyt myös rasvahappovalmisteita ja B-vitamiineja hoidon tukena. Mutta Tolosen ja muiden luontaistuotteiden muihin huuhaahömpötyksiin en usko.


      • kökkö
        katsotaan, kirjoitti:

        kuka meistä on sitten terve? Onkohan lääkitys oikea ratkaisu? Jos luonteenpiirteet katsotaan sairaudeksi ja siihen pitää syödä lääkkeitä ei ole mitään mahdollisuutta parantua. Minä kyllä uskon, että kun ihminen itse tiedostaa omat heikkoutensa ja asiat jotka tekevät hänestä vaikean kumppanin, hän kyllä, jos haluaa voi alkaa ajattelemaan itse ja muuttaa itseään.
        Jos jokainen luonteenpiirre katsotaan sairaudeksi ja sitä lääkitään, tällä varmistetaan, että lopulta jokainen syö jotain mieliala-rauhoittavaa-ym. lääkettä ja niinhän on koko kansa lääkehumalassa, mutta silloinhan ei tarvitse vastata itse yhtään mistään. Tämä kai on tarkoitus tässä maailmassa.
        Aloittajalle kerron, että katso Tri Tolosen sivu www.biovita.fi mitä hän sanoo asiasta. Minuun ainakin kolahti kun hän kertoi monien mielen oireiden johtuvan jonkin ravinnon puutteesta elimistössä ja siihen voisi auttaa määrätyt lisäravinteet, mutta lue itse.
        Omalla kohdallani on ollut varmaan samasta kysymys, olen ollut vaikea läheisilleni, olen suuttunut helposti ja nähnyt asiat monesti aika nurinkurisesti. Nyt olen syönyt antioksidantteja, omega- 3, karnosiinia, foolihappoa, ym lisäravinteita. Nyt voin katsoa elämää ihan eritavalla, olen iloinen ja voisin jopa sanoa onnellinen. Se mikä minuä raivostuttaa, on kun ensimmäisenä vain tyrkytetään jotain myrkkypilleriä joka vaivaan. Ravitsemus ja lisäravinteet on ratkaisu moneen asiaan. Tänä päivänä ruuan teollinen valmistus vie ruuasta ravinteita ja näin elitärkeitä vitamiineja ja muita ravinteita jää puuttumaan elimistöstä ja niillä voi olla mieleen ja kehoon vaikuttavia ominaisuuksia.

        Teini-ikäisellä pikkusiskollani on juuri kyseinen persoonallisuushäiriö, ja ihan sinulle, nimin. Katsotaan, tiedoksi että ei kuulu hänen luonteenpiirteisiinsä olla sellainen kuin hän nyt sairastuttuaan on. Raivareita tulee pienimmistäkin asioista ja itkukohtaukset sekä poissaoleva ja masentunut käytös ovat jokapäiväisiä. Toki muutenkin ailahtekeva murrosikä pahentaa asiaa.
        Sairauteen kuuluu ettei hän kykene tunnistamaan omaa huonoa käyttäytymistään vaikka hänelle siitä olisi mainittu, joten näin ollen hän ei myöskään kykene sitä parantamaan. Lausahduksesi "Minä kyllä uskon, että kun ihminen itse tiedostaa omat heikkoutensa ja asiat jotka tekevät hänestä vaikean kumppanin, hän kyllä, jos haluaa voi alkaa ajattelemaan itse ja muuttaa itseään" on asiasta tietämättömälle normaali mustavalkoinen ajatus. Ikävä kyllä se ei ole ihan niin yksinkertaista kuin tunnut luulevan.
        Luulet itsekin kärsineesi persoonallisuushäiriöstä: "olen ollut vaikea läheisilleni, olen suuttunut helposti ja nähnyt asiat monesti aika nurinkurisesti." On kuitenkin ihmiselle normaalia käyttäytymistä olla joskus hankala. Naisilla hormonikierron eri vaiheet aiheuttavat rankkojakin mielialanvaihteluita, ja silloin meistä saattaa tulla varsinaisia noita-akkoja.
        Kritisoit nykyajan lääkeyhteiskuntaa salaliittoteorioista innostuneen oloisesti. Ei ole yhteiskunnan päättäjien käsissä määrätä kuinka moni uraputkessa kiitävä mies ja nainen polttaa itsensä loppuun ja hakee oloonsa helpotusta vasta kun sitä voivat tarjota enää lääkkeet.
        Lääkkeet ovat helpottaneet huomattavasti pikkusiskoni oloa, joten itselläni ei ainakaan ole mitään niitä vastaan. On hienoa jos koet saaneesi helpotusta luontaistuotteiden avulla, mutta älä silti arvostele asioita joiden avulla toiset saavat helpotusta omaan ja samalla läheistensä elämään.


      • *Winkie*
        kökkö kirjoitti:

        Teini-ikäisellä pikkusiskollani on juuri kyseinen persoonallisuushäiriö, ja ihan sinulle, nimin. Katsotaan, tiedoksi että ei kuulu hänen luonteenpiirteisiinsä olla sellainen kuin hän nyt sairastuttuaan on. Raivareita tulee pienimmistäkin asioista ja itkukohtaukset sekä poissaoleva ja masentunut käytös ovat jokapäiväisiä. Toki muutenkin ailahtekeva murrosikä pahentaa asiaa.
        Sairauteen kuuluu ettei hän kykene tunnistamaan omaa huonoa käyttäytymistään vaikka hänelle siitä olisi mainittu, joten näin ollen hän ei myöskään kykene sitä parantamaan. Lausahduksesi "Minä kyllä uskon, että kun ihminen itse tiedostaa omat heikkoutensa ja asiat jotka tekevät hänestä vaikean kumppanin, hän kyllä, jos haluaa voi alkaa ajattelemaan itse ja muuttaa itseään" on asiasta tietämättömälle normaali mustavalkoinen ajatus. Ikävä kyllä se ei ole ihan niin yksinkertaista kuin tunnut luulevan.
        Luulet itsekin kärsineesi persoonallisuushäiriöstä: "olen ollut vaikea läheisilleni, olen suuttunut helposti ja nähnyt asiat monesti aika nurinkurisesti." On kuitenkin ihmiselle normaalia käyttäytymistä olla joskus hankala. Naisilla hormonikierron eri vaiheet aiheuttavat rankkojakin mielialanvaihteluita, ja silloin meistä saattaa tulla varsinaisia noita-akkoja.
        Kritisoit nykyajan lääkeyhteiskuntaa salaliittoteorioista innostuneen oloisesti. Ei ole yhteiskunnan päättäjien käsissä määrätä kuinka moni uraputkessa kiitävä mies ja nainen polttaa itsensä loppuun ja hakee oloonsa helpotusta vasta kun sitä voivat tarjota enää lääkkeet.
        Lääkkeet ovat helpottaneet huomattavasti pikkusiskoni oloa, joten itselläni ei ainakaan ole mitään niitä vastaan. On hienoa jos koet saaneesi helpotusta luontaistuotteiden avulla, mutta älä silti arvostele asioita joiden avulla toiset saavat helpotusta omaan ja samalla läheistensä elämään.

        No heippa hei vaan teillekin..
        Pikkusiskosi "oireet" kuulostivat jo pelottavan paljon omalta käyttäytymiseltäni, jota on jatkunut sellaiset 10 vuotta (enkä siksi oikein usko sen olevan niitä tavallisia teini-iän raivareita sun muuta) ja epäilenkin, että itselläni olisi tuollainen häiriö.
        Mitä tässä pitäisi tehdä?


      • Lääkärin tytär

        Nyt mennään kyllä laput silmillä En tienny että noin ájattelevia ihmisiä on todellakin olemassa. Kaikki kemsut OVAt pahinta p s aa mitä ihmisille syötetään. Länsimaalaisella lääketieteellä ei ole minkäänlaisia välineitä mielenterveydenhoitoon. Lääkärit täysin hakuteillä ihmisten psyykkisten ongelmien parissa. Ravinnolla suora yhteys mieleen. tämä on todistetttu niin moneen kertaan. Länsimaalainen lääketiede on vain aikamme outo hairahdus toivottavasti tulee olemaan ihmiskunnan historiassa hyvinkin väliaikainen sellainen.


      • Lääkärin tytär
        Lääkärin tytär kirjoitti:

        Nyt mennään kyllä laput silmillä En tienny että noin ájattelevia ihmisiä on todellakin olemassa. Kaikki kemsut OVAt pahinta p s aa mitä ihmisille syötetään. Länsimaalaisella lääketieteellä ei ole minkäänlaisia välineitä mielenterveydenhoitoon. Lääkärit täysin hakuteillä ihmisten psyykkisten ongelmien parissa. Ravinnolla suora yhteys mieleen. tämä on todistetttu niin moneen kertaan. Länsimaalainen lääketiede on vain aikamme outo hairahdus toivottavasti tulee olemaan ihmiskunnan historiassa hyvinkin väliaikainen sellainen.

        Isi on lääkäri. Isi ei ostanut ponia. Petyin länsimaiseen lääketieteeseen. Tiiän siitä mm. kaiken, koska isi on lääkäri.


      • 42 vuotta "rajatilaa
        katsotaan, kirjoitti:

        kuka meistä on sitten terve? Onkohan lääkitys oikea ratkaisu? Jos luonteenpiirteet katsotaan sairaudeksi ja siihen pitää syödä lääkkeitä ei ole mitään mahdollisuutta parantua. Minä kyllä uskon, että kun ihminen itse tiedostaa omat heikkoutensa ja asiat jotka tekevät hänestä vaikean kumppanin, hän kyllä, jos haluaa voi alkaa ajattelemaan itse ja muuttaa itseään.
        Jos jokainen luonteenpiirre katsotaan sairaudeksi ja sitä lääkitään, tällä varmistetaan, että lopulta jokainen syö jotain mieliala-rauhoittavaa-ym. lääkettä ja niinhän on koko kansa lääkehumalassa, mutta silloinhan ei tarvitse vastata itse yhtään mistään. Tämä kai on tarkoitus tässä maailmassa.
        Aloittajalle kerron, että katso Tri Tolosen sivu www.biovita.fi mitä hän sanoo asiasta. Minuun ainakin kolahti kun hän kertoi monien mielen oireiden johtuvan jonkin ravinnon puutteesta elimistössä ja siihen voisi auttaa määrätyt lisäravinteet, mutta lue itse.
        Omalla kohdallani on ollut varmaan samasta kysymys, olen ollut vaikea läheisilleni, olen suuttunut helposti ja nähnyt asiat monesti aika nurinkurisesti. Nyt olen syönyt antioksidantteja, omega- 3, karnosiinia, foolihappoa, ym lisäravinteita. Nyt voin katsoa elämää ihan eritavalla, olen iloinen ja voisin jopa sanoa onnellinen. Se mikä minuä raivostuttaa, on kun ensimmäisenä vain tyrkytetään jotain myrkkypilleriä joka vaivaan. Ravitsemus ja lisäravinteet on ratkaisu moneen asiaan. Tänä päivänä ruuan teollinen valmistus vie ruuasta ravinteita ja näin elitärkeitä vitamiineja ja muita ravinteita jää puuttumaan elimistöstä ja niillä voi olla mieleen ja kehoon vaikuttavia ominaisuuksia.

        Järkyttävä ajattelutapa myös minusta. Et tajua yhtikäs mitään ainakaan tästä dg:sta. Ota vaan omaksesi "seuraavassa elämässäsi" jos tykkäät ja kokeile miltä tuntuu ja miten menee. SYÖT täysin liikaa kaikkea Dr.Tolosen aminoja sun muita mömmöjä. Jos todellisuudessa on aivotoiminassa todellista häiriötä ei mitkään Dr.Tolosen lääkkeet auta. Menopauseen ehkä mutta ei tämmöiseen ongelmaan. Lykkyä vaan omegojesi kanssa.


      • epävakaata

        kiitos, malla, ihanasta viestistäsi.
        olen itse epävakaa persoona ja tuli hyvä mieli siitä, että joku kirjoittaa noin ymmärtäväisesti.


      • lilleri1

        Tämä on tärkeää tietoa, sillä olen itse joutunut vaikeuksiin siitä, että esimieheni (jolla ilmeisesti on sama diagnoosi) on mustamaalannut minua vuosia takanapäin noilla suhteettomila reaktioilla pieniin asioihin ja ihmiset uskovat sitä. Kuulin siitä sattumalta ja tunnistin tilanteen tosi pieneksi ja hän oli tehnyt minusta lähes psykopaatin muiden silmissä.
        Ymmärrän tilanteen vaikeaksi jo tätä palstaa lukemalla, mutta oman ja myös meidän muiden edun vuoksi terapia, lääkitys yms. kannattaa hoitaa kuntoon. Minullakin on nyt sairasloma näistä suhteettomista reaktioista, joka todennäköisesti vie vielä työpaikkanikin, vaikka hommani olen hyvin hoitanut.

        Mitä avoimemmin asioista puhutaan, sitä helpompaa se on kaikille.


    • jonsanmaija2

      Persoonallisuuden häiriö, jolle ominaista tunne-elämän, ihmis-suhteiden ja minä-kuvan epävakaisuus. Niin. Toiset meist on tappavan tasaisii, toisilla taas vähä vaihtelua. Tunnen yhden ihmisen joll on todettu sellainen ja hän on todella mukaansa tempaava jä räiskyvä persoonallisuus. Ei siis mitään vakavaa, eikä missään nimessä mielisairautta. Eläköön se ero, mikä meissä on toisiimme nähden. Voit auttaa tukemalla häntä! =) ks sivulta Nettitohtori: Lääkärinkirja: haku epävakaa persoonallisuus!

    • Inha ihminen

      F60.3 Tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus

      * Hyökkäävä (aggressiivinen) persoonallisuus
      * Rajatilapersoonallisuus
      * Räjähdysaltis persoonallisuus

      Persoonallisuushäiriölle on ominaista taipumus toimia hetken mielijohteesta ja harkitsematta seurauksia. Mieliala on ennustamaton ja oikukas. Henkilö on altis tunteenpurkauksille eikä usein kykene hallitsemaan purkauksellista käytöstään. Hän on taipuvainen riitaisuuteen ja yhteentörmäyksiin toisten kanssa, varsinkin jos hänen hetken mielijohteita noudattavaa käytöstään estetään tai hillitään. Häiriö voidaan jakaa impulsiiviseen muotoon ja rajatilamuotoon.
      F60.30 Impulsiivinen häiriötyyppi:
      Impulsiivista häiriötyyppiä luonnehtivat etenkin tunne-elämän epävakaus ja yllykkeiden hallinnan puute.
      F60.31 Rajatilatyyppi:
      Rajatilatyypille ovat lisäksi ominaisia häiriöt minäkuvassa, päämäärien asettamisessa ja sisäisissä tavoitteissa sekä jatkuva tyhjyyden tunne, kiihkeät ja epävakaat ihmissuhteet sekä taipumus itsetuohoiseen käytökseen, kuten itsemurha-aikeisiin ja -yrityksiin.
      Ei sisällä:
      - Epäsosiaalista persoonallisuutta (F60.2)

      http://www.ahjos.net/luokitus/F60.htm#F60.3

      Minulla on ainakin kerran diagnosoitu tällainen, mutta en ole mikään kirveen kanssa riehuva mielipuoli... Lähinnä otan aika raskaasti kaikenlaiset vastoinkäymiset ja varsinkin muiden ihmisten ilkeät puheet. Minun on joskus hyvin vaikea säilyttää suhteellisuudentajuni sillä tavoin että ymmärtäisin asettaa ihmisten sanomiset mappiin Ö... Yleensä koko maailmani on kaatumassa jos on jotain mistä stressaantua.

      Ei tämä kuitenkaan ole käsittääkseni mikään pysyvä installaatio ihmisen luonteessa. Sen kehittymiseen ovat vaikuttaneet monet tekijät; sukurasitus ja kasvatus, ympäristö jne. Ja jotkut väittävät että tästä voisi parantuakin, jolloin pitkäkestoisessa terapiassa vältetään se että epävakaa pers.häiriö laimenisi ensin neuroottisuudeksi ja sitten vähitellen ihmisestä kenties tulisi normaali.

      Tyypillinen keissi epävakaudesta lienee "Vuosi elämästäni" -elokuvan päähenkilö. Tutustu asiaan! Ei se tosin kaikilla edes noinkaan paha ole kuin hänellä, mutta elokuvahan muistaakseni perustuu kirjaan joka perustuu tositapahtumiin.

      • Inhis

        >jolloin pitkäkestoisessa terapiassa vältetään se että epävakaa pers.häiriö laimenisi ensin neuroottisuudeksi ja sitten vähitellen ihmisestä kenties tulisi normaali.

        vältetään p.o. SAADAAN AIKAAN

        Aloitin lauseen jotai muuta mielessäni...


      • summerberry

        "Minulla on ainakin kerran diagnosoitu tällainen, mutta en ole mikään kirveen kanssa riehuva mielipuoli... Lähinnä otan aika raskaasti kaikenlaiset vastoinkäymiset ja varsinkin muiden ihmisten ilkeät puheet. Minun on joskus hyvin vaikea säilyttää suhteellisuudentajuni sillä tavoin että ymmärtäisin asettaa ihmisten sanomiset mappiin Ö... Yleensä koko maailmani on kaatumassa jos on jotain mistä stressaantua."

        Sama mulla. Tai no, raivarin päästessä oikein pahaksi saatan todellakin heilua sen kirveen kanssa..
        Olen kirjoitellut tähän ketjuun ennenkin vasta epäillessäni itsellä tätä häiriötä.
        Psykiatrikäynnin jälkeen asia oli selvä: todellakin kärsin kyseisestä häiriöstä ja lääkkeet ovat tällä hetkellä auttamassa asiaa.


      • 42vuotta "rajatilaa"

        Heippa! Sikäli kiva message sinulta mutta valitettavasti epävakaasta ei voi "parantua",ainakaan kaikki. Vanheneminen sekä itsensä tajuaminen on ainakin minulla ainoa keino "parantua". Ps. En tiennyt leffasta. Täytyykin katsoa.;).


    • Morningsunlight

      Mulla kävi näin että mun lääkäri diagnosoi tällä lailla että olisin tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuus, mutta keskustelin eilen alaa opiskelleen ihmisen kanssa ja hän sanoi että ilman perusteellista tutkimusta sellaista diagnoosia ei voi antaa, koska jos näin olis niin silloin koko maapallo olis sillä tavalla sairaita täynnä ja minusta asia ei kuitenkaan ole niin. Eli kannattaa vaatia lääkäriltä perusteellisempaa tutkimusta niin minäkin aion tehdä.

    • Epävakaa itsekin

      Kannattaa muistaa että jokainen tapaus (=ihminen) on erilainen, ja diagnoosia tehdessä potilaalla on oltava vain osa kaikista sairaudelle tyypillisistä oireista. Eli yhtälailla kuin täydellistä tilastoihmistä ei ole olemassakaan, ei ole myöskään "täydellistä F60.3:a". Suosittelisin hakemaan tietoa aiheesta jostain ihan muualta kuin näiltä keskustelupalstoilta (ehkä tukiasema.netin sivuja lukuunottamatta), mutta törmäsin äskettäin varsin mielenkiintoiseen kuvaukseen sairaudesta (kyllä, se ON sairaus, vaikkemme olekaan ihan seinähulluja perinteisessä mielessä), tässä siis linkki: http://www.peda.net/en/magazine/jkl/lyseo/lyseonlukioon?m=content&a_id=31
      Enemmän tietoa aiheesta löytyy etenkin englanniksi (borderline disorder).

    • kprp

      minulle selvisi tänään että miehelläni on todettu persoonallisuushäiriö. itse hän ei tätä minulle kertonut vaan sosiaalityöntekijä mieheni pahoinpideltyä kolmen kuukauden ikäisen lapsemme. elämäni on jo pitkään ollut helvettiä mieheni käsittämättömän käytöksen takia. nyt olemme eronneet ja miestäni odottaa syyte törkeästä pahoinpitelystä. näin siis meillä. haluaisin kuitenkin kertoa että pitkään mieheni oli rakastava ja huolehtiva "hyvä" mies. epävakaan ja agressiivisen käytöksen laukaisi vahvat särkylääkkeet ja niistä lähtenyt lääkekierre. nyt yritän suojella poikaani kaikin mahdollisin tavoin omalta isältään ja kerätä ja paikata niitä sirpaleita joita elämästäni on jäljelle.

      • paljon nähnyt

        Äidilläni on ollut koko pienen ikäni epävakaa pers. häiriö, ja voin kertoa että yhtä tuskaa oli ne ajat! Oikeastaan jouduin itse olemaan äiti, kun hän käyttäytyi kuin teini -ikäinen. ( juopotteli, miehet vaihtui, muutettiin jatkuvasti jne.)Hän myös sepusteli minusta ympäristölle mitä ihmeempiä tarinoita, joten sukulaiset pitivät minua jonain hoitoa tarvitsemana ongelma lapsena ja kärsin asiasta. Tämänkin takana oli äidin jatkuva huomion tarve. tyttöystävästäsi EI voi tulla hyvää äitiä tuleville lapsillenne. Ennen pitkää muutoinkin hänen käytöksensä seuraukset alkavat näkyä sinussa, ja sinä kärsit. Joten lähde vielä kuin voit ( tosin hän uhkailee silloinkin sinua itsemurhalla ) mutta tuskinpa tekee! Lopun peleissä on takana teini ikäinen kakara jolla on keinot vähissä, ja joka näkee itsensä jatkuva "uhrina".


      • Vähän nähnyt, jotakin kokenut
        paljon nähnyt kirjoitti:

        Äidilläni on ollut koko pienen ikäni epävakaa pers. häiriö, ja voin kertoa että yhtä tuskaa oli ne ajat! Oikeastaan jouduin itse olemaan äiti, kun hän käyttäytyi kuin teini -ikäinen. ( juopotteli, miehet vaihtui, muutettiin jatkuvasti jne.)Hän myös sepusteli minusta ympäristölle mitä ihmeempiä tarinoita, joten sukulaiset pitivät minua jonain hoitoa tarvitsemana ongelma lapsena ja kärsin asiasta. Tämänkin takana oli äidin jatkuva huomion tarve. tyttöystävästäsi EI voi tulla hyvää äitiä tuleville lapsillenne. Ennen pitkää muutoinkin hänen käytöksensä seuraukset alkavat näkyä sinussa, ja sinä kärsit. Joten lähde vielä kuin voit ( tosin hän uhkailee silloinkin sinua itsemurhalla ) mutta tuskinpa tekee! Lopun peleissä on takana teini ikäinen kakara jolla on keinot vähissä, ja joka näkee itsensä jatkuva "uhrina".

        Se että sinun äitisi käyttäytyi kuvaamallasi tavalla, ei tarkoita että jokainen ko. diagnoosin omaava olisi samanlainen. Epävakaassa persoonallisuushäiriössä löytyy suuriakin aste-eroja, eivätkä kaikkien ongelmat välttämättä pääosin edes keskity ulkoiseen maailmaan ja ihmissuhdevaikeuksiin. Toki ne ovat tyypillisiä oireita, mutta yleistäminen ja ihmisten demonisoiminen pelkän tautiluokituksen perusteella on mielestäni asiatonta, jopa vaarallista. Eiköhän olisi parempi arvioida ihmiset omina erillisinä yksilöinään, kuin iskeä leima koko sakin päälle yhden läheisen/kuulopuheiden/ennakkoluulojen perusteella.

        Aivan oma lukunsa onkin sitten epävakaan persoonallisuushäiriön sekoittaminen muihin persoonallisuushäiriöihin, etenkin antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön, joka on aivan eri asia.

        Seuraava poiminta löytyy Wikipediasta:

        "Nimen omaan sana "persoonallisuushäiriö" voi aiheuttaa mielleyhtymiä paremmin tunnettuun antisosiaaliseen persoonallisuushäiriöön. Näitä kahta ei pidä sekoittaa toisiinsa. Epävakaaseen persoonallisuushäiriöön ei kuulu perusoireina katumuksen ja häpeän puute, jatkuva valehtelu, epäempaattisuus, vääristynyt moraali tai tarve manipuloida ja hyväksikäyttää toisia. Päinvastoin epävakaa persoona saattaa tuntea jatkuvaa katumusta, häpeää ja epävarmuutta asioista, jotka terveestä ihmisestä tuntuvat mitättömiltä ja epäolennaisilta."

        http://fi.wikipedia.org/wiki/Epävakaa_persoonallisuus


      • jusmiu
        paljon nähnyt kirjoitti:

        Äidilläni on ollut koko pienen ikäni epävakaa pers. häiriö, ja voin kertoa että yhtä tuskaa oli ne ajat! Oikeastaan jouduin itse olemaan äiti, kun hän käyttäytyi kuin teini -ikäinen. ( juopotteli, miehet vaihtui, muutettiin jatkuvasti jne.)Hän myös sepusteli minusta ympäristölle mitä ihmeempiä tarinoita, joten sukulaiset pitivät minua jonain hoitoa tarvitsemana ongelma lapsena ja kärsin asiasta. Tämänkin takana oli äidin jatkuva huomion tarve. tyttöystävästäsi EI voi tulla hyvää äitiä tuleville lapsillenne. Ennen pitkää muutoinkin hänen käytöksensä seuraukset alkavat näkyä sinussa, ja sinä kärsit. Joten lähde vielä kuin voit ( tosin hän uhkailee silloinkin sinua itsemurhalla ) mutta tuskinpa tekee! Lopun peleissä on takana teini ikäinen kakara jolla on keinot vähissä, ja joka näkee itsensä jatkuva "uhrina".

        Hei nimimerkki Pysy Kaukana.
        Otit tärkeän asian esille:millaista on lapsen elämä kun äidillä on epävakaa persoonallisuus häiriö. Minä olen uskovainen yh-äiti. Lapset ovat jo murrosiässä ja olen heiltä kuullutkin, etten ole kuin muut äidit ja etten voi olla niin vanha, kun käyttäydyn "oudosti". Yleensä alueemme lapset pitävät minusta ja tulevat meille mielellään. Sääntöjä en noudata ja niitä meillä ei ilmeisesti kovin paljoa ole. Toimin hetken mielijohteesta, joten etukäteen on vaikea tietää mitä meillä on huomenna. Ongelmia on kyllä ollut!Useita muuttoja,vaihtuvia ihmisiä, huono talous, vaihtuvat työpaikat. Tuntuu että en itse ole aikuinen ja silti yritän kasvattaa nuorisoni aikuisiksi. Minusta on tärkeää tietää sairaudestaan, yrittää hyväksyä se ja koittaa hallita omaa epävakauttaan. Kannattaa myös etsiä tukea esim.perheneuvolasta ja omalta psykiatrilta. Usko On pitänyt minut poissa huumeista ja alkoholista ja miehistä. Silti mietin, millaiset eväät lapset saavat minulta!


      • tine
        paljon nähnyt kirjoitti:

        Äidilläni on ollut koko pienen ikäni epävakaa pers. häiriö, ja voin kertoa että yhtä tuskaa oli ne ajat! Oikeastaan jouduin itse olemaan äiti, kun hän käyttäytyi kuin teini -ikäinen. ( juopotteli, miehet vaihtui, muutettiin jatkuvasti jne.)Hän myös sepusteli minusta ympäristölle mitä ihmeempiä tarinoita, joten sukulaiset pitivät minua jonain hoitoa tarvitsemana ongelma lapsena ja kärsin asiasta. Tämänkin takana oli äidin jatkuva huomion tarve. tyttöystävästäsi EI voi tulla hyvää äitiä tuleville lapsillenne. Ennen pitkää muutoinkin hänen käytöksensä seuraukset alkavat näkyä sinussa, ja sinä kärsit. Joten lähde vielä kuin voit ( tosin hän uhkailee silloinkin sinua itsemurhalla ) mutta tuskinpa tekee! Lopun peleissä on takana teini ikäinen kakara jolla on keinot vähissä, ja joka näkee itsensä jatkuva "uhrina".

        Jos sairastaisit itse tätä häiriötä, ymmärtäisit että häiriöstä kärsivä ei tee tahallaan muiden elämää helvetiksi.Sairaalle tila voi olla ikuinen vankila joka tuottaa suurta kärsimystä myös hänelle itselleen koska tietoisuus muille aiheutetusta kärsimyksestä on musertavan tuskallista.


      • F60.3

        Sinulle, kprp. Epävakaalla persoonallisuushäiriöllä on varmasti osuutta asiaan miehesi pahoinpitelyasiassa, mutta uskon opiaattiriippuvuuden olevan se "merkittävämpi" tekijä. Ainakin ymmärsin särkylääkejutuista miehesi koukuttuneen opioideihin. Katsomalla asiaa monelta kantilta, ymmärtää ehkä paremmin. Voimia, vaikka tuskin tätä ikinä luetkaan. Itse olen pannut merkille päihteiden käytössäni päihtymyksen korostavan epävakaan persoonan oireitani. Toki samalla saan lievennystä ahdistukseen ja pystyn jaksamaan edes sen päivän. Persoonallisuushäiriö on sairaus silloin kun se hallitsee elämää. Itse en pysty poistumaan kotoa, päivät on järjetöntä ahdistusta tai päihteiden käyttöä. Itsemurhayrityksiä lukematon määrä takana. Nekö luonteenpiirteitä? Ilman lääkkeitä makaisin sairaalassa täysin toimintakyvyttömänä. Nyt kykenen samaan kotonani.


      • kokemusta on
        tine kirjoitti:

        Jos sairastaisit itse tätä häiriötä, ymmärtäisit että häiriöstä kärsivä ei tee tahallaan muiden elämää helvetiksi.Sairaalle tila voi olla ikuinen vankila joka tuottaa suurta kärsimystä myös hänelle itselleen koska tietoisuus muille aiheutetusta kärsimyksestä on musertavan tuskallista.

        Sairastunut ei tee tahallaan läheisten elämää helvetiksi, mutta se ei paljon lapsia lohduta. Kun on tarpeeksi vanha ymmärtääkseen äitinsä/isänsä häiriön, vahinko on jo tapahtunut.


      • ambaa

        Itselläni on samanlainen kokemus epävakaisen persoonallisuushäiriöisen mieheni taholta. Ero on täällä vireillä. Pahoinpitelystä ei ole syytettä. Kukaan ei uskonut minua, koska mieheni oli kaikkien mielestä niin täydellinen ja vastuuntuntoinen isä. Neuvolan tädit ylistivät häntä kilpaa. Onneksi pahoinpitely oli lievää. Ensimmäisen kerran huomasin mustelmat vauvan jaloissa vauvan ollessa vasta kaksi viikkoinen. Myös minun mieheni oli ihana kumppani, rakastava isä ja aviomies. Lasten syntymä laukaisi oireita. Joitain merkkejä impulsiivisesta käyttäytymisestä oli jo entuudestaan.


      • Epävakaa Bipo
        jusmiu kirjoitti:

        Hei nimimerkki Pysy Kaukana.
        Otit tärkeän asian esille:millaista on lapsen elämä kun äidillä on epävakaa persoonallisuus häiriö. Minä olen uskovainen yh-äiti. Lapset ovat jo murrosiässä ja olen heiltä kuullutkin, etten ole kuin muut äidit ja etten voi olla niin vanha, kun käyttäydyn "oudosti". Yleensä alueemme lapset pitävät minusta ja tulevat meille mielellään. Sääntöjä en noudata ja niitä meillä ei ilmeisesti kovin paljoa ole. Toimin hetken mielijohteesta, joten etukäteen on vaikea tietää mitä meillä on huomenna. Ongelmia on kyllä ollut!Useita muuttoja,vaihtuvia ihmisiä, huono talous, vaihtuvat työpaikat. Tuntuu että en itse ole aikuinen ja silti yritän kasvattaa nuorisoni aikuisiksi. Minusta on tärkeää tietää sairaudestaan, yrittää hyväksyä se ja koittaa hallita omaa epävakauttaan. Kannattaa myös etsiä tukea esim.perheneuvolasta ja omalta psykiatrilta. Usko On pitänyt minut poissa huumeista ja alkoholista ja miehistä. Silti mietin, millaiset eväät lapset saavat minulta!

        Hei Epävakaa äiti!
        Kuulostaa niin tutulta nuo useat muutot, vaihtuvat ihmiset, huono talous ja vaihtuvat työpaikat! Minulla ei ole vielä todettu epävakaata persoonallisuutta, mutta kaksisuuntaista mielialahäiriötä epäillään. Minulla on menossa nyt kolmas vakava ihmissuhde ja kolmas kaupunki jossa asun. Lapsia on kaksi eri liitoista. Onneksi ei ole päihdeongelmaa! Rehellisesti sanottuna, en olisi tehnyt lapsia, jos olisin tiennyt sairastuvani näin "pahasti". 10 vuotta diagnoosi oli keskivaikea masennus ja nyt vasta epäily kaksisuuntaisesta. Äitinä olen vieläkin epävarma kasvattaja, vaikka esikoinen on jo täysi-ikäinen. Hänen lapsuutensa oli vaikea, koska sain raivokohtauksia enkä pystynyt asettamaan rajoja. Myös muutot ja koulujen vaihtuminen vaikuttivat epäsuotuisasti hänen kehitykseensä.


    • Kissafretti

      Nämä persoonallisuushäiriöjutut ovat melko lailla hankalia käsittää. Itselläni on takuuvarmasti - psykiatrinkin mukaan - epävakaan persoonallisuuden piirteitä, joten olen miettinyt ja tutkinut tätä asiaa paljon.

      Kannattaa muistaa, että näissä psyyken sairauksissa on aika pitkälti kyse ihmisten luomista keinotekoisista luokitteluista; tämä päätee erityisesti persoonallisuushäiriöihin. Esimerkiksi epävakaassa persoonallisuushäiriössä ja kakkostyypin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on paljon samaa - usein kuulemma pohditaan pitkäänkin sitä, että kummasta potilas nyt oikeasti kärsiikään. Lisäksi pakkaa sekoittavat eräät neurologiset häiriöt: oman lääkärini mukaan moni kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saanut täyttää myös ADHD:n kriteerit. Joten mistään ylhäältä annetuista luonnonlaeista ei ole kyse - monien sairauksien ja häiriöiden diagnostiset kriteerit saattavat hyvinkin muuttua lähivuosina.

      Oman käsitykseni mukaan raja "häiriintyneen" ja "terveen" persoonallisuuden välillä on liukuva. Persoonallisuushäiriöstä kärsivällä jotkin persoonallisuuden piirteet ovat niin äärimmilleen kärjistyneitä, että ne aiheuttavat suuria vaikeuksia ihmissuhteissa, työelämässä ja ennen kaikkea ihmisen suhtautumisessa itseensä (esim. epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyy usein masennus- ja ahdistusoireita). Näin olen asian ymmärtänyt. Joten kyllä epävakaata persoonallisuutta voidaan sairautena pitää.

      • ijklkljkljl

        "Kannattaa muistaa, että näissä psyyken sairauksissa on aika pitkälti kyse ihmisten luomista keinotekoisista luokitteluista; tämä päätee erityisesti persoonallisuushäiriöihin. Esimerkiksi epävakaassa persoonallisuushäiriössä ja kakkostyypin kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on paljon samaa - usein kuulemma pohditaan pitkäänkin sitä, että kummasta potilas nyt oikeasti kärsiikään. Lisäksi pakkaa sekoittavat eräät neurologiset häiriöt: oman lääkärini mukaan moni kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosin saanut täyttää myös ADHD:n kriteerit. Joten mistään ylhäältä annetuista luonnonlaeista ei ole kyse - monien sairauksien ja häiriöiden diagnostiset kriteerit saattavat hyvinkin muuttua lähivuosina."

        Aamen! Juuri tuota asiaa toivoisin ihmisten miettivän enemmän. Minua jostain syystä ihan hirvittää se, miten jotkut ihmiset suhtautuvat mielen ongelmiin samalla tavalla kuin ne olisivat jotakin selkeärajaisia fyysisiä sairauksia. Se on jotenkin pelottavaa, jos ihmiset ulkoistavat oman mielensäkin vain asiantuntijoiden käsiteltäväksi, ikään kuin se oma mieli olisi niin vieras, että pitää mennä ammattilaiselle tutkituttamaan, että mikähän "tauti" sieltä mielestä löytyy. Älkää ymmärtäkö väärin, minä kyllä pidän ihan hyvänä asiana käydä ammattilaisella, ja nimen löytyminen ongelmille on usein helpottava asia. Kritisoin ainoastaan sitä, miten näihin asioihin välillä suhtaudutaan liian naivisti kuvitellen, että kun vaan viedään mieli siihen ammattilaisen pöydälle tutkittavaksi, niin ammattilainen tutkii ja löytää sieltä ne taudit ja sitten määrää tauteihin oikean lääkkeen ja hoidon. Asia ei ole todellisuudessa "ihan" niin selkeä.

        Mielen ongelmat (etenkään juuri persoonallisuushäiriöt) eivät ole mitään joko-tai -juttuja, jotka joko ovat tai eivät ole. Vaan kuten edellinen kirjoittajakin sanoi, raja on liukuva. Minä viilaan pilkkua yleensä jopa niin paljon, että jos vaikkapa nyt läheiselläni on diagnosoitu jokin mielen ongelma, niin käytän nimenomaan ilmausta "hänellä on diagnosoitu häiriö x", enkä sano että "hänellä on häiriö x". Jälkimmäinen ilmaus ei mielestäni kuvaa todellisuutta, koska nämä häiriöt eivät ole mitään konkreettisia, olemassa olevia entiteettejä vaan ne ovat vain sekalainen kokoelma erilaisia oireita ja taipumuksia, joille annetaan jokin nimi.

        Minun mielestäni asia on vähän niinkin, että jos "sairaus" -ajattelu menee liian itsestäänselväksi ja liian pitkälle on vaarana se, että ihminen itse ei ole vastuussa omasta toiminnastaan. Kaikki poikkeava ja väärä käytös voidaan diagnosoida joksikin "sairaudeksi", ja johtopäätös on helposti "se ihminen oli sairas, ei se voinut sille asialle mitään". Onhan asia osittain näin, mutta sen verran sairausajattelua pitää mielestäni rajoittaa, että saadaan ihmisen vastuu omasta käytöksestän pysymään hänellä itsellään eikä ulkoisteta kaikkea joksikin sairaudeksi. Jos esimerkiksi ihminen nyt tekee jotain väärää, tuon teon selittäminen sairaudella (sairaus ei siis ole ihmistä vaan jokin hänestä ulkopuolinen paha) voi johtaa siihen, että ihminen ei kohtaa niitä tunteita (syyllisyys, häpeä), joita hänen tulisikin kokea väärän teon seurauksena. Tietenkään itseään ei tarvitse piiskata eikä näihin tunteisiin tarvitse jäädä rypemään, mutta nimenomaan näiden tunteiden rakentava käsittely kehittää ihmistä eteenpäin. Kun häpeä ja syyllisyys koetaan hallitusti, ne auttavat jatkossa toimimaan toisin ja ottamaan vastuu omasta toiminnasta.

        Kylläpä nyt innostuin, lähti aika paljon rönsyilemään tämä juttu...


    • epävakaa

      Sattumalta osuin googlettamalla 'epävakaa persoonallisuus' tähän sinun kommenttiisi.

      Olet varmaan jo samalla tavalla jotain tietoa aiheesta löytänytkin. Erittäin yksityiskohtaista tietoa löydät googlettamalla Jorma Tähkä

      Hössötys, unohtelu ja sotkuisuus kuulostaa tutulta, ihan nauroin ääneen. Muuttakaa Tampereelle, niin tyttöystäväsi voi hakea Päiväsairaala 2, suosittelen

    • iiiisku

      hei,

      itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö jo useita vuosia sitten. tämä on sairaus, joka itseasiassa iän myötä useimmilla helpottuu. suurimmat ongelmat ovat masennut, ahdistus, ja hirmuiset raivarit. ainakin mulla! mieheni on huomannut viimeisen vuoden aikana suunnattoman muutoksen, kuulemma. olen nyt 30, joten kai tämä on parempaan muuttumassa. olen töissä, hoidan koiran, teen ruokaa, ja jaksan meikata jokapvä. aina näin ei ollut. ihanat ystävät, perhe, ja maailman ihanin mies ovat auttaneet paljon. koita jaksaa, ja sano puolisollesi, että se oikeasti pikkuhiljaa muuttuu paremmaksi!

      • Jussieero

        Hei, oma kokemukseni persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa elämisestä ovat tosi raskaat ja rankat. Ensiksi meni pitkään, etten tienyt mistä on kyse?

        Ihmettelin miksi samat ja samat asiat palautuvat uudestaan ja uudestaan esiin sama kuin autossa olisi vain yksi vaihde. Hän ehdotti välillä seksiä, ja kun kieltäydyin, hän meni keittiöön ja alkoi viiltämän rannetta auki. Raivokohtaukset olivat aivan käsittämättömiä ja ipulssiivisiä.

        Asiat menivät välillä niin pitkälle, että poliisit tulivat ovelle selvittämään tilannetta. Ajoittaiset psykoosit olivat yleisiä. Hän eräänä yönä herätti minut ja kysyi "toitko niitä laatikoita töistä"? Olin aivan ihmeissäni, mistä on kyse? Kysyin mistä hän puhuu? Vastaus oli: "Hiukset leikataan ja ne laitetaan laatikkoon laatikko kompostoidaan.

        Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyse on erittäin vakavasta mielisairaudesta. Avun saaminen on erittäin vaikeaa. Potilas pystyy toisten edessä olemaan täysin looginen ja järkevä.


      • Pumpulipuikko
        Jussieero kirjoitti:

        Hei, oma kokemukseni persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa elämisestä ovat tosi raskaat ja rankat. Ensiksi meni pitkään, etten tienyt mistä on kyse?

        Ihmettelin miksi samat ja samat asiat palautuvat uudestaan ja uudestaan esiin sama kuin autossa olisi vain yksi vaihde. Hän ehdotti välillä seksiä, ja kun kieltäydyin, hän meni keittiöön ja alkoi viiltämän rannetta auki. Raivokohtaukset olivat aivan käsittämättömiä ja ipulssiivisiä.

        Asiat menivät välillä niin pitkälle, että poliisit tulivat ovelle selvittämään tilannetta. Ajoittaiset psykoosit olivat yleisiä. Hän eräänä yönä herätti minut ja kysyi "toitko niitä laatikoita töistä"? Olin aivan ihmeissäni, mistä on kyse? Kysyin mistä hän puhuu? Vastaus oli: "Hiukset leikataan ja ne laitetaan laatikkoon laatikko kompostoidaan.

        Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyse on erittäin vakavasta mielisairaudesta. Avun saaminen on erittäin vaikeaa. Potilas pystyy toisten edessä olemaan täysin looginen ja järkevä.

        Persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia, eikä kaikki ole niin vaikeita kun sinun tyttöystävän tapauksessasi. Joistakin persoonallisuushäiriöistä voi päästä jopa melkein eroon, kun ihminen saa oman elämän hallintaan. Ja sinun tyttöystävälläsi taitaa olla psykoosi päällä, lue siitä, se muuttaa persoonaa hetkellisesti tai jopa loppuelämän, jos hän vaikka sairastuu skitsofreniaan. Voi hän ollakin mielisairas, mutta jotkut psykoosit tai muut pahat tilat voivat tulevaisuudessa hellitä. Ja muuten, kaikkia diagnooseja ei pidä uskoa tässä maailmassa, koska psykiatria on vielä lasten kengissä. On paljon persoonallisuuhäiriöitä, johon kuuluu pahaa tunnevikaisuutta (mm.empatian puutetta) mutta ei kaikissa!


      • Optimisti
        Jussieero kirjoitti:

        Hei, oma kokemukseni persoonallisuushäiriöstä kärsivän ihmisen kanssa elämisestä ovat tosi raskaat ja rankat. Ensiksi meni pitkään, etten tienyt mistä on kyse?

        Ihmettelin miksi samat ja samat asiat palautuvat uudestaan ja uudestaan esiin sama kuin autossa olisi vain yksi vaihde. Hän ehdotti välillä seksiä, ja kun kieltäydyin, hän meni keittiöön ja alkoi viiltämän rannetta auki. Raivokohtaukset olivat aivan käsittämättömiä ja ipulssiivisiä.

        Asiat menivät välillä niin pitkälle, että poliisit tulivat ovelle selvittämään tilannetta. Ajoittaiset psykoosit olivat yleisiä. Hän eräänä yönä herätti minut ja kysyi "toitko niitä laatikoita töistä"? Olin aivan ihmeissäni, mistä on kyse? Kysyin mistä hän puhuu? Vastaus oli: "Hiukset leikataan ja ne laitetaan laatikkoon laatikko kompostoidaan.

        Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kyse on erittäin vakavasta mielisairaudesta. Avun saaminen on erittäin vaikeaa. Potilas pystyy toisten edessä olemaan täysin looginen ja järkevä.

        Hei,

        olen ollut kohta vuoden naimisissa epävakaan persoonallisuuden kanssa ja voin todeta että raskasta on ollut. Hyviä hetkiä on ollut paljon mutta luottamus ja usko tulevaan on enää hataralla pohjalla. Olen lukenut paljon narsismista ja persoonallisuushäiriöistä ja kauhukseni huomannut kuinka ne ovat osa meidänkin arkipäivää. Olen itse ikuinen optimisti ja itsetunnoltani aika vahva ihminen. Se tässä eniten surettaa että en viitsi kenellekään puhua asiasta ja mieheni omaiset pitävät riitojen syynä meitä molempia. En voi kuitenkaan käsittää miksi minun pitäisi hyväksyä vieraille naisille soittelu, juopottelu ja rahan ylenmääräinen tuhlaus. Voi olla että en enää kauan katsele...


      • Kahdet kasvot
        Optimisti kirjoitti:

        Hei,

        olen ollut kohta vuoden naimisissa epävakaan persoonallisuuden kanssa ja voin todeta että raskasta on ollut. Hyviä hetkiä on ollut paljon mutta luottamus ja usko tulevaan on enää hataralla pohjalla. Olen lukenut paljon narsismista ja persoonallisuushäiriöistä ja kauhukseni huomannut kuinka ne ovat osa meidänkin arkipäivää. Olen itse ikuinen optimisti ja itsetunnoltani aika vahva ihminen. Se tässä eniten surettaa että en viitsi kenellekään puhua asiasta ja mieheni omaiset pitävät riitojen syynä meitä molempia. En voi kuitenkaan käsittää miksi minun pitäisi hyväksyä vieraille naisille soittelu, juopottelu ja rahan ylenmääräinen tuhlaus. Voi olla että en enää kauan katsele...

        ja dun dun dun: mulle on aivan sama milloin tämä aihe on aloitettu koska tämä ei vanhene koskaan ja googlettamalla tämä oli ensimmäisiä. Asiaan:

        Olen 42 vuotias nainen. Olen kärisynyt masennuksesta tod näk murrosiästä asti, tosin se diagnosoitiin vasta kun olin n 30 vuotias. Koko elämäni on ollut ylä- ja alamäkeä. Huippuja ja syöksyjä alas, jopa muutaman minuutin sisällä.

        Olen äärettömän sosiaalinen, empaattinen, iloinen, huumorintajuinen, mukava, älykäs ihminen - silloin kun olen. Sitten voin tipahtaa yhdestä ajatuksesta helvettiin: oma arvostus tippuu, en halua nähdä ketään enkä jutella kenenkään kanssa koska en usko itseeni edes sen vertaa, että osaisin keskustella.

        Olin päiväsairaalassa vuosi sitten 2 1/2 kuukautta, jolloin minulla diagnosoitiin tämä häiriö. Olin toisaalta helpottunut, että näille tunnekuohuille löytyi jokin looginen selitys. Ja se auttaa ymmärtämään itseäni, vaikka asialle en voikaan mitään.

        Esimerkki elävästä elämästä: eräs äärettömän hyvä ystäväni yli 20 vuoden takaa on tulossa paikkakunnalleni kesälomalla kaukaa. Tällä hetkellä haluaisin todella todella todella paljon tavata häntä. Mutta en USKALLA sopia mitään, koska olen liian monta kertaa joutunut pettämään läheisteni luottamuksen. En voi tietää, olenko juuri sinä päivän se "minä", joka tuijottaa ikkunasta ulos ilman yhtään positiivsta ajatusta.

        Minulla on nyt tämä sairaus erityisesti mietityttänyt, koska olen sinkku (kas kummaa) ja olen harkinnut suhdetta. Olen kohtalaisen viehättävä, joten sen suhteen ei ongelmaa ole, mutta miten minä voin aloittaa suhdetta keneenkään kun en voi ennakoida seuraavaa tuntia. Onneton ja olematon tulevaisuus.

        Nainen, jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta.


      • Jurstiina
        Kahdet kasvot kirjoitti:

        ja dun dun dun: mulle on aivan sama milloin tämä aihe on aloitettu koska tämä ei vanhene koskaan ja googlettamalla tämä oli ensimmäisiä. Asiaan:

        Olen 42 vuotias nainen. Olen kärisynyt masennuksesta tod näk murrosiästä asti, tosin se diagnosoitiin vasta kun olin n 30 vuotias. Koko elämäni on ollut ylä- ja alamäkeä. Huippuja ja syöksyjä alas, jopa muutaman minuutin sisällä.

        Olen äärettömän sosiaalinen, empaattinen, iloinen, huumorintajuinen, mukava, älykäs ihminen - silloin kun olen. Sitten voin tipahtaa yhdestä ajatuksesta helvettiin: oma arvostus tippuu, en halua nähdä ketään enkä jutella kenenkään kanssa koska en usko itseeni edes sen vertaa, että osaisin keskustella.

        Olin päiväsairaalassa vuosi sitten 2 1/2 kuukautta, jolloin minulla diagnosoitiin tämä häiriö. Olin toisaalta helpottunut, että näille tunnekuohuille löytyi jokin looginen selitys. Ja se auttaa ymmärtämään itseäni, vaikka asialle en voikaan mitään.

        Esimerkki elävästä elämästä: eräs äärettömän hyvä ystäväni yli 20 vuoden takaa on tulossa paikkakunnalleni kesälomalla kaukaa. Tällä hetkellä haluaisin todella todella todella paljon tavata häntä. Mutta en USKALLA sopia mitään, koska olen liian monta kertaa joutunut pettämään läheisteni luottamuksen. En voi tietää, olenko juuri sinä päivän se "minä", joka tuijottaa ikkunasta ulos ilman yhtään positiivsta ajatusta.

        Minulla on nyt tämä sairaus erityisesti mietityttänyt, koska olen sinkku (kas kummaa) ja olen harkinnut suhdetta. Olen kohtalaisen viehättävä, joten sen suhteen ei ongelmaa ole, mutta miten minä voin aloittaa suhdetta keneenkään kun en voi ennakoida seuraavaa tuntia. Onneton ja olematon tulevaisuus.

        Nainen, jolla ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta.

        Miksi ihmeessa et voisi ystavallesi asiaa selittaa - voisi olla paljonkin ymmartavaisempi kuin kuvittelet! Etenkin vanhan ystavan ollessa kyseesa se
        voisi vain lahentaa teita. Muuten han voi olla aika loukkaantunut. Itse ymmarran ystavasi tilanteen, silla asun myoskin ulkomailla (niin kuin varmaan huomaat a ja o
        kirjaimista) Tsemppia!


    • Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka aloittajan suhde nykyään voi. Olen itse epävakaa persoonallisuus ja yhden ihmissuhteen sillä pilannut, toinen meni osittain epävakauden, osittain masennuksen takia metsään. Silti haluaisin uskoa vielä löytäväni suhteen, jossa minäkin pärjäisin...

      Ketjussa on tullut esille paljon asioita, jotka tunnistan. Minun äitini on aikoinaan saanut diagnoosin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta uskoisin itse hänen olevan enemmänkin epävakaa persoonallisuus, pidemmät jaksot ovat yleensä johtuneet alkoholin ja lääkkeiden väärin käytöstä. Sekä minä, terapeuttini että psykiatrini uskomme, että minun persoonallisuushäiriöni johtuu äidistäni, häntä kuitenkaan mitenkään syyttämättä. Olemme erittäin läheisiä, enkä ole enää katkera. Elämää se vain on.

      Kun sain diagnoosin kolme vuotta sitten, en halunnut uskoa sitä. Kuitenkin asiasta paljon keskusteltuani, olen sen hyväksynyt. Tällä hetkellä epävakauteni ei näy ulospäin, mutta stressaavat elämäntilanteet, parisuhde, tunnekuohut ja joskus jopa humala saavat epävakaat piirteeni esiin. Elämäni aikana olen kärsinyt/nauttinut syömishäiriöstä, kleptomaniasta, päihderiippuvuudesta, toistuvista masennuksista, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja irtosuhteista. Olen myös joskus ollut humalassa väkivaltainen ja suuttuessani olen jumalattoman julma, liittyen epävakaudesta tuttuun musta-valkoisuuteen. Jos suutun, vihaan suuttumuksen kohdetta niin, etten pysty näkemään tai muistamaan mitään häneen liittyvää hyvää tai tuntemaan mitään myötätuntoa. Näin muutamia vuosia myöhemmin, osaan jo tuntea häpeää pahimmista teoistani, mutta aikoinani koin, että kaikki tekoni olivat oikeutettuja.

      Miksi kerron tästä? En tiedä itsekään, toivoisin ehkä, että löytäisin jonkun joka ymmärtäisi minua ja olisi ehkä kiinnostunut vaihtamaan ajatuksia. Minulla on ystäviä ja läheisiä sukulaisia, mutta en heille kerro tunteistani (yksinäisyys, suru, viha) vaan käyn niitä läpi terapeuttini kanssa. Olisi kuitenkin mukavaa, jos olisi ihminen, joka ymmärtäisi omakohtaisesti ja haluaisi keskustella asioista ilman maksuakin. Olen kuitenkin ihmisten silmissä täysin "normaali" kolmekymppinen työssäkäyvä sinkku, toinen puoleni on visusti piilotettuna muiden katseilta...

    • tässä näyttää olevan

      pitkä rimpsu vastauksia (hyppään nyt kiireessä niiden yli) mutta vastaan minäkin.

      Tunne-elämältä epävakaa persoona on aika laaja diagnoosi eikä sellaista esimerkkitapausta oikein voi sanoa että mitenkälainen on, yksi on yhdenlainen toinen toisenlainen kun jokainenhan on omanlaisensa persoona. Kaikkea voi olla niin montaa eri astetta jne, mutta hienoa että on löydetty diagnoosi ja nyt on helpompi lähteä työstämään jatkoa: terapia ja lääkitys auttavat vaivaan hienosti, samoin aika ja elämänkokemus:)

      Tunne-elämältään epävakaat ihmiset ovat yleensä herkkiä ja varmasti olet sen huomannutkin jo. Terapian avulla opetellaan hakemaan vakautta, elämään haetaan rytmiä ja säännöllisyyttä ja näitä olisi ihan hyvä rakennella yhdessä tuuminkin. Elämä tuo joskus yllättäviä tilanteita eteen sille ei mahda mitään mutta niin paljon kuin itse pystyy petaamaan ennalta niin se kannattaa opetella tekemmään esim. ettei asiat jää aina viime tippaan. Sellaisesta kaaosmentaliteetista pitää opetella pois...voi kuullostaa pedantilta ja konservatiiviselta mutta sellaista peruselämänhallintaa...en osaa paremmin selittää.

      Hössötys ei välttämättä ole pahasta, saahan sitä olla taiteilijaluonne, mutta elämän pitää olla hallinnassa, muuten ajautuu kaaokseen ja eksyy:)

      Niin ennuste siis on hyvä tuossa diagnoosissa:)

      • Merima

        Kiitos tästä ketjusta, sain paljon uutta tietoa ja näkökulmaa, etenkin parista uusimmasta viestistä. Epäilen, että poikaystävälläni on tämä häiriö. Olemme olleet yhdessä nyt vuoden, rakastuimme ja kaikki vaikutti oikealta. Hyvin pian alkoi kuitenkin tulla esille omituisia ongelmia, joille ei tuntunut löytyvän oikein mitään järjellistä selitystä. Suurin ongelma on alusta asti ollut se, että riitamme äityvät todella rajuiksi, kestävät pitkään ja yleensä päättyvät vasta silloin kun molemmat itkevät. Hän on suuttuessaan todella julma ja ilkeä, mitä on ollut minulle vaikeaa ymmärtää. Raivostuessaan hän ei myöskään kuule mitään, joten reaktiota on mahdotonta pysäyttää, vaikka kyse olisi pelkästä väärinkäsityksestä. Itse hän perustelee tätä temperamentilla. Mielestäni tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea. Myöhemmin kuvaan on tullut lisää ja lisää juuri tässäkin keskustelussa mainittuja asioita, joiden edessä olen ollut täysin neuvoton ja epätoivoinen: mielipiteiden ehdottomuus, mustavalkoisuus, kyvyttömyys kompromisseihin jne. Yleensä riitamme alkavat mitä pienimmistä asioista ja äityvät kamaliksi, koko riidasta hän yleensä syyttää minua ja loukkaa sen aikana minua niin pahasti, etten pääse siitä yli moneen päivään. Omaa osaansa riidassa hän ei pysty myöntämään, vaan kaikki on aina minun syytäni ja hänen käytöksensä on ollut oikeutettua.

        Siinä vaiheessa, kun itken hysteerisesti ja olen lähes valmis lopettamaan suhteen, jotain kliksahtaa paikoilleen ja hän onkin pahoillaan, myöntää virheensä ja lupaa ettei se toistu. Selvitämme asian juurta jaksaen ja yritämme taas... Muutaman viikon päästä sama tapahtuma saattaa toistua muussa yhteydessä, eikä hän näe että käyttäytyy taas samoin. Kun sanon tästä, riita on valmis. Tässä tilanteessa hän vetää takaisin aiemmat anteeksipyyntönsä ja palataan takaisin pisteeseen A: kaikki oli minun syytäni, silloin aiemminkin. Peruste löytyy mistä vain: puhuin väärästä aiheesta, olin valinnut väärät sanat puhutella häntä. Jos olen ollut surullinen, olen ollut surullinen väärällä tavalla mikä teki hänet vihaiseksi. Mikä pahinta, hän on aivan tosissaan. Näin ollen minulle ei jää lainkaan oikeutta olla surullinen tai näyttää tunteita - hän ei kestä sitä. Kaikki kuulostaa hänen korvissaan siltä, että kritisoin, en välitä tai vihaan häntä. Tai että olen lakannut rakastamasta. Ja jälleen tulee riita, jota on vaikea päättää.

        Muissa tilanteissa hän on mitä rakastavin ja tunteellisin ihminen, jonka tiedän välittävän minusta hautaan asti. Kaikista ongelmista johtuen olen kuitenkin pitkään tuntenut itseni masentuneeksi ja avuttomaksi, etsinyt syitä itsestäni ja vaikka mistä. Olemme yrittäneet ja yrittäneet, itkeneet ja keskustelleet, mutta keskustelut valuu aina harakoille, koska asiat palaa lopulta alkupisteeseen. Pari viikkoa sitten oli sellaisia tapahtumia, jotka olivat lopettaa suhteemme. Tästä syystä hän on luvannut minulle mennä terapiaan. Olen saanut hänet puhuttua sinne "raivonhallintaongelman" varjolla. Sitä hän haluaa itsekin selvittää.

        Itse olen kaiken jälkeen aika hukassa. Pelottaa. Rakastan häntä edelleen, mutta pelkään mitä tuleman pitää. Tällaisenaan en voi elämää elää. Toivoin, että hän todella pitää lupauksensa ja menee terapiaan ja että siitä on apua. En oikeastaan tiedä miksi kirjoitin tänne - kaipa toivoisin että voisin jakaa ajatuksiani esim sinun kanssasi, Kaunis_luonne. Haluaisin ymmärtää ja haluaisin jaksaa. Mutta haluaisin myös onnellisen elämän. En tiedä mitä tehdä.


      • hienoa että
        Merima kirjoitti:

        Kiitos tästä ketjusta, sain paljon uutta tietoa ja näkökulmaa, etenkin parista uusimmasta viestistä. Epäilen, että poikaystävälläni on tämä häiriö. Olemme olleet yhdessä nyt vuoden, rakastuimme ja kaikki vaikutti oikealta. Hyvin pian alkoi kuitenkin tulla esille omituisia ongelmia, joille ei tuntunut löytyvän oikein mitään järjellistä selitystä. Suurin ongelma on alusta asti ollut se, että riitamme äityvät todella rajuiksi, kestävät pitkään ja yleensä päättyvät vasta silloin kun molemmat itkevät. Hän on suuttuessaan todella julma ja ilkeä, mitä on ollut minulle vaikeaa ymmärtää. Raivostuessaan hän ei myöskään kuule mitään, joten reaktiota on mahdotonta pysäyttää, vaikka kyse olisi pelkästä väärinkäsityksestä. Itse hän perustelee tätä temperamentilla. Mielestäni tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea. Myöhemmin kuvaan on tullut lisää ja lisää juuri tässäkin keskustelussa mainittuja asioita, joiden edessä olen ollut täysin neuvoton ja epätoivoinen: mielipiteiden ehdottomuus, mustavalkoisuus, kyvyttömyys kompromisseihin jne. Yleensä riitamme alkavat mitä pienimmistä asioista ja äityvät kamaliksi, koko riidasta hän yleensä syyttää minua ja loukkaa sen aikana minua niin pahasti, etten pääse siitä yli moneen päivään. Omaa osaansa riidassa hän ei pysty myöntämään, vaan kaikki on aina minun syytäni ja hänen käytöksensä on ollut oikeutettua.

        Siinä vaiheessa, kun itken hysteerisesti ja olen lähes valmis lopettamaan suhteen, jotain kliksahtaa paikoilleen ja hän onkin pahoillaan, myöntää virheensä ja lupaa ettei se toistu. Selvitämme asian juurta jaksaen ja yritämme taas... Muutaman viikon päästä sama tapahtuma saattaa toistua muussa yhteydessä, eikä hän näe että käyttäytyy taas samoin. Kun sanon tästä, riita on valmis. Tässä tilanteessa hän vetää takaisin aiemmat anteeksipyyntönsä ja palataan takaisin pisteeseen A: kaikki oli minun syytäni, silloin aiemminkin. Peruste löytyy mistä vain: puhuin väärästä aiheesta, olin valinnut väärät sanat puhutella häntä. Jos olen ollut surullinen, olen ollut surullinen väärällä tavalla mikä teki hänet vihaiseksi. Mikä pahinta, hän on aivan tosissaan. Näin ollen minulle ei jää lainkaan oikeutta olla surullinen tai näyttää tunteita - hän ei kestä sitä. Kaikki kuulostaa hänen korvissaan siltä, että kritisoin, en välitä tai vihaan häntä. Tai että olen lakannut rakastamasta. Ja jälleen tulee riita, jota on vaikea päättää.

        Muissa tilanteissa hän on mitä rakastavin ja tunteellisin ihminen, jonka tiedän välittävän minusta hautaan asti. Kaikista ongelmista johtuen olen kuitenkin pitkään tuntenut itseni masentuneeksi ja avuttomaksi, etsinyt syitä itsestäni ja vaikka mistä. Olemme yrittäneet ja yrittäneet, itkeneet ja keskustelleet, mutta keskustelut valuu aina harakoille, koska asiat palaa lopulta alkupisteeseen. Pari viikkoa sitten oli sellaisia tapahtumia, jotka olivat lopettaa suhteemme. Tästä syystä hän on luvannut minulle mennä terapiaan. Olen saanut hänet puhuttua sinne "raivonhallintaongelman" varjolla. Sitä hän haluaa itsekin selvittää.

        Itse olen kaiken jälkeen aika hukassa. Pelottaa. Rakastan häntä edelleen, mutta pelkään mitä tuleman pitää. Tällaisenaan en voi elämää elää. Toivoin, että hän todella pitää lupauksensa ja menee terapiaan ja että siitä on apua. En oikeastaan tiedä miksi kirjoitin tänne - kaipa toivoisin että voisin jakaa ajatuksiani esim sinun kanssasi, Kaunis_luonne. Haluaisin ymmärtää ja haluaisin jaksaa. Mutta haluaisin myös onnellisen elämän. En tiedä mitä tehdä.

        olette pystyneet kuitenkin yhdessä puhuman ja pureskelemaan konflikteja. Poikaystäväsi kärsii itsekin ongelmasta ja haluaa eheyttä tilaansa ei ainoastaan parisuhteenne vaan koko persoonallisuutensa kokonaiskuvan selkiinnyttämisen takia. Ilman muuta tuo terapia kannattaa aloittaa ja siihen kannattaa rohkaista jo hänen oman elämänsä takia. Hän saa kasattua elämän palapelinsä osaset kasaan, eheyttämään omakuvansa ja syvennyttämään itsetuntemustaan, ihmisen pitää oppia tuntemaan itsensä voidakseen rakastaa itseään ja voidakseen antaa rakkautta on osattava rakastaa. Ellei osaa rakastaa itseään ei oikein osaa rakastaa toistakaan...halua ja tahtoa olisi muttei keinoja, niitä saa kun pyytää apua. Rohkeasti vain, haasteet on tarkoitettu voitettaviksi:)

        Toivottavasti saatte asian nopeasti etenemään, tsemppiä ja kaikkea hyvää:)


      • epävakaata elämää
        hienoa että kirjoitti:

        olette pystyneet kuitenkin yhdessä puhuman ja pureskelemaan konflikteja. Poikaystäväsi kärsii itsekin ongelmasta ja haluaa eheyttä tilaansa ei ainoastaan parisuhteenne vaan koko persoonallisuutensa kokonaiskuvan selkiinnyttämisen takia. Ilman muuta tuo terapia kannattaa aloittaa ja siihen kannattaa rohkaista jo hänen oman elämänsä takia. Hän saa kasattua elämän palapelinsä osaset kasaan, eheyttämään omakuvansa ja syvennyttämään itsetuntemustaan, ihmisen pitää oppia tuntemaan itsensä voidakseen rakastaa itseään ja voidakseen antaa rakkautta on osattava rakastaa. Ellei osaa rakastaa itseään ei oikein osaa rakastaa toistakaan...halua ja tahtoa olisi muttei keinoja, niitä saa kun pyytää apua. Rohkeasti vain, haasteet on tarkoitettu voitettaviksi:)

        Toivottavasti saatte asian nopeasti etenemään, tsemppiä ja kaikkea hyvää:)

        (Seuraavassa kerron omasta tilanteestani. Hypätkää reilusti yli, jos ette kaipaa itsesäälin sekaista vuodatusta yhdeltä sekopäältä. Ehkä suotte anteeksi tämän bittisaasteen - purkautuminen auttaa ainakin itseäni.)

        Olen alkanut epäillä, että minulla on epävakaa persoonallisuus. Aiemmin ongelmiani on hoidettu vakavana masennuksena. Tämä diagnoosi kuitenkin epäilyttää. Mielialani vaihtelevat jatkuvasti, heittelevät minuutista toiseen, niin ettei omaa käyttäytymistä useinkaan voi ennakoida. Töppäyksiä tulee ihmisten kanssa, kun impulssit vievät. Olen äärimmäisen herkkä kaikille ulkoisille vaikutteille, niin hyvässä kuin pahassa. Herkkyys edesauttaa taiteellista toimintaani (musiikki). Samalla kuitenkin esim. ostosretki rauhallisen kaupunkini halki saa minut ihan suunniltani, kun ärsykkeitä tuntuu tulevan joka tuutista. Vie aikaa saada itsensä rauhoittumaan ja nollata tilanne.

        Usein olen suuren osan päivää melkomoisen ahdistuksen kourissa, ärtynyt, vihainen tai hermostunut. Sellaisessa olotilassa sitä kokee sitten mitä pienimmänkin ulkoisen tapahtuman maailmojamullistavana. Reaktiot ovat ylimitoitettuja suhteessa siihen, mitä on tapahtunut. Usein saa jälkikäteen tykönään miettiä, mikä jossakin asiassa oli todellista ja mikä oman pään lisäämää ekstraa. Ja monesti huomaa, että jälkimmäistä on ollut reilusti enemmän kuin edellistä. Elämäni ei ole mitenkään tapahtumarikasta, päinvastoin, mutta oma pääni on lahjakas luomaan näille itikanulosteille ties millaisia merkityksiä ja mittasuhteita.

        Luin jostakin, että persoonallisuushäiriöstä kärsivillä tunteet monesti kulkevat jonkinlaista "oikotietä" eli ilmaantuvat nopeammin ja vailla niitä suodattimia ja säätimiä, joita normaaleilla ihmisillä on. Tunteet tavallaan vievät häiriöstä kärsivää, kun taas normaalimpi pystyy itse säätelemään tunteitaan. Normaali voi vaikkapa pohtia suhtautumistapoja johonkin asiaan, kun häiriöinen on ehtinyt jo reagoida. Paha kyllä reaktioita ei voi vetää enää pois. Häpeä tulee kuin manulle illallinen.

        Viime vuosina olen alkanut saada raivokohtauksia, jotka suuntautuvat läheisiini. Saan aikaiseksi riidan miltei mistä tahansa, sopivasti vatkaamalla ja sotkemallakin asioita, kun olen otollisessa mielentilassa. Jälkikäteen hävettää, mitä läheiseni ovat saaneet kestää ja mitä kaikkea olen heille laukonut. En vain yrityksistä huolimatta onnistu säätelemään näitä purkauksia. Riidan hetkellä jotenkin ilmeisesti kuvittelen ratkovani ongelmia - helpottavani omaa pahaa oloani siirtämällä sen toisiin. Ikään kuin se sillä helpottuisi...

        Lisäksi olen ääriherkkä sen suhteen, mitä palautetta saan itsestäni. Koen pienetkin kriittiset kommentit maailmojakaatavina, koko persoonaani kohdistuvina hyökkäyksinä. Aikaisemmin tähän liittyi myös vainoharhaisuutta.

        Koska kaaos on mieleni vallitseva olotila, takerrun monesti kaavamaiseen toimintaan. Suhtaudun esimerkiksi työhöni jonkinlaisella, terveistä ihmisistä koomiselta vaikuttavalla byrokraattisella säntillisyydellä - pitääkseni "pahan minäni" kontrollissa. Näin ollen lyhytaikainen ja ulkoisesti vaatimatonkin työ saa minut uupumaan. Jotenkin en näe muita mahdollisuuksia kuin täyden anarkian ja täyden järjestelmällisyyden. Naurettavaa, mutta pääni on tällainen mustavalkoisten ajatusten sumppu.

        Päällimmäinen tunne itseäni kohtaan on häpeä. Häpeän sitä, millainen olen, vihaan menneisyyttäni ja pelkään tulevaa. Olen kolmekymppinen ja joskus mietin, kuinka kauan jaksan tämän mitä mainioimman "persoonallisuuteni" kanssa. Itsemurha-ajatukset ovat tavallisia.

        En ole koskaan uskaltautunut hankkimaan ystäviä tai poikaystävää. Tuntuu, ettei elämässä ole kuin yksinäisyyttä ja vihaa ja tyhjyyttä. En usko, että kukaan tahtoisi tutustua kaltaiseeni sekopäähän. Jos sattuisin saamaankin seurustelukumppanin, niin hänen huomattuaan sekopäisyyteni hän varmasti jättäisi minut. Ja sitähän minä en taas yliherkkyydessäni kestäisi. Mutta ei totaalisen yksinkään ole hyvä. Tällaista päänsisäistä painia käyn päivästä toiseen, vailla tulosta.

        Viime vuosina kuitenkin, ehkä iänkin myötä, olen tullut pikkuisen tasaisemmaksi vieraitten ihmisten kanssa. Peukalon ja etusormen välisen pikkiriikkisen raon verran. Toivoa sopii, että ikä tuo helpotusta asiaan - ainakin joidenkin tutkimusten mukaan näin käy monien kohdalla. (Mieluiten toki vaihtaisin pääni kokonaan, mutta se ei taida olla mahdollista :)

        Tiedostan ongelmani ja osittain myös niiden syyt. Kunpa tämä tietoisuus voisi jotenkin muuttaa myös tunne-elämääni. Epävakaa persoona on hankala ihminen sekä itselleen että toisille. Ainakin läheiseni ansaitsisivat jo jotakin muuta kuin ainaisia välienselvittelyjä ja hiustenhalkomisia. Millä tavoin te muut, jotka kamppailette tämän asian kanssa, olette selviytyneet? Olisi mukavaa kuulla kokemuksia!


      • viestin kirjoittajalle
        epävakaata elämää kirjoitti:

        (Seuraavassa kerron omasta tilanteestani. Hypätkää reilusti yli, jos ette kaipaa itsesäälin sekaista vuodatusta yhdeltä sekopäältä. Ehkä suotte anteeksi tämän bittisaasteen - purkautuminen auttaa ainakin itseäni.)

        Olen alkanut epäillä, että minulla on epävakaa persoonallisuus. Aiemmin ongelmiani on hoidettu vakavana masennuksena. Tämä diagnoosi kuitenkin epäilyttää. Mielialani vaihtelevat jatkuvasti, heittelevät minuutista toiseen, niin ettei omaa käyttäytymistä useinkaan voi ennakoida. Töppäyksiä tulee ihmisten kanssa, kun impulssit vievät. Olen äärimmäisen herkkä kaikille ulkoisille vaikutteille, niin hyvässä kuin pahassa. Herkkyys edesauttaa taiteellista toimintaani (musiikki). Samalla kuitenkin esim. ostosretki rauhallisen kaupunkini halki saa minut ihan suunniltani, kun ärsykkeitä tuntuu tulevan joka tuutista. Vie aikaa saada itsensä rauhoittumaan ja nollata tilanne.

        Usein olen suuren osan päivää melkomoisen ahdistuksen kourissa, ärtynyt, vihainen tai hermostunut. Sellaisessa olotilassa sitä kokee sitten mitä pienimmänkin ulkoisen tapahtuman maailmojamullistavana. Reaktiot ovat ylimitoitettuja suhteessa siihen, mitä on tapahtunut. Usein saa jälkikäteen tykönään miettiä, mikä jossakin asiassa oli todellista ja mikä oman pään lisäämää ekstraa. Ja monesti huomaa, että jälkimmäistä on ollut reilusti enemmän kuin edellistä. Elämäni ei ole mitenkään tapahtumarikasta, päinvastoin, mutta oma pääni on lahjakas luomaan näille itikanulosteille ties millaisia merkityksiä ja mittasuhteita.

        Luin jostakin, että persoonallisuushäiriöstä kärsivillä tunteet monesti kulkevat jonkinlaista "oikotietä" eli ilmaantuvat nopeammin ja vailla niitä suodattimia ja säätimiä, joita normaaleilla ihmisillä on. Tunteet tavallaan vievät häiriöstä kärsivää, kun taas normaalimpi pystyy itse säätelemään tunteitaan. Normaali voi vaikkapa pohtia suhtautumistapoja johonkin asiaan, kun häiriöinen on ehtinyt jo reagoida. Paha kyllä reaktioita ei voi vetää enää pois. Häpeä tulee kuin manulle illallinen.

        Viime vuosina olen alkanut saada raivokohtauksia, jotka suuntautuvat läheisiini. Saan aikaiseksi riidan miltei mistä tahansa, sopivasti vatkaamalla ja sotkemallakin asioita, kun olen otollisessa mielentilassa. Jälkikäteen hävettää, mitä läheiseni ovat saaneet kestää ja mitä kaikkea olen heille laukonut. En vain yrityksistä huolimatta onnistu säätelemään näitä purkauksia. Riidan hetkellä jotenkin ilmeisesti kuvittelen ratkovani ongelmia - helpottavani omaa pahaa oloani siirtämällä sen toisiin. Ikään kuin se sillä helpottuisi...

        Lisäksi olen ääriherkkä sen suhteen, mitä palautetta saan itsestäni. Koen pienetkin kriittiset kommentit maailmojakaatavina, koko persoonaani kohdistuvina hyökkäyksinä. Aikaisemmin tähän liittyi myös vainoharhaisuutta.

        Koska kaaos on mieleni vallitseva olotila, takerrun monesti kaavamaiseen toimintaan. Suhtaudun esimerkiksi työhöni jonkinlaisella, terveistä ihmisistä koomiselta vaikuttavalla byrokraattisella säntillisyydellä - pitääkseni "pahan minäni" kontrollissa. Näin ollen lyhytaikainen ja ulkoisesti vaatimatonkin työ saa minut uupumaan. Jotenkin en näe muita mahdollisuuksia kuin täyden anarkian ja täyden järjestelmällisyyden. Naurettavaa, mutta pääni on tällainen mustavalkoisten ajatusten sumppu.

        Päällimmäinen tunne itseäni kohtaan on häpeä. Häpeän sitä, millainen olen, vihaan menneisyyttäni ja pelkään tulevaa. Olen kolmekymppinen ja joskus mietin, kuinka kauan jaksan tämän mitä mainioimman "persoonallisuuteni" kanssa. Itsemurha-ajatukset ovat tavallisia.

        En ole koskaan uskaltautunut hankkimaan ystäviä tai poikaystävää. Tuntuu, ettei elämässä ole kuin yksinäisyyttä ja vihaa ja tyhjyyttä. En usko, että kukaan tahtoisi tutustua kaltaiseeni sekopäähän. Jos sattuisin saamaankin seurustelukumppanin, niin hänen huomattuaan sekopäisyyteni hän varmasti jättäisi minut. Ja sitähän minä en taas yliherkkyydessäni kestäisi. Mutta ei totaalisen yksinkään ole hyvä. Tällaista päänsisäistä painia käyn päivästä toiseen, vailla tulosta.

        Viime vuosina kuitenkin, ehkä iänkin myötä, olen tullut pikkuisen tasaisemmaksi vieraitten ihmisten kanssa. Peukalon ja etusormen välisen pikkiriikkisen raon verran. Toivoa sopii, että ikä tuo helpotusta asiaan - ainakin joidenkin tutkimusten mukaan näin käy monien kohdalla. (Mieluiten toki vaihtaisin pääni kokonaan, mutta se ei taida olla mahdollista :)

        Tiedostan ongelmani ja osittain myös niiden syyt. Kunpa tämä tietoisuus voisi jotenkin muuttaa myös tunne-elämääni. Epävakaa persoona on hankala ihminen sekä itselleen että toisille. Ainakin läheiseni ansaitsisivat jo jotakin muuta kuin ainaisia välienselvittelyjä ja hiustenhalkomisia. Millä tavoin te muut, jotka kamppailette tämän asian kanssa, olette selviytyneet? Olisi mukavaa kuulla kokemuksia!

        yritän vastata:

        Hienosti pystyt analysoimaan omaa käytöstäsi ja mielestäni sinulla on hienot edellytykset oman kaaoksesi järjestelemiseen. Tuo häpeä mitä kannat mukanasi vie vain kaikelta yrittämiseltä ja elämältäsi ilon joten koita olla itsellesi armollisempi. Yritä saada itsellesi terapeutti joko kunnalliselta mielenterveystoimistolta ihan terveyskeskulääkärilähetteelläkin, (onnistuu jo noiden uupumusoireiden perusteella) tai yksityiseltä psykiatriaklinikalta joita on pilvin pimein, tulee tietenkin vain paljon hintavammaksi. Suosittelen että yrität ensinmainittua, työterveyden kauttakin voit kysyä.

        On tärkeää ymmärtää että persoonallisuushäiriö on syntynyt jo varhain lapsuudessa vaikka ehkä puhkeaakin sitten nuoruudessa tai vaikka vasta aikuisiässä joten asialle ei todellakaan itse mitenkään ole voinut vaikuttaa.Terapiaprosessi vie aikaa mutta se todellakin kannattaa, siinä oppii ymmärtämään oman elämänsä palapelin, tajuaa miksi ja miten on niinkuin on, pystyy hyväksymään ja antamaan anteeksikin menneisyydelleen sekä asioille mitkä ovat vaikuttaneet asioiden kulkuun. Terapian tukena voidaan käyttää lääkehoitoa, esim. SSRI- lääke auttaa monilla tasaamaan mielen kuohahteluja ja pitämään ahdistusta kurissa ilman että persoonallisuus muuttuu tai luovuus mitenkään kärsii. Lääkärin valvonnassa kokeilemalla löytyy sopiva lääke ja annostus.Aika, onnistunut terapiasuhde ja armollinen asenne itseen niin pääset nauttimaan ainutlaatuisesta elämästäsi ja luovuuden lahjastasi, niin sinä kuin läheisesikin.

        Hyvää syksynjatkoa:)


      • epävakaata elämää
        viestin kirjoittajalle kirjoitti:

        yritän vastata:

        Hienosti pystyt analysoimaan omaa käytöstäsi ja mielestäni sinulla on hienot edellytykset oman kaaoksesi järjestelemiseen. Tuo häpeä mitä kannat mukanasi vie vain kaikelta yrittämiseltä ja elämältäsi ilon joten koita olla itsellesi armollisempi. Yritä saada itsellesi terapeutti joko kunnalliselta mielenterveystoimistolta ihan terveyskeskulääkärilähetteelläkin, (onnistuu jo noiden uupumusoireiden perusteella) tai yksityiseltä psykiatriaklinikalta joita on pilvin pimein, tulee tietenkin vain paljon hintavammaksi. Suosittelen että yrität ensinmainittua, työterveyden kauttakin voit kysyä.

        On tärkeää ymmärtää että persoonallisuushäiriö on syntynyt jo varhain lapsuudessa vaikka ehkä puhkeaakin sitten nuoruudessa tai vaikka vasta aikuisiässä joten asialle ei todellakaan itse mitenkään ole voinut vaikuttaa.Terapiaprosessi vie aikaa mutta se todellakin kannattaa, siinä oppii ymmärtämään oman elämänsä palapelin, tajuaa miksi ja miten on niinkuin on, pystyy hyväksymään ja antamaan anteeksikin menneisyydelleen sekä asioille mitkä ovat vaikuttaneet asioiden kulkuun. Terapian tukena voidaan käyttää lääkehoitoa, esim. SSRI- lääke auttaa monilla tasaamaan mielen kuohahteluja ja pitämään ahdistusta kurissa ilman että persoonallisuus muuttuu tai luovuus mitenkään kärsii. Lääkärin valvonnassa kokeilemalla löytyy sopiva lääke ja annostus.Aika, onnistunut terapiasuhde ja armollinen asenne itseen niin pääset nauttimaan ainutlaatuisesta elämästäsi ja luovuuden lahjastasi, niin sinä kuin läheisesikin.

        Hyvää syksynjatkoa:)

        Kiitos viestistäsi.

        Tilanteeni on se, unohdin mainita aiemmin, että olen käynyt 3-vuotisen Kelan terapian, masennuksen eli väärän diagnoosin perusteella. Tällä hetkellä kukkaro ei anna myöten hankkia terapeuttia, joten käyn mielenterveystoimistossa sairaanhoitajan puheilla noin kerran kuukaudessa. Toki se on parempi kuin ei mitään.

        Syön tällä hetkellä neljää eri lääkettä, osa on ahdistuksen poistoon ja osa psykoottisuuden ehkäisemiseen. Mainittavaa apua noista ei ole muuta kuin että saan nukuttua öisin. Toiveena olisikin aikanaan vieroittautua lääkkeistä - niiden sivuoireet tuntuvat voittavan vasteen. Lisäksi luin jostain, että persoonallisuushäiriöiden hoidossa etusija on keskustelulla hoitajan / terapeutin kanssa - lääkkeitä käytetään vähemmän.

        Niin, se on totta että häiriöllä on juuret pitemmällä menneisyydessä, jo perimänkin kautta ja lapsuuden / nuoruuden olosuhteissa. Kuitenkin joskus tuntuu, että koko aikuisikäni ajan olisin voinut myös itse vaikuttaa sairauteeni, koettamalla voittaa häpeäni ja mennä ihmisten pariin sen sijaan, että olisin erakoitunut. No, ei kai tämän vatvominen auta - täytyy koettaa nykyhetkessä elää niin hyvin kuin pystyy. Ja tosiaankin armahtaa itsensä vaikka töppäilisikin - ei kai elämä normaaleillakaan aina suju suunnitelmien mukaan. :) Ja hyvä puoli on se, että riippumatta kaikesta pääni vatkaamisesta sekä lääkkeillä että terapialla, on luovuus kuitenkin säilynyt jossain määrin. Se auttaa uskomaan tulevaisuuteen...


      • taas,
        epävakaata elämää kirjoitti:

        Kiitos viestistäsi.

        Tilanteeni on se, unohdin mainita aiemmin, että olen käynyt 3-vuotisen Kelan terapian, masennuksen eli väärän diagnoosin perusteella. Tällä hetkellä kukkaro ei anna myöten hankkia terapeuttia, joten käyn mielenterveystoimistossa sairaanhoitajan puheilla noin kerran kuukaudessa. Toki se on parempi kuin ei mitään.

        Syön tällä hetkellä neljää eri lääkettä, osa on ahdistuksen poistoon ja osa psykoottisuuden ehkäisemiseen. Mainittavaa apua noista ei ole muuta kuin että saan nukuttua öisin. Toiveena olisikin aikanaan vieroittautua lääkkeistä - niiden sivuoireet tuntuvat voittavan vasteen. Lisäksi luin jostain, että persoonallisuushäiriöiden hoidossa etusija on keskustelulla hoitajan / terapeutin kanssa - lääkkeitä käytetään vähemmän.

        Niin, se on totta että häiriöllä on juuret pitemmällä menneisyydessä, jo perimänkin kautta ja lapsuuden / nuoruuden olosuhteissa. Kuitenkin joskus tuntuu, että koko aikuisikäni ajan olisin voinut myös itse vaikuttaa sairauteeni, koettamalla voittaa häpeäni ja mennä ihmisten pariin sen sijaan, että olisin erakoitunut. No, ei kai tämän vatvominen auta - täytyy koettaa nykyhetkessä elää niin hyvin kuin pystyy. Ja tosiaankin armahtaa itsensä vaikka töppäilisikin - ei kai elämä normaaleillakaan aina suju suunnitelmien mukaan. :) Ja hyvä puoli on se, että riippumatta kaikesta pääni vatkaamisesta sekä lääkkeillä että terapialla, on luovuus kuitenkin säilynyt jossain määrin. Se auttaa uskomaan tulevaisuuteen...

        hyvä että sinulla on suhde sinne mtt-oon ja lääkitys. Älä turhan aikaisin yritä purkaa ettei ahdistus pääse yllättämään.

        Juttele sille sairaanhoitajalle voisiko uutta intensiiviterapiaa mahdollisesti aloittaa, muutenhan voit jutella hänenkin kanssaan. kaikki ihmiset tekevät virheitä ja se on osa inhimillisyyttä. Olet ilmeisesti kovin ankara itsellesi ja tuomitset itseäsi kaikista pikkuvirheistä joita ihmiset normaalisti käsittelevät ja jättävät taakseen ne sitten unohtaakseen. Yritä opetella tämä: kaikki tekevät virheitä ja niistä viisastuu:)


      • epävakaata elämää
        taas, kirjoitti:

        hyvä että sinulla on suhde sinne mtt-oon ja lääkitys. Älä turhan aikaisin yritä purkaa ettei ahdistus pääse yllättämään.

        Juttele sille sairaanhoitajalle voisiko uutta intensiiviterapiaa mahdollisesti aloittaa, muutenhan voit jutella hänenkin kanssaan. kaikki ihmiset tekevät virheitä ja se on osa inhimillisyyttä. Olet ilmeisesti kovin ankara itsellesi ja tuomitset itseäsi kaikista pikkuvirheistä joita ihmiset normaalisti käsittelevät ja jättävät taakseen ne sitten unohtaakseen. Yritä opetella tämä: kaikki tekevät virheitä ja niistä viisastuu:)

        Täytyy ottaa puheeksi vielä tuo terapian mahdollisuus. Se on varsin totta että olen liian pikkutarkka noiden omien virheiden suhteen, niistä on vaikea päästä yli. Tuo ajatus kyllä helpottaa ja tuo jonkilaista suhteellisuudentajua, että kaikki mokaavat joskus. Samoin olen koittanut psyykata itseäni, että sadan vuoden kuluttua tekemisiäni ei muista kukaan - niin kuin nykyisinkään kukaan ei jaksa muistella jotain antiikin aikaisia hulluja ja niiden tempauksia. Jokuhan sen aika laittamattomasti sanoi, että viisaus on nimi, jonka ihmiset antavat virheilleen :)


      • nim. epävakaata
        epävakaata elämää kirjoitti:

        Täytyy ottaa puheeksi vielä tuo terapian mahdollisuus. Se on varsin totta että olen liian pikkutarkka noiden omien virheiden suhteen, niistä on vaikea päästä yli. Tuo ajatus kyllä helpottaa ja tuo jonkilaista suhteellisuudentajua, että kaikki mokaavat joskus. Samoin olen koittanut psyykata itseäni, että sadan vuoden kuluttua tekemisiäni ei muista kukaan - niin kuin nykyisinkään kukaan ei jaksa muistella jotain antiikin aikaisia hulluja ja niiden tempauksia. Jokuhan sen aika laittamattomasti sanoi, että viisaus on nimi, jonka ihmiset antavat virheilleen :)

        elämää,

        ketäpä paljon kiinnostaa yhden tavallisen ihmisen virheet tai tekemiset, olemme kuin neuloja heinäsuovassa. Kunhan yrittää elää niin ettei tahallaan ketään loukkaa:)

        Opettele pitämään itsestäsi, kaikki muu supliutuu sitä myöden:)


      • epävakaata elämää
        nim. epävakaata kirjoitti:

        elämää,

        ketäpä paljon kiinnostaa yhden tavallisen ihmisen virheet tai tekemiset, olemme kuin neuloja heinäsuovassa. Kunhan yrittää elää niin ettei tahallaan ketään loukkaa:)

        Opettele pitämään itsestäsi, kaikki muu supliutuu sitä myöden:)

        Samaa mieltä. Se ongelma vaan joskus, että muut käsittävät häröilyni (jotka sairaudesta johtuvia) tahallisiksi - esimerkiksi töissä joku outo käyttäytymismalli voidaan tulkita vaikka kiusanteoksi, mikä ei ollut tarkoitus. Olen kuitenkin aika hyvänsuopa tapaus enkä tahallani halua loukata tai vahingoittaa ketään. Impulssit vaan iskevät kehiin kuin salama kirkkaalta taivaalta...

        Joskus koitan ajatella, että vaikka yksikään muu ihminen ei käsittäisi käyttäytymiseni syytä, niin se ei silti ole syy tuomita itseäni maanrakoon - ainakaan kahta päivää pidemmäksi ajaksi :) Opittavaa riittää näissä sosiaalisissa kuvioissa varmaan loppuiäksi. No, ehkä sitten ysikymppisenä olen varsinainen ihmissuhteiden suurmestari eli sitä odotellessa :)


      • kuullostaa jo
        epävakaata elämää kirjoitti:

        Samaa mieltä. Se ongelma vaan joskus, että muut käsittävät häröilyni (jotka sairaudesta johtuvia) tahallisiksi - esimerkiksi töissä joku outo käyttäytymismalli voidaan tulkita vaikka kiusanteoksi, mikä ei ollut tarkoitus. Olen kuitenkin aika hyvänsuopa tapaus enkä tahallani halua loukata tai vahingoittaa ketään. Impulssit vaan iskevät kehiin kuin salama kirkkaalta taivaalta...

        Joskus koitan ajatella, että vaikka yksikään muu ihminen ei käsittäisi käyttäytymiseni syytä, niin se ei silti ole syy tuomita itseäni maanrakoon - ainakaan kahta päivää pidemmäksi ajaksi :) Opittavaa riittää näissä sosiaalisissa kuvioissa varmaan loppuiäksi. No, ehkä sitten ysikymppisenä olen varsinainen ihmissuhteiden suurmestari eli sitä odotellessa :)

        paljon positiivisemmalta:)


      • Yksin ja väsy
        Merima kirjoitti:

        Kiitos tästä ketjusta, sain paljon uutta tietoa ja näkökulmaa, etenkin parista uusimmasta viestistä. Epäilen, että poikaystävälläni on tämä häiriö. Olemme olleet yhdessä nyt vuoden, rakastuimme ja kaikki vaikutti oikealta. Hyvin pian alkoi kuitenkin tulla esille omituisia ongelmia, joille ei tuntunut löytyvän oikein mitään järjellistä selitystä. Suurin ongelma on alusta asti ollut se, että riitamme äityvät todella rajuiksi, kestävät pitkään ja yleensä päättyvät vasta silloin kun molemmat itkevät. Hän on suuttuessaan todella julma ja ilkeä, mitä on ollut minulle vaikeaa ymmärtää. Raivostuessaan hän ei myöskään kuule mitään, joten reaktiota on mahdotonta pysäyttää, vaikka kyse olisi pelkästä väärinkäsityksestä. Itse hän perustelee tätä temperamentilla. Mielestäni tämä ei kuitenkaan selitä kaikkea. Myöhemmin kuvaan on tullut lisää ja lisää juuri tässäkin keskustelussa mainittuja asioita, joiden edessä olen ollut täysin neuvoton ja epätoivoinen: mielipiteiden ehdottomuus, mustavalkoisuus, kyvyttömyys kompromisseihin jne. Yleensä riitamme alkavat mitä pienimmistä asioista ja äityvät kamaliksi, koko riidasta hän yleensä syyttää minua ja loukkaa sen aikana minua niin pahasti, etten pääse siitä yli moneen päivään. Omaa osaansa riidassa hän ei pysty myöntämään, vaan kaikki on aina minun syytäni ja hänen käytöksensä on ollut oikeutettua.

        Siinä vaiheessa, kun itken hysteerisesti ja olen lähes valmis lopettamaan suhteen, jotain kliksahtaa paikoilleen ja hän onkin pahoillaan, myöntää virheensä ja lupaa ettei se toistu. Selvitämme asian juurta jaksaen ja yritämme taas... Muutaman viikon päästä sama tapahtuma saattaa toistua muussa yhteydessä, eikä hän näe että käyttäytyy taas samoin. Kun sanon tästä, riita on valmis. Tässä tilanteessa hän vetää takaisin aiemmat anteeksipyyntönsä ja palataan takaisin pisteeseen A: kaikki oli minun syytäni, silloin aiemminkin. Peruste löytyy mistä vain: puhuin väärästä aiheesta, olin valinnut väärät sanat puhutella häntä. Jos olen ollut surullinen, olen ollut surullinen väärällä tavalla mikä teki hänet vihaiseksi. Mikä pahinta, hän on aivan tosissaan. Näin ollen minulle ei jää lainkaan oikeutta olla surullinen tai näyttää tunteita - hän ei kestä sitä. Kaikki kuulostaa hänen korvissaan siltä, että kritisoin, en välitä tai vihaan häntä. Tai että olen lakannut rakastamasta. Ja jälleen tulee riita, jota on vaikea päättää.

        Muissa tilanteissa hän on mitä rakastavin ja tunteellisin ihminen, jonka tiedän välittävän minusta hautaan asti. Kaikista ongelmista johtuen olen kuitenkin pitkään tuntenut itseni masentuneeksi ja avuttomaksi, etsinyt syitä itsestäni ja vaikka mistä. Olemme yrittäneet ja yrittäneet, itkeneet ja keskustelleet, mutta keskustelut valuu aina harakoille, koska asiat palaa lopulta alkupisteeseen. Pari viikkoa sitten oli sellaisia tapahtumia, jotka olivat lopettaa suhteemme. Tästä syystä hän on luvannut minulle mennä terapiaan. Olen saanut hänet puhuttua sinne "raivonhallintaongelman" varjolla. Sitä hän haluaa itsekin selvittää.

        Itse olen kaiken jälkeen aika hukassa. Pelottaa. Rakastan häntä edelleen, mutta pelkään mitä tuleman pitää. Tällaisenaan en voi elämää elää. Toivoin, että hän todella pitää lupauksensa ja menee terapiaan ja että siitä on apua. En oikeastaan tiedä miksi kirjoitin tänne - kaipa toivoisin että voisin jakaa ajatuksiani esim sinun kanssasi, Kaunis_luonne. Haluaisin ymmärtää ja haluaisin jaksaa. Mutta haluaisin myös onnellisen elämän. En tiedä mitä tehdä.

        Kumppanisi raivokohtaukset ja epävakaa käytös ovat kuin yksi yhteen ex-mieheni käytöksestä. Voimia. Kun et enää tunne oloasi emotiaalisesti turvalliseksi, jätä hänet. Minä sinnittelin ja pelkäsin niitä raivareita 10 v ja lopputuloksena on post traumaatinen stressi, uupumus ja vaikeus päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. Elämä noin epäväkaan ihmisen kanssa oli minulle liikaa. Ja hänelle se oli yhtä lailla rankkaa. Hän voi ihmisenä paremmin aikana kun hän oli sinkku, koska silloin hänellä oli mahdollisuus muokata elämästään itselleen sopivan tasainen ja ennakoitava. Parisuhde toi hänelle liikaa kuormitusta.


      • Impulsseja liikaa
        epävakaata elämää kirjoitti:

        Samaa mieltä. Se ongelma vaan joskus, että muut käsittävät häröilyni (jotka sairaudesta johtuvia) tahallisiksi - esimerkiksi töissä joku outo käyttäytymismalli voidaan tulkita vaikka kiusanteoksi, mikä ei ollut tarkoitus. Olen kuitenkin aika hyvänsuopa tapaus enkä tahallani halua loukata tai vahingoittaa ketään. Impulssit vaan iskevät kehiin kuin salama kirkkaalta taivaalta...

        Joskus koitan ajatella, että vaikka yksikään muu ihminen ei käsittäisi käyttäytymiseni syytä, niin se ei silti ole syy tuomita itseäni maanrakoon - ainakaan kahta päivää pidemmäksi ajaksi :) Opittavaa riittää näissä sosiaalisissa kuvioissa varmaan loppuiäksi. No, ehkä sitten ysikymppisenä olen varsinainen ihmissuhteiden suurmestari eli sitä odotellessa :)

        Kirjoitat kuin minä ajattelen. Saisinko sinua enää kiinni? olisi mukava vaihtaa ajatuksia.


      • 7+7
        viestin kirjoittajalle kirjoitti:

        yritän vastata:

        Hienosti pystyt analysoimaan omaa käytöstäsi ja mielestäni sinulla on hienot edellytykset oman kaaoksesi järjestelemiseen. Tuo häpeä mitä kannat mukanasi vie vain kaikelta yrittämiseltä ja elämältäsi ilon joten koita olla itsellesi armollisempi. Yritä saada itsellesi terapeutti joko kunnalliselta mielenterveystoimistolta ihan terveyskeskulääkärilähetteelläkin, (onnistuu jo noiden uupumusoireiden perusteella) tai yksityiseltä psykiatriaklinikalta joita on pilvin pimein, tulee tietenkin vain paljon hintavammaksi. Suosittelen että yrität ensinmainittua, työterveyden kauttakin voit kysyä.

        On tärkeää ymmärtää että persoonallisuushäiriö on syntynyt jo varhain lapsuudessa vaikka ehkä puhkeaakin sitten nuoruudessa tai vaikka vasta aikuisiässä joten asialle ei todellakaan itse mitenkään ole voinut vaikuttaa.Terapiaprosessi vie aikaa mutta se todellakin kannattaa, siinä oppii ymmärtämään oman elämänsä palapelin, tajuaa miksi ja miten on niinkuin on, pystyy hyväksymään ja antamaan anteeksikin menneisyydelleen sekä asioille mitkä ovat vaikuttaneet asioiden kulkuun. Terapian tukena voidaan käyttää lääkehoitoa, esim. SSRI- lääke auttaa monilla tasaamaan mielen kuohahteluja ja pitämään ahdistusta kurissa ilman että persoonallisuus muuttuu tai luovuus mitenkään kärsii. Lääkärin valvonnassa kokeilemalla löytyy sopiva lääke ja annostus.Aika, onnistunut terapiasuhde ja armollinen asenne itseen niin pääset nauttimaan ainutlaatuisesta elämästäsi ja luovuuden lahjastasi, niin sinä kuin läheisesikin.

        Hyvää syksynjatkoa:)

        "Terapian tukena voidaan käyttää lääkehoitoa, esim. SSRI- lääke auttaa monilla tasaamaan mielen kuohahteluja ja pitämään ahdistusta kurissa ilman että persoonallisuus muuttuu tai luovuus mitenkään kärsii."

        Omaan epävakauteeni SSRI-lääke fluoksetiinitoi todella suuren avun!


      • Yksi muista
        epävakaata elämää kirjoitti:

        (Seuraavassa kerron omasta tilanteestani. Hypätkää reilusti yli, jos ette kaipaa itsesäälin sekaista vuodatusta yhdeltä sekopäältä. Ehkä suotte anteeksi tämän bittisaasteen - purkautuminen auttaa ainakin itseäni.)

        Olen alkanut epäillä, että minulla on epävakaa persoonallisuus. Aiemmin ongelmiani on hoidettu vakavana masennuksena. Tämä diagnoosi kuitenkin epäilyttää. Mielialani vaihtelevat jatkuvasti, heittelevät minuutista toiseen, niin ettei omaa käyttäytymistä useinkaan voi ennakoida. Töppäyksiä tulee ihmisten kanssa, kun impulssit vievät. Olen äärimmäisen herkkä kaikille ulkoisille vaikutteille, niin hyvässä kuin pahassa. Herkkyys edesauttaa taiteellista toimintaani (musiikki). Samalla kuitenkin esim. ostosretki rauhallisen kaupunkini halki saa minut ihan suunniltani, kun ärsykkeitä tuntuu tulevan joka tuutista. Vie aikaa saada itsensä rauhoittumaan ja nollata tilanne.

        Usein olen suuren osan päivää melkomoisen ahdistuksen kourissa, ärtynyt, vihainen tai hermostunut. Sellaisessa olotilassa sitä kokee sitten mitä pienimmänkin ulkoisen tapahtuman maailmojamullistavana. Reaktiot ovat ylimitoitettuja suhteessa siihen, mitä on tapahtunut. Usein saa jälkikäteen tykönään miettiä, mikä jossakin asiassa oli todellista ja mikä oman pään lisäämää ekstraa. Ja monesti huomaa, että jälkimmäistä on ollut reilusti enemmän kuin edellistä. Elämäni ei ole mitenkään tapahtumarikasta, päinvastoin, mutta oma pääni on lahjakas luomaan näille itikanulosteille ties millaisia merkityksiä ja mittasuhteita.

        Luin jostakin, että persoonallisuushäiriöstä kärsivillä tunteet monesti kulkevat jonkinlaista "oikotietä" eli ilmaantuvat nopeammin ja vailla niitä suodattimia ja säätimiä, joita normaaleilla ihmisillä on. Tunteet tavallaan vievät häiriöstä kärsivää, kun taas normaalimpi pystyy itse säätelemään tunteitaan. Normaali voi vaikkapa pohtia suhtautumistapoja johonkin asiaan, kun häiriöinen on ehtinyt jo reagoida. Paha kyllä reaktioita ei voi vetää enää pois. Häpeä tulee kuin manulle illallinen.

        Viime vuosina olen alkanut saada raivokohtauksia, jotka suuntautuvat läheisiini. Saan aikaiseksi riidan miltei mistä tahansa, sopivasti vatkaamalla ja sotkemallakin asioita, kun olen otollisessa mielentilassa. Jälkikäteen hävettää, mitä läheiseni ovat saaneet kestää ja mitä kaikkea olen heille laukonut. En vain yrityksistä huolimatta onnistu säätelemään näitä purkauksia. Riidan hetkellä jotenkin ilmeisesti kuvittelen ratkovani ongelmia - helpottavani omaa pahaa oloani siirtämällä sen toisiin. Ikään kuin se sillä helpottuisi...

        Lisäksi olen ääriherkkä sen suhteen, mitä palautetta saan itsestäni. Koen pienetkin kriittiset kommentit maailmojakaatavina, koko persoonaani kohdistuvina hyökkäyksinä. Aikaisemmin tähän liittyi myös vainoharhaisuutta.

        Koska kaaos on mieleni vallitseva olotila, takerrun monesti kaavamaiseen toimintaan. Suhtaudun esimerkiksi työhöni jonkinlaisella, terveistä ihmisistä koomiselta vaikuttavalla byrokraattisella säntillisyydellä - pitääkseni "pahan minäni" kontrollissa. Näin ollen lyhytaikainen ja ulkoisesti vaatimatonkin työ saa minut uupumaan. Jotenkin en näe muita mahdollisuuksia kuin täyden anarkian ja täyden järjestelmällisyyden. Naurettavaa, mutta pääni on tällainen mustavalkoisten ajatusten sumppu.

        Päällimmäinen tunne itseäni kohtaan on häpeä. Häpeän sitä, millainen olen, vihaan menneisyyttäni ja pelkään tulevaa. Olen kolmekymppinen ja joskus mietin, kuinka kauan jaksan tämän mitä mainioimman "persoonallisuuteni" kanssa. Itsemurha-ajatukset ovat tavallisia.

        En ole koskaan uskaltautunut hankkimaan ystäviä tai poikaystävää. Tuntuu, ettei elämässä ole kuin yksinäisyyttä ja vihaa ja tyhjyyttä. En usko, että kukaan tahtoisi tutustua kaltaiseeni sekopäähän. Jos sattuisin saamaankin seurustelukumppanin, niin hänen huomattuaan sekopäisyyteni hän varmasti jättäisi minut. Ja sitähän minä en taas yliherkkyydessäni kestäisi. Mutta ei totaalisen yksinkään ole hyvä. Tällaista päänsisäistä painia käyn päivästä toiseen, vailla tulosta.

        Viime vuosina kuitenkin, ehkä iänkin myötä, olen tullut pikkuisen tasaisemmaksi vieraitten ihmisten kanssa. Peukalon ja etusormen välisen pikkiriikkisen raon verran. Toivoa sopii, että ikä tuo helpotusta asiaan - ainakin joidenkin tutkimusten mukaan näin käy monien kohdalla. (Mieluiten toki vaihtaisin pääni kokonaan, mutta se ei taida olla mahdollista :)

        Tiedostan ongelmani ja osittain myös niiden syyt. Kunpa tämä tietoisuus voisi jotenkin muuttaa myös tunne-elämääni. Epävakaa persoona on hankala ihminen sekä itselleen että toisille. Ainakin läheiseni ansaitsisivat jo jotakin muuta kuin ainaisia välienselvittelyjä ja hiustenhalkomisia. Millä tavoin te muut, jotka kamppailette tämän asian kanssa, olette selviytyneet? Olisi mukavaa kuulla kokemuksia!

        sanoisin tuohon nyt vaan,että älä alistu "sairadelle",koska se ei määrittele sitä kuka sinä olet. Toki se vaikuttaa siihen,mutta jos annat sen vain viedä itseäsi silloin se vie. Persoonallisuushäiriön omaava voi joko täysin antautua sairaudelle tai sitten vastustaa sitä. Tiedän omasta kokemuksesta,lääkityksen lopettaneena,että se on erittäin vaikeaa. Itseä ja tunteiden säätelyä on erittäin vaikea kontroiloida. Mutta päättäväisyydellä ja kovalla tahdolla se onnistuu,usko pois. Epätoivo voittaa monta kertaa,mutta älä anna periksi. Hengissä täytyy pysyä,vaikkei sitä itsensä takia tekisi niin sitten vaikka läheisten. Kyllä minustakin välillä tuntuu,että mitä H*****vetin järkeä tässä on,mutta sitten taas toisaalta meillä on tämä oma "valloittava" persoonallisuus ja erikoispiirre... Niin aivan sama mitä muut ajattelee! Jos alat sulkemaan ihmisiä sen pelossa,se voittaa sinut ihan varmasti,lopulta. ja oli tämä sitten piirre,sairaus tai mikä tahansa se on loppujen lopuksi kiinni itsestäsi. Anna itsellesi armoa, aikaa ja kärsivällisyyttä,jos et siihen välillä pysty,anna olla. Anna mielen surfata!


    • tyttären huoli

      - Epävakaan persoonallisuuden piirteet sopivat äitiini hyvin. Hän itse ei tiedosta itsessään olevan mitään vikaa tai hoidon tarvetta. Vika on muissa. Narsistiselta persoonalta hän ei mielestäni vaikuta.
      Kuuluukohan tämä sairauden tunnottomuus oireisiin, vai onkohan äitini kohdalla kyse jostakin muusta ongelmasta?

      Onkohan äitini hyväksi mitään tehtävissä?
      Nykyään hänen kanssaan ei oikein uskalla olla tekemisissä, koska minulla pieni lapsi, joka pelkää mummoaan.

    • kroz

      Hei kaikki!
      Aamuyön tunteina kun uni ei tule, katsoin huvikseni melkein 5 vuotta sitten alkamaani ketjua. Hämmästyin, että se elää vielä. No mitä meille kuuluu: kaksi suloista lasta, joita rakastan äärettömästi. Vaimoni on ollut psykiatrisissa hoidoissa useampaan otteeseen. Kaiken lisäksi hän on joutunut luopumaan työstään ja on sairaseläkkeellä.Tosin työpaikka jonka hän jätti oli hyvin ristiriitainen ja raskas ja moni muukin sieltä on joutunut lähtemään masennuslomille ja jopa -eläkkeelle. Eli välillä hän saa jonkun psykoottisen kohtauksen, lähinnä katatonisen: ei kuule eikä näe, ja sitten toimitan hänet sairaalaan. Sitten hän tulee sieltä kotiin ja kysyy, mitä tänään syödään. Kaiken lisäksi hän sai ajatuksen hankkia uuden koulutuksen, pyrki yliopistoon ja pääsi! Eli lahjakkuutta ja intoa löytyy ja opinnot ovat sujuneet melkein samaan tahtiin kuin muillakin.
      Mutta edelleen:hermot menevät herkästi, empatiakyky puuttuu.
      Onko tämä nyt sitten onnea? Tämän kanssa pärjää. Kai meistä on tulossa tai on jo tullut aviopari, jotka pysyvät yhdessä vain lasten tähden. Rakkaudesta en uskalla sanoa mitään.
      Lasten puolesta tietenkin huolettaa. Kun hain laitokselta nuorinta poikaa, minun oli pakko sanoa hänelle, että anteeksi kun valitsin sinulle niin huonon äidin. Kai sitä vertaa...jos olisin tehnyt toisin...vaikka se on hyödytöntä.

      • tulipiitu

        "Kun hain laitokselta nuorinta poikaa, minun oli pakko sanoa hänelle, että anteeksi kun valitsin sinulle niin huonon äidin. Kai sitä vertaa...jos olisin tehnyt toisin...vaikka se on hyödytöntä. "

        Tätä lukiessa tuli suru. Toivottavasti et ole lähtenyt linjalle, jossa myrkytät lapsesi mielen mustamaalaamalla hänelle/heille heidän ainutta äitiään! Mieti sitä turvattomuutta, jonka aiheutat. Lapsi kuitenkin kai katsoo vanhempiaan ylöspäin, olivat sitten minkälaisia, mutta jos viet sen "pelastavan" kyvyn heiltä, viet heiltä kaiken.


      • Jeesus kristus.

        Vittu mikä sika olet itse. Juuri sama mitä edellinen sanoi! Teidän lapsessa on puolet sua ja puolet äitiä ja mustamaalaat sille sitä, mitä siinä on puolet. Mulle tehtiin pienenä noin ja ei jumala mikä itseinhon kierre siitä seuras, kun äiti kerto miten hirveä isä on! Koko lapsuuden pelkäsin ja vihasin itseäni. Melkein oksensin joka kerta kun joku sanoi ihan hyvässä miten näytänkin ihan isältä. Kun äiti oli kertonut kuinka isä on hirveä ja halveksuu sen kaltaisia ihmisiä. Häpeä itseäsi että teet tuollaista lapselle vitun ääliö.

        Epävakaalta EI puutu empatiakyky, puuttuuko sulta älylliset kyvyt? ks. esim. Wikipedia.


      • SunnyDay2

        Ehkä lastesi äiti on mielestäsi "huono äiti", mutta voin lähestulkoon vakuuttaa, että hän tekee parhaansa -siis sen parhaan mihin juuri hän pystyy- äidin roolissaan ja on myös itse sairautensa uhri, ette vain te muu perhe. Hän varmasti silti rakastaa lapsiaan siinä missä kuka tahansa äiti ja on todella ikävää, että puhut lapsillesi hänestä "huonona äitinä", kun olet kuitenkin isä joita lapset kuuntelevat ja uskovat. Ennemminkin voisit sanoa, että äiti rakastaa teitä, vaikka käyttäytyykin välillä huonosti, koitetaan tukea häntä parhaamme mukaan. Haudo niitä ikäviä ajatuksia hiljaa päässäsi, tai puhu jollekin ystävälle, jos sellaisia on, mutta tuollaiset kommentit lapsille omasta äidistä ovat tuomittavia. Te olette perheyksikkö, vahvistakaa perheenne sisäisiä suhteita ja rakkautta, tuollaiset kommentit hajottavat ja sotkevat lastenkin mieltä, joutuvat miettimään että eikö äidistä voikaan tykätä, äitikö on paha. Perehdy lastesi äidin sairauteen/vaivaan ja ymmärrä syyt ja seuraukset, ei hänelläkään ole varmasti helppoa sairautensa kanssa!


    • joojoo81
      • Nuunaa

        Luin tätä ketjua läpi ja olo on jotenkin huojentunut, toisaalta epävarma. Onko minussa vikaa vai ei..?

        Minulla on jo pidemmän aikaa ollut huono olo itseni kanssa. Kahden pienen lapsen äitinä tämä tilanne syö minua todella paljon, koska kaiken pahan oloni puran täällä kotona. Pelkään, että raivokohtauksen vallassa satutan lapsia todella. Pelkään, että tämä perhe ei kestä tätä minun "oloani".

        Päivät menee yhtä vuoristorataa, koskaan ei voi tietää millainen seuraava tunti tai seuraavat viisi minuuttia tulevat olemaan. Välillä olen todella hyvällä tuulella ja kohta huudan kuin raivohullu. Hain apua, kun huomasin puhuvani vajaan vuoden ikäiselle lapselleni, että "Älä huoli, äiti katselee sinua kohta pilven päältä ja suojelee sinua kaikelta pahalta." Tuo oli se niitti, minkä tajusin lopulta olevan epänormaalia ja koko ajan on menty huonompaan vaikkakin itsetuho ajatukset on nyt aika hyvin kurissa. Käyn mt-hoitajalla, mutta en koe saavani mitään apua sieltä. Minulle ei ole tehty mitään testejä edes masennuksen suhteen. Heidän mielestään olen täysin terve!

        Onko ihminen, joka kokee jatkuvaa ahdistusta, syyllisyyttä, vihaa, raivoa, pettymystä ja pelkoa, terve? Onko oikein, että tämmöinen ihminen hoitaa pieniä lapsia?

        Tunnistan itseni todella monista kirjoituksista.. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Vaikka miten olen yrittänyt itseäni hillitä, niin kun se olo tulee, se tulee, enkä voi sille mitään. Olemme mieheni kanssa jo täysin toivottomia tämän minun oloni suhteen.

        Sain lääkettä ahdistukseen päivystyksestä, mutta se teki oloni vainoharhaiseksi, joten en ole ottanut sitä enää. Mielialalääkkeet minulla oli myös, mutta nekään eivät sopineet. Pyysin uusia, mutta minulle ei niitä määrätty! Enkä halua lääkkeillä itseäni turruttaakkaan. Haluan vain saada vastauksia, hoitoa! Mieheni sanoi minulle tänään, että hän toivoo minulle hyvää oloa enenmmän kuin lottovoittoa. Ilman häntä en olisi varmastikkaan enää edes täällä, hän on minun kallio, mutta ei kai sekään aina kaikkia mullistuksia ikuisesti kestä...

        Anteeksi sekava tekstini, mutta selvempää en saa aikaiseksi.. Osaisiko joku jotenkin auttaa??? :(


      • ulalla
        Nuunaa kirjoitti:

        Luin tätä ketjua läpi ja olo on jotenkin huojentunut, toisaalta epävarma. Onko minussa vikaa vai ei..?

        Minulla on jo pidemmän aikaa ollut huono olo itseni kanssa. Kahden pienen lapsen äitinä tämä tilanne syö minua todella paljon, koska kaiken pahan oloni puran täällä kotona. Pelkään, että raivokohtauksen vallassa satutan lapsia todella. Pelkään, että tämä perhe ei kestä tätä minun "oloani".

        Päivät menee yhtä vuoristorataa, koskaan ei voi tietää millainen seuraava tunti tai seuraavat viisi minuuttia tulevat olemaan. Välillä olen todella hyvällä tuulella ja kohta huudan kuin raivohullu. Hain apua, kun huomasin puhuvani vajaan vuoden ikäiselle lapselleni, että "Älä huoli, äiti katselee sinua kohta pilven päältä ja suojelee sinua kaikelta pahalta." Tuo oli se niitti, minkä tajusin lopulta olevan epänormaalia ja koko ajan on menty huonompaan vaikkakin itsetuho ajatukset on nyt aika hyvin kurissa. Käyn mt-hoitajalla, mutta en koe saavani mitään apua sieltä. Minulle ei ole tehty mitään testejä edes masennuksen suhteen. Heidän mielestään olen täysin terve!

        Onko ihminen, joka kokee jatkuvaa ahdistusta, syyllisyyttä, vihaa, raivoa, pettymystä ja pelkoa, terve? Onko oikein, että tämmöinen ihminen hoitaa pieniä lapsia?

        Tunnistan itseni todella monista kirjoituksista.. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Vaikka miten olen yrittänyt itseäni hillitä, niin kun se olo tulee, se tulee, enkä voi sille mitään. Olemme mieheni kanssa jo täysin toivottomia tämän minun oloni suhteen.

        Sain lääkettä ahdistukseen päivystyksestä, mutta se teki oloni vainoharhaiseksi, joten en ole ottanut sitä enää. Mielialalääkkeet minulla oli myös, mutta nekään eivät sopineet. Pyysin uusia, mutta minulle ei niitä määrätty! Enkä halua lääkkeillä itseäni turruttaakkaan. Haluan vain saada vastauksia, hoitoa! Mieheni sanoi minulle tänään, että hän toivoo minulle hyvää oloa enenmmän kuin lottovoittoa. Ilman häntä en olisi varmastikkaan enää edes täällä, hän on minun kallio, mutta ei kai sekään aina kaikkia mullistuksia ikuisesti kestä...

        Anteeksi sekava tekstini, mutta selvempää en saa aikaiseksi.. Osaisiko joku jotenkin auttaa??? :(

        Mun ystävällä on myös ilmeisesti todettu epävakaa persoonallisuuden häiriö ja täytyy sanoa,että vaikka ollaan "vain" ystäviä,niin rankkaa on.Meni pitkään(monta,monta vuotta) ennen kuin hän mainitsi(siis ihan ohimennen mainitsi)asiasta enkä edes tiennyt mitä se tarkoitti.Otin selvää ja aikast tutulta kuulostaa vaikkakin uskon,etten ole edes pahimipia juttuja nähnyt...
        Ystävälläni on todella pahoja rahavaikeuksia ja elämänhallinta on muutenkin todella vaikeaa esim. AINA myöshässä(välillä pahastikin),työpaikkoja vaihtelee,on kateelinen ihan vieraille ihmisille esim. hienoista autoista ja sitten haukkuu näitä,ei ole kunnon koulutusta kun kaiken jättää kesken,puhuu koko ajan muuttamisesta ulkomaille vaikkei ole työtä ei mitään odottamassa, perusteluina ainoastaan se,että Suomi on p#ska maa ja mielialat menevät ihan miten sattuu.Välillä hän on maailman paras ja muut ihmiset aivan idiootteja,välillä hän on arvoton,surkea ja tyhmä!
        Hänellä on lapsi,jolla myös mielenterveysongemia ja välillä puhuu lapsestaankin oudon "kylmästi",aivan kuin lapsi olisi osasyy hänen ongelmiinsa.Myös omia vanhempiaan syyttää monesta asiasta.Ja samoin poikaystäväänsä syyttää ja haukkuu.On myös pettänyt tätä ainakin kerran.En tiedä kuuluko se normaalisti taudinkunvaan.Suutuin hänelle taannoin eräästä asiasta(ensimmäistä kertaa ikinä) ja mielestäni hän oli tässä asiassa selkeästi väärässä.Hän käänsi asian aivan toisin päin ja totesi kaiken olevan omaa syytäni...Ja sen jälkeen aivan kuin katkaisi ystävyyssuhteemme esim. palautti lainaamiani tavaroita minulle...En tiedä mitä pitäisi tehdä tai edes ajatella?Välillä tuntuu,että hän suhtautuu välinpitämättömästi minun tunteisiini ja mielipiteisiini.Onko tämä sairaudesta johtuvaa vai mitä???

        Tiedän hänen syövän lääkkeitä mutta terapiassa ei mielestäni tällä hetkellä ainakaan käy.Välillä on myös ollut hetkiä,jolloin hän on ollut vainoharhainen,mutta se on käynyt ilmi ihan ohimennen tyyliin sivulauseessa vain mainninnut jotain,mikä on saanut ihoni kananlihalle...

        Olen myös huomannut,että viime aikoina olen itse alkanut ajatella hänen elämäänsä ja ongelmiaan koko ajan ihan huomaamattani,enemmän kuin omiani.Ja tuntuu,että ajoittain olen ikään kuin imeytynyt hänen maailmaansa ja mielipiteisiinsä vaikka käsitän,että puolissa niistä jutuista mitä hän tekee ei ole mitään järkeä!
        En tiedä miksi edes kirjoitin tämän mutta tuntui hyvältä saada vähän pois sydämeltä tätä asiaa.Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä?


      • Läheltä seurannut
        ulalla kirjoitti:

        Mun ystävällä on myös ilmeisesti todettu epävakaa persoonallisuuden häiriö ja täytyy sanoa,että vaikka ollaan "vain" ystäviä,niin rankkaa on.Meni pitkään(monta,monta vuotta) ennen kuin hän mainitsi(siis ihan ohimennen mainitsi)asiasta enkä edes tiennyt mitä se tarkoitti.Otin selvää ja aikast tutulta kuulostaa vaikkakin uskon,etten ole edes pahimipia juttuja nähnyt...
        Ystävälläni on todella pahoja rahavaikeuksia ja elämänhallinta on muutenkin todella vaikeaa esim. AINA myöshässä(välillä pahastikin),työpaikkoja vaihtelee,on kateelinen ihan vieraille ihmisille esim. hienoista autoista ja sitten haukkuu näitä,ei ole kunnon koulutusta kun kaiken jättää kesken,puhuu koko ajan muuttamisesta ulkomaille vaikkei ole työtä ei mitään odottamassa, perusteluina ainoastaan se,että Suomi on p#ska maa ja mielialat menevät ihan miten sattuu.Välillä hän on maailman paras ja muut ihmiset aivan idiootteja,välillä hän on arvoton,surkea ja tyhmä!
        Hänellä on lapsi,jolla myös mielenterveysongemia ja välillä puhuu lapsestaankin oudon "kylmästi",aivan kuin lapsi olisi osasyy hänen ongelmiinsa.Myös omia vanhempiaan syyttää monesta asiasta.Ja samoin poikaystäväänsä syyttää ja haukkuu.On myös pettänyt tätä ainakin kerran.En tiedä kuuluko se normaalisti taudinkunvaan.Suutuin hänelle taannoin eräästä asiasta(ensimmäistä kertaa ikinä) ja mielestäni hän oli tässä asiassa selkeästi väärässä.Hän käänsi asian aivan toisin päin ja totesi kaiken olevan omaa syytäni...Ja sen jälkeen aivan kuin katkaisi ystävyyssuhteemme esim. palautti lainaamiani tavaroita minulle...En tiedä mitä pitäisi tehdä tai edes ajatella?Välillä tuntuu,että hän suhtautuu välinpitämättömästi minun tunteisiini ja mielipiteisiini.Onko tämä sairaudesta johtuvaa vai mitä???

        Tiedän hänen syövän lääkkeitä mutta terapiassa ei mielestäni tällä hetkellä ainakaan käy.Välillä on myös ollut hetkiä,jolloin hän on ollut vainoharhainen,mutta se on käynyt ilmi ihan ohimennen tyyliin sivulauseessa vain mainninnut jotain,mikä on saanut ihoni kananlihalle...

        Olen myös huomannut,että viime aikoina olen itse alkanut ajatella hänen elämäänsä ja ongelmiaan koko ajan ihan huomaamattani,enemmän kuin omiani.Ja tuntuu,että ajoittain olen ikään kuin imeytynyt hänen maailmaansa ja mielipiteisiinsä vaikka käsitän,että puolissa niistä jutuista mitä hän tekee ei ole mitään järkeä!
        En tiedä miksi edes kirjoitin tämän mutta tuntui hyvältä saada vähän pois sydämeltä tätä asiaa.Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä?

        Minä en kyllä jaksaisi olla noin sairaan ystävä. Ehkä ihan hyvä että teillä meni välit poikki, niin sinun ei tarvitse "jättää" häntä, vaan voit pitää etäisyyttä näin luonnostaan. Ei kannata imeytyä toisen ongelmiin, omiakin ihmisillä on/tulee kaikilla. Olet kyllä aika pitkäpinnainen kun olet jaksanut tuollaista, aika pimeeltä kuulostaa tuo kaverisi..


      • skulljuice
        ulalla kirjoitti:

        Mun ystävällä on myös ilmeisesti todettu epävakaa persoonallisuuden häiriö ja täytyy sanoa,että vaikka ollaan "vain" ystäviä,niin rankkaa on.Meni pitkään(monta,monta vuotta) ennen kuin hän mainitsi(siis ihan ohimennen mainitsi)asiasta enkä edes tiennyt mitä se tarkoitti.Otin selvää ja aikast tutulta kuulostaa vaikkakin uskon,etten ole edes pahimipia juttuja nähnyt...
        Ystävälläni on todella pahoja rahavaikeuksia ja elämänhallinta on muutenkin todella vaikeaa esim. AINA myöshässä(välillä pahastikin),työpaikkoja vaihtelee,on kateelinen ihan vieraille ihmisille esim. hienoista autoista ja sitten haukkuu näitä,ei ole kunnon koulutusta kun kaiken jättää kesken,puhuu koko ajan muuttamisesta ulkomaille vaikkei ole työtä ei mitään odottamassa, perusteluina ainoastaan se,että Suomi on p#ska maa ja mielialat menevät ihan miten sattuu.Välillä hän on maailman paras ja muut ihmiset aivan idiootteja,välillä hän on arvoton,surkea ja tyhmä!
        Hänellä on lapsi,jolla myös mielenterveysongemia ja välillä puhuu lapsestaankin oudon "kylmästi",aivan kuin lapsi olisi osasyy hänen ongelmiinsa.Myös omia vanhempiaan syyttää monesta asiasta.Ja samoin poikaystäväänsä syyttää ja haukkuu.On myös pettänyt tätä ainakin kerran.En tiedä kuuluko se normaalisti taudinkunvaan.Suutuin hänelle taannoin eräästä asiasta(ensimmäistä kertaa ikinä) ja mielestäni hän oli tässä asiassa selkeästi väärässä.Hän käänsi asian aivan toisin päin ja totesi kaiken olevan omaa syytäni...Ja sen jälkeen aivan kuin katkaisi ystävyyssuhteemme esim. palautti lainaamiani tavaroita minulle...En tiedä mitä pitäisi tehdä tai edes ajatella?Välillä tuntuu,että hän suhtautuu välinpitämättömästi minun tunteisiini ja mielipiteisiini.Onko tämä sairaudesta johtuvaa vai mitä???

        Tiedän hänen syövän lääkkeitä mutta terapiassa ei mielestäni tällä hetkellä ainakaan käy.Välillä on myös ollut hetkiä,jolloin hän on ollut vainoharhainen,mutta se on käynyt ilmi ihan ohimennen tyyliin sivulauseessa vain mainninnut jotain,mikä on saanut ihoni kananlihalle...

        Olen myös huomannut,että viime aikoina olen itse alkanut ajatella hänen elämäänsä ja ongelmiaan koko ajan ihan huomaamattani,enemmän kuin omiani.Ja tuntuu,että ajoittain olen ikään kuin imeytynyt hänen maailmaansa ja mielipiteisiinsä vaikka käsitän,että puolissa niistä jutuista mitä hän tekee ei ole mitään järkeä!
        En tiedä miksi edes kirjoitin tämän mutta tuntui hyvältä saada vähän pois sydämeltä tätä asiaa.Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä?

        Mieti asiaa myös toisen osapuolen kantilta... Usein epävakailla on taipumusta ottaa pienikin kritiikki todella henkilökohtaisesti.. Tiedän kyllä että heidät on erityisen helppoa suututtaa (come on, minullakin on diagnosoitu tuo) ja räjähtelevät toisinaan ihan naurettavista asioista eivätkä osaa myöntää olevansa väärässä.. Mutta kehottaisin kuitenkin välttämään suoria riitatilanteita, koska niistä minunkaltaiseni suoriutuvat hyvin... lapsenomaisesti? "Et sä tajuu mitään, sä oot ihan tyhmä!!! *mökötys*". :D

        Hyvä kun sait nuo asiat purettua kuitenkin, voimia kovasti!  


      • Harsi
        ulalla kirjoitti:

        Mun ystävällä on myös ilmeisesti todettu epävakaa persoonallisuuden häiriö ja täytyy sanoa,että vaikka ollaan "vain" ystäviä,niin rankkaa on.Meni pitkään(monta,monta vuotta) ennen kuin hän mainitsi(siis ihan ohimennen mainitsi)asiasta enkä edes tiennyt mitä se tarkoitti.Otin selvää ja aikast tutulta kuulostaa vaikkakin uskon,etten ole edes pahimipia juttuja nähnyt...
        Ystävälläni on todella pahoja rahavaikeuksia ja elämänhallinta on muutenkin todella vaikeaa esim. AINA myöshässä(välillä pahastikin),työpaikkoja vaihtelee,on kateelinen ihan vieraille ihmisille esim. hienoista autoista ja sitten haukkuu näitä,ei ole kunnon koulutusta kun kaiken jättää kesken,puhuu koko ajan muuttamisesta ulkomaille vaikkei ole työtä ei mitään odottamassa, perusteluina ainoastaan se,että Suomi on p#ska maa ja mielialat menevät ihan miten sattuu.Välillä hän on maailman paras ja muut ihmiset aivan idiootteja,välillä hän on arvoton,surkea ja tyhmä!
        Hänellä on lapsi,jolla myös mielenterveysongemia ja välillä puhuu lapsestaankin oudon "kylmästi",aivan kuin lapsi olisi osasyy hänen ongelmiinsa.Myös omia vanhempiaan syyttää monesta asiasta.Ja samoin poikaystäväänsä syyttää ja haukkuu.On myös pettänyt tätä ainakin kerran.En tiedä kuuluko se normaalisti taudinkunvaan.Suutuin hänelle taannoin eräästä asiasta(ensimmäistä kertaa ikinä) ja mielestäni hän oli tässä asiassa selkeästi väärässä.Hän käänsi asian aivan toisin päin ja totesi kaiken olevan omaa syytäni...Ja sen jälkeen aivan kuin katkaisi ystävyyssuhteemme esim. palautti lainaamiani tavaroita minulle...En tiedä mitä pitäisi tehdä tai edes ajatella?Välillä tuntuu,että hän suhtautuu välinpitämättömästi minun tunteisiini ja mielipiteisiini.Onko tämä sairaudesta johtuvaa vai mitä???

        Tiedän hänen syövän lääkkeitä mutta terapiassa ei mielestäni tällä hetkellä ainakaan käy.Välillä on myös ollut hetkiä,jolloin hän on ollut vainoharhainen,mutta se on käynyt ilmi ihan ohimennen tyyliin sivulauseessa vain mainninnut jotain,mikä on saanut ihoni kananlihalle...

        Olen myös huomannut,että viime aikoina olen itse alkanut ajatella hänen elämäänsä ja ongelmiaan koko ajan ihan huomaamattani,enemmän kuin omiani.Ja tuntuu,että ajoittain olen ikään kuin imeytynyt hänen maailmaansa ja mielipiteisiinsä vaikka käsitän,että puolissa niistä jutuista mitä hän tekee ei ole mitään järkeä!
        En tiedä miksi edes kirjoitin tämän mutta tuntui hyvältä saada vähän pois sydämeltä tätä asiaa.Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä?

        Olen myös "vain" ystävä, tosin ehkä ainoa ihminen joka todella välittää siitä ihmisestä ja yrittää tehdä hänen elämästään edes hitusen helpompaa elää ja todella rankkaa on ollut. Olemme tunteneet 5 vuotta ja aluksi kaikki näytti hyvältä.

        Ystävyytemme perustana on aina ollut keskusteleminen. Tunsin, että olin löytänyt ihmisen, joka jaksoi kuunnella ja välittää. Hän myös kertoi itsestään todella avoimesti. Hän on kokenut lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien raskaita asioita ja on kärsinyt pitkään masennuksesta ja yrittänyt useasti itsemurhaa. Viime vuosina hän on alkanut kärsiä yhä enemmän epävakaaseen persoonallisuuteen viittaavista oireista, mutta hänen oireitaan on hoidettu lähinnä masennuksena eikä hän ole mielestäni koskaan muusta lääkäreille kertonutkaan. Hän ei usko saavansa mistään tai keneltäkään apua.

        Ystäväni ihmissuhteet ovat epävakaita ja kanssakäymiseen muiden kanssa liittyvät lähes poikkeuksetta alkoholi ja naisten kyseessä ollessa seksi. Vanhempiensa kanssa hän ei ole paljonkaan tekemisissä. Seksistä on tullut hänelle jonkinmoinen itsetunnon kohentamiskeino.

        Ystävälläni on aina ollut rahavaikeuksia, koska ei kykene ns. normaaliin työhön, eikä hae enää yhteiskunnaltakaan tukea. Olen luonteeltani empaattinen ja varmaan alistuvakin. Ystävälläni on epäsäännöllisesti tuloja, mutta usein autan häntä taloudellisesti, hoidan hänen asioitaan ja estän hänen itsemurha-aikeensa. Itsetuhotilanteet ja viiltely liittyvät aina voimakkaaseen alkoholin käyttöön, joten hoitoon häntä ei niissä tilanteissa saa. Joskus muutaman tunnin sairaalassa päihteiden yliannostuksesta ja kerran selviämisasemalla, mutta hieman selvittyään osannut esittää olevansa kunnossa ja päässyt kotiin.

        Toisinaan kuittaa kaiken sanomalla, että hänellä on päässä vikaa tai pistää kaiken kännin piikkiin, toisinaan taas haukkuu minua ja keksii todella harhaisia selityksiä teoilleni ja puheilleni. Vähitellen hän on lähes kokonaan jumittunut kotiinsa ja olen usein hänen ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan työpäiviä lukuunottamatta. Avustani ja lähes päivittäisestä kanssakäymisestämme on muodostunut hänelle syy kuinka minulla ei ole muuta elämää, todella sairas ihminen ja autan häntä vain, jotta saisin olla hänen kanssaan eikä auttamiseni pyyteetöntä. Usein jostain merkityksettömästä asiasta tai lauseesta hän yrittää kehittää riidan. Useita kertoja hän on kuitenkin varsinkin aiemmin sanonut kuinka paljon olen häntä auttanut.

        Ylipäätään hän kokee olevansa muiden ihmisten yläpuolella ja vihaa ihmisiä ja yhteiskuntaa. Hän kokee ettei voi koskaan olla onnellinen, haaveilee nuoresta tyttöystävästä ja ns. normaalista elämästä, mutta toisaalta haluaa elää yhteiskunnan normien ulkopuolella sex and drugs and rock'n roll -tyyliin. Hän syöksyy suin päin uusiin suhteisiin ja pettyy sitten todella rankasti kun herää ruusunpunaisista unelmistaan. Hän saa raivonpuuskan jos yritän saada hänet suhtautumaan asioihin edes hieman maltillisemmin, jotta näitä musertavia takaiskuja ei tulisi.

        Alussa menin mukaan hänen provosoimiinsa riitoihin ja jopa uhkasin itsemurhalla kun pelkäsin minulle tärkeän ystävyyden loppuvan tai ilmoitin että hänen tulee maksaa minulle mittavasta taloudellisesta avustani, koska hän onkin ollut pelkkä hyväksikäyttäjä. Nykyään suhtaudun kerta kerralta näihin tilanteisiin yhä tyynemmin, mutta sekin tuntuu ärsyttävän vähintäänkin yhtä paljon.

        Olen luvannut itselleni, ja myös tälle ystävälle, että hän voi luottaa siihen, että olen aina hänen apunaan enkä koskaan jätä häntä, vaikka hän käyttäytyisi kuinka pahasti minua kohtaan. Viime aikoina hän on tullut yhä useammin agressiiviseksi alkoholia nautittuaan ja on myös alkanut uhkailemaan minua väkivallalla kun olen yrittänyt estää häntä vahingoittamasta itseään tai en ole hänen muihin oikkuihinsa suostunut. Yritän viimeiseen saakka välttää näissä tilanteissa riitaa, koska pelkään hänen yksin jäädessään vahingoittavan itseään.

        Viime yönä en vaan enää jaksanut hänen oikkujaan ja yritin toimia mahdollisimman loogisesti ja lähdin kotiin. Nyt odotan pelonsekaisin tuntein mitä tuleman pitää. Ystävälläni on ollut noin viikon verran näiden psyykkisten oireiden lisäksi runsaasti fyysisiä oireita ja hän aikoi mennä lääkäriin. Hän totesi, että hänen pitäisi varmaan mennä myös psykoterapiaan puhumaan erikoisista peloistaan (sanonut aina ettei puhuminen auta häntä). Toivon, ettei hän ole vahingoittanut itseään millään tavoin, mielialat kun vaihtelevat näin runsaasti ja äkillisesti.

        Tulipa pitkä tarina. Kaiken tämän lisäksi myös siinä omassa elämässäni, jota minulla ei ystäväni mukaan ole, on lukuisia taloudellisia ym ongelmia. Syytän toisinaan itseäni että olen auttamisellani pahentanut ystäväni tilaa ja mietin miten minun pitäisi toimia. Haluaisin hänelle jostain apua ja toivon, että hän pystyisi nauttimaan elämästään.


      • Yks epävakaa
        Harsi kirjoitti:

        Olen myös "vain" ystävä, tosin ehkä ainoa ihminen joka todella välittää siitä ihmisestä ja yrittää tehdä hänen elämästään edes hitusen helpompaa elää ja todella rankkaa on ollut. Olemme tunteneet 5 vuotta ja aluksi kaikki näytti hyvältä.

        Ystävyytemme perustana on aina ollut keskusteleminen. Tunsin, että olin löytänyt ihmisen, joka jaksoi kuunnella ja välittää. Hän myös kertoi itsestään todella avoimesti. Hän on kokenut lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien raskaita asioita ja on kärsinyt pitkään masennuksesta ja yrittänyt useasti itsemurhaa. Viime vuosina hän on alkanut kärsiä yhä enemmän epävakaaseen persoonallisuuteen viittaavista oireista, mutta hänen oireitaan on hoidettu lähinnä masennuksena eikä hän ole mielestäni koskaan muusta lääkäreille kertonutkaan. Hän ei usko saavansa mistään tai keneltäkään apua.

        Ystäväni ihmissuhteet ovat epävakaita ja kanssakäymiseen muiden kanssa liittyvät lähes poikkeuksetta alkoholi ja naisten kyseessä ollessa seksi. Vanhempiensa kanssa hän ei ole paljonkaan tekemisissä. Seksistä on tullut hänelle jonkinmoinen itsetunnon kohentamiskeino.

        Ystävälläni on aina ollut rahavaikeuksia, koska ei kykene ns. normaaliin työhön, eikä hae enää yhteiskunnaltakaan tukea. Olen luonteeltani empaattinen ja varmaan alistuvakin. Ystävälläni on epäsäännöllisesti tuloja, mutta usein autan häntä taloudellisesti, hoidan hänen asioitaan ja estän hänen itsemurha-aikeensa. Itsetuhotilanteet ja viiltely liittyvät aina voimakkaaseen alkoholin käyttöön, joten hoitoon häntä ei niissä tilanteissa saa. Joskus muutaman tunnin sairaalassa päihteiden yliannostuksesta ja kerran selviämisasemalla, mutta hieman selvittyään osannut esittää olevansa kunnossa ja päässyt kotiin.

        Toisinaan kuittaa kaiken sanomalla, että hänellä on päässä vikaa tai pistää kaiken kännin piikkiin, toisinaan taas haukkuu minua ja keksii todella harhaisia selityksiä teoilleni ja puheilleni. Vähitellen hän on lähes kokonaan jumittunut kotiinsa ja olen usein hänen ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan työpäiviä lukuunottamatta. Avustani ja lähes päivittäisestä kanssakäymisestämme on muodostunut hänelle syy kuinka minulla ei ole muuta elämää, todella sairas ihminen ja autan häntä vain, jotta saisin olla hänen kanssaan eikä auttamiseni pyyteetöntä. Usein jostain merkityksettömästä asiasta tai lauseesta hän yrittää kehittää riidan. Useita kertoja hän on kuitenkin varsinkin aiemmin sanonut kuinka paljon olen häntä auttanut.

        Ylipäätään hän kokee olevansa muiden ihmisten yläpuolella ja vihaa ihmisiä ja yhteiskuntaa. Hän kokee ettei voi koskaan olla onnellinen, haaveilee nuoresta tyttöystävästä ja ns. normaalista elämästä, mutta toisaalta haluaa elää yhteiskunnan normien ulkopuolella sex and drugs and rock'n roll -tyyliin. Hän syöksyy suin päin uusiin suhteisiin ja pettyy sitten todella rankasti kun herää ruusunpunaisista unelmistaan. Hän saa raivonpuuskan jos yritän saada hänet suhtautumaan asioihin edes hieman maltillisemmin, jotta näitä musertavia takaiskuja ei tulisi.

        Alussa menin mukaan hänen provosoimiinsa riitoihin ja jopa uhkasin itsemurhalla kun pelkäsin minulle tärkeän ystävyyden loppuvan tai ilmoitin että hänen tulee maksaa minulle mittavasta taloudellisesta avustani, koska hän onkin ollut pelkkä hyväksikäyttäjä. Nykyään suhtaudun kerta kerralta näihin tilanteisiin yhä tyynemmin, mutta sekin tuntuu ärsyttävän vähintäänkin yhtä paljon.

        Olen luvannut itselleni, ja myös tälle ystävälle, että hän voi luottaa siihen, että olen aina hänen apunaan enkä koskaan jätä häntä, vaikka hän käyttäytyisi kuinka pahasti minua kohtaan. Viime aikoina hän on tullut yhä useammin agressiiviseksi alkoholia nautittuaan ja on myös alkanut uhkailemaan minua väkivallalla kun olen yrittänyt estää häntä vahingoittamasta itseään tai en ole hänen muihin oikkuihinsa suostunut. Yritän viimeiseen saakka välttää näissä tilanteissa riitaa, koska pelkään hänen yksin jäädessään vahingoittavan itseään.

        Viime yönä en vaan enää jaksanut hänen oikkujaan ja yritin toimia mahdollisimman loogisesti ja lähdin kotiin. Nyt odotan pelonsekaisin tuntein mitä tuleman pitää. Ystävälläni on ollut noin viikon verran näiden psyykkisten oireiden lisäksi runsaasti fyysisiä oireita ja hän aikoi mennä lääkäriin. Hän totesi, että hänen pitäisi varmaan mennä myös psykoterapiaan puhumaan erikoisista peloistaan (sanonut aina ettei puhuminen auta häntä). Toivon, ettei hän ole vahingoittanut itseään millään tavoin, mielialat kun vaihtelevat näin runsaasti ja äkillisesti.

        Tulipa pitkä tarina. Kaiken tämän lisäksi myös siinä omassa elämässäni, jota minulla ei ystäväni mukaan ole, on lukuisia taloudellisia ym ongelmia. Syytän toisinaan itseäni että olen auttamisellani pahentanut ystäväni tilaa ja mietin miten minun pitäisi toimia. Haluaisin hänelle jostain apua ja toivon, että hän pystyisi nauttimaan elämästään.

        Pelasta edes itsesi, ja ota henkistä etäisyyttä pikkuhiljaa. Luulen, että suhteessasi ystävääsi saattaa olla läheisriippuvaisuuden piirteitä. Näinhän monille päihdeongelmaisten läheisille/omaisille käy, ja läheinen kuluttaa itsensä loppuun yrittäessään tukea ja auttaa ongelmaista ihmistä. Voimia!


      • Anonyymi
        Harsi kirjoitti:

        Olen myös "vain" ystävä, tosin ehkä ainoa ihminen joka todella välittää siitä ihmisestä ja yrittää tehdä hänen elämästään edes hitusen helpompaa elää ja todella rankkaa on ollut. Olemme tunteneet 5 vuotta ja aluksi kaikki näytti hyvältä.

        Ystävyytemme perustana on aina ollut keskusteleminen. Tunsin, että olin löytänyt ihmisen, joka jaksoi kuunnella ja välittää. Hän myös kertoi itsestään todella avoimesti. Hän on kokenut lapsuudesta ja nuoruudesta lähtien raskaita asioita ja on kärsinyt pitkään masennuksesta ja yrittänyt useasti itsemurhaa. Viime vuosina hän on alkanut kärsiä yhä enemmän epävakaaseen persoonallisuuteen viittaavista oireista, mutta hänen oireitaan on hoidettu lähinnä masennuksena eikä hän ole mielestäni koskaan muusta lääkäreille kertonutkaan. Hän ei usko saavansa mistään tai keneltäkään apua.

        Ystäväni ihmissuhteet ovat epävakaita ja kanssakäymiseen muiden kanssa liittyvät lähes poikkeuksetta alkoholi ja naisten kyseessä ollessa seksi. Vanhempiensa kanssa hän ei ole paljonkaan tekemisissä. Seksistä on tullut hänelle jonkinmoinen itsetunnon kohentamiskeino.

        Ystävälläni on aina ollut rahavaikeuksia, koska ei kykene ns. normaaliin työhön, eikä hae enää yhteiskunnaltakaan tukea. Olen luonteeltani empaattinen ja varmaan alistuvakin. Ystävälläni on epäsäännöllisesti tuloja, mutta usein autan häntä taloudellisesti, hoidan hänen asioitaan ja estän hänen itsemurha-aikeensa. Itsetuhotilanteet ja viiltely liittyvät aina voimakkaaseen alkoholin käyttöön, joten hoitoon häntä ei niissä tilanteissa saa. Joskus muutaman tunnin sairaalassa päihteiden yliannostuksesta ja kerran selviämisasemalla, mutta hieman selvittyään osannut esittää olevansa kunnossa ja päässyt kotiin.

        Toisinaan kuittaa kaiken sanomalla, että hänellä on päässä vikaa tai pistää kaiken kännin piikkiin, toisinaan taas haukkuu minua ja keksii todella harhaisia selityksiä teoilleni ja puheilleni. Vähitellen hän on lähes kokonaan jumittunut kotiinsa ja olen usein hänen ainoa kontaktinsa ulkomaailmaan työpäiviä lukuunottamatta. Avustani ja lähes päivittäisestä kanssakäymisestämme on muodostunut hänelle syy kuinka minulla ei ole muuta elämää, todella sairas ihminen ja autan häntä vain, jotta saisin olla hänen kanssaan eikä auttamiseni pyyteetöntä. Usein jostain merkityksettömästä asiasta tai lauseesta hän yrittää kehittää riidan. Useita kertoja hän on kuitenkin varsinkin aiemmin sanonut kuinka paljon olen häntä auttanut.

        Ylipäätään hän kokee olevansa muiden ihmisten yläpuolella ja vihaa ihmisiä ja yhteiskuntaa. Hän kokee ettei voi koskaan olla onnellinen, haaveilee nuoresta tyttöystävästä ja ns. normaalista elämästä, mutta toisaalta haluaa elää yhteiskunnan normien ulkopuolella sex and drugs and rock'n roll -tyyliin. Hän syöksyy suin päin uusiin suhteisiin ja pettyy sitten todella rankasti kun herää ruusunpunaisista unelmistaan. Hän saa raivonpuuskan jos yritän saada hänet suhtautumaan asioihin edes hieman maltillisemmin, jotta näitä musertavia takaiskuja ei tulisi.

        Alussa menin mukaan hänen provosoimiinsa riitoihin ja jopa uhkasin itsemurhalla kun pelkäsin minulle tärkeän ystävyyden loppuvan tai ilmoitin että hänen tulee maksaa minulle mittavasta taloudellisesta avustani, koska hän onkin ollut pelkkä hyväksikäyttäjä. Nykyään suhtaudun kerta kerralta näihin tilanteisiin yhä tyynemmin, mutta sekin tuntuu ärsyttävän vähintäänkin yhtä paljon.

        Olen luvannut itselleni, ja myös tälle ystävälle, että hän voi luottaa siihen, että olen aina hänen apunaan enkä koskaan jätä häntä, vaikka hän käyttäytyisi kuinka pahasti minua kohtaan. Viime aikoina hän on tullut yhä useammin agressiiviseksi alkoholia nautittuaan ja on myös alkanut uhkailemaan minua väkivallalla kun olen yrittänyt estää häntä vahingoittamasta itseään tai en ole hänen muihin oikkuihinsa suostunut. Yritän viimeiseen saakka välttää näissä tilanteissa riitaa, koska pelkään hänen yksin jäädessään vahingoittavan itseään.

        Viime yönä en vaan enää jaksanut hänen oikkujaan ja yritin toimia mahdollisimman loogisesti ja lähdin kotiin. Nyt odotan pelonsekaisin tuntein mitä tuleman pitää. Ystävälläni on ollut noin viikon verran näiden psyykkisten oireiden lisäksi runsaasti fyysisiä oireita ja hän aikoi mennä lääkäriin. Hän totesi, että hänen pitäisi varmaan mennä myös psykoterapiaan puhumaan erikoisista peloistaan (sanonut aina ettei puhuminen auta häntä). Toivon, ettei hän ole vahingoittanut itseään millään tavoin, mielialat kun vaihtelevat näin runsaasti ja äkillisesti.

        Tulipa pitkä tarina. Kaiken tämän lisäksi myös siinä omassa elämässäni, jota minulla ei ystäväni mukaan ole, on lukuisia taloudellisia ym ongelmia. Syytän toisinaan itseäni että olen auttamisellani pahentanut ystäväni tilaa ja mietin miten minun pitäisi toimia. Haluaisin hänelle jostain apua ja toivon, että hän pystyisi nauttimaan elämästään.

        Sama tilanne oli minulla 2,5 vuoden ajalta. Raskasta oli, rahaa vaan meni, TUHANSIA. Yli 6000 vuodessa häneen, matkoihin, laskuihin, ruokiin, ravintoloihin. Mihinkään ei ollut hän tyytyväinen. Homoja oltiin, rakkaus, seksi kaikki hävisi. Olen varma, että jos hänellä olisi rahaa, olisi mennyt huoriin, kun ekrtoi olevansa BI... myöhemmin. Alussa oli niin mukava ja GAY. Mä 100% GAY niin hurahdin heti. velat olisi tullut ja ulosottomies kuvioon ellen olisi mennyt suhteesta 6 kk sitten! Se että mitä tekee, vai tekeekö mitään, esim. itsemurhat niin ei ne asiat ole meidän käsissä... omakin yritti murhaa 3-4 kertaa ja miettinyt "päivittäin".


    • skulljuice

      Minulla on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö about 2 vuotta sitten, ja pakko kyllä sanoa että huomattavin asia omalla kohdallani on mielialan holtiton vaihteleminen (lähinnä akselilla apaattisuus-hermostuneisuus-itsetuhoisuus-ok). Vaihteluihin ei aina ole selvää syytä, enkä tunne pystyväni kontrolloimaan niitä mitenkään.

      Toinen on kanssa eri persoonan piirteiden erillisyys toisistaan. Tietynlaiset roolini eivät ole myöskään kovin hyvin sidoksissa toisiinsa. En osaa olla esimerkiksi taiteilija ja tyttöystävä samanaikaisesti, olen jatkuvasti kuin näyttelijä yksiulotteisessa ja kärjistetyssä roolissa

      Itselläni on tällä hetkellä keskivertolääkitys, olen vahingoittanut itseäni viiltelemällä noin kolme vuotta ja pahimpina aikoina ollut sairaalahoidossakin. Itsemurha-ajatuksia putkahtelee toisinaan kuin tyhjästä, mutta niin nopeasti kuin ne tulevatkin, niin ne yleensä häviävätkin.
      Käyn säännöllisesti kuvataideterapiassa ja psykologin juttusilla, ja niistä on ollut paljon apua. Olen onnistunut parantumaan syömishäiriöstä ennen kuin se ehti äityä kovin pahoihin mittoihin, ja uskon että vaikka ihmisen persoonaa ei voi eikä pidäkään muuttaa tai "saada parantumaan", niin esimerkiksi lääkehoidon pointtina on vähentää sitä käsittämätöntä tuskaisuutta jota ei välttämättä muuten saa pois ja jolla ei ole näkyvää syytä jonka voisi purkaa puhumalla. :) Lääkitys on tasoittanut mielialaa hieman ja vienyt terän pahimmalta masennukselta, jolloin minun on helpompi käsitellä asioita objektiivisesti ja kykenen analysoimaan tilannettani ja taistelemaan paremman huomisen eteen sen sijaan että kituisin jatkuvan itsevihan kourissa. ^^ Lääkkeiden tarkoitus ei siis missään nimessä ole muuttaa potilaan persoonallisuutta!

      • Ahdistunut 27v

        Kyllä , tänään sain tietää,sairastan tätä epävakaata persoonall.häiriötä. :/ Pitkään kärsin ja kärsin, viime syksynä masennus iski pahemmin,ja aloitettiin mielialaa tasaava lääkitys (ketipinor). Nyt olen päiväsairaalassa, ja se on tehnyt hyvää. Mutta menetettyä perhettäni en taida takaisin saada...siis (ex)-miestäni,jonka ajoin kirjaimellisesti pois luotani ja kadun syvästi tätä. Mitään ei saa tekemättömäksi,mutta hitto että ahdistaa!!

        Koko elämä on muuttunut,ja totaalisesti kun mieheni otti ja lähti. Lapset joutuivat avohuollon tukitoimena sijoitukseen pari kuukautta sitten,ja itse aloitin terapian/päiväosaston.
        Tänään sain kuulla,että sairauteni on sitä.
        Kiitos ja kumarrus :)


    • NN

      Luin koko ketjun.

      Tilanne on itselläni se että olen suhteessa naiseen jonka epäilen kärsivän jonkinasteisesta epävakaasta persoonallisuudesta. Hänellä taustalla vaikea lapsuus, mahdollisesti hyväksikäyttöä aivan pienenä, vanhemmat jotka jatkuvasti uhkailleet poislähtemisellä. Täysi-ikäisenä repiviä seurustelusuhteita joihin liittynyt pettämistä puolin ja toisin, höysteenä myös huumekokeiluja ja syömishäiriö. Terapiassa aikoinaan ilmeisesti syömishäiriön ja tyhjyyden tunteen/masennuksen takia.

      Opiskelut hän sai vietyä loppuun. Sitten jälleen repivä 1-2 v kestänyt suhde joka päättynyt eroon raivareiden ja väkivallan takia (vika pääosin miehessä vai...?). Sen jälkeen lukuisia osittain päällekkäisiä seksipainotteisia suhteita, usein naimisissa oleviin miehiin, suhde exään jatkunut samalla seksisuhteena. Jatkuvaa lievää/kohtalaista alkoholinkäyttöä, kovaa shoppailua, rahaa ei jää säästöön. Toisaalta hoitaa oman ulkonäkönsä, kotinsa, työnsä ja lapsensa hyvin ja on onnistunut säilyttämään muutamia hyviä ystävyyssuhteita kouluajoista.

      Tähän liittyvät oireet tällä hetkellä ajoittaiset vihanpuuskat, nopeat käännökset "hyvän ja pahan" välillä (siis ihmisiin, oloon, yleensä mielialaan liittyen), jankkaava väittelytyyli sekä kysely mitä ajattelen tästä suhteesta ja loppuuko se. Kun suuttuu tai ahdistuu niin muuttuu fyysisestikin aivan eri näköiseksi. Vähättelee itseään, korostaa omaa epätäydellisyyttään. Varsinaista epävakausdiagnoosia ei ole koskaan tehty - nainen ei sitä ainakaan myönnä.

      Olen tuntenut naisen jo pidempään mutta näitä asioita olen alkanut huomaamaan vasta seurustelun alettua. Hyvinä hetkinä joita on kyllä ollut lähes koko ajan, suhteemme on aivan upea kaikin puolin - liiankin hyvä ollakseen totta? Pelkään että ajoittaiset "pimeän puolen" tilanteet kuitenkin lisääntyvät ja tulevat ajan myötä rajummiksi kuten hänen aiemmassa pidemmässä parisuhteessaan.

      Kysymys kuuluu: miten tämä mahdollisesti kehittyy ja jäänkö koska rakastan häntä vai lähdenkö lätkimään koska rakastan itseäni?

      • Monn

        Kyllähän tuo hyvin epävakaalta kuulostaa. Tiukat rajat sun on ainakin asetettava hänen käyttäytymiselleen. Eikö hän enää käy terapiassa? Pitäisi kyllä käydä. Voi tuosta kai ihan spontaanistikin parantua, mut se ei ole varmaa. Hankalaa tulee kyllä olemaan, jos hän ei mene terapiaan. Itseltäni katosi monet epävakauden oireet, kun olin käynyt vuoden terapiassa.


      • Elli...
        Monn kirjoitti:

        Kyllähän tuo hyvin epävakaalta kuulostaa. Tiukat rajat sun on ainakin asetettava hänen käyttäytymiselleen. Eikö hän enää käy terapiassa? Pitäisi kyllä käydä. Voi tuosta kai ihan spontaanistikin parantua, mut se ei ole varmaa. Hankalaa tulee kyllä olemaan, jos hän ei mene terapiaan. Itseltäni katosi monet epävakauden oireet, kun olin käynyt vuoden terapiassa.

        Luin koko ketjun ja tunnistin itseni monesta jutusta, täällä siis kolmekymppinen nainen, jolla mitä ilmeisimmin epävakaa persoonallisuus. Huomenna lääkäriaika, vihdoin sain sen varattua ja on kyllä tullut tänään itkettyä vähän väliä. Helpotuksesta ja välillä pelosta. Mitä minulle tapahtuu, selviänkö tästä ikinä?

        Olen kärsinyt näistä oireista varmaan tuolta teini-iästä lähtien, ensimmäinen vakava parisuhde (15v.) kun tuli niin näitä mörköjä eli raivareita alkoi tulla. Kävin jopa välillä käsiksi poikaystävääni. Suhde päättyi..

        Toinen vakavampa suhde tuli kun olin 18 vuotias, asuinkin miehen kanssa yhdessä. Alku meni hyvin, sitten kun tunnettiin jo paremmin alkoi julma luonteeni näyttää puoliaan. Sain välillä raivareita pikku asioista, haukuin miestäni. Hän oli herkkä ja ei kestänyt, ne jäi vaivaamaan ja ajoin näin miehen luontani pois. Mies olisi halunnut myöhemmin palata yhteen, en tiedä miksi.. Kai osasin olla kuitenkin niin hyvä hyvinä aikoina.

        Heti perään 19v. tutustuin mieheen, edettiin nopeasti, kihlat, yhteenmuutto ja lapsi sai alkunsa kun olin 20 vuotias. Raskausaikana aloin saamaan taas tuttuja kohtauksia, laitetiin raskausajan hormonejen piikkiin. Elämä jatkui ja välillä riideltiin. En enää kunnolla edes muista aikaa ja mitä kaikkea oli. Mentiin naimisiin ja toinen lapsi tuli kun olin 22 vuotias. Riitoja oli ja suuttuessa olin kamala, kävin käsiksi lasten isään välillä, hän oli myös melko kova kourainen minua kohtaan. Luulen että hän masentui, ilmeisesti hänkään ei kestänyt pahoja sanojani. Sanoin siis suuttuessa mitä sylki suuhun toi ja sitten riidan päätyttyä kaduin ja pyysin anteeksi. Hänen masennus ajoi meidät erilleen, itse halusin myös erota. Ero tuli kun olin 24 vuotias.

        Kaksi vuotta meni lennokkaasti, paljon irtosuhteita.. Sairastuin myös eron jälkeen myös jonkinlaiseen syömishäiriöön, lihoin paljon. Sain kuitenkin itseni kuntoon ja laihuin takaisin. Lapset asuivat kanssani, tapasivat säännöllisesti isäänsä. Ikävä kyllä lapsiin välillä suutuin ja he joutuivat kärsimän raivonpuuskistani.

        Jatkuu seuraavassa kirjotuksessa... -->


      • Elli...
        Elli... kirjoitti:

        Luin koko ketjun ja tunnistin itseni monesta jutusta, täällä siis kolmekymppinen nainen, jolla mitä ilmeisimmin epävakaa persoonallisuus. Huomenna lääkäriaika, vihdoin sain sen varattua ja on kyllä tullut tänään itkettyä vähän väliä. Helpotuksesta ja välillä pelosta. Mitä minulle tapahtuu, selviänkö tästä ikinä?

        Olen kärsinyt näistä oireista varmaan tuolta teini-iästä lähtien, ensimmäinen vakava parisuhde (15v.) kun tuli niin näitä mörköjä eli raivareita alkoi tulla. Kävin jopa välillä käsiksi poikaystävääni. Suhde päättyi..

        Toinen vakavampa suhde tuli kun olin 18 vuotias, asuinkin miehen kanssa yhdessä. Alku meni hyvin, sitten kun tunnettiin jo paremmin alkoi julma luonteeni näyttää puoliaan. Sain välillä raivareita pikku asioista, haukuin miestäni. Hän oli herkkä ja ei kestänyt, ne jäi vaivaamaan ja ajoin näin miehen luontani pois. Mies olisi halunnut myöhemmin palata yhteen, en tiedä miksi.. Kai osasin olla kuitenkin niin hyvä hyvinä aikoina.

        Heti perään 19v. tutustuin mieheen, edettiin nopeasti, kihlat, yhteenmuutto ja lapsi sai alkunsa kun olin 20 vuotias. Raskausaikana aloin saamaan taas tuttuja kohtauksia, laitetiin raskausajan hormonejen piikkiin. Elämä jatkui ja välillä riideltiin. En enää kunnolla edes muista aikaa ja mitä kaikkea oli. Mentiin naimisiin ja toinen lapsi tuli kun olin 22 vuotias. Riitoja oli ja suuttuessa olin kamala, kävin käsiksi lasten isään välillä, hän oli myös melko kova kourainen minua kohtaan. Luulen että hän masentui, ilmeisesti hänkään ei kestänyt pahoja sanojani. Sanoin siis suuttuessa mitä sylki suuhun toi ja sitten riidan päätyttyä kaduin ja pyysin anteeksi. Hänen masennus ajoi meidät erilleen, itse halusin myös erota. Ero tuli kun olin 24 vuotias.

        Kaksi vuotta meni lennokkaasti, paljon irtosuhteita.. Sairastuin myös eron jälkeen myös jonkinlaiseen syömishäiriöön, lihoin paljon. Sain kuitenkin itseni kuntoon ja laihuin takaisin. Lapset asuivat kanssani, tapasivat säännöllisesti isäänsä. Ikävä kyllä lapsiin välillä suutuin ja he joutuivat kärsimän raivonpuuskistani.

        Jatkuu seuraavassa kirjotuksessa... -->

        --> jatkuu

        Sitten tapasin miehen, rakastuttiin ja edettiin nopeasti. Pari kuukautta tapaamisesta katsottiin jo yhteistä taloa. Mies kosi, mentiin kihloihin, myöhemmin naimisiin. Myös melko pian aloin samaan kohtauksia, riitoja mitä pienemmistä asioista ikinä. Söin e-pillereitä, syyteltiin niiden vaikutusta mielialan vaihteluihin. Suhdetta kuormitti myös miehen edellisestä suhtesta oleva lapsi. Pitkään mies jaksoi katsoa minua, sitten alkoi hänellekkin riittämään. Tuli uhkailuja erosta, kävin pelkäämään. Olin jo tuossa vaiheessa raskaana, koko raskausaika meni riidellessä. Aina mietittiin että johtuu hormoneista. Pelkäsin niin kovin kohtauksia, en haluaisi satuttaa miestäni pahoilla sanoilla. Uhkailin itsemurhalla, jopa sillä että tappaisin syntymättömän lapsen mahaani (koskaan en tosissaan tarkoitta, mutta piti sanoilla satuttaa). Jopa kerran hakkasin mahaani, että miehestä olisi vaan tuntunut pahalta. Sairasta!
        Nyt lapsi on pari kuukautta, edelleen saan näitä puuskia. Pitäisi olla onnellista aikaa. Mies on pitkään sanonut että mene hoitoon, jotain lääkettä tarvitsen, ettei tämä ole normaalia. Olen tajunnut sen itsekkin, tiedän että yli menee, olen ilmeisesti vaan ajatellut olevani niin äkkipikainen ja tempramenttinen. Tänään tajusin että ei näin voi olla, jotain täytyy olla vialla. Ja luin nettiä, tajusin että epävakaapersoonallisuus tuntuu liiankin tutulta. Jos olisin aiemmin tiennyt tästä, niin olisin hakeutunut hoitoon. Luulin todellakin että olen vain vaikea luonne ja ihminen. Vaikka muuten menee hyvin elämässä, ystäväsuhteet yms. Hyvä ammatti ja vakituinen työ. Tänään on itkettänyt, niin pahalta tuntuu. Pelkään että menetän mieheni, en halua häntä menettää. Meillä on ihana yhteinen lapsi ja rakastan heitä kovin. Ottaa päähän omat naksahdukset ja siitä koituvat sanomiset. Muutun ihan eri ihmiseksi ja sen jälkeen kadun ja pyytelen anteeksi, lupaan yrittää muuttua. Mutta onhan se jo nähty, vaikeaa on.

        Enää en laita mitään mikään muun asian piikkiin, ei hormonit voi näin paljon vaikuttaa. Nykyinen mieheni avasi vihdoin silmäni. Tässä on kyse muusta. Lapsuus ei ihan helppo ollut, vaikka äitini oli normaali. Isän alkoholisti, vanhempien ero ja myöhemmin vielä isän kuolema.
        Onneksi minulla on elämässä hyviä ystäviä, äidilleni tästä jo tänään puhuin ja mieskin lupasi tukea minua, yksin en tästä selviä. Kolme ihanaa lasta, heidän vuoksi jaksan paljon, vaikka itsemurhallakin olen uhkaillut, sitä en pystyisi lapsilleni tekemään. Mitään varsinaista masennus oiretta en itsestäni ole tunnistanut. Enemmänkin nämä pikkuasioista hirveät kilarit, toisen syyttäminen riidasta, itsessä ei vikaa, oma haukkuminen ja vähättely, sitten kauhea katumus päälle.. Nämä minun suurin ongelma. Tietysti tuo oma käytös ajoittain aiheuttaa kovaa ahdistuksen tunnetta. Mutta nämä on hetkellisiä, kausittain.. Mutta aina jokainen kerta on liikaa minulle ja miehelleni. Pilaan siis tällä persoonallani parisuhteeni..

        Sellainen tarina täällä, toivon saavani lähetteen huomenna eteenpäin, terapiaa haluaisin. Lääkehoitoa imetyksen vuoksi en haluaisi aloittaa, mutta katsotaan mitä lääkärit sanoo..
        Voimia muille samasta asiasta kärsiville ja myös jaksamista ja voimia heidän kanssa eläville!


      • Lähdin
        Monn kirjoitti:

        Kyllähän tuo hyvin epävakaalta kuulostaa. Tiukat rajat sun on ainakin asetettava hänen käyttäytymiselleen. Eikö hän enää käy terapiassa? Pitäisi kyllä käydä. Voi tuosta kai ihan spontaanistikin parantua, mut se ei ole varmaa. Hankalaa tulee kyllä olemaan, jos hän ei mene terapiaan. Itseltäni katosi monet epävakauden oireet, kun olin käynyt vuoden terapiassa.

        ...päätin sitten lähteä ja lopetin suhteen. Karmea reaktio naiselta, ensin anelua, sitten vihanpuuskia, ja solvausta ja haukkumista, sitten taas anelua...hirmuista heittelyä puolelta toiselle.

        Ero epävakaasta ei kyllä ole helppoa koska seireenimäinen takaisin houkuttelu alkoi parin päivän päästä - ja jatkuu. Lienee tyypillistä tässä oireyhtymässä. Ystävyys ilman romantiikkaa/seksiä on selvästi mahdoton ajatus epävakaalle, se on joko tai.

        Mutta yhteenvetona: sen verran varma olen naisen oireista ja kuvioista että otin hatkat. Melkoinen epäluulo jäi itselle, saa nähdä alanko jatkossa "diagnosoimaan" kaikkia naisia...

        Voimia niille jotka näiden kyydissä meinaavat pysyä - ja järki käteen.


      • kauan_eksynyt
        Lähdin kirjoitti:

        ...päätin sitten lähteä ja lopetin suhteen. Karmea reaktio naiselta, ensin anelua, sitten vihanpuuskia, ja solvausta ja haukkumista, sitten taas anelua...hirmuista heittelyä puolelta toiselle.

        Ero epävakaasta ei kyllä ole helppoa koska seireenimäinen takaisin houkuttelu alkoi parin päivän päästä - ja jatkuu. Lienee tyypillistä tässä oireyhtymässä. Ystävyys ilman romantiikkaa/seksiä on selvästi mahdoton ajatus epävakaalle, se on joko tai.

        Mutta yhteenvetona: sen verran varma olen naisen oireista ja kuvioista että otin hatkat. Melkoinen epäluulo jäi itselle, saa nähdä alanko jatkossa "diagnosoimaan" kaikkia naisia...

        Voimia niille jotka näiden kyydissä meinaavat pysyä - ja järki käteen.

        Juu,tuossa viikko sitten sain lausunnon, että minulla olisi epävakaapersoonallisuus häiriö, tai kaikki viittaisi siihen. Yllätyin täysin tästä tiedosta, sillä vuosien aikana, minulle on vain annettu diagnoosiksi, masennusta ja sekä maanisdepressivyyttäkin on epäilty,mutta kukaan läheinen ei ole huomannut maanisuutta "sillä meidän suvussa sitä on, ja tiedän sairauden oireet" Olen jo melkein 6 vuotta halunnut tietää hakenut apua, että mikä minua oikeasti vaivaa, on todella ahdistavaa elää epätietoisuudessa, sillä oireeni eivät ole pelkkää masennusta koskaan ollutkaan, tuntuu että nykyajan psykiatriset lääkärit "omasta kokemusta" heitä ei kiinnosta pätkän vertaa. Tiedän että tuo työ on raskasta joka päivä heille, mutta aika kohtuutonta jos lääkärillä on paperit edessään, missä lukee tiedot yms. ei viitsi edes vilkaista ennen käyntiä, siinäs kerrot elämäntarinasi uudelleen ja uudelleen, vaikka paperi on siinä lääkärin edessä.
        Mitä olen huomannut persoonastani, kun luin tuosta häiriöstä, ne osuvat täysin kohdalleen, ja totean että nuo oireet häiritsevät arkipäivääni paljon. En todellakaan huomionhakuinen ole, enkä halua että minulle annettaisiin sääliä, mutta vuosien aikana, persoonani/minä itse kuvani, ovat kovettuneet, tunnen itseni todella tyhjäksi/, tätä on siis jatkunut vuosia, ja olen menettänyt paljon läheisiä ihmisiä tämän takia. Nyt haen taas apua tähän pulmaan, sillä haluan elää joskus vielä normaalia elämää.


      • Tuuliviiri

        Hei NN!

        Sain epävakaa persoonallisuushäiriö-diagnoosin 50 vuotiaana vuosi sitten kärsittyäni varhaisnuoruudestani asti täällä kuvatuista oireista. Siis myös niistä, joita kuvaat naisystävälläsi. Hyvin vakavia kausia itsemurhayrityksineen ja muutaman vuoden kestäneine syvine masennuksineen on myös esiintynyt kymmenvuotiaasta näihin päiviin. Olen ollut naimisissa saman miehen kanssa neljännesvuosisadan. Arvatenkin hän on vahva ja tasapainoinen ihminen. Ulkoisesti meillä on kaikki. Olemme akateemisissa ammateissa, lapsetkin saatu maailmalle. Toisella lapsistamme esiintyy lievissä määrin epävakaata oireistoa. Mieheni ei myönnä katuvansa matkaani lähtöä, vaikka rankkaa on ollut. Kai se vallaton, mielikuvitusrikas parempi puoleni on tehnyt hänenkin tasaisesta elämästään värikkäämpää. Suhteemme on ollut myös uskollinen. Tämä vain yksi tarina. Itse olen taistellut oireita vastaan saadakseni pitää tämän loistavan kumppanin - useimmiten epäonnistuen taistelussa. Uskoisin elämäsi olevan ainakin helpompaa ilman epävakaata kumppania. Tosin mahdotontahan on koskaan tietää, mitä muita asioita elämä tuo tullessaan.


    • toivoton tapaus

      Olen kärsinyt masennuksesta jo vuosia ja käyttänyt erilaisia lääkkeitä, jotka eivät ole kuitenkaan paljon auttaneet. Nyt uusi psykiatri luki läpi vanhat diagnoosini ja tutkimukseni ja päätteli niistä että minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö.

      Luin netistä häiriön kuvauksia enkä kyllä oikein tunnista itseäni niistä. En ole vihamielinen eivätkä tunteeni vaihtele raivosta masennukseen tms. Päin vastoin olen hyvin lauhkea, jopa alistuva luonne. En todellakaan suutahtele helposti tai saa raivareita. En koe olevani kykenemätön tunnistamaan tunteita, päin vastoin olen mielelläni istunut terapiassakin keskustelemassa tunteistani ja historiastani. En tunne olevani tyhjä sisältä, tai jäykkä persoonaltani.

      Tässä ketjussa on ollut muutamia kirjoittajia, joiden personallisuus on vaikuttanut olevan lähempänä omaani, joten ilmeisesti tuo diagnoosi on kai sitten oikea, vaikka "häiriön hallitsevat piirteet" puuttuvat minusta kokonaan?

      Olen kärsinyt alakuloisuudesta, itsearvon puutteesta ja masennuksesta, joka saa minut välillä erakoitumaan. Ja olen toki kova väittelemään, mutta pysyn argumenteissa enkä hauku vastapuolta hänen mielipiteittensä takia. Joku puhui jankkaavasta tyylistä, sitä kyllä olen harrastanut silloin kun seurustelukumppani on esim. jäänyt valheesta kiinni eikä myönnä sitä. Silloin tuntuu että vaadin kuitenkin selvittää asian ja jankkaamisesta todellakin voidaan puhua.

      Diagnoosi voi olla oikea, mutta minua hirvitti se, että psykiatri totesi minulle, että "ei sitä voi hoitaa, eikä siihen ole mitään lääkettä". Lopputulema oli se, että lääkäri kätteli ovella ja toivotti hyvää jatkoa. Olin todella hämmästynyt, sillä olin tullut hakemaan apua keskivaikeaan masennukseeni. Lääkäri oli myös sitä mieltä, ettei minuun kannata tuhlata terapia-varoja sillä "eihän persoonallisuutta voi oikeastaan muuttaa mitenkään, sinun pitää vain itse miettiä omaa elämääsi".

      Noh, ei tämä diagnoosi ainakaan oloani kohentanut, sillä kärsin todella paljon syyllisyydestä menneisyyden virheiden takia ja nyt sitten leimattiin vielä toivottomaksi tapaukseksi. Kaipa se pitää lähteä tästä tuonne peiton alle makaamaan kun masentaa :(

      • Yks epävakaa

        Kyllä nyt suosittelisin hankkimaan toisen lääkärin mielipiteen, tuo lääkärisi kuulostaa todella ammattitaidottomalta tapaukselta, jos saa näin epävakaana tapauksena lukemisen jälkeen syntyneen ärsyyntymisen tunteen vallassa sanoa! Persoonallisuushäiriön paras hoito on terapia, lääkkeitä esim. SSRI voidaan käyttää apuna tunnekuohujen hillitsemisessä, niinkuin itselläni. Ja lääkkeestä (vanha, hyvä ja halpa fluoksetiini pienellä annoksella) on todella ollut apua.

        Tuosta kommentista "eihän persoonallisuutta voi oikeastaan..." jo pystyy päättelemään, ettei lääkäri todellakaan ole mikään persoonallisuushäiriöiden asiantuntija. Voihan olla, että sinulla oikeasti onkin tämä epävakaa tai joku muu pers. häiriö, mutta ei ollenkaan välttämättä.

        Masennuksen ja syyllisyyden tunteiden työstämistä voit tehdä terapiassa, jos vain jollain keinolla onnistut sinne pääsemään. Persoonallisuushäiriödiagnoosista saattaa toisaalta olla apua terapian saamisessa, mutta toisen lääkärin on sulle kirjoitettava todistus, jolla voit hakea Kelan terapiaa. Vammaistukea saa muuten myös terapiakustannuksiin. Kelalta kannattaa tiedustella. Joissakin sairaanhoitopiireissä on mahdollista saada terapiaa myös julkisella puolella, oman tk:n kautta lähete psyk. polille ja terapia-arvioon. Oman lääkärini kanssa sain itse "taistella", jotta pääsin terapiaan. Nyt olen käynyt enemmän tai vähemmän tiiviisti terapeutilla 4 vuotta.

        Sellaisen havainnon olen tehnyt ihmisten kertomuksia tästä ketjusta lueskellessani, että taitaa aika monella olla vaikea, traumaattinen lapsuus/nuoruus taustalla. Psykologi jolla kävin persoonallisuustesteissä, kertoi, että monilla epävakailla ihmisillä niinkuin itsellänikin on traumataustaa, ja uskon tämän pitävän paikkansa.

        Olen yli 40 -vuotias ja haluaisin valaa toivoa kaikkien epävakaasta kärsivien ihmisten ja heidän läheistensä elämään: tämä häiriö on itselläni ja monella muulla muuttunut iän myötä helpommaksi. Ihan itsestäänkin, ja tietysti terapian avulla. Itsellä esim. tällainen ärsyyntyminen ja raivostuminen pysyy joissain rajoissa, enkä näytä sitä juurikaan enää ulospäin, toisin kuin nuorempana. Aina näin hyvin, että häiriö lievittyy, ei tietysti käy, mutta toivoa todella on!


      • toivoton tapaus
        Yks epävakaa kirjoitti:

        Kyllä nyt suosittelisin hankkimaan toisen lääkärin mielipiteen, tuo lääkärisi kuulostaa todella ammattitaidottomalta tapaukselta, jos saa näin epävakaana tapauksena lukemisen jälkeen syntyneen ärsyyntymisen tunteen vallassa sanoa! Persoonallisuushäiriön paras hoito on terapia, lääkkeitä esim. SSRI voidaan käyttää apuna tunnekuohujen hillitsemisessä, niinkuin itselläni. Ja lääkkeestä (vanha, hyvä ja halpa fluoksetiini pienellä annoksella) on todella ollut apua.

        Tuosta kommentista "eihän persoonallisuutta voi oikeastaan..." jo pystyy päättelemään, ettei lääkäri todellakaan ole mikään persoonallisuushäiriöiden asiantuntija. Voihan olla, että sinulla oikeasti onkin tämä epävakaa tai joku muu pers. häiriö, mutta ei ollenkaan välttämättä.

        Masennuksen ja syyllisyyden tunteiden työstämistä voit tehdä terapiassa, jos vain jollain keinolla onnistut sinne pääsemään. Persoonallisuushäiriödiagnoosista saattaa toisaalta olla apua terapian saamisessa, mutta toisen lääkärin on sulle kirjoitettava todistus, jolla voit hakea Kelan terapiaa. Vammaistukea saa muuten myös terapiakustannuksiin. Kelalta kannattaa tiedustella. Joissakin sairaanhoitopiireissä on mahdollista saada terapiaa myös julkisella puolella, oman tk:n kautta lähete psyk. polille ja terapia-arvioon. Oman lääkärini kanssa sain itse "taistella", jotta pääsin terapiaan. Nyt olen käynyt enemmän tai vähemmän tiiviisti terapeutilla 4 vuotta.

        Sellaisen havainnon olen tehnyt ihmisten kertomuksia tästä ketjusta lueskellessani, että taitaa aika monella olla vaikea, traumaattinen lapsuus/nuoruus taustalla. Psykologi jolla kävin persoonallisuustesteissä, kertoi, että monilla epävakailla ihmisillä niinkuin itsellänikin on traumataustaa, ja uskon tämän pitävän paikkansa.

        Olen yli 40 -vuotias ja haluaisin valaa toivoa kaikkien epävakaasta kärsivien ihmisten ja heidän läheistensä elämään: tämä häiriö on itselläni ja monella muulla muuttunut iän myötä helpommaksi. Ihan itsestäänkin, ja tietysti terapian avulla. Itsellä esim. tällainen ärsyyntyminen ja raivostuminen pysyy joissain rajoissa, enkä näytä sitä juurikaan enää ulospäin, toisin kuin nuorempana. Aina näin hyvin, että häiriö lievittyy, ei tietysti käy, mutta toivoa todella on!

        Kyseessä oli nimenomaan tk-lääkärin kautta saadun psykiatrian erikoislääkärin käynti, jolla kävin. Tk-lääkäri totesi, etteivät käyttämäni mielialalääkkeet ole auttaneet ja pyysi konsultaatiota tuolta. Konsultaatio oli tuo diagnoosi ja kiitos ja näkemiin... :/

        Itselläni aika vahva traumatausta ja olen käynytkin terapiassa, silloin diagnoosina oli masennus. Terapian aikana vain valitettavasti elämässäni koko ajan tapahtui ikäviä asioita, lapsi sairastui vakavasti ja joutui sairaalaan, sain potkut työpaikasta, isäni kuoli, aviomieheni paljastui väkivaltaiseksi ja pahoinpiteli minut jne. ja terapia-aika meni kulloisenkin sen hetkisen kriisin käsittelemiseen. Itse asiaan, eli taustaan, lapsuuteen jne. ei ennätetty ollenkaan. Jatkoa en saanut, kun minulle tuntematon psykiatri teki lausunnon kelalle, että "terapia ei ole edistänyt masennuksesta parantumista", kirjoitti lausunnon viikko isäni kuoleman jälkeen kun olin vastaanotolla aivan romuna. Kerroin isäni kuolemasta, mutta lausunnossa itkuisuuteni syytä ei kerrottu joten Kela teki omat johtopäätöksensä.

        Eli se terapiasta, olen sitä saanut ja katsottiin sitten itkuisuuden (isän kuolema) olevan indikaatio parantumattomasta masennuksesta. Nyt sitten psykiatri totesi etten ole masentunut ja häiriöni on pysyvä, joten minun pitäisi "miettiä sitä miksi menin naimisiin väkivaltaisen miehen kanssa". No, hän ei ollut väkivaltainen kun tapasimme, hakkasi minut aivan yllättäen kännissä vuosien päästä ja sittemmin erosin hänestä sen takia. Psykiatrin mielestä se kuitenkin oli merkki siitä, että "teen itse omat kärsimykseni" eli haen murhetta itselleni normaalielämän sijasta.

        Olen vähän eri mieltä asiasta kuitenkin. En aiheuttanut lapseni sairastumista, en isäni kuolemaa, enkä mennyt tieten tahtoen väkivaltaisen kanssa naimisiin. Nämä asiat veivät minut tolaltani, mutta en tiedä miten oman epävakauteni tiedostaminen olisi minut niiltä pelastanut?

        Yritän nyt sitten tosiaan mietiskellä; josko se tekisi autuaaksi. En etsi seurusteluseuraa koska en halua nyt tässä epätietoisessa tilanteessa joutua ylimääräisiin tunnekuohuihin. Yritän päivä kerrallaan eteenpäin.


    • uiogudf

      Yleensä luovilla taiteilijasieluilla on epävakaa :) jotain positiivista..

      • up

        up


      • wartner
        up kirjoitti:

        up

        Olen sekoillut murrosikäisestä asti, välillä enempi välillä vähempi, on ollut sairaalajaksoja itsemurhayritysten vuoksi, terapiaa, lääkitystä... Opiskelut ja työn olen hoitanut tunnollisesti, mutta ihmissuhteet on olleet aina yhtä kaaosta, ylämäkeä ja alamäkeä jatkuvasti ja todella nopealla syklillä. Ja sitten sitä ihmettelyä, että mikä mussa on vikana, miksi en pysty elämään kuten muut, ja syyllisyyttä ja häpeää, että miten taas onnistuin sotketaan kaiken ja pilaamaan lupaavasti alkaneen ihmissuhteen. Kaikki nuo teidän kirjoitukset kuulosti niin tutuilta, että olen aika varma, että vaivani on epävakaa persoonallisuushäiriö. Psykiatriaikaa pitää odottaa vielä viikko, mutta hänen vastaanotoltaan en suostu lähtemään pois ennenkuin mulle luvattu, että asia selvitetään.


      • 336
        wartner kirjoitti:

        Olen sekoillut murrosikäisestä asti, välillä enempi välillä vähempi, on ollut sairaalajaksoja itsemurhayritysten vuoksi, terapiaa, lääkitystä... Opiskelut ja työn olen hoitanut tunnollisesti, mutta ihmissuhteet on olleet aina yhtä kaaosta, ylämäkeä ja alamäkeä jatkuvasti ja todella nopealla syklillä. Ja sitten sitä ihmettelyä, että mikä mussa on vikana, miksi en pysty elämään kuten muut, ja syyllisyyttä ja häpeää, että miten taas onnistuin sotketaan kaiken ja pilaamaan lupaavasti alkaneen ihmissuhteen. Kaikki nuo teidän kirjoitukset kuulosti niin tutuilta, että olen aika varma, että vaivani on epävakaa persoonallisuushäiriö. Psykiatriaikaa pitää odottaa vielä viikko, mutta hänen vastaanotoltaan en suostu lähtemään pois ennenkuin mulle luvattu, että asia selvitetään.

        olen 20-vuotias nainen, itselläni on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö (kakkostyyppi) ja epävakaa persoonallisuus. en tunnista mitenkään raivopuuskia, joista tässä ketjussa puhutaan useammassakin viestissä. en ole ikinä "raivonnut".

        minun epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy enemmänkin vaikea ja tyhjä olo, joka täyttää koko päivän, en pääse sängystä ylös muuta kun kauppaan, jotta voin ostaa kaljaa ja yrittää helpottaa oloani. impulsiivisuuteni käy ilmi ihan hulluna rahankäyttönä, vaikka rahaa ei olisi. olen ollut useasti lääkkeiden yliannostuksen takia sairaalassa, mutta minua ei oteta yhdellekään osastolle, koska epävakaa persoonallisuus kuulemma pahenee sairaalaoloissa (useampikin päivystävä psykiatri on sanonut minulle näin).


      • sCVG
        336 kirjoitti:

        olen 20-vuotias nainen, itselläni on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö (kakkostyyppi) ja epävakaa persoonallisuus. en tunnista mitenkään raivopuuskia, joista tässä ketjussa puhutaan useammassakin viestissä. en ole ikinä "raivonnut".

        minun epävakaaseen persoonallisuuteen liittyy enemmänkin vaikea ja tyhjä olo, joka täyttää koko päivän, en pääse sängystä ylös muuta kun kauppaan, jotta voin ostaa kaljaa ja yrittää helpottaa oloani. impulsiivisuuteni käy ilmi ihan hulluna rahankäyttönä, vaikka rahaa ei olisi. olen ollut useasti lääkkeiden yliannostuksen takia sairaalassa, mutta minua ei oteta yhdellekään osastolle, koska epävakaa persoonallisuus kuulemma pahenee sairaalaoloissa (useampikin päivystävä psykiatri on sanonut minulle näin).

        Mulla on kans todettu 2 suuntainen, ja vaikka mitä muuta, nykyinen voimassaoleva toteamus on epävakaa persoonallisuus.
        Mun päiväni täyttää myös tyhjä ja vaikea olo, mutta minä ramppaan paikasta toiseen unohdellen mitä olin menossa tekemään tai hakemaan, vituttaa usein aika helvetisti. Tekisi mieli hajoittaa paikkoja ja vihaan muita ihmisiä. Impulsiivisuuteni käy ilmi milloin mitenkin, nykyään lähinnä typerinä aikomuksina tai ajatuksina jotka tajuan keskeyttää ennen kuin menen liian pitkälle. Usein sisällä kiehuu niin paljon että tekisi mieli purkaa se viattomiin ohikulkijoihin jotka (mielestäni) näyttävät tyytyväisiltä, tärkeiltä,
        jollain tavalla hienoilta, lihavilta, laihoilta, sopivan painoisilta, hymyilevät, katsovat pahasti, pitävät yllään kalliita, halpoja, kirkkaita, liian puhtaita, tai paskaisia kledjuja, tai ovat muuten vaan tylsiä, nössön näköisiä, mukamas koviakin, kaiken nähneitä, ujon oloisia, isot hampaat, iso nenä, pienet silmät, isot silmät, ruma naama, liikaa meikkiä, ei meikkiä, laitetut hiukset, geeliä päässä, koruja, tai ovat muutenvaan paskamaisen näköisiä. tai liian hitaasti käveleviä.
        Mikä tahansa syy käy. Tiedän itsekin kuinka naurettavaa se on.ikinä en mitään tee, en mitään sano.
        Tyhjän olon ystävänä on agressiivisuus, asiat on joko huonosti, perseellään tai eivät mitenkään.
        Jokin asia on joskus hyvin, mutta ei todella tunnu miltään. Kaikki on aika yhdentekevää.

        aikomuksenani oli tähän ketjuun vastata vain haukkuakseni jokaisen teistä paskaksi.


    • Rajatilatyttö

      Minulla diagnosoitiin rajatilapersoonallisuus n. vuosi sitten, mutta todennäköisesti olen sitä jo pitempäänkin potenut, omasta mielestäni.

      Kuluneen vuoden alkupuolisko oli yhtä helvettiä uuden poikaystävän kanssa. Vähitellen aloin muuttua mustasukkaiseksi, epäileväksi, aloin kuvitella asioita ja ne muuttuivat päässäni tosiasioiksi. Tartuin pikkuasioihin ja ne saivat minut ahdistuksen partaalle. Vähitellen aloin saada raivokohtauksia, joista en onneksi kauheasti muista, pelkästään sen miten ne satuttivat sekä minua että poikaystävääni.

      Taisteltiin, taisteltiin. Itkettiin, miten rankkaa on, mutta ei haluttu antaa periksi. Kului varmaan puoli vuotta tätä kauheaa tilannetta, jolloin kohtausten jälkeen tunsin niin suurta pahaa omaatuntoa että teki mieli tappaa itsensä. Tunsin myös muita alemmuuden tunteita itseäni kohtaan, en ollut mitään.

      Sitten tilanne alkoi pikkuhiljaa muuttua. Sain lääkityksen Efexor 2 x 75 mg ja Risperdal 2 mg. Siitä tuntui löytyvän pelastusrengas, koska vähitellen se tasasi mielialani, pystyin viimein ajatelemaan normaalisti eivätkä ajatukset, nuo kauheat piinaavat jokapäiväiset ajatukset, olleet enää riesanani.

      Nyt voin jo sallia itseni huokaista helpotuksesta, Pahin on takanapäin. Poikaystävä jaksoi kaikesta kamaluudesta huolimatta rinnallani, jaksoi tukea ja niellä pahat sanani.

      Nykyään ollaan hyvin onnellisia. Tämä sairaus on vakava, mutta voitettavissa. Suuri taistelu on käytävä itsensä kanssa, mutta se kannattaa, koska lopussa kiitos seisoo.

      Voimia kaikille rajatilapotilaille ja heidän läheisilleen, tilanne ei ole toivoton.

      • ammattiapua?

        Miten saada ystävä hakemaan apua? Kieltää tai paremmin pelkää että saa psykiatrisen diagnoosin, mutta ongelmia ollut vuosikausia.

        Impulsiivisia reaktioita, agressioita, pään täyteen juomista, pahimmillaan pahoinpitelyjä, suunnatonta raivoa. Seuraavana päivänä pitäisi jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunyt. Itkua ja anteeksipyyntöä.

        Tietääkö kukaan asiantuntijaa erikoislääkäriä Oulusta, jota suositella?
        Monet ihmissuhteet kärsineet jo. Mies on kyseessä.


    • no tomorrow

      Haluaisin kertoa oman tarinani luettuani muiden kohtaloita. Toivottavasti joku saa tästä apua edes vertaistuen muodossa.
      Olen pian 25-vuotias nainen ja olen noin vuosi sitten saanut diagnoosin epävakaasta. Olen kärsinyt masennuksesta 13-vuotiaasta lähtien, koska minusta tuli silloin koulukiusattu. Lapsuuteni oli kuitenkin onnellinen, olen hyvästä ja rikkaasta perheestä, eikä perheessäni ole ollut mitään suurempia ongelmia. Kuitenkin jo lapsena minut todettiin yliherkäksi kaikelle, loukkaannuin helposti, itkin milloin mistäkin, enkä kestänyt minkäälaista kritiikkiä. Silti minulla oli paljon kavereita ja elin täysin normaalia elämää.
      Uskon, että yläasteella alkanut koulukiusaaminen laukaisi minussa epävakaan ph:n.
      Lukioaikoina minulla oli yksi pitkäkestoinen ja toimiva parisuhde, joka onkin jäänyt ainoaksi. Kukaan ei jaksa minua pitkään. Persoonallisuushäiriöni pahenee päivä päivältä ja tuntuu, että en selviydy enää koulusta, enkä uskalla edes kuvitella vakituista työpaikkaa. Entä jos en vain pysty nousemaan sängystä töihin? Koulusta kun voi olla pois ilman selityksiä.
      En osaa olla hetkeäkään yksin. Nukun televisio auki, jotta ei olisi hiljaista. Ahdistun pienistäkin asioista, enkä kestä hylkäämistä. Jos minut jätetään, yritän aina itsemurhaa. Kaksi kertaa itsemurhayritykseni on tultu estämään. Käytän lääkkeitä ja viinaa sekaisin ja toivon, että jonain päivänä kuolen yliannostukseen.

      Viimeisin parisuhteeni päättyi muutama päivä sitten. Olen itkenyt jatkuvasti, huuhdon lääkkeet viinalla alas ja toivon että kuolisin. Olen torjunut kaikki läheisteni auttamisyritykset. Haluan eristäytyä ihmisistä ja olla vain yksin. Kukaan ei ymmärrä pahaa oloani eikä käytöstäni. Ihmiset puistelevat päätään milloin millekin tempaukselleni. Saatan muuttaa hetken mielijohteesta, haukkua kenet tahansa pystyyn, vetää exääni turpaan, olla seksisuhteessa varatun miehen kanssa, käyttää kaikki rahani johonkin turhaan - jota myöhemmin kadun. Teen kaikkea miettimättä seurauksia sen enempää ja myöhemmin häpeän käytöstäni.

      Olen kuitenkin pohjimmiltani äärimmäisen kiltti, rakastava, sosiaalinen, empaattinen ja luotettava. Rakastan aidosti toista ihmistä ja haluan muille hyvää. Olen ulkoisesti viehättävä vastakkaisen sukupuolen mielestä ja saan helposti seuraa. Kukaan ei vain jää luokseni, kun sairauteni tulee esiin. Minut hylätään aina ja se pahentaa vain oloani. Tuntuu, että sairaus on minulle ikuinen vankila, josta en pääse pois.

      Olen äärimmäisen herkkä taiteilijaluonne ja muistan jokaisen loukkauksen pitkään. Muistan lapsuuden aikaiset ikävät sanat, enkä kykene unohtamaan. Mietin toistuvasti mitä muut ajattelevat minusta ja koitan aina olla muille mieliksi, jotta kukaan ei vain sanoisi mitään ikävää. Itken päivittäin milloin mistäkin syystä ja syytän itseäni sairaudestani, jolle en voi edes mitään.

      Joka päivä toivon vain kuolevani, jotta läheisteni ei tarvitsisi kärsiä sairaudestani. Vihaan itseäni, että satutan toisia, mutta en vain kykene hallitsemaan tunteitani. Saan raivonpuuskia mistä tahansa ja yleensä sanon ihmisille ensimmäisenä "älä vain suututa minua". Olen saanut lähes jokaisen kumppanini itkemään sanoillani.

      Jokainen päivä on yhtä helvettiä, jatkuvaa taistelua oman mielensä kanssa. Sisältä olen täysin tyhjä, kuin minussa olisi musta aukko, joka imee kaiken hyvän pois. Edes tieto siitä, että pääsin Jorvin DKT-ryhmään ei lohduta. En usko, että kukaan voi auttaa minua enää. Olen tuomittu ikuiseen yksinäisyyteen sairauteni takia. Vihaan jokaista päivää, jolloin herään ja tajuan, että en ole vieläkään kuollut.

      Kuka lohduttaisi epävakaata?

    • 3 lapsen äiti

      se valitettavasti kestää koko elämän ajan,mutta sen kanssa voi oppia elämään.

    • epäv

      Luin koko vistiketjun ja vihdoin ymmärrän itseäni-edes hieman enemmän. Olen aina pitänyt itseäni vain masentuneena ja että muu käytös on vain huonoa käytöstä itseltäni. Olen 26-vuotias, teini-iästä asti kärsinyt masennuksesta. Lapsuuteni oli rankka, väkivaltainen/alkoholisti isä ja vanhempien ero jne. Aikuisiässä vuosien varrella on tapahtunut kaikenlaista joka on horjuttanut myös elämääni: veljen kuolema, väkivaltainen suhde jne. Terapiassa kävin teininä, en ollut silloin halukas keskustelemaan asioistani joten käynnit oli yhtä tyhjän kanssa. Sen jälkeen olen yrittänyt tulla toimeen ajatusteni kanssa itsekseni, tosin välillä purkanut tunteitani kavereille. Suhteita on ollut ja mennyt, itseselläni on ollut suuri vaikutus suhteiden kariutumiseen, osin voin sanoa että olen tutustunut ja seurustellut vääränlaisten ihmisten kanssa. Häpeä seuraa minua kuin varjo. Tunnen itseni epäonnistuneeksi suhteissa ja ylipäätään elämässä. Päälimmäisenä ajatuksena mietin aina että mikä minussa on vikana. Nyt tiedän. Tälläkin hetkellä seurustelen, en tiedä kuinka kauan. Raivokohtaukset alkavat yleensä ihan mitättömistä asioista, ja sen tajuan vasta jälkikäteen. Selvinpäin satuttaminen on henkistä, kännissä saatan lisäksi ruveta läpsimään/heittelemään tavaroilla. Joskus 17-vuotiaana heilui pesäpallomaila jne. Elämä on aika vuoristorataa. Loukkaannun helposti, itken helposti, muistan minua ns.loukkaavat asiat pitkään. En haluaisi olla tälläinen. Olen hyvin empaattinen ihminen, ymmärrän muita paremmin kuin itseäni. Jotenkin avun hankkiminen on niin "vaikeaa".

      • "rajatilapersoona"

        Kävin lääkärissä eilen ja lääkäri kysyi suutunko jos laittaa tietoihin, että kärsin epävakaasta persoonallisuudesta. Sanoin, että siitä vaan, en siinä tilanteessa tiennyt mitä se tarkoittaa. Olen ollut kolme vuotta nuorten psykiatrisessa avohoidossa kotipaikkakunnallani. Alun perin sain kouluterveydenhoitajalta käskyn mennä hakemaan paikasta apua. Olen ollut kaksi kertaa psykiatrisella osastolla, ensimmäisen kerran kriisi jaksolla ja toisen kerran hoitojaksolla. Toisesta kerrasta oli paljon hyötyä.. Lapsuuteni oli hyvin traumaattinen, isäpuolen alkoholismi ja väkivaltaisuus haittasi elämäämme. Luulen myös, että oma äitini kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai maniasta. Ollaan muutettu koko elämä paikasta toiseen, hän ei hetkeäkään pysty asettumaan aloilleen, nykyään juoppottelee ja miehet vaihtuvat koko ajan.

        Olin varhaismurrosiässä hyvin kiinnostunut kaikista rajatietoilmiöistä.. muutimme kun olin 11-vuotias ahtaaseen kerrostaloasuntoon ja kärsin tuolloin sairaalloisista pelkotiloista, en pystynyt nukkumaan ja luulin koko ajan, että asunnossamme oli humanoidi.. Olisin tarvinnut apua, sillä nopeasti huonoksi muuttunut elämäntilanne laukaisi päässäni jotain. Minua myös kiusattiin koulussa. Luulen että kärsin masennuksesta tai ainakin kausittaisista surujaksoista jo hyvin varhain nuorena. Musiikki on siitä asti ollut tapani purkaa tunteitani.

        Olen aina ollut hyvin impulsiivinen ja tunteellinen ihminen. Joko olen todella vihainen, vihaan maailmaa ja ihmisiä tai sitten olen niin masentunut että pienikin asia saa minut epätoivon valtaan. Sitten joskus vihaan ja häpeän itseäni niin paljon että haluan tappaa itseni..

        Minulle on tehty diagnoosi masennukseen, ahdistukseen ja ad/hd:hen. Lisäksi viime vuosina olen alkanut kärsimään psykoottisuudesta. Psykoottisinä hetkinä pelkään menettäväni järkeni, tunnun itselleni vieraalta ja kun paniikkikohtaus menee ohi vajoan jonkunlaiseen häpeään ja suruun. Psykoottisia kohtauksia ja paniikkikohtauksia on tullut monta kertaa koulussa.

        Olen käynyt kolme vuotta lukiota mutta aika venyy paljon. Ensimmäisenä vuonna olin syvässä kriisissä ja olin kaksi kertaa sairaalassa. Käytin päihteitä ja minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi ja nämä tapaukset varmaan johtivat syvään häpeään ja itseinhoon. Olen seksuaalisesti edelleen holtiton ja traumaattinen. En pysty tyydyttämään itseäni seksuaalisesti enkä pysty käsittelemään seksuaalisia ajatuksia vaan suljen ne mielestäni. Näen usein seksuaalisia unia, jotka ovat joskus todella sairaita.

        Suvussani on paljon kaikenlaisia psyykkisiä sairauksia.. Luulen myös, että lapsuudellani on suuri osa, lapsuuteni oli turvatonta ja kasvatukseni epäjohdonmukaista. Äitini oli sairaalloisen ailahteleva ja usein syytti meitä jos mies ei enää halunnut jatkaa suhdetta. Lisäksi elämääni tähän asti on haitannut myös äitini katkeruus kaikkea kohtaan. Meillä on ollut tapana ilmaista tunteet hyvin äänekkäästi, usein se on raivoamista ja jopa tavaroiden heittelyä.

        Olen luonteeltani taiteellinen ja iloinen.. Parhaina päivini olen hyvin huumorintajuinen ja empaattinen. Loppujen lopuksi kyllä vetäydyn omiin oloihin. Olen hyvin hajamielinen, unohtelen asioita, ajoittain todella yksinäinen ja elän omassa maailmassani. En ole paljon tekemisissä ihmisten kanssa, yleensä olen kotona ja nukun puolet päivästä. Olen myös sellainen että minua vaivaa koko ajan kaikki maailman asiat, esimerkiksi luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos. Otan kaiken hyvin henkilökohtaisesti ja olen hyvin tuskainen ja ahdistunut kun vielä lietson ihmisvihaani lukemalla paljon negatiivisista ajoista. Suhtaudun maailmaan hyvin negatiivisesti ja ihmisiin muutenkin. Kun luin epävakaasta persoonallisuudesta löysin monia samoja asioita myös luonteessani. On kuitenkin hyvin vaikeaa vetää raja persoonallisuuden piirteiden ja häiriön välille. Olen kärsinyt todella paljon erilaisesti psyykkisista ongelmista varsinkin pelosta ja unettomuudesta, en kuitenkaan voi olla varma kärsiväni persoonallisuuden häiriöstä. Ajattelen myös että suurin osa psyykkisista sairauksista johtuu huonosta yhteiskunnasta eikä siitä että omassa päässä olisi jotakin vikaa. Koen että kaiken maailman diagnooseilla yritetään syyttää yksilöitä vaikka toellisuudessa yhteiskunnassa on jotain pahasti mätää. Tiedä sitten. Syön mielialalääkkeitä, jotta voin nukkua. Muuta en tarvitse.


      • "rajatilapersoona"
        "rajatilapersoona" kirjoitti:

        Kävin lääkärissä eilen ja lääkäri kysyi suutunko jos laittaa tietoihin, että kärsin epävakaasta persoonallisuudesta. Sanoin, että siitä vaan, en siinä tilanteessa tiennyt mitä se tarkoittaa. Olen ollut kolme vuotta nuorten psykiatrisessa avohoidossa kotipaikkakunnallani. Alun perin sain kouluterveydenhoitajalta käskyn mennä hakemaan paikasta apua. Olen ollut kaksi kertaa psykiatrisella osastolla, ensimmäisen kerran kriisi jaksolla ja toisen kerran hoitojaksolla. Toisesta kerrasta oli paljon hyötyä.. Lapsuuteni oli hyvin traumaattinen, isäpuolen alkoholismi ja väkivaltaisuus haittasi elämäämme. Luulen myös, että oma äitini kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai maniasta. Ollaan muutettu koko elämä paikasta toiseen, hän ei hetkeäkään pysty asettumaan aloilleen, nykyään juoppottelee ja miehet vaihtuvat koko ajan.

        Olin varhaismurrosiässä hyvin kiinnostunut kaikista rajatietoilmiöistä.. muutimme kun olin 11-vuotias ahtaaseen kerrostaloasuntoon ja kärsin tuolloin sairaalloisista pelkotiloista, en pystynyt nukkumaan ja luulin koko ajan, että asunnossamme oli humanoidi.. Olisin tarvinnut apua, sillä nopeasti huonoksi muuttunut elämäntilanne laukaisi päässäni jotain. Minua myös kiusattiin koulussa. Luulen että kärsin masennuksesta tai ainakin kausittaisista surujaksoista jo hyvin varhain nuorena. Musiikki on siitä asti ollut tapani purkaa tunteitani.

        Olen aina ollut hyvin impulsiivinen ja tunteellinen ihminen. Joko olen todella vihainen, vihaan maailmaa ja ihmisiä tai sitten olen niin masentunut että pienikin asia saa minut epätoivon valtaan. Sitten joskus vihaan ja häpeän itseäni niin paljon että haluan tappaa itseni..

        Minulle on tehty diagnoosi masennukseen, ahdistukseen ja ad/hd:hen. Lisäksi viime vuosina olen alkanut kärsimään psykoottisuudesta. Psykoottisinä hetkinä pelkään menettäväni järkeni, tunnun itselleni vieraalta ja kun paniikkikohtaus menee ohi vajoan jonkunlaiseen häpeään ja suruun. Psykoottisia kohtauksia ja paniikkikohtauksia on tullut monta kertaa koulussa.

        Olen käynyt kolme vuotta lukiota mutta aika venyy paljon. Ensimmäisenä vuonna olin syvässä kriisissä ja olin kaksi kertaa sairaalassa. Käytin päihteitä ja minua käytettiin seksuaalisesti hyväksi ja nämä tapaukset varmaan johtivat syvään häpeään ja itseinhoon. Olen seksuaalisesti edelleen holtiton ja traumaattinen. En pysty tyydyttämään itseäni seksuaalisesti enkä pysty käsittelemään seksuaalisia ajatuksia vaan suljen ne mielestäni. Näen usein seksuaalisia unia, jotka ovat joskus todella sairaita.

        Suvussani on paljon kaikenlaisia psyykkisiä sairauksia.. Luulen myös, että lapsuudellani on suuri osa, lapsuuteni oli turvatonta ja kasvatukseni epäjohdonmukaista. Äitini oli sairaalloisen ailahteleva ja usein syytti meitä jos mies ei enää halunnut jatkaa suhdetta. Lisäksi elämääni tähän asti on haitannut myös äitini katkeruus kaikkea kohtaan. Meillä on ollut tapana ilmaista tunteet hyvin äänekkäästi, usein se on raivoamista ja jopa tavaroiden heittelyä.

        Olen luonteeltani taiteellinen ja iloinen.. Parhaina päivini olen hyvin huumorintajuinen ja empaattinen. Loppujen lopuksi kyllä vetäydyn omiin oloihin. Olen hyvin hajamielinen, unohtelen asioita, ajoittain todella yksinäinen ja elän omassa maailmassani. En ole paljon tekemisissä ihmisten kanssa, yleensä olen kotona ja nukun puolet päivästä. Olen myös sellainen että minua vaivaa koko ajan kaikki maailman asiat, esimerkiksi luonnonkatastrofit ja ilmastonmuutos. Otan kaiken hyvin henkilökohtaisesti ja olen hyvin tuskainen ja ahdistunut kun vielä lietson ihmisvihaani lukemalla paljon negatiivisista ajoista. Suhtaudun maailmaan hyvin negatiivisesti ja ihmisiin muutenkin. Kun luin epävakaasta persoonallisuudesta löysin monia samoja asioita myös luonteessani. On kuitenkin hyvin vaikeaa vetää raja persoonallisuuden piirteiden ja häiriön välille. Olen kärsinyt todella paljon erilaisesti psyykkisista ongelmista varsinkin pelosta ja unettomuudesta, en kuitenkaan voi olla varma kärsiväni persoonallisuuden häiriöstä. Ajattelen myös että suurin osa psyykkisista sairauksista johtuu huonosta yhteiskunnasta eikä siitä että omassa päässä olisi jotakin vikaa. Koen että kaiken maailman diagnooseilla yritetään syyttää yksilöitä vaikka toellisuudessa yhteiskunnassa on jotain pahasti mätää. Tiedä sitten. Syön mielialalääkkeitä, jotta voin nukkua. Muuta en tarvitse.

        Lisään vielä että olen käynyt sairaanhoitajalla "terapiassa" jo kolme vuotta. Psykologi joka minut tutki jo 15-vuotiaana suositteli minulle psykoterapiaa. Kun sain tietää kärsiväni persoonallisuuden epävakaudesta lääkäri teki myös lausunnon, että saisin kelan terapiaa. Odotan innolla, että pääsisin ns. oikeaan terapiaan. Mun mielestä terapiaa pitäis tarjota ns sairaille ja terveille, sillä se kehittää ihmistä henkisesti.


      • "rajatilapersoona"
        "rajatilapersoona" kirjoitti:

        Lisään vielä että olen käynyt sairaanhoitajalla "terapiassa" jo kolme vuotta. Psykologi joka minut tutki jo 15-vuotiaana suositteli minulle psykoterapiaa. Kun sain tietää kärsiväni persoonallisuuden epävakaudesta lääkäri teki myös lausunnon, että saisin kelan terapiaa. Odotan innolla, että pääsisin ns. oikeaan terapiaan. Mun mielestä terapiaa pitäis tarjota ns sairaille ja terveille, sillä se kehittää ihmistä henkisesti.

        itsetuhoisuus (sekakäyttö, villtely, irtosuhteet), hermostuneisuus, levottomuus.


    • kuka olen

      . stressaan paljon asioista, niinkuin siskoni,isä,äiti, veljeni ei oikein jaksa stressailla, mikä on hyvä asia. kaikista pahin asia, mikä saa minut masentumaan kunnolla ja totaalisesti, on se. että vanhempani surevat minua, en halua että äiti ottaa töistä sairaslomaa minun takiani ja stressaa minusta, koska kaikista pahin olotila on stressaus, ja sitä en halua kenellekkään. sen takia varmaan autankin muita koska tiedän kuinka tärkeää se on. mutta se sattuu eniten kun vanhempani stressaavat minusta, VAIKKA olen sanonut monta kertaa sen heille, ettei tarvitse stressata. se saa minut masentumaan koko päiväksi jo, kun huomaan että äiti soittaa, tiedän että se kyselee miten mulla menee. koulu passitti minut a klinikalle sen takia, kun en käynyt koulua enään, ahdistus ja julkisuuden paikan kammo voimistui vain, tuntui kuin olisin kuollut koulussa, en vain jaksanut, johtuu varmaan koulun vaihdosta, yksin muuttamisesta, masennuksesta ja muusta, ei sitä voi selittää kenellekkään paitsi psykiatrille, jonne olen vihdoin ja viimein saanut ajan. tiedän kaikki liikkeeni ja tekemiseni ja niiden tärkeyden. välillä teen jotain todella typerää vaikka tiedän ettei siitä seuraa hyvää, en tiedä miksi. minusta on hyvä ja tärkeä asia se, että tiedän että minulla on ongelmia ja haluan saada niihin apua! tiedän senkin 100% varmaksi, että tulen kuntoon eikä vanhempien tarvitse stressailla. saan siitä jo hyvän olon itselleni nykyään kun tiedän että asiat tulevat järjestykseen, koska itse haluan sitä ja otan apua vastaan, olen fiksu ja hoidan itse itseäni omalla tavalla. 1 pala kerrallaan pois tuskaa psykiatrilla ja ämpärillinen itkua ja sen jälkeen hali joltain ihmiseltä saa mieleni mahtavaksi, itken taas ja koen mieleni mahtavaksi, kokisin mieleni todella todella hyväksi,kun tietäisin varmaksi ettei äiti tai kukaan muu stressaa asioista, koska asiat tulevat selventymään. olen jo alkanut itse kuntouttaa itseäni, olen pistänyt stopin yli kiltteydelle koska tiedän että minua käytetään hyväksi, vihaan sitä mutta silti aina suostuin. nykyään en enään lähde muiden tempauksiin niin helposti mukaan koska tiedän että siitä ei seuraa hyvää ja siitä tulee hermoromahdus. tuhlaan rahaa turhiin asioihin että saan mielihyvää hetkellisesti ja sitten huomaan ettei ole yhtään rahaa edes ruokaan, siihen olen myös pistänyt stopin.

      • kuka olen

        oho. viestini jotenkin alkoi väärästä kohtaa. tässä siis koko tarina:

        Olen juuri 18-vuotias täyttänyt mies. Pienestä asti olen ollut aina iloinen, ylivilkas, hauska,huumorintajuinen,ylinöyrä,kiltti, olin fiksu ja älykäs, huijasin opettajilta ja muilta aikuisilta silmät pois selityksilläni. olin myös melkein aina pahanteossa, kiusaamassa, agressiivinen. Tahto ja into opiskeluun loppui 3 luokalla. en tehnyt läksyjä ja pelailin tietokoneella, kävin kavereilla niinkuin muutkin. 3-6 luokalla tilanne vain paheni, äitini joi joka viikonloppu itsensä känniin, isä tiuski äidille siitä, koska isä oli juuri silloin noin seitsemättä vuotta kuivilla viinasta.
        silloin aloin stressata tosissaan, niinkun siskoni joka on käynyt noin 8 vuotta terapiassa ja hänellä on 2-suuntainen mielialahäiriö. aloin miettimään nuorena, että miksi äiti juo ja juo, kun ei isäkään juo.. valitin siskoni kanssa äidille aina juomisesta ja isä lähti ovet paukkuen autolla kaverilleen. itkin vain ja olin täynnä vihaa ja yritin kerran hirttää itseni, sen takia koska olin niin loppu jo 5-luokalla koska stressasin äidin juomisesta, vanhempien riidoista, olin niin loppu että lintsailin jo ala-asteella koulusta. sain kuuman kiven niskaan KAIKILTA ihmisiltä, kaikilta VITUN ihmisiltä! en muka välitä mistään mitään ja teen vain pahojani enkä käy koulua, koska haluan olla kovis. oikea syy oli se, että olin silloin jo masentunut , viidennellä luokalla.. tutkisin asioita ympärilläni ja miettisin vastauksia, halusin päästä ihmisten pään sisälle ja tietää mitä he ajattelevat kaikista asioista, olin silloin jo melkein aikuinen ajatusmaailmassani. en todellakaan aina ollut masentunut, yleensä iloinen. mutta sellaisia masennus jaksoja oli todella paljon. en jaksa kirjoittaa kaikkia asioita vaan kerron itsestäni. siitä kun pääsin ylä-asteelle niin minulle alkoi kehittyä julkisuuden paikan kammo ja vihasin tuijottamista, itsetunto oli niin maassa kuin voi vain olla, minulle tuli akne koska isälläni on myös ollut paha ja se on perinnöllistä. häpesin itseäni todella paljon ja sitten vasta olinkin masentunut. mutta en näyttänyt sitä kenellekkään, kerroin vanhemmilleni siitä noin vuoden parin kuluttua ja he vähättelivät asiaa vain. onneksi sain lääkkeitä 9 luokalla niin ne auttoivat jonkin verran, nykyään aknea ei ole melkein lainkaan koska olen syönyt hyviä lääkkeitä ja lopettanut niiden finnien ylimääräisen näpläilyn. minua haukuttiin joskus ylä asteella finnien takia, aina kun joku mainitsi asiasta minulle niin sydän valahti varpaisiin asti ja koin niin kamalaa tuskaa että sydän hakkasi vielä 3 tuntia sen jälkeen, ja olin NIIN KAUAN MASENTUNUT, että joku sanoi minusta hyvän asian itselleni. eli ahdistunut ja häpeällinen olo kesti joskus jopa 2 viikkoa putkeen, niin kauan kunnes koin taas itseni ei-rumaksi. välttelin ihmisiä ja julkisia paikkoja. tiedän sen etten ole ollut ruma enkä ole, mutta en voi vain ahdistukselle mitään, koska olenhan tarkistellut itseäni peilistä jo 7 vuotta putkeen ja näen vain peilistä pelkkää negatiivista, joka ikinen päivä mietin miksi ihoni on niin huono, jos eteeni tulisi ihan mikä ihminen tai asia vaan, vaikka voittaisin lotossa ja tuotaisiin rekkalavallinen rahaa eteeni ja näkisin kuljettajan, haluaisin nähdä hänen ihonsa, en tiedä miksi, olen vain niin kateellinen hyväihoisille ihmisille. jos näen muita akne ihoisia ihmsiä, niin ei se haittaa minua ollenkaan, päinvastoin minusta akne ei ole ollenkaan paha asia eikä näytä rumalta muilla, mutta itselläni kyllä. riippuu ihmisistä, joillekkin voin heittää vitsillä että haha kato mua oon tällänen arpinaama, mutta joillekkin en todellakaan voi sanoa. no sitten menin ammattikouluun ja tilanne vain paheni ja olin todella todella ahdistunut, lähdin kesken koulupäivän kotiin masentumaan ja katsomaan itseäni peilistä. vaihdoin alaa, menin kokiksi koska tykkään tehdä ruokaa, ylä asteella en hakenut kokkipuolelle sen takia, koska pelkäsin että joudun maistelemaan suklaa ruokia ja niistä tulee finnejä. tästä tarinasta on jäänyt paljon kertomatta, mutta kumminkin noin 17 vuotiaana tilanne räjähti käsiin. aloin juomaan olan takaa, ennenkin olin juonut mutta en tosiaan joka viikonloppu. isäni oli myös alkanut juomaan taas pitkän tauon jälkeen. isä joi todella paljon, mutta tosi harvoin.


      • kuka olen
        kuka olen kirjoitti:

        oho. viestini jotenkin alkoi väärästä kohtaa. tässä siis koko tarina:

        Olen juuri 18-vuotias täyttänyt mies. Pienestä asti olen ollut aina iloinen, ylivilkas, hauska,huumorintajuinen,ylinöyrä,kiltti, olin fiksu ja älykäs, huijasin opettajilta ja muilta aikuisilta silmät pois selityksilläni. olin myös melkein aina pahanteossa, kiusaamassa, agressiivinen. Tahto ja into opiskeluun loppui 3 luokalla. en tehnyt läksyjä ja pelailin tietokoneella, kävin kavereilla niinkuin muutkin. 3-6 luokalla tilanne vain paheni, äitini joi joka viikonloppu itsensä känniin, isä tiuski äidille siitä, koska isä oli juuri silloin noin seitsemättä vuotta kuivilla viinasta.
        silloin aloin stressata tosissaan, niinkun siskoni joka on käynyt noin 8 vuotta terapiassa ja hänellä on 2-suuntainen mielialahäiriö. aloin miettimään nuorena, että miksi äiti juo ja juo, kun ei isäkään juo.. valitin siskoni kanssa äidille aina juomisesta ja isä lähti ovet paukkuen autolla kaverilleen. itkin vain ja olin täynnä vihaa ja yritin kerran hirttää itseni, sen takia koska olin niin loppu jo 5-luokalla koska stressasin äidin juomisesta, vanhempien riidoista, olin niin loppu että lintsailin jo ala-asteella koulusta. sain kuuman kiven niskaan KAIKILTA ihmisiltä, kaikilta VITUN ihmisiltä! en muka välitä mistään mitään ja teen vain pahojani enkä käy koulua, koska haluan olla kovis. oikea syy oli se, että olin silloin jo masentunut , viidennellä luokalla.. tutkisin asioita ympärilläni ja miettisin vastauksia, halusin päästä ihmisten pään sisälle ja tietää mitä he ajattelevat kaikista asioista, olin silloin jo melkein aikuinen ajatusmaailmassani. en todellakaan aina ollut masentunut, yleensä iloinen. mutta sellaisia masennus jaksoja oli todella paljon. en jaksa kirjoittaa kaikkia asioita vaan kerron itsestäni. siitä kun pääsin ylä-asteelle niin minulle alkoi kehittyä julkisuuden paikan kammo ja vihasin tuijottamista, itsetunto oli niin maassa kuin voi vain olla, minulle tuli akne koska isälläni on myös ollut paha ja se on perinnöllistä. häpesin itseäni todella paljon ja sitten vasta olinkin masentunut. mutta en näyttänyt sitä kenellekkään, kerroin vanhemmilleni siitä noin vuoden parin kuluttua ja he vähättelivät asiaa vain. onneksi sain lääkkeitä 9 luokalla niin ne auttoivat jonkin verran, nykyään aknea ei ole melkein lainkaan koska olen syönyt hyviä lääkkeitä ja lopettanut niiden finnien ylimääräisen näpläilyn. minua haukuttiin joskus ylä asteella finnien takia, aina kun joku mainitsi asiasta minulle niin sydän valahti varpaisiin asti ja koin niin kamalaa tuskaa että sydän hakkasi vielä 3 tuntia sen jälkeen, ja olin NIIN KAUAN MASENTUNUT, että joku sanoi minusta hyvän asian itselleni. eli ahdistunut ja häpeällinen olo kesti joskus jopa 2 viikkoa putkeen, niin kauan kunnes koin taas itseni ei-rumaksi. välttelin ihmisiä ja julkisia paikkoja. tiedän sen etten ole ollut ruma enkä ole, mutta en voi vain ahdistukselle mitään, koska olenhan tarkistellut itseäni peilistä jo 7 vuotta putkeen ja näen vain peilistä pelkkää negatiivista, joka ikinen päivä mietin miksi ihoni on niin huono, jos eteeni tulisi ihan mikä ihminen tai asia vaan, vaikka voittaisin lotossa ja tuotaisiin rekkalavallinen rahaa eteeni ja näkisin kuljettajan, haluaisin nähdä hänen ihonsa, en tiedä miksi, olen vain niin kateellinen hyväihoisille ihmisille. jos näen muita akne ihoisia ihmsiä, niin ei se haittaa minua ollenkaan, päinvastoin minusta akne ei ole ollenkaan paha asia eikä näytä rumalta muilla, mutta itselläni kyllä. riippuu ihmisistä, joillekkin voin heittää vitsillä että haha kato mua oon tällänen arpinaama, mutta joillekkin en todellakaan voi sanoa. no sitten menin ammattikouluun ja tilanne vain paheni ja olin todella todella ahdistunut, lähdin kesken koulupäivän kotiin masentumaan ja katsomaan itseäni peilistä. vaihdoin alaa, menin kokiksi koska tykkään tehdä ruokaa, ylä asteella en hakenut kokkipuolelle sen takia, koska pelkäsin että joudun maistelemaan suklaa ruokia ja niistä tulee finnejä. tästä tarinasta on jäänyt paljon kertomatta, mutta kumminkin noin 17 vuotiaana tilanne räjähti käsiin. aloin juomaan olan takaa, ennenkin olin juonut mutta en tosiaan joka viikonloppu. isäni oli myös alkanut juomaan taas pitkän tauon jälkeen. isä joi todella paljon, mutta tosi harvoin.

        siinä sekalaisessa elämäntilanteessa minulle avautui paljon, äiti kertoi minulle aina isästä jotain pahaa kun he olivat riidelleet ja isä lähti pois. isäni sekoili ja hakkasi äitiäni kun olin nuori, en muista sitä aikaa. isäni sekoili todella paljon viinasta, isällä on ollut koko ikänsä masennus mutta se ei syö lääkkeitä. ja taas kun vanhempani riitelivät niin isä haukkui äitiä minulle, että äiti on alkoholisti ja ei se miksikään siitä muutu, että kaikki ongelmat johtuvat alkoholista. olin välikäsi todella kauan, en vain jaksanut sitä enää ja jätin asian sikseen, olin paljon poissa kotoa, ryyppäsin, MINUN elämäni kukoisti silloin kun en ollut kotona, koin itseni hyväksi, en rumaksi, ihmiset rakastivat minua kun olin niin kiva, nöyrä, ystävällinen, täydellinen kaveri. aina kun palasin kotiin niin iski masennus, levoton olo siitä, että mistäköhän vanhempani tällä kertaa riitelevät. no siitä sitten alkoi levoton jakso, äitini sekoili kännissä ja isäni heitti hänet maahan niin että solisluu murtui, poliisit hakivat äidin pois putkaan koska isä oli selvinpäin maalaamassa kaverinsa kanssa ralliautoa, ei poliisit uskoneet äitiä. no hetki sen jälkeen isäni oli juonut koko yön kaverinsa kanssa viinaa.. kinastelimme veljeni kanssa ja isä oli jossain oudossa tilassa, makasi sängyllä ja puhui outoja asioita yksikseen, kiemurteli ja puhui jotain päätöntä, tiesin että isä pitäisi saada todella nukkumaan ettei tapahdu pahoja asioita. isä sekoi totaalisesti, hän hakkasi itseään tuolilla ja kirosi elämäänsä kuinka paska se on ja hän on mitätön ihminen. huusin äitini apuun, no onneksi isoveljeni oli kerrankin kotona, sillä hän oli melkein aina tytttöystävällään. koitimme rauhoittaa isää mutta se rikkoi monta pöytää ja tavaroita mitä eteen vain tuli, hän sekosi täysin, silmistä vain näkyi viha ja hulluus. pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. veljen kanssa menimme isän päälle että se rauhoittuisi mutta hän aina vain nousi koska hän on niin vahva. äiti soitti poliisit. isä nousi ylös ja huusi että tappaa kaikki, hän yritti ottaa veistä ja sai sen käteen mutta veljeni sai veitsen onneksi pois. taas kamppailimme maassa, saimme isän jotenkin ulos, oli kesä. isä riehui pihalla ja juoksi seinää päin koko ajan tahallaan. haimme veljeni kanssa lapion, koska asumme 20metriä meren rannalta, jos hän sinne olisi mennyt niin ei ylös olisi noussut, 120kg mies. päätimme että jos hän kävelee merelle päin niin lyömme lapiolla jalat paskaksi niin hän ei kävele enään mihkään. isä vihastui lapiosta vain lisää ja yritti käydä nyrkkien kanssa veljeni päälle mutta hän oli niin hidas niin ei ikinä päässyt veljen kimppuun. pari kertaa hutaisimme isää lapiolla mutta ei hän siitä hetkahtanut. isä joutui putkaan, sieltä mielisairaalaan jossa hän sai diagnoosin, 2 suuntainen mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö. isä tuli kotiin jonkin ajan päästä, olin niin loppu, en ollut kenellekkään vihainen, en todellakaan isälle, en äidille. olin tavallaan itselleni vihainen. sossut käskivät minun muuttaa pois kotoa ja niin muutin, olemme jutelleet asiat halki poikki pinoon. nykyään olen 18 vuotias, häpeän itseäni,vihaan itseäni, koen itseni säälittäväksi, olen nöyrä, ylikiltti, mukava, huumorintajuinen.


      • kuka olen
        kuka olen kirjoitti:

        siinä sekalaisessa elämäntilanteessa minulle avautui paljon, äiti kertoi minulle aina isästä jotain pahaa kun he olivat riidelleet ja isä lähti pois. isäni sekoili ja hakkasi äitiäni kun olin nuori, en muista sitä aikaa. isäni sekoili todella paljon viinasta, isällä on ollut koko ikänsä masennus mutta se ei syö lääkkeitä. ja taas kun vanhempani riitelivät niin isä haukkui äitiä minulle, että äiti on alkoholisti ja ei se miksikään siitä muutu, että kaikki ongelmat johtuvat alkoholista. olin välikäsi todella kauan, en vain jaksanut sitä enää ja jätin asian sikseen, olin paljon poissa kotoa, ryyppäsin, MINUN elämäni kukoisti silloin kun en ollut kotona, koin itseni hyväksi, en rumaksi, ihmiset rakastivat minua kun olin niin kiva, nöyrä, ystävällinen, täydellinen kaveri. aina kun palasin kotiin niin iski masennus, levoton olo siitä, että mistäköhän vanhempani tällä kertaa riitelevät. no siitä sitten alkoi levoton jakso, äitini sekoili kännissä ja isäni heitti hänet maahan niin että solisluu murtui, poliisit hakivat äidin pois putkaan koska isä oli selvinpäin maalaamassa kaverinsa kanssa ralliautoa, ei poliisit uskoneet äitiä. no hetki sen jälkeen isäni oli juonut koko yön kaverinsa kanssa viinaa.. kinastelimme veljeni kanssa ja isä oli jossain oudossa tilassa, makasi sängyllä ja puhui outoja asioita yksikseen, kiemurteli ja puhui jotain päätöntä, tiesin että isä pitäisi saada todella nukkumaan ettei tapahdu pahoja asioita. isä sekoi totaalisesti, hän hakkasi itseään tuolilla ja kirosi elämäänsä kuinka paska se on ja hän on mitätön ihminen. huusin äitini apuun, no onneksi isoveljeni oli kerrankin kotona, sillä hän oli melkein aina tytttöystävällään. koitimme rauhoittaa isää mutta se rikkoi monta pöytää ja tavaroita mitä eteen vain tuli, hän sekosi täysin, silmistä vain näkyi viha ja hulluus. pelkäsin enemmän kuin mitään muuta. veljen kanssa menimme isän päälle että se rauhoittuisi mutta hän aina vain nousi koska hän on niin vahva. äiti soitti poliisit. isä nousi ylös ja huusi että tappaa kaikki, hän yritti ottaa veistä ja sai sen käteen mutta veljeni sai veitsen onneksi pois. taas kamppailimme maassa, saimme isän jotenkin ulos, oli kesä. isä riehui pihalla ja juoksi seinää päin koko ajan tahallaan. haimme veljeni kanssa lapion, koska asumme 20metriä meren rannalta, jos hän sinne olisi mennyt niin ei ylös olisi noussut, 120kg mies. päätimme että jos hän kävelee merelle päin niin lyömme lapiolla jalat paskaksi niin hän ei kävele enään mihkään. isä vihastui lapiosta vain lisää ja yritti käydä nyrkkien kanssa veljeni päälle mutta hän oli niin hidas niin ei ikinä päässyt veljen kimppuun. pari kertaa hutaisimme isää lapiolla mutta ei hän siitä hetkahtanut. isä joutui putkaan, sieltä mielisairaalaan jossa hän sai diagnoosin, 2 suuntainen mielialahäiriö ja persoonallisuushäiriö. isä tuli kotiin jonkin ajan päästä, olin niin loppu, en ollut kenellekkään vihainen, en todellakaan isälle, en äidille. olin tavallaan itselleni vihainen. sossut käskivät minun muuttaa pois kotoa ja niin muutin, olemme jutelleet asiat halki poikki pinoon. nykyään olen 18 vuotias, häpeän itseäni,vihaan itseäni, koen itseni säälittäväksi, olen nöyrä, ylikiltti, mukava, huumorintajuinen.

        olen muiden mielestä mahtava tyyyppi, sen takia koska vihaan ja häpeän itseäni, saan mieleni kohoamaan siitä kun teen hyviä asioita muille, tuntuu välillä, että elämäni tarkoitus on elää muille, sen takia minua pidetäänkin hyvänä tyyppinä koska autan aina, äiti sanoi aina että sääli on sairautta mutta en usko siihen, joskus uskon. teen hyviä asioita muille ja saan hyvän olon siitä, minulla on hyviä kavereita, todella hyviä. tuntuu siltä välillä, tai siis tiedän. että minulla ja kavereillani on niin sanottuja henkilökohtaisia suhteita. eli olen jokaisen kaverini kanssa erilainen, minulla on siis monta persoonaa, sen takia koska muut ihmiset ovat erilaisia niin minun pitää kuunella heitä niinkuin he haluavat, haluan että minua pidetään erityisenä, todella hyvänä, koska olen sitä oikeasti, hyvä ihminen. kun en tee itseni eteen hyviä asioita niin saan huutia kaikilta ja haukkuja, tiedän ja tajuan itse että se on typerää ja säälittävää. masennun pienistä asioista helposti, joskus en tiedä mistä masennun, tai miksi? todellisuudentaju katoaa, haluaisin olla joku muu,vituttaa välillä niin kovaa että tekisi mieli lyödä nyrkillä seinään niinkuin teenkin usein. välillä ajatukset menevät TODELLA sekaisin, en tiedä mitä pitäisi miettiä tai ajatella, minuutin päästä minulla voi olla TODELLA mahtava olo,aivan kuin olisi voittanut lotossa, nyt kun kirjotan tätä romaania niin itken ja nauran samaa aikaan, mietin että miksi edes kirjoitan tälläistä kun olen ihan terve ja normaali ihminen. koen useasti että olen ihan normaali ihminen niinkuin MUIDEN MIELESTÄ OLEN, . stressaan paljon asioista, niinkuin siskoni,isä,äiti, veljeni ei oikein jaksa stressailla, mikä on hyvä asia. kaikista pahin asia, mikä saa minut masentumaan kunnolla ja totaalisesti, on se. että vanhempani surevat minua, en halua että äiti ottaa töistä sairaslomaa minun takiani ja stressaa minusta, koska kaikista pahin olotila on stressaus, ja sitä en halua kenellekkään. sen takia varmaan autankin muita koska tiedän kuinka tärkeää se on. mutta se sattuu eniten kun vanhempani stressaavat minusta, VAIKKA olen sanonut monta kertaa sen heille, ettei tarvitse stressata. se saa minut masentumaan koko päiväksi jo, kun huomaan että äiti soittaa, tiedän että se kyselee miten mulla menee. koulu passitti minut a klinikalle sen takia, kun en käynyt koulua enään, ahdistus ja julkisuuden paikan kammo voimistui vain, tuntui kuin olisin kuollut koulussa, en vain jaksanut, johtuu varmaan koulun vaihdosta, yksin muuttamisesta, masennuksesta ja muusta, ei sitä voi selittää kenellekkään paitsi psykiatrille, jonne olen vihdoin ja viimein saanut ajan. tiedän kaikki liikkeeni ja tekemiseni ja niiden tärkeyden. välillä teen jotain todella typerää vaikka tiedän ettei siitä seuraa hyvää, en tiedä miksi. minusta on hyvä ja tärkeä asia se, että tiedän että minulla on ongelmia ja haluan saada niihin apua! tiedän senkin 100% varmaksi, että tulen kuntoon eikä vanhempien tarvitse stressailla. saan siitä jo hyvän olon itselleni nykyään kun tiedän että asiat tulevat järjestykseen, koska itse haluan sitä ja otan apua vastaan, olen fiksu ja hoidan itse itseäni omalla tavalla. 1 pala kerrallaan pois tuskaa psykiatrilla ja ämpärillinen itkua ja sen jälkeen hali joltain ihmiseltä saa mieleni mahtavaksi, itken taas ja koen mieleni mahtavaksi, kokisin mieleni todella todella hyväksi,kun tietäisin varmaksi ettei äiti tai kukaan muu stressaa asioista, koska asiat tulevat selventymään. olen jo alkanut itse kuntouttaa itseäni, olen pistänyt stopin yli kiltteydelle koska tiedän että minua käytetään hyväksi, vihaan sitä mutta silti aina suostuin. nykyään en enään lähde muiden tempauksiin niin helposti mukaan koska tiedän että siitä ei seuraa hyvää ja siitä tulee hermoromahdus. tuhlaan rahaa turhiin asioihin että saan mielihyvää hetkellisesti ja sitten huomaan ettei ole yhtään rahaa edes ruokaan, siihen olen myös pistänyt stopin.


      • kuka olen
        kuka olen kirjoitti:

        olen muiden mielestä mahtava tyyyppi, sen takia koska vihaan ja häpeän itseäni, saan mieleni kohoamaan siitä kun teen hyviä asioita muille, tuntuu välillä, että elämäni tarkoitus on elää muille, sen takia minua pidetäänkin hyvänä tyyppinä koska autan aina, äiti sanoi aina että sääli on sairautta mutta en usko siihen, joskus uskon. teen hyviä asioita muille ja saan hyvän olon siitä, minulla on hyviä kavereita, todella hyviä. tuntuu siltä välillä, tai siis tiedän. että minulla ja kavereillani on niin sanottuja henkilökohtaisia suhteita. eli olen jokaisen kaverini kanssa erilainen, minulla on siis monta persoonaa, sen takia koska muut ihmiset ovat erilaisia niin minun pitää kuunella heitä niinkuin he haluavat, haluan että minua pidetään erityisenä, todella hyvänä, koska olen sitä oikeasti, hyvä ihminen. kun en tee itseni eteen hyviä asioita niin saan huutia kaikilta ja haukkuja, tiedän ja tajuan itse että se on typerää ja säälittävää. masennun pienistä asioista helposti, joskus en tiedä mistä masennun, tai miksi? todellisuudentaju katoaa, haluaisin olla joku muu,vituttaa välillä niin kovaa että tekisi mieli lyödä nyrkillä seinään niinkuin teenkin usein. välillä ajatukset menevät TODELLA sekaisin, en tiedä mitä pitäisi miettiä tai ajatella, minuutin päästä minulla voi olla TODELLA mahtava olo,aivan kuin olisi voittanut lotossa, nyt kun kirjotan tätä romaania niin itken ja nauran samaa aikaan, mietin että miksi edes kirjoitan tälläistä kun olen ihan terve ja normaali ihminen. koen useasti että olen ihan normaali ihminen niinkuin MUIDEN MIELESTÄ OLEN, . stressaan paljon asioista, niinkuin siskoni,isä,äiti, veljeni ei oikein jaksa stressailla, mikä on hyvä asia. kaikista pahin asia, mikä saa minut masentumaan kunnolla ja totaalisesti, on se. että vanhempani surevat minua, en halua että äiti ottaa töistä sairaslomaa minun takiani ja stressaa minusta, koska kaikista pahin olotila on stressaus, ja sitä en halua kenellekkään. sen takia varmaan autankin muita koska tiedän kuinka tärkeää se on. mutta se sattuu eniten kun vanhempani stressaavat minusta, VAIKKA olen sanonut monta kertaa sen heille, ettei tarvitse stressata. se saa minut masentumaan koko päiväksi jo, kun huomaan että äiti soittaa, tiedän että se kyselee miten mulla menee. koulu passitti minut a klinikalle sen takia, kun en käynyt koulua enään, ahdistus ja julkisuuden paikan kammo voimistui vain, tuntui kuin olisin kuollut koulussa, en vain jaksanut, johtuu varmaan koulun vaihdosta, yksin muuttamisesta, masennuksesta ja muusta, ei sitä voi selittää kenellekkään paitsi psykiatrille, jonne olen vihdoin ja viimein saanut ajan. tiedän kaikki liikkeeni ja tekemiseni ja niiden tärkeyden. välillä teen jotain todella typerää vaikka tiedän ettei siitä seuraa hyvää, en tiedä miksi. minusta on hyvä ja tärkeä asia se, että tiedän että minulla on ongelmia ja haluan saada niihin apua! tiedän senkin 100% varmaksi, että tulen kuntoon eikä vanhempien tarvitse stressailla. saan siitä jo hyvän olon itselleni nykyään kun tiedän että asiat tulevat järjestykseen, koska itse haluan sitä ja otan apua vastaan, olen fiksu ja hoidan itse itseäni omalla tavalla. 1 pala kerrallaan pois tuskaa psykiatrilla ja ämpärillinen itkua ja sen jälkeen hali joltain ihmiseltä saa mieleni mahtavaksi, itken taas ja koen mieleni mahtavaksi, kokisin mieleni todella todella hyväksi,kun tietäisin varmaksi ettei äiti tai kukaan muu stressaa asioista, koska asiat tulevat selventymään. olen jo alkanut itse kuntouttaa itseäni, olen pistänyt stopin yli kiltteydelle koska tiedän että minua käytetään hyväksi, vihaan sitä mutta silti aina suostuin. nykyään en enään lähde muiden tempauksiin niin helposti mukaan koska tiedän että siitä ei seuraa hyvää ja siitä tulee hermoromahdus. tuhlaan rahaa turhiin asioihin että saan mielihyvää hetkellisesti ja sitten huomaan ettei ole yhtään rahaa edes ruokaan, siihen olen myös pistänyt stopin.

        yritän koko ajan parhaani mutta en pysty siihen ilman lääkärin apua koska tiedän tarvitsevani lääkitystä. en tiedä mikä siinä on mutta tuntuu kuin äitini stressaisi taas minusta... se on iso riesa koska en halua sitä että muut stressaa minusta, olen aina sanonut että pärjään ihan hyvin yksin. niinkuin pärjäänkin. koska haluan muille hyvää, niin ei minua edes kiinosta jos joutusin asumaan roskiksessa, no tottakai kiinostaisi, mutta toisaaltaan ei, kokisin sen silti että "kyllä pärjään". musta se on "EI PÄRJÄÄMISTÄ" kun ihminen on veloissa ja sut tultais kiduttamaan omaan kotiin kuoliaaks. no en totakaan tarkottanu, mut toisaaltaan tarkotin.
        vihaan hyväks käyttäviä ihmisiä aika paljon nykyään, ei sellasilla oo sydäntä, ja vihaan sellasia ketkä ei ajattele muitten tunteita. juon viikonloppuisin paljon koska siitä tulee kiva olo ja en mieti murheita, mutta aamulla olo on ihan erilainen. voin seota viinatilassa todella todella helposti, mutta en IKINÄ löisi naista, jos joskus lyön naista niin tapan itteni häpeästä. ei ole vain oikein muuta tekemistä viikonloppuisin kun juominen, toisaalta kun miettii niin viinkoloppuisin voisi tehdä vaikka mitä muuta. siihenkin aijon tehdä muutoksen, etten juo tosiaan joka viikonloppu. tiedän sen ettei viina tai alkoholi tee minulle hyvää, se on varmaan pahinta, mutta silti juon. aijon kokeilla myös sitä etten joisi enään niin paljon, tai lähes ollenkaan. en tiedä. olen tavallaan jälkeenjäänyt, kai. mutta tavallaan en. olen todella fiksu siinä asiassa,että ymmärrän mitä muut tarkoittavat, jos joku kertoo murheensa minulle niin ymmärrän täysin asian, tekisi mieli olla itse psykiatri mutta en kestäisi muiden ihmisten tuskaa vaikka vetäisin töissä 10 litraa viinaa päivässä. voisi olla vaikka älyllisesti professori, mutta haluan isona vain että minulla on 1967 Ford Mustang GT 500 auto jolla päristelen kesä aamuna iloisesti töihin ravintolaan kokiksi, kuuntelen hyvää musiikkia autossa, käyn kahvilla josain kuppilassa ennen töitä ja katselen iloisesti ihmisiä, menen pihalle polttamaan tupakan ja lähden hetkeksi vielä ajelulle ja sitten töihin. tunnen ettei kukaan vainoa minua, ei ole vihamiehiä, muut arvostavat minua. haluan kokea niin ettei MUUT ihmiset ole haaveitteni tiellä, haluan joskus vielä hyvän naisen joka ymmärtää minua, mökin jostain korvesta missä voi rauhassa kalastella ja olla rauhaksiin. en halua olla täydellinen ihminen valkoisessa tiilitalossa. isona vaikka minulla on hyvä työ ja rahaa, haluan silti VÄLILLÄ pitää hauskaa, en välttämättä ryyppää. haluan löytää sen oman jutun vihdoin mistä nautin, kuten musiikki. haluan isona niin että en horjahda masentumaan koska siitä on vaikea päästä ylös, mutta ei mahdotonta, se on vaikeaa mutta perjaatteessa "helppoa" jos itse tajuaa mitä on tekemässä ja miten voi auttaa itseään.. en kertonut läheskään kaikkia tunnetiloja mitä ahdistukseni aikana tulee, joskus kuulen ääniharhoja ja sairaita asioita, mutta en pidä niitä tärkeinä koska ne eivät vaikuta minuun vaikka näkisin seinällä palavan noidan, minuun vaikuttaa ne asiat jotka vaikuttavat olotilaani, ja ne asiat ovat sellaisia asioita jotka stressaavat minua, eli pääosassa se mitä teen ja jätän tekemättä vaikuttaa minuun paljon, jätän asioita tekemättä sen takia koska ahdistaa niin paljon että voisin seota, muut pitävät sitä laiskuutena mutta haluisin tavallaan että muutkin kokisivat hetkellisesti mitä on kun masentaa ja ei uskalla mennä ulos, menen kaupassa siihen kassalle missä on rumin työntekijä koska sekin masentaisi minua kun joku hyvä näköinen katsoisi minua väärällä silmällä, vaikka tiedän ettei siihen ole syytä. terveisin täysjärkinen outoilija


    • Sairaan isä

      Asiaa

    • Emma89240

      Itse kuulin tällaisesta diagnoosista vasta joku aika sitten ja nyt olen aikeissa hakea apua psykologilta. Olen jo pitkään käyttäytynyt epävakaan persoonallisuuden oireiden mukaisesti ajatellen että kaikki se on aivan normaalia nuoruutta ja lievää masennusta. Tätä kesti useita vuosia, huudettiin kuolemaa ja sitten oltiin häpeissään sen jälkeen. Vasta jokin aika sitten päätin viimeisen kerran haudata kaikki ne tunteet ja yksinkertaisesti olla välittämättä enää omista tunteistaan. Viiltely ja kihlatulle itkeminen loppuivat ja tilalle tuli tyhjä olo ja ihmisten välttely. Se tuntui toimivan todella hyvin mutta nyt olen huomannut että tunteet puskevat silti välillä läpi joko tuskaisuutena, ärtymyksenä, itkuna tai huutona. Sitten sain kuulla epävakaasta persoonallisuudesta ja koin onnen tunteen: "Ehkä tähän kaikkeen onkin selitys!" Päällepäin vaikutan kuitenkin aivan normaalilta, ehkä nykyään vain epäsosiaaliselta luonteelta, siksi en usko vanhempienkikaan uskovan kun kerroin miksi aion hakeutua lääkäriin. Onneksi minulla on yksi ihminen johon voin turvata kaikissa tilanteissa, mutta en haluaisi myrkyttää hänen elämäänsä enää ollenkaan. Toivon syvästi että saan jonkinlaisen diagnoosin tai edes neuvoja siihen kuinka tätä elämää oikein kuuluisi edes elää ilman pahaa oloa.

    • Juha8222222

      Mulle ei ole diagnosoitu tuota Epävakaat persoonaa mutta tyypit jääkiekkosivuilla tuomitsevat minut epävakaaksi persoonaksi koska olen saaanut
      kuulemma raivokohtauksia siellä mikä näkynyt vihaisissa kommenteissani.

    • 'naxxu32

      Kaipa mullakin on tämä luonteenhäiriö, tunteiden säätelyhäiriö tai mitälie. Itse ajattelin tyypin 2 bipoa, mutta kuten joku kirjoittikin, raja eri diagnoosien välillä on kuin veteen piirretty viiva.

      Tunteet vievät minua. Negatiiviset tunteet enemmän. Tunteet on suhteutettu omaan arvooni ja olemiseeni. Riidat rakkaan kanssa ovat päättömiä, millään toisen järkipuheella tai omalla järkeilyllänikään en pysty riitoja lopettamaan. Eli tajuan mitä teen, mutta en pysty kontrolloimaan tilaani enää kun se on ns. alkuun päässyt.

      Pienet kohteliaat sanat ja teot saavat minut aivan yliliikuttuneeseen tilaan. Välttelen sellaisia tilanteita. Olen jättänyt ystäviä sanomatta sanaakaan, työpaikkoja ilman läksijäisiä, synttäreitä en pidä.

      Tunnelatautuneet kokoukset tai edes kahvipöytäkeskustelut ovat mulle liikaa, sydän hakkaa, pää punoittaa, ahdistaa hulluna vaikka asia ei edes liittyisi minuun henk.kohtaisesti.

      Jos saan negaa palautetta, voisin mennä saman tien narun jatkoksi. Haluaisin tappaa itseni mutta en uskalla.

      Pelkään että minut jätetään ja jos en kuule miesystävästäni hetkeen, mieleni kehittelee kammottavia pettämis-jättämisskenaarioita. Ahdistusta ei oikein voi sanoin kuvata.

      Suhteissani olen aina mennyt liikaa sisään toisen maailmaan, että en enää tiedä kuka olen, mistä itse pidän ja mitä haluan. Teen vaan niinkuin toinen haluaa ja kiinnostun siitä mistä toinen kiinnostuu.

      En koe mitään jatkuvuudentunnetta missään. Asiat on mustavalkoisia, joko todella hyviä tai todella pahoja. Suhteet on joko todella läheisiä ja täydellisiä tai sitten erotaan. Olen joko todella ihana persoona tai muuten saisin kuolla pois.

      En käytä juurikaan päihteitä, en harrasta irtosuhteita. Olen melko lailla eristynyt kotiini, kun en uskalla lähteä "ulos" kohtaamaan sitä tunneryöppyä missä muut ihmiset ovat katalyyttinä. Kaupassa käyminen on todella vaikeaa. Jos kassaneiti hymyilee, olen tosi iloinen, jos hän ei huomioi minua, mietin mitä tein väärin.

      Jos tämä ei ole epävakaata, enpä tiedä mikä olisi. Nyt vasta sen itsekin tajusin kun tätä kirjoitan..

    • Hei!

      Kirjoituksesi tuntui todella tutulta. Itselläni juuri EV, minkä kakkosbiposta erottaa nopeat tunnetilojen vaihtelut ja reaktiivisuus.
      Päivittäinen työpaikalla oleminenkin tuottaa usein vaikeuksia, sillä oma todellisuus on jotenkin niin erilainen kuin muilla. Itseään joutuu kontrolloimaan kaiken aikaa, jottei aiheuttaisi hämmentäviä tilanteita itselleen ja muille. Koko ajan miettii, että sanooko oikein vai väärin, mitä muut ajattelevat, onko tarpeeksi sitä tai tätä jne. Riitoja ja väärinkäsityksiä tulee, eikä niitä pysty hallitsemaan tai lopettamaan, vaikka jollain tavoin tajuaa, että on jossain ihan ihme "vauhdissa" tuloksena tuhoa. Vika on aina joko vain toisessa tai vain itsessä. Itsesyytökset vievätkin ison osan päivästä.
      Omasta identiteetistä ei ole oikeastaan minkäänlaista jatkuvuuden tunnetta. On vain ihmispalasia sieltä sun täältä.
      Tilanteisiin ja ihmisiin suhtautuu aina tunneperäisesti ja kameleonttimaisesti, jokaiselle jotain, jotta selviää tilanteesta. Viime viikolla eräs ystäväni sanoi, että minuun ei oikein voi luottaa esim. sovittujen tapaamisten suhteen. Kovasti pyytelin jälleen kerran anteeksi ja olen asiaa vatvonut. Asia kun vain on niin, että en oikeasti haluaisi mitään tapaamisia edes sopia, kun en tiedä millainen olo milloinkin on. En kuitenkaan voi sanoa niin, sillä pelkään, että menetän kaikki ihmiset, jos en edes yritä pitää sosiaalisia suhteita yllä.
      Varsinkin kaikki joukkotapahtumat ovat kuormittavia, ja esim. jotain omia kutsuja en voisi ikinä kuvitellakaan pitäväni.
      Mieluusti olisin useimmiten vain itsekseni, sillä silloin voin hengähtää. Puheitani ja sanomisiani en osaa oikein hallita ollenkaan,sillä minusta ne luonnollisesti tuntuvat ihan normaaleilta, niinpä pelkään koko ajan saavani vihamiehiä. Voin olla pienestä asiasta todella innoissani aina ylikierroksiin asti ja vastaavasti todella alamaissa.
      Tuntuu kuin katselisi muiden "normaalia" elämää lasin takaa, eikä ymmärrä siitä juurikaan mitään. Toivon todella, että tämä sairaus hellittäisi iän mukana otettaan( nyt olen 33), sillä raskaaksi alkaa taival käymään.

    • dfyguhioääöälkjh

      Moi! Mua meinaa nyttenkin alkaa itkettää, koska itsellänikin on kaikenlaisia estäviä ongelmia. Olen tyttö. En jaksa enää tätä erillaisuuden tunnetta ja katsoa vain vierestä kun muut nuoret elävät hauskaa ja normaalia elämää. Heillä on harrastuksia, poikaystäviä ym. Olen niin säälittävä! Vertailen itseäni usein toisiin (tyttöihin varsinkin) ja tunnen itseni, tekemiseni ja olemiseni huonommaksi. En tiedä onko kellään juuri samanlaisia tunteita kun minulla. Kaikki normaali, elokuviin pojan kanssa meneminen ym. ovat minulle hirveitä saavutuksia, joita pelkään ja välttelen. En kyllä ole pojan kanssa missään käynytkään, mutta näin varmaan olisi. Miten voisin edes saada jonkun poikaystävän? Ei kukaan jaksa tälläistä erikoista mielisairautta sairastavaan idioottia. En vain ole yhtä hyvä kuin muut. En ainakaan henkisesti. SÄÄLITTÄVÄÄ!!!

    • ninniqxz

      Mulla on epv, varmaan luonteen herkkyys yhdistettynä turvattomaan lapsuuteen saivat sairauden minussa puhkeamaan. Varhaislapsuudessa sain isältä tukisteluja ja läimäytyksiä takapuoleen syyttä. Muistan neljävuotiaana kokeneeni henkisen kuoleman isäni vuoksi, aloin pelätä ja jännittää enkä uskaltanut olla oma itseni. Kuoletin ilon tunteet- Kiukkua ei ole saanut näyttää, koska isä olisi hermostunut. Perheessämme käytettiin runsaasti alkoholia. Äiti oli väsynyt, kumpikin henkisesti poissaolevia. Koulussa en kokenut olevani yhtä arvokas kuin muut, pelkäsin muita lapsia. Minua oli helppo kiusata, aloin entistä enemmän häivyttää itseäni.Epäluottamus perheenjäseniä kohtaan sekä hvyien ystävien puute saivat minut käpertymään itseeni ja sulkeuduinkin iltaisin itkeskelemään huoneeseeni ja suunnittelemaan itsemurhaa. Yläasteella sairastuin bulimiaan ja anorexiaan. Tuntui kuin koko maailma olisi minut hylännyt ja ollut minua vastaan. Alkoholi alkoi maistua ja hain "rakkautta" aikuisen miehen sylistä. Kuinka typerää minulta, mutta varmaan aika tavallista käyttäytymistä, jos kotoa ei saa riittävästi rakkautta ja turvaa.
      Kotona koin, että isäni ja veljeni painavat minut alas, mitätöivät jatkuvasti tekemisiäni. Minusta tuntui tosiaan, etten osaa tehdä mitään oikein.

      Tälla hetkellä erinäisten vaiheitten kautta olen sairaslomalla. Helpompaa on nyt vaikkakin harmittaa ettei pysty tekemään työtä. Mutta näillä mennään. On kuitenkin elämänlaatu parantunut, alkoholia en tarvitse pahan olon turruttamiseen, ja ystäviäkin on ilmaantunut elämääni. Liikunnasta saan hyvän olon, jota pyrin ottamaan vastaan. On ollut vaikeaa suoda itselleen pienintäkään hyvää, mutta ei se ole muilta pois :)- Sairaus on jokapäiväinen seuralainen, pelkojen ja muita ihmisiä kohtaan tuntemieni epäluulojen kanssa saan taistella päivittäin samoin muitten ärsytyksien. Mutta tieto ja vertaistuki auttaa jaksamaan ja luo uskoa hetken kauneuteen. epävakaasta persoonallisuushäiriöstä voi parantua, uusinta tietoa:)

    • Anonyymi

      Voin todeta samaa, oli pakko lopettaa SUHDE.
      Nuorella miehelläni on BPD, masennus, ahdistus. Minä mies myös ja suhteessa olimme siis aika gay. Hänellä todella pahoja rahavaikeuksia ja elämänhallinta on muutenkin todella vaikeaa esim. AINA myöshässä, ei pidä lupauksiaan, eläkkeellä sairaana nuorena, on kateelinen ihan vieraille ihmisille esim. hienoista autoista ja minun säästöistä, ja sitten haukkuu näitä, ei ole kunnon koulutusta kun kaiken jättää kesken, ei sitoudu mihinkään, puhuu koko ajan muuttamisesta ulkomaille vaikkei ole työtä saati koulutusta, ei mitään turvaa odottamassa, perusteluina ainoastaan se, että Suomi on paska maa ja mielialat menevät ihan miten sattuu, ja tämän takia että on masentunut on surkea maa. Välillä hän on maailman paras ja muut ihmiset aivan idiootteja ,välillä hän on arvoton, surkea ja tyhmä!

      Meidän suhde oli kaksi kertaa, tauko välissä 6 kk, tunnettiin vuodesta 2009... 10 vuotta tunsin nettikaverina, joista 2,5 seurusteltiin. Seurustelu oli katkonaista. On, off, on, off. Lopulta ei jaksanut enää. Haukkui jatkuvasti kun kaksin oltiin, hänellä tai mulla kylässä, ulkopuolella tai siellä jos yksikin tuntematon niin oli heti alkanut esittää viisasta, hyvin toimeentulevaa, rakastavaista... Ihmiset meni halpaan! Minäkin alussa, kunnes näin todellisen tilan, kun maski droppas. Käytiin tänä vuonna seksibaarissa, hän tuhlasi kaikki rahat seksi työntekijöille tippinä, vaikka oli tietoinen siitä että rahaa ei ole - mä maksoin sisäänpääsyt. Aloin töihin käymään työttömyyden jälkeen uhkaili sanallisesti että lopettaa suhteen, jos en anna jatkuvasti rahaa. Kun tuli juttusille messengerissä, tuli vain lopunaikoina kyselemään rahaa tai valittamaan pahaa oloaan. Mun pahaa oloa (kun oli koira menehtynyt) ei kuunnellut sekuntiakaan! Usein oli blokannut äitinsä, mut luuristaan. Ei saanut kiinni. Vaikka oli sovittuja asioita, niin ei saanut kiinni.

      Kotona hänellä oli kuin kaatopaikalla, siivous meni joka vklp 3-4h, ei edes kiitosta. Hän vaan pelasi konsoleilla ja joi kaljaa, limsaa, söi hyvin, koska maksoin aina kun tulin. Vaati aina enemmän, olisi halukas ollut polkupyörän hommata rahoillani, laskut oli maksamatta kuukausia, perinnässä velkaa ja laskuja 15 000 ja ylikin. Tilasi seksileluja kaalimadosta, tarkistamatta tilitietoja, ja osti vaikkei ollut rahaa ja laskuja oli maksamatta. Millään ei ollut väliä, ei edes sillä että olisi voinut laittaa sisääni sen banskun ilman kaalimato ostosta. Seksi hävisi kokonaan meillä 6 kk toisen suhteen alusta... Ei saanut enää edes koskea tai halata, tai raivosi.

      Uhkaili tappaa, jos tulen vielä hänen luo, lähestymiskieltoa oli laittamassa... No mä otin tilaisuudesta vaarin ja häivyin vittyyn. En ole kaivannut enää, 4 kk clean.

      Jatkuvasti kerjäsi rahaa ja palveluksia, itse ei tehnyt vuokseni mitään. Koskaan kysynyt miten mä voin ja raskasta oli sen kanssa. Kaiken mitä tein haukkui, koska oli kateellinen, kun olin iloinen elämästä, tulevaisuudesta ja unohtanut menneet. Hän ei ollut, tulevaisuutta ei ollut, eikä menneisyyttäkään. Hänelle päivät oli ajan tappamista kotonaan oli 24/7, ei käynyt kaupassa, syönyt huonosti. Kämppä oli täynnä velalla ostettua tavaraa, kaikki kaapit oli ihan täynnä ja bokseja oli olohuone täynnä silti... ei ollut rahaa edes tonnikala purkkiin. Muita syytteli koko ajan, sossua, mua, kaikkia paitsi häntä ongelmistaan. Terapian lopetti, koska terapeutti oli idiootti... Kaikki oli idiootteja paitsi hän. Oli apaattinen ja aggressiivinen, joskus vittuili kadulla tuntemattomille, kun oli huono päivä. Oli kuin 5 vuotias lapsi kaupassa, kun kieltäydyin maksamasta jotain. Poistin korista, huuteli kovaa, kunnes sai minut ostamaan että tilanne päättyisi ostin. Itse ei ostanut minulle mitään, saati palveluksia antanut. Hän oli etuoikeutettu kaikkeen. Ei lainannut minulle edes takkiaan, toista takkiaan, kun oli kylmä yö ja mentiin ulos hänen luona. Minun takkia, toista, hänellä oli oikeus lainata kotonani. Nukkui kotonani sängylläni, mä en saanut nukkua hänen kotona hänen sängyllä. Vaikka molemmilla oli mukavat lisäpatjat vieraille (mun ostamat). Niistäkään ollut kiitollinen. Vessassa kävi, aina lukitsi sen, ja oli luurit, lompakot ja kaikki mukana. Osteli aina jotain. Jutteli vieressäni jollekin toiselle, ei koskaan huomioinut minua. Jatkuvasti vaatimuksia. Kiltti oli vain kun halusi jotain, esim. uutta ulkomaanmatkaa kauttani. Jos kieltäydyin, huuteli 2h putkeen, että ostin. Olin lähellä velkaantua itse. Nyt on hyvä rahatilanne, työt jo vuoden päällä, jatkuvat, lupasi ottaa yhteys kaikkiin kun lähdin että tietävät työssäkin miten munaton olen kun jätin hänet yksin... oli kuulemma tekemässä kaikkensa että työtä ei olisi ollut mulla. Ei ole onnistunut siinä, sillä sanoin, että otan heti yhteyttä poliisiin. On nauhoitettu hänen raivokohtauksia, ihan itse aloittanut, ja syytellyt muita häirinnästä... Tuntui että sai "spermapurkauksia" eli kiksejä kun huuteli muille, selvästi nautti niistä. Onneksi ohi on, ei jaksanut enää, ja nyt tervehditään.

    • Anonyymi

      SISKONI ON AIVANHÄVYTÖN HÄN GOOGLETTELEE HEVOSEN KAKKAA JA KATSELEE SITÄ VAJAA 10MINUUTTIA TARVITSEN KRIITTISESTI APUA MITÄ TEEN ? ONKO SISKONI PANS SEKSUAALI JA RAKASTAA HEVOSIA? AUTTAKAA SAAN KOHTAUKSEN HÄN LÄHETTELEE KAVAREILLEEN MYÖS HEVOSEN KAKASTA MEINAA OSTAA SIILIN JOKA KAIVAA ROSKAPUSSIA JA

    Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Olet taitava

      monessa asiassa. Myös siinä, miten veit sydämeni. Äkkiarvaamatta, pikkuhiljaa. Yhtäkkiä huomasin että minusta puuttuu jo
      Ikävä
      74
      7744
    2. Sinällään hauska miten jostakin

      jaksetaan juoruta vaikka mitä. Jakorasia yms. Raukkamaista toimintaa. Annetaan jokaisen elää rauhassa eikä levitellä per
      Ikävä
      58
      3213
    3. Mikä ihme sai sut käyttäytymään

      Niin helvetin törkeästi mua kohtaan, jos kerta olet ihastunut?
      Ikävä
      37
      2506
    4. Miten voit manipuloida katsojalukuja?

      Palstatrolli ja väsynyttä sontaa palstalle suoltava Varmakkakkiainen on viime aikoina vedonnot siihen, että hänen ketjuj
      Ateismi
      15
      2126
    5. Osuuspankki Kuhmo!

      Ei pysty pitämään yhtä Otto pankkiautomaattia toiminnassa Ksupermarketin kanssa,20 vuotta sitten Kuhmossa oli neljä auto
      Kuhmo
      35
      2074
    6. Voi helvetti

      Mihin olet mut ajanut.
      Ikävä
      22
      1998
    7. Tiedät etten tiedä

      Mitä pitäisi tehdä.
      Ikävä
      13
      1897
    8. Rakkaalleni!

      Halusin tulla kertomaan, että sinua ajattelen ja ikävöin vaikka olen sukuloimassa. Meinasin herkistyä, kun tykkään sinus
      Tunteet
      15
      1683
    9. Työttömyys kasvaa

      Onneksi persujen kannatus ei kasva.
      Perussuomalaiset
      63
      1628
    10. hyvää yötä.

      toivottavasti sulla oli kiva jouluaatto. 🤍
      Ikävä
      18
      1599
    Aihe