Se on nyt takana, ensimmäinen joulu ilman Sinua rakas poikani. Kohta on vuosi kulunut siitä kun jätit meidät, kesken nuoren elämäsi, kesken kaiken, yhtäkkiä.
Ajattelin jouluna että kohta tämä on ohi, kohta alkaa arki...Mutta mikään ei olekaan ohi. Kerta toisensa jälkeen minun on pakko nöyrtyä sen edessä etten saa Sinua takaisin.Että tämän tuskan kanssa vaan on opittava elämään. Minulle sanotaan että aika parantaa...järkevänä ihmisenä tiedänkin että aika tekee tehtävänsä mutta paranna se ei koskaan, tämä tuska ei ikinä häivy.
Minulla on niin kamala ikävä.Kertakaikkiaan vaan niin kamala ikävä.
Tiedän että kaltaisiani on paljon, niin monet surevat ja kaipaavat läheisiään. Voimia teille.
Ajattelin jouluna että kohta tämä on ohi, kohta alkaa arki...Mutta mikään ei olekaan ohi. Kerta toisensa jälkeen minun on pakko nöyrtyä sen edessä etten saa Sinua takaisin.Että tämän tuskan kanssa vaan on opittava elämään. Minulle sanotaan että aika parantaa...järkevänä ihmisenä tiedänkin että aika tekee tehtävänsä mutta paranna se ei koskaan, tämä tuska ei ikinä häivy.
Minulla on niin kamala ikävä.Kertakaikkiaan vaan niin kamala ikävä.
Tiedän että kaltaisiani on paljon, niin monet surevat ja kaipaavat läheisiään. Voimia teille.
Vastaukset 8
Vanhimmat
tämä oli kolmas joulu ilman häntä ja hän oli läsnä koko ajan ajatuksissa, vähemmän puheissa, mutta koko ajan.
Vain me ymmärrämme tällaisen surun.
Ikävä on raskas, mutta pikkuhiljaa myös ystävä.
Samat on tunnelmat meidän perheessä ilman tytärtä. Hyvin raskas oli koko joulua edeltävä aika , kun ei tiennyt kuinka selvitään. Joulukirkossakin olo oli niin raskas, että vaikeuksia oli olla loppuun saakka. Haudalla oli kymmenittäin kynttilöitä, kiitos hänen kavereilleen ja tuttaville.
Kohta on vuoden kierto selvitty, mutta suru ja ikävä ei paljon helpota, niiden kanssa vaan on oppinut jotenkin elämään.
Aina vaan tulee uusia asioita, joiden kanssa ei ole vielä ilman tytärtä ollut.
Eilen katselin laatikon pohjalta löytyneitä onnittelukortteja "tyttövauvan johdosta" ,eipä silloin tiennyt minkälaisia kortteja tänä vuonna posti kuljetti.
Koittakaa vaan jaksaa muutkin, kyllä elämä kuitenkin kantaa!
Nyt on ensimmäinen joulu ilman poikaamme.
Siitä on nyt kohta 8 kk aikaa.20v.poikamme ei tule enää ikinä.Joulu oli tosi vaikea,itkin taas vuolaasti.Hän oli niin iloinen aina jouluisin ja odotti aina uutta vuotta innokkaasti.
Tuska on kauhea ja kerta toisensa jälkeen nöyryyttävä ja sairastuttavakin.Kirjoitelkaa kohtalotoverit1
Sanoit tuossa että nöyryyttävää... Tiedän mitä tarkoitat, tai luulen niin. Kaikki ovat sanoneet että on oikeus tuntea ja olla surullinen, tietysti niin. Se hetki kun vaikka kesken ruokailun purskahtaa itkuun lohduttomasti on silti... nöyryyttävää omalla tavallaan. Tai ehkäpä ennemminkin nöyrryttävää. Aina vaan uudestaan pitää nöyrtyä tämän edessä.
Olisi niin paljon sanottava tästä kaikesta ja toisaalta taas kaikki on turhaa eikä jaksa. Pian on 1 kokonainen vuosi täynnä. Jo vuosi ja sitten kuitenkin se onkin vasta vuosi...minulla reilusti vajaa viiskymppisellä niitä vuosia on kait edessä paljon...monta joulua ja synttäriä elettävänä ilman häntä. Ei, en halua mässäillä tällä kurjuudella niinkuin joku mulle kerran sanoi... Elän yleensä "normaalia" ja välillä hyvääkin elämää.
Nyt juuri taas suru painaa hartioilla vaan niin kamalasti. On ikävä.
Olen kokenut itkun rakkauden "puuskaksi" ja oman 16 vuotiaan tyttären lähellä olemiseksi. Jotenkin se itku tuntuu tervetulleelta ahdistuksen aikana. Olen kokenut ,että rakkauden määrän onkin muututtava toiseen muotoon, kun fyysistä läheisyyttä ei enää ole.
Kaikille lapsensa menettäneille voimia tulevaan vuoteen!
Esikoiseni ja silloin ainoa lapseni kuoli 7 vuotiaana.Tiedän tuskan.Ensimmäinen vuosi repi palasiksi,olin kai jonkinasteisessa shokissa.Toisen vuoden kävin itkemässä ammattiauttajalle,koska tuntui vaikealta kuormittaa ystäviäkään loputtomiin.
Nyt viisitoista vuotta myöhemmin kipu on poissa,lapseni elää sydämessäni aina. Olen raskaasta menetyksestä saanut elämääni syvempää ulottuvuutta. Olen kiitollinen yhteisistä vuosista. Jos joku ulkopuolinen olisi silloin tullut sanomaan, että kasvattava kokemus, olisin saattanut vaikka tappaa! Mutta sitä se kuitenkin on ollut.
Rakkaus lapseen ei kuole koskaan.
Ei minulla ole sanoja teille kohtalotoverini,
mutta ymmärrän ja tiedän.
Voimia
Jotenki tuntuu oudolta, että miten kaikki muut paitsi minä, pystyy itkemään oman lapsen kuolemaa... 4v aikaa kun tyttäreni kuoli, enkä osaa itkeä. Oksennan ja voin muutenki huonosti, mutta itku ei tule.
En jaksa kirjoittaa tätäkään pidempään.
Voimia kaikille, ja olkaa onnellisia itkusta jonka mukana sielu puhdistuu.
Itkemäton suru tappaa...
Julmaa tekstiä, mutta totta.
helpota, mutta sen kanssa oppii elämään, kuten itse kirjoitit. Vaikka nyt siltä tuntuu, että tuska ei koskaan helpota, niin tuska katoaa ja pystyt ajattelemaan lastasi ilman tuskaa. Surua kylläkin tulet aina tuntemaan. Mikään ei ole äidille vaikeampaa, kuin haudata oma lapsensa. Se tuntuu jotenkin elämän kiertokulun vastaiselta.
Tiedän miltä se tuntuu. Sitä haluaa itse kuolla, velloa siinä surussa. Kaikki, koko elämä menee sumussa. Asioita tekee, mutta niitä tekee automaattisesti, kuin kone. Mutta on kumminkin oltava "vahva" muun perheen takia.
Haluan lohduttaa, että tulee vielä päivä jolloin elämä ei enää tunnu niin kovin raskaalta. Silloin on jo vähän helpompi hengittää.
Voimia sinulle surun keskelle ja siitä selviämiseen.
Ps: ensimmäiset juhlapyhät ovat aina kaikkein pahimpia.