Ei järjen asia

liikaa.

Onneksi kolminaisuuteen ei tarvitse uskoa. Sehän on vain erään mytologian sisäinen dogmi.

Koska se ei ole järjen asia, niin minä hylkään sen järjettömänä, kaiken muun järjettömän roskan(kuten jumalten) mukana.

maailmankaikkeus on nii hassu asia,että luulisin sen selittämiseen vaadittavan aikalailla erilaisen käsityksen asioista mitä meillä nyt on.

tarkoitan nyt sitä kuinka käsitettään esim. käsite ei mitään.mikä on ollut ei mitään ennen maailmankaikkeuden syntyä..jne.meidän käsityksemme mukaan on mahdotonta olla ei mitään.

kaikki ei ole sitä miltä näyttää..

Olen eri mieltä, minkä takia järki pitäisi pitää erossa uskon asioista? Viittasit kirjoituksessai kolminaisuuteen, eli siihen, että Jumala on sekä Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Miksi Jumalalla ei voisi olla kolmen tyyppistä olemusta?Otetaanpa esimerkiksi H2O. Eli suomeksi vesi. Vesi esiintyy kolmessa muodossa. Vesi voi olla

- höryä,
- vettä ja
- jäätä.

Minulle tuossa ei ole yhtään mitään epäselvää. Kuinka moni teistä ei tämän takia voi uskoa veteen?

Varsin ikävä veto sinänsä, sillä rajaamalla uskonto ei-järjen asiaksi, on täysin mahdotonta sanoa sitä vastaan yhtään mitään. Mutta toisaalta, uskontoa ei tällöin voi myöskään järjellisesti perustella. Miten absurdia voisi perustella rationaalisesti?

Toisin sanoen, rajaamalla usko kaiken järjen ulkopuolelle, uskonto on täysin absurdia ja täysin sattumanvaraisuuksien varassa. Joudumme tukeutumaan ilmoitukseen.

Ilmoitusta on vaikea hyväksyä, miksi uskoa ihmisen sanaa Jumalan sanan sijaan. Ja hauskaa onkin, että myös minä voin sanoa kuulleeni Jumalan sanoneen minulle, että "Minä en ole olemassa"...

Jos kerran kolminaisuus on järjen ulottumattomissa niin miten ihmiset pystyivät sen luomaan?

Tiedäthän toki sen että kolminaisuus otettiin mukaan raamattuun vasta Nikean kokouksen jälkeen.

Jos kolminaisuus on käsittämätön, pelkästään uskon asia, niin sovitaan sitten samantien Pyhästä Nelisyydestä. Uskon asia sekin. Tai Pyhä Viisisyys.

Taistelu kolmen persoonan kieltäjiä vastaan
Kolmen persoonan kieltäjistä käytetään tavallisesti yhteisnimityksiä
monarkiaanit, unitaarit, antitrinitaarit jne. Heitä on esiintynyt eri
hahmoissa. Toiset sanoivat: On olemassa yksi ainoa jumalallinen persoona,
mutta tämä yksi ainoa persoona on ilmoittanut itsensä kolmessa eri
ilmenemismuodossa peräkkäin (tres modi apparitionis) Isänä, Poikana ja
Pyhänä Henkenä eli näytellyt kolmen henkilön osaa (€€€€€€€). Tällainen on
niin sanottu modalistinen monarkianismi, jonka edustajaksi tavallisesti
mainitaan Sabellios (erotettu Kirkon yhteydestä v. 260). Toiset sanoivat:
Kristus ei ole mikään jumalallinen persoona, vaan pelkkä ihminen, jossa
kuitenkin jumalallinen persoona on vaikuttanut ainutlaatuisella tavalla,
niin että häntä voidaan sanoa Jumalaksi. Pyhä Henki ei myöskään ole mikään
jumalallinen persoona, vaan Jumalan voima, joka aivan erityisellä tavalla
on vaikuttanut Mooseksessa ja profeetoissa sekä viimeksi Kristuksessa.
Tällainen on niin sanottu dynamistinen monarkianismi, jonka pääedustajana
pidetään Paavali Samosatalaista (erotettu v.272). Paljon on käsitelty
kysyymystä, missä määrin modalistiset ja dynamistiset monarkiaanit
erosivat toisistaan ja missä määrin he olivat samalla kannalla; sen verran
on joka tapauksessa varmaa, että kumpikin ryhmä kielsi sen, että Jumalassa
on kolme persoonaa.

Kolmen persoonan kieltäjiin kuuluivat myös vanhat fotinolaiset,
Foteinoksen (Sirmiumin piispa, k. n. 366) kannattajat, joiden opin
socinolaiset 1500-luvulla uudistivat. Meidän aikanamme kuuluvat
unitaareihin kaikki protestanttiset teologit, jotka eivät hyväksy oppia
Kristuksen kahdesta luonnosta eli enhypostasiasta vaan ovat sitä mieltä,
että Kristus ihmisenä on oma persoonansa. Kun Seeberg esimerkiksi sanoo:
»[Jumalan] iankaikkinen rakkauden energia täyttää Jeesuksen inhimillisen
sielun niin, että siitä on tullut sen sisällys. Siinä on Kristuksen
jumaluus.» (Grundwahrheiten5, s. 115), täytyy häntä pitää lähinnä
dynamistisena monarkiaanina. Karl Barthkin tahtoo korvata perinnäisen
tavan puhua »persoonasta» sanalla »olomuoto» (modus
subsistendi) ja lähentyy näin tehdessään kristillisen kolminaisuusopin
kieltäjiä (Dogmatik I/2, s. 404). Useimmat englantilaiset,
amerikkalaiset ja saksalaiset unitaarit edustavat Jumalan
kolmipersoonaisuuden kieltämistä dynamistisessa muodossa.
Raamatun todistus, jolla kirkko voittaa unitaarisuuden, on meillä selkeänä:
1. Isä, Poika ja Pyhä Henki -nimissä, jotka eivät tarkoita yhden
persoonan kolmea ilmenemismuotoa, vaikutusta tai tahtoa, vaan kolmea
persoonaa eli kolmea minää (Matt. 28:19).
2. Niissä predikaateissa, joita Raamatussa liitetään Isään, Poikaan ja
Pyhään Henkeen, kuten »tietäminen», »tahtominen», »opettaminen»,
»nuhteleminen», »puhuminen» jne., jotka kaikki ilmaisevat persoonallisia
toimintoja (Matt. 11:27; Joh. 1:18; 17:24-14:26; 16:8; Ap. t. 28:25).
Tässä kohden pitävät paikkansa aksioomit: Actiones semper sunt
personarum sive suppositorum intelligentium. Opera sunt personis
propria. Se tarkoittaa: Jos kerran Raamatussa sanotaan jumaluuden kolmen
persoonan suorittavan erilaisia persoonallisia toimintoja, ilmaisee
Raamattu sillä, että Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat sekä todellisia
että erillisiä persoonia.
3. Niissä Raamatun lausumissa, joissa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen
välistä suhdetta kuvataan nimenomaan käyttämällä sanoja €€€€€ €€€ €€€€€
€€€ €€€€€ (»toinen», Joh. 5:32 - 37; 14:16). Siksi sanotaan Atanasioksen
tunnustuksessa: Alia est persona Patris, alia Filii, alia Spiritus
Sancti (Toinen on Isän persoona, toinen Pojan, ja toinen Pyhän Hengen).
Mitä persoona-sanan määrittelyyn tulee, on Augsburgin tunnustuksen
ensimmäisessä uskonkohdassa antama määritelmä täysin riittävä:
»Persoona-sanalla ei tarkoiteta toisessa olevaa osaa eikä ominaisuutta,
vaan sellaista, mikä itsenäisesti on olemassa (ut significet non partem
aut qualitatem in alio, sed quod proprie subsistit), niinkuin isät tätä
sanaa tässä yhteydessä käyttivät»...
4
Taistelu yhden ainoan Jumalan kieltäjiä vastaan
Jumalan ykseys (unus Deus) kielletään, jos Jumalan kolmeen persoonaan
katsotaan kuuluvan myös kolme jumalallista olemusta (tres essentiae
divinae) tai kolme jumalallista luontoa (tres naturae divinae). Näin
tekevät a. triteitit, jotka olettavat Jumalassa olevan kolme olemusta tai
luontoa, joiden laatu on sama; b. subordinatiaanit, jotka opettavat, että
on olemassa kolme eriarvoista tai erilaatuista jumalallista olentoa.
Triteitien edustajista on mainittava Johannes Filoponos 500-luvulta sekä
Roscellinus 1000-luvulta. Subordinatiaanien ryhmään kuuluvat areiolaiset
ja puoliareiolaiset, arminiolaiset sekä myös modernit luterilaiset, aivan
ilmeisesti esimerkiksi Kahnis, jonka liberaalit teologit mielihyvin
kertovat sanovan Poikaa ja Henkeä »Jumalaksi sanan toisessa ja kolmannessa
merkityksessä».

Vastoin triteitejä ja subordinatiaaneja pitää kristillinen kirkko kiinni
siitä, ettei Jumalan olemuksen kohdalla voi olla puhetta sen
moninkertaistamisesta (multiplicatio) eikä eri arvoasteista
(subordinatio), koska yksi ja sama jumalallinen olemus kuuluu Isälle ja
Pojalle ja Pyhälle Hengelle, ei ainoastaan laadun, vaan myös
lukumäärän puolesta (eadem numero essentia). Tämä on Raamatun selkeä
oppi. Se sanoo Jumalasta seuraavaa: Jumalallinen olemus eli jumaluus on
olemassa vain yhtenä eli yhtenä ainoana yksilönä (1. Kor. 8:4), ja
jokainen persoona omistaa tämän yhden ainoan jumaluuden kokonaan. Ei
siis Isälle kuulu esimerkiksi yksi kolmannes jumalallisesta olemuksesta,
Pojalle toinen ja Pyhälle Hengelle kolmas, vaan koko jakamaton
jumalallinen olemus kuuluu sekä Isälle että Pojalle että Pyhälle
Hengelle. Tätä Raamattu opettaa nimenomaan sellaisissa raamatunkohdissa
kuin Kol. 2:9; Ap. t. 5:4; Matt. 28:19.
Tärkeä merkitys asian kannalta on myös Vanhan Testamentin
majesteetillisen Jumalan nimityksen, Jahven käytöllä. Tämä Jumalan nimi
merkitsee juuri iankaikkista, muuttumatonta jumalallista »olemista» eli
Jumalaa iankaikkisena, muuttumattomana olentona (semper idem) (2. Moos.
3:14). Luther sanoo Jahve-nimestä Jumalan nimityksenä: »Tämä nimitys
sisältää pelkän Olemisen eli Olemuksen merkityksen» (St. L. XX, 2057;
W.A. 53, 606 s.). Sen sijaan että Elohim-nimitystä käytetään myös
luoduista, sikäli kuin näillä on todellisia tai luuloteltuja
jumalallisia tehtäviä ja jumalallinen arvo (esivaltaan kuuluvat
henkilöt, Ps. 82:6; pakanoiden epäjumalat, 5. Moos. 4:28), käytetään
Jahve-nimitystä vain Jumalasta. Siitä sen nimitys: nomen Dei essentiale
et incommunicabile. Tätä nimeä ei kuitenkaan omisteta vain Isälle, vaan
myös Pojalle (2. Moos. 3:2 ss.) ja Pyhälle Hengelle (2. Sam. 23, vrt. 1.
Piet. 1:12). Uudessa Testamentissa ei Jumalan Pojasta käytetä ainoastaan
nimitystä Herra ja Jumala (Joh. 20:28), vaan myös Totinen Jumala (1.
Joh. 5:20), Suuri Jumala (Tit. 2:13) ja Jumala yli kaiken (Room. 9:5).
Samoin Uusi Testamentti käyttää Pyhästä Hengestä nimitystä Jumala (Ap.
t. 5:3 - 4) erotukseksi luoduista.
Koska Jumalan olemusta ei voida jaotella eikä siinä erottaa arvon mukaan
eri asteita, vaan koko jumalallinen olemus kuuluu jakamatta jokaiselle
persoonista, ei Raamatun mukaan voida myöskään jaotella eikä arvon
mukaan erotella jumalallisia ominaisuuksia, jumalallisia tekoja (opera
divina ad extra) eikä jumalallista palvontaa.
1. Mitä jumalallisiin ominaisuuksiin tulee, omistetaan Raamatussa
Pojalle ja Pyhälle Hengelle samat ominaisuudet kuin Isälle: Pojalle
kaikkivaltius (Joh. 21:17), kaikkiallisuus (Matt. 28:20), Pyhälle
Hengelle kaikkivaltius (Ps. 33:6), kaikkitietävyys (1. Kor. 2:10) ja
kaikkiallisuus (Ps. 139:7).
2.Mitä jumalallisiin tekoihin tulee, Raamattu sanoo etteivät samat opera
divina ad extra kuulu vain Isälle, vaan myös Pojalle ja Pyhälle
Hengelle: Pojalle luominen (Joh. 1:3; Kol. 1:6; Hepr. 1:10), Pyhälle
Hengelle sama luominen (Ps. 33:6; Job. 33:4). Joka vähänkin tutustuu
Raamattuun, havaitsee heti, että Pojan ja Pyhän Hengen siinä sanotaan
suorittaneen muitakin jumalallisia tekoja.
3. Raamattu sanoo vihdoin niinkin, että kaikille kolmelle persoonalle
kuuluu sama jumalallinen palvonta ja kunnioitus (Joh. 5:23; Matt. 28:19;
2. Kor. 13:13). Kun annamme kastaa itsemme Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen tai vastaanotamme siunaamisen Jeesuksen Kristuksen armolla,
Jumalan rakkaudella ja Pyhän Hengen osallisuudella, palvomme Pyhää
Henkeä niin, että hänelle omistetaan sama cultus divinus kuin Isälle ja
Pojalle. Siksi sanookin Atanasioksen tunnustus oikein: Ita... et
Trinitas in unitate et unitas in Trinitate veneranda sit (On siis
palvottava sekä Kolminaisuutta ykseydessä että ykseyttä
Kolminaisuudessa).


5
Homousiaa eli Jumalan olemuksenyhteyttä vastaan esitetyt väitteet
1. Ensimmäinen vastaväite: Koska Kristus Joh. 17:3 sanoo Isää ainoaksi
totiseksi Jumalaksi, hän ei voi olla homousian suhteessa Isään (samaa
olemusta kuin Isä). Vastaus: Juuri homousian suhteessa Isään Kristus niin
selvästi ja määrätietoisesti väittääkin olevansa (Joh. 10:30; 1. Joh.
5:20). Joh. 17:2 lausuu selvästi olemuksen yhteyden Isän kanssa.
Johanneksen 17. luvun varsinaisena tarkoituksena onkin vastauksen
antaminen kysymykseen, kuinka ihmiset voivat pelastuksekseen oppia
tuntemaan ainoan tosi Jumalan, jota paitsi ei muuta ole olemassa. Tämä
taas tapahtuu ainoastaan hänessä, jonka Jumala on lähettänyt, ihmiseksi
tulleessa Jumalan Pojassa. Juuri tästä syystä Kristus Joh. 17:3 sanoo itse
olevansa ainoan tosi Jumalan ohella se, jonka on oltava tuntemuksemme
kohteena (Joh. 17:4 - 6, 14). Luthardt kirjoittaa oleellisesti oikein
tämän kohdan johdosta: »Elämä on ihmisillä ainoastaan Jumalassa, joka on
ilmoittanut itsensä pelastavana Jumalana vain Jeesuksessa Kristuksessa.
Tämä yksin on tosi Jumala, mutta ei siis Jeesuksen Kristuksen
vastakohtana» (näin areiolaiset, socinolaiset ja ratsionalistit: vrt.
kyseiseltä kohdalta Strack-Zöcklerin kommentaaria). Samoin sanoo
Lutherkin: »Tämä merkitsee: Sen, joka tahtoo kohdata oikean, ainoan
Jumalan, on välttämättä etsittävä häntä yksinomaan Herrasta Kristuksesta,
sillä ei totisesti ole olemassa muuta Jumalaa kuin se, joka on lähettänyt
Kristuksem) (St. L. VIII, 759 ss.; W. A. 28, 94).

2. Toinen vastaväite: Koska Poika on lähtöisin Isästä ja Pyhä Henki
Isästä ja Pojasta, on Poika alempi kuin Isä, ja Pyhä Henki alempi kuin
Isä ja Poika. Vastaus: Tämä väite ei osoita luonnollista eikä
hengellistä ajattelukykyä. Ei luonnon alallakaan pidä paikkaansa, että
poika aina, ruumiillisesti tai henkisesti, asemansa tai arvonantonsa
kannalta, olisi isäänsä vähempi. Aivan täydellisesti tämä väite
kuitenkin on hengellisen ajattelukyvyn vastainen. Sen perusteella, mitä
Jumala itse on sanassaan itsestään ilmoittanut, on mahdotonta, että
Poika olisi Isää alempi ja Pyhä Henki Isää ja Poikaa alempi, koska
jokaiselle kolmesta persoonasta kuuluvat kokonaan ja jakamattomasti
yhtenä ainoana olemassa oleva jumalallinen olemus (eadem numero
essentia) sekä vain yhtenä olemassa olevat jumalalliset ominaisuudet ja
teot (eadem numero attributa et eadem numero opera ad extra). Asia
voidaan sanoa vielä toisinkin: Yksikään jumaluuden persoona ei ole
kolmannes, vaan jokainen on koko Jumala (totus Deus). Teologisissa
väitteissään De unitate essentiae divinae et distinctione personarum in
divinitate sanoo Luther: »Harum personarum quaelibet totus est Deus,
extra quam nullus est alius Deus» (Kuka hyvänsä näistä persoonista on
koko Jumala, eikä sen ulkopuolella ole mitään toista Jumalaa; St. L. X,
178; Erl. IV, 474 s.). Kristilliseen kirkkoon yhtyen Luther veisaa: »Und
ist kein andrer Gott»[Vk. 170:2, suom. "Hän Kristus, kuningas", Lutherin
saksal. virressä "Eikä muuta Jumalaa ole kuin (Kristus)". - Suom.
huom.]. Franz Delitzsch paljasti hengellisen käsityskykynsä painuneen
syvälle kristillisen tason alapuolelle, kun hän kysyi: »Onko todella
lupa sanoa Jeesusta Kristusta (Jahve) Sebaotiksi, ainoaksi Jumalaksi,
jota paitsi ei muuta ole olemassa?» ja vastasi sitten tähän kysymykseen
kieltävästi (Allgem. Ev.-Luth. Kirchenz. 1884, Nr. 49). Näin tehdessään
Delitzsch sanoutui kokonaan irti siitä, mitä Kol. 2:9 lausuu,
ja jos hän oli selvillä kielteisestä kannastaan, on hän kuvitellut Pojan
puolijumalaksi tai kolmannesjumalaksi. Jokainen subordinatianismin ja
kenoosiksen muoto (modernissa merkityksessä) merkitsee ilmeistä
lankeamista takaisin pakanalliseen polyteismiin. Se joka
subordinationismissaan on sillä kannalla, minkä nimitys ilmaisee, ei
siten tunnusta Pojan olevan samaa olemusta kuin Isä.
Kristillisestä Jumalan-tuntemuksesta luovutaan myös, milloin Pojan ja
Pyhän Hengen alemmuutta perusteltaessa tähän perusteluun liittyy
sellaisia ajatuksia, että Poika olisi nuorempi kuin Isä, koska hän on
Isästä lähtöisin, ja Pyhä Henki nuorempi kuin Isä ja Poika, koska hän on
Isästä ja Pojasta lähtöisin. Tällöin siirretään aika, tapahtumien
peräkkäisyys, iankaikkisuuteen ja kielletään täten iankaikkisuus sekä
Jumalan iankaikkisuus, mikä on ristiriidassa luonnollisenkin
Jumalan-tuntemuksen kanssa (Room. 1:20). Oikein sanoo Atanasioksen
tunnustus: Et in hac Trinitate nihil prius aut posterius... sed totae
tres personae coaeternae sibi sunt et coaequales (Eikä tässä
Kolminaisuudessa kukaan ole ensimmäinen tai viimeinen . . . vaan kaikki
ovat keskenään yhtä iankaikkiset ja yhdenvertaiset).
Tämän mukaan on arvioitava myös sitä kirkollista puheentapaa, että Isä
on ensimmäinen, Poika toinen ja Pyhä Henki kolmas Kolminaisuuden
persoona. Tämä puheentapa on raamatunmukainen, koska Raamatun mukaan
Isän jumalallinen olemus ei perustu kehenkään muuhun, Pojan jumalallinen
olemus perustuu Isään, ja Pyhän Hengen jumalallinen olemus taas perustuu
Isään ja Poikaan. Tämä on luonnollinen järjestys jumaluuden persoonia
lueteltaessa (niinkuin vanhoilla teologeilla oli tapana sanoa), ja sitä
Raamattu noudattaa (Matt. 28:19; vrt. kuitenkin 2. Kor. 13:13). Mutta
jos tämän järjestyksen perusteella kaavaillaan jonkinlaisia
alistussuhteita mitä aikaan tai arvoon tulee, on taas kysymys
inhimillisten ja ajallisten suhteitten järjenvastaisesta ja
raamatunvastaisesta sovittamisesta iankaikkiseen Jumalaan.

3. Kolmas vastaväite: Koska Raamattu käyttää sellaista puheentapaa, että
jumalalliset teot luonnon piirissä ja Kirkossa tapahtuvat Pojan ja Pyhän
Hengen kautta (€€€, €€), ilmaisee tämän sanonnan käyttäminen
alistussuhdetta. Tosiasia kyllä on, että Raamattu puhuu juuri tähän
tapaan (Joh. 1:3; Kol. 1:16; Ef. 1:4; Ps. 33:6; 2. Tess. 2:13). Väärin
on kuitenkin tästä päätellä, että Poika ja Pyhä Henki olisivat
alistetussa asemassa. Raamatun mukaan asiat ovat seuraavasti: Samoin
kuin kolmen persoonan kesken vallitsee järjestys, mutta ei
alistussuhdetta (ordo in modo subsistendi), samoin vallitsee myös
persoonien toiminnassa tietty järjestys (ordo in modo operandi). Samoin
kuin Poika on Isästä, on hänen toimintansakin Isästä (Joh. 5:19), ja
samoin kuin Pyhä Henki on Isästä ja Pojasta, samoin on Pyhän Hengen
vaikutuskin Isästä ja Pojasta (Joh. 16:13 - 15). Tämä ei kuitenkaan
merkitse sitä, että heidän toimintansa olisi jaettua; toiminta pysyy
lukumäärältään yhtenä ainoana (una numero actio) ja kuuluu aivan yhtä
hyvin Pojalle ja Pyhälle Hengelle kuin Isällekin (Joh. 5:19). Siksi
vanhat teologit huomauttavat Joh. 5:19 johdosta: Verba non impotentiam
indicant, sed eandem maiestatem divinam, quia eandem habent potentiam et
operationem (Sanat eivät ilmaise kykenemättömyyttä, vaan samaa
jumalallista majesteettisuutta, koska heillä on sama kyky ja toiminta).
Juuri siitä syystä, että persoonan toiminta kuuluu jakamattomasti Isälle
ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle, mainitsee koko joukko raamatunkohtia
kaiken jumalallisen toiminnan yhden ainoan persoonan
suorittamaksi muita persoonia mainitsematta, kuten esimerkiksi että
Poika on luonut maailman (Hepr. 1:10) ja että Pyhä Henki jakaa
armolahjat kirkossa (1. Kor. 12:11).
4. Neljäs vastaväite: Sanoessaan Joh. 14:28 itsestään, että Isä on
suurempi kuin Poika, Kristus kieltää homousian. Kun näin väitetään, ei
huomata, että Kristus tässä puhuu sellaisesta vähemmyydestä Isään
verrattuna, joka lakkaa hänen mennessään Isän tykö; hän puhuu siis
itsestään inhimillisen luonnon mukaan alennuksen tilassa. Siksipä ei
opetuslasten pitänytkään olla murheellisia Kristuksen menosta Isän tykö,
vaan päinvastoin iloita, koska vähempänä-olo nyt tuli päätökseen.
Kristuksen meno Isän tykö merkitsee hänen siirtymistään inhimillisen
luonnon puolesta korotuksen tilaan, niinkuin hän itse asian
ylimmäispapillisessa rukouksessaan (Joh. 17:5) selittää. Luther
kirjoittaa tästä: "Kun Kristus sanoo: 'Isä on suurempi kuin minä', hän
ei sano sitä persoonallisesta jumalallisesta olemuksesta, omastaan tai
Isän, niinkuin areiolaiset tätä tekstiä ovat tahtoneet kierosti selittää
ottamatta huomioon mistä tai miksi Kristus tässä näin puhuu, vaan
erotuksesta sen valtakunnan välillä, joka hänellä on oleva Isän tykönä,
ja sen palvelustoimen eli orjan muodon välillä, jossa hän oli ennen
ylösnousemustaan" (St. L. XI, 1079 s.; W.A. 21, 474). Saarnassaan, jonka
aiheena on Joh. 14:28 - 29, Luther sanoo näiden sanojen johdosta:
»[Jeesus sanoo:] Isä on minua suurempi, koska minä nyt olen orja; mutta
kun minä taas pääsen tuonne Isäni tykö, tulen taas suuremmaksi, yhtä
suureksi nimittäin kuin Isä on, toisin sanoen minä tulen hallitsemaan
yhdessä hänen kanssaan yhtäläisessä vallassa ja majesteettiudessa» (St.
L. VIII, 477 ss.; W.A. 29, 368). Oikein käsittävät tämän Kristuksen
sanan (Joh. 14:28) uudemmalla ajalla m.m. Philippi, Hengstenberg, Keil,
Nösgen ja Luthardt tarkoittavaksi Pojan vähemmyyttä alennuksen tilassa,
vähemmyyttä, joka päättyy menemiseen Isän tykö; kaikki muut käsitystavat
ovat vastoin tekstiä.
6
Oppi Pyhästä Kolminaisuudesta Vanhassa Testamentissa
Lutherin kanta tässä kysymyksessä, josta on paljon kiistelty, voidaan
lyhyesti kuvata seuraavanlaiseksi: Vaikkakaan Pyhästä Kolminaisuudesta ei
Vanhassa Testamentissa ole niin selvää ilmoitusta kuin Uudessa, on siitä
siinä kuitenkin vahvoja todistuksia (vrt. St. L. I, 274; W.A. 42, 166 s.).
Kysymykseen, onko Luther sitä mieltä, että kaikki juutalaiset ovat
tunteneet kolmiyhteisen Jumalan, saamme häneltä sen vastauksen, että
»enempi osa ei ole uskonut tätä oppia», samoin kuin »niissäkin, jotka
kuulevat meidän saarnamme [uudessa liitossa], on monia, jotka eivät tätä
oppia pidä arvossa eivätkä siihen usko» (St. L. II, 940; W.A. 44, 186).
Lutherin tavoin ovat myös 500- ja 1600-luvun ja myöhemmänkin ajan
luterilaiset teologit sitä mieltä, että oppi Pyhästä Kolminaisuudesta on
Vanhassa Testamentissa siinä määrin ilmoitettuna, että uskovat saattoivat
oppia tuntemaan sen ja uskoivat siihen. Helmstedtiläiset sen sijaan
puhuivat Calixtuksen johdolla siihen suuntaan, että Vanhassa Testamentissa
tosin on jälkiä (vestigia) Kolminaisuudesta tai pikemminkin merkkejä siitä
(indicia), mutta ei kuitenkaan selviä ja vakuuttavia lausumia (vrt.
Quenstedt, Syst. I, 510). Sama käsitys on uudemmilla teologeilla, kuten
Luthardtilla ja Kirnillä (Kompend10. s. 112; RE3 XX, 112).

Kaiken kiistelyn siitä, onko Pyhä Kolminaisuus ilmoitettuna Vanhassa
Testamentissa, ratkaisee kristillisessä kirkossa se seikka, että Kristus
ja Kristuksen apostolit opettaessaan sekä Pojan että Pyhän Hengen olevan
jumalallisia persoonia käyttävät todisteena Vanhaa Testamenttia (esim.
Matt. 22:41 s., missä Kristus todistaa Ps. 110 nojalla olevansa Daavidin
Herra). Heprealaiskirjeen 1. luvussa todistetaan Kristuksen jumaluus ja
samalla se, että hän on jumaluuden persoona, kuuden Vanhan Testamentin
kohdan nojalla: Ps. 2:7; 2. Sam. 7:14; Ps. 97:7; Ps. 45:7; Ps. 102:26 -
28; Ps. 110:1. Pyhän Hengen persoonallisuuden ilmoituksesta Vanhassa
Testamentissa on sanottava seuraavaa: Kun Vanha Testamentti sanoo
Jumalan Hengestä, että hän maailmaa luotaessa toimi elämää antavana (1.
Moos. 1:2), tuomitsi ja nuhteli ihmissukua (1. Moos. 6:3), puhui
Daavidin suulla (2. Sam. 23:1 - 3) ja närkästyi ja tuli murheelliseksi
(Jes. 63:10), ovat nämä actiones et passiones (toiminnat ja tilat)
selvää opetusta siitä, että Pyhä Henki on jumalallinen persoona. Eipä
Vanhasta Testamentista puutu sellaisiakaan kohtia, joissa (samaan tapaan
kuin Matt. 28:19 ja 2. Kor. 13:13) mainitaan jumaluuden kolmea persoonaa
toistensa rinnalla (2. Sam. 23:2; Jes. 42:1; 61:1-63:8-10).
Tähän yhteyteen kuuluvat vielä sellaiset raamatunkohdat, joissa a.
Jumala puhuu itsestänsä monikkoa käyttäen (1. Moos. 1:26 - 11:7); b.
Jumalaa rukoillaan ja ylistetään kolmesti (4. Moos. 6:24 ss.; Jes. 6:3);
c. Herran enkeli, angelus increatus (luomaton enkeli), samastetaan
Jahven kanssa (2. Moos. 3:1 - 15; 1. Moos. 48:15 - 16 jne. Vrt. Gerhard,
Loci, De nat. Dei, 36, 37). Luther sanoo 1. Moos. 48:15 - 16 johdosta:
»Tässä siis ilmaistaan kahdella nimityksellä, 'Jumala' ja 'enkeli',
kahta eri persoonaa olennon kuitenkin ollessa yksi ja sama ja ilman
mitään eroa. Enkelikin on näet luonnoltaan iankaikkinen Jumala, muuten
ei Jaakob häntä rukoilisi. Häntä sanotaan kuitenkin enkeliksi virkansa
ja tehtävänsä tähden, joka hänellä Poikana on Isältä,» (St.L.XIII, 670
s.; W.A. 52, 339.) Niihin, jotka meidän päivinämme ovat edustaneet sitä
oikeata käsitystä, että mal'ach Jahve on angelus increatus, kuuluvat mm.
Hengstenberg, Keil, Thomasius, Rohnert ja Philippi.
7
Ihmisjärki ei voi käsittää Jumalan kolminaisuutta

Toisaalta emme uskalla tehdä eroa jumalallisen persoonan ja jumalallisen
olemuksen välillä, koska Raamattu omistaa koko jumaluuden eikä vain sen
osaa, ei ainoastaan Isälle, vaan myös Pojalle ja Pyhälle Hengelle (Kol.
2:9; Ap. t. 5:4). Luther ilmaisee asian seuraavasti: Quomodo distinguatur
persona a divinitate ipsa, non est rationis inquirere, nec angelis
comprehensibile. Imo periculosum et cavendum est ibi ullam esse putari
distinctionem, cum sit quaelibet persona ipsissimus et totus Deus. (Ei ole
järjen tutkittavissa eikä enkeltenkään tajuttavissa, miten persoona
voidaan erottaa itse jumalallisesta olemuksesta. Päinvastoin on
vaarallistakin ja kartettavaa arvella siinä mitään eroa olevan, koska mikä
persoona hyvänsä on ilmeinen ja täydellinen Jumala. Opp. v. a. IV, 474;
St. L. X, 178; Erl. IV, 477 s.) Luther kohdistaa sanansa skolastikkoja
vastaan, jotka tahtovat tehdä eron jumalallisen persoonan ja jumalallisen
olemuksen välillä, ja on sitä mieltä, etteivät nuo skolastikot
ole tienneet, mitä he puhuivat. (Nesciunt, quid loquantur vel affirment,
dum talibus sapientiae pharmacis rationem iuvare volunt [He eivät tiedä,
mitä puhuvat eivätkä mitä varmaksi väittävät, kun tahtovat moisilla
viisauden rohdoilla tulla järjen avuksi]).und ist
Toisaalta meidän kumminkin täytyy pitää varmana, että persoonien välillä
vallitsee ero, joka ei ole pelkästään kuviteltu, vaan todellinen, koska
kerran Raamattu luonnehtii Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä sanoilla €€€€€
€€€ €€€€€ €€€ €€€€€ ja vain Poika on tullut ihmiseksi, eivät Isä ja Pyhä
Henki hänen kanssaan. Näin olemme tosiasian edessä, josta Luther käyttää
seuraavia sanoja: Ratio non capit, unam rem distinctam esse tres res
distinctas (Järkeen ei mahdu, että yksi ainoa tarkoin määrätty olento on
kolme tarkoin määrättyä eri olentoa). Tämä tosiasia pakottaa meidätkin
Lutherin lailla tunnustamaan: Excludenda est igitur mathematica et omnis
totius creaturae cogitatio in credenda divinitate (Jumaluuden uskomisesta
on siis matematiikka ja kaikki koko luomakuntaan kohdistuva ajattelu
pidettävä erillään). Siksipä ei voi kyllin vakavasti varoittaa kaikista
yrityksistä saattaa kolminaisuusoppi ihmisjärjelle tajuttavaksi.
Mitä selitysyrityksiin tulee, on niistä sanottava seuraavaa: Sopii
hyvin, että kristitty on huomaavinaan joidenkin luonnon piirissä
havaitsemiensa ilmiöiden muistuttavan jumaluuden kolmesta persoonasta
yhdessä jumaluudessa, mutta hänen ei pidä esittää näitä ilmiöitä
kolminaisuuden todistukseksi tai tueksi. Että kolminaisuutta on mahdoton
oppia tuntemaan luonnon piirissä ja siitä saada sille todistuksia,
selviää siitä, että ne Jumalan teot, jotka kohdistuvat luomakuntaan
(maailman luominen ja ylläpitäminen) ovat kaikille kolmelle persoonalle
yhteiset (opera Dei ad extra). Siksi ne kyllä kertovat Jumalasta, mutta
eivät kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka meille ilmoittaa pyhä Raamattu ja
vain pyhä Raamattu. Sen vuoksi on luovuttava kaikista kolminaisuuden
todistuksista, jotka ovat otetut luonnon piiristä.

Meidän on kuitenkin myös luovuttava yrityksistä johtaa Jumalan
kolminaisuus inhimillisen ajattelumme keinoilla (spekulaatioon
turvautuen) Jumalan olemuksesta itsestään (esim. jumalallisesta järjestä
ja tahdosta) tai Jumalan ominaisuuksista (kuten rakkauden
ominaisuudesta, vrt. Augustinuksen rakkauden-kolminaisuutta De Trin.
VIII, 8--10, jota uudemmalla ajalla on erityisesti edustanut Sartorius;
Luthardt, Kompend.14, s. 171 s.). Tässä suhteessa on luterilaisen kirkon
piirissä jo Melankton myöhemmällä iällään hairahtunut opettaessaan
Corpus doctrinae Misnicum -teoksessaan seuraavasti: Filium Dei
cogitatione a Patre genitum esse, quia Pater sese intuens et considerans
gignat quandam substantialem sui imaginem et permanentem, sicut nostra
mens accidentalem et evanescentem gignit (Jumalan Poika on syntynyt
Isästä ajattelun kautta, koska Isä itseään katsellessaan ja
tarkastellessaan synnyttää niin sanoakseni olemuksellisen ja pysyvän
kuvan itsestään, samoin kuin meidän henkemme synnyttää aksidentaalisen
ja haihtuvan kuvansa). Reformoitu teologi Keckermann tahtoi
antitrinitaareille näyttää toteen, että kolmen persoonan olemassaolo
johtuu itse Jumalan olemuksesta, sillä tavoin nimittäin, ettei Jumala
voisi olla Jumala, jollei hänessä olisi kolme eri olemassaolon muotoa
eli persoonaa. Samaan tapaan spekuloivat uudemmat teologit, kuten Frank,
Schäder, Schlatter, Kähler, Jelke jne. Syystä muistuttavat vanhat
dogmaatikot ehtimiseen siitä, että Pyhä Kolminaisuus voidaan oppia
tuntemaan ja sitä opettaa ainoastaan Jumalan ilmoituksesta hänen
sanassaan (vrt. Quenst., Syst. I, 554 s.). Siihen huomautukseen, että
mainitunlaiset selitykset muka ovat hyödyllisiä ja
rakentavia, vanhat dogmaatikot ovat vastanneet, että ne päinvastoin
eivät ole hyödyksi, vaan ainoastaan vahingoksi (Quenst., Syst. I, 559).
Se näet, joka ottaa vapauden seurata omia inhimillisiä ajatuksiaan
Jumalan kolminaisuudesta, ottaa itse asiassa vapauden näytellä Pyhän
Hengen osaa, hänen, joka kuitenkin yksin tutkii ja tietää jumaluuden
syvyydet (1. Kor. 2:11). Mielettömyyttä hipovaa itsekorotusta on, jos
likinäköinen ihminen, joka ei edes tiedä sitä, mitä hänen kaltaisessaan,
nimittäin ihmisessä, on (1. Kor. 2:11), kuvittelee voivansa tietää, mitä
on majesteetillisessa Jumalassa, joka asuu valkeudessa, johon ei
yksikään ihminen tulla taida (1. Tim. 6:16; Joh. 1:18).
Koska moderni teologia kieltää sen, että Raamattu on Jumalan sana ja on
siitä johtuen siirtynyt Raamatun pohjalta teologiaa harjoittavan
subjektin minän pohjalle, se voi tietenkin esittää Jumalan
kolminaisuudesta vain inhimillisiä ajatuksia. Erilaiset minä-tuotteet
voimme jakaa suunnilleen kahteen ryhmään. Toiset antavat minänsä
pohjalta nousta aivan avoimesti unitarismin. He selittävät nimenomaan,
etteivät he pidä Poikaa eivätkä Pyhää Henkeä jumalallisena persoonana.
Vaikka he vielä käyttävätkin sanoja Isä ja Poika ja Pyhä Henki, he
kuitenkin aivan avoimesti ilmaisevat tarkoittavansa niillä yhden ainoan
jumalallisen persoonan kolmea eri potenssia, tahtoa tai toimintatapaa.
Tässä on jälleen herätetty henkiin vanha monarkianismi tai vastaavasti
socinolaisuus. Tällainen on modernin teologian vapaamielinen sivusta.
Toiseen ryhmään voimme lukea ne teologit, joista käytetään yhteistä
nimitystä konservatiiviset uudemmat teologit. Koska hekin ovat
siirtyneet pyhästä Raamatusta teologiaa harjoittavan subjektin pohjalle,
tahtovat myös he johtaa kolminaisuuden lähinnä omasta itsestään.
Kuitenkin he tahtovat sitten omasta minästään käsin etsiä paluutietä
ekonomisesta kolminaisuudesta takaisin olemuksen kolminaisuuteen. He
näet tahtovat osoittaa, että kolminaista jumalallista toiminnanmuotoa,
jotka kristillinen minä itsessään kokee, vastaa metafyysillinen
kolminainen olotila Jumalassa ennen maailman alkua. Konservatiivinenkaan
moderni teologia ei kuitenkaan ole kolminaisuusoppeineen sopusoinnussa
kristillisen kirkon raamatullisen opin kanssa eikä se pääsekään
sopusointuun sen kanssa ennen kuin se kristillisen kirkon kanssa taas
uskoo, että pyhä Raamattu on Jumalan erehtymätön sana ja ainoa lähde ja
ohje opille, jota kaikkien teologien on esitettävä.

Karl Hase on oikeassa, kun hän kysymykseen, onko kristillinen
kolminaisuusoppi ristiriidassa inhimillisen ymmärryksen kanssa, vastaa
seuraavasti: »Kirkon opin ei ole vastattava järjen prinsiippien pohjalta
tehtyyn haasteeseen, koska se antaa niille [järjen prinsiipeille] myöten
kaiken, mitä ne vaativat, nimittäin että kolminaisuus on järjen
ulottumattomissa ja, heti kun se tahtoo siitä jotakin lausua, myös
järjenvastaista» (Hutt. rediviv.10, s. 180). Hase olisi vain voinut
lisätä vielä sen, ettei järki, milloin se tahtoo jotakin lausua
kolminaisuudesta ja kiistää sen, enää ole mikään järki, vaan
järjettömyyden huipentuma. Esittäessään oppia Pyhästä Kolminaisuudesta
Luther viittaa yhtä mittaa siihen, mikä järjettömyyden osoitus on, että
me ihmisraukat, jotka emme käsitä luontoa, joka meitä ympäröi, emmepä
omaa olemustammekaan, inhimillisten ajatustemme pohjalta tahdomme
arvostella Jumalan olemusta, vieläpä kiistää Raamatun opin Jumalan
kolminaisuudesta. Hän kirjoittaa: »Kun me siis emme voi tietää
vähäisimpiäkään asioita omasta itsestämme, eikö ole suurta hulluutta ja
röyhkeyttä, että me omien ajatustemme varassa . . . kiipeämme taivaaseen
ja tahdomme omalla järjellämme oikein käsittää Jumalan hänen
majesteettisuudessaan ja päästä tutkistelemalla selville siitä, mitä hän
on?» (St. L. XIII, 665; W.A. 52, 342). Ja toisaalla:
»Olemmepa me aika lurjuksia, kun pidämme tällaisissa korkeissa asioissa
sokeata ja heikkoa järkeämme suuremmassa arvossa kuin sitä, mitä
Raamattu sanoo» (St. L. X, 1017 s.; W.A. 50, 281 s.).
Tässä yhteydessä on aihetta viitata vielä muutamiin syytöksiin tai
paremminkin halventeluihin, joilla unitarismi meidän aikanamme yrittää
saattaa kristillisen kolminaisuusopin epäluulonalaiseksi. Niihin kuuluu
ensinnäkin väite, että vanhan kirkon kolminaisuusoppi muka olisi vanhan
kirkon teologien sommittelema keinotekoinen teoria, inhimillinen,
filosofinen spekulaatio (vrt. Horst Stephan, Glaubensl. s. 193). Ennen
häntä on jo Ritschl rohjennut väittää, että »kirkkopoliittiset syyt
aiheuttivat sen, että hän [Luther] ja hänen seuraajansa esittivät opin
Kristuksen persoonasta ja kolminaisuudesta edelleen mahdollisimman
muuttumattomassa muodossa» (Die christl. Lehre von der Rechtf. u.
Versöhn.3 II, 18). Moisten perustelemattomien väitteiden vaikutus,
väitteiden, joissa historiallinen totuus käännetään suorastaan
päälaelleen, perustuu julkeuteen, jolla ne esitetään. Historiallinen
totuus on se, että vanhat dogmaatikot eivät ainoastaan periaatteessa eli
teoriassa hylkää kaikkea kolminaisuuden filosofista konstruoimista ja
siitä syystä torju Melanktonin konstruktioyritystä sanoen sen olevan
somnium Philippi (Filippuksen haavetta), vaan ovat myös todistettavasti
todellisuudessa ammentaneet kaiken, mitä he Kolminaisuuden sisäisistä
suhteista Jumalassa esittävät, siitä, mitä Jumala itse itsestään
Raamatussa ilmoittaa. Dogmaatikot voivat yhtyä siihen, mitä Luther
sanoo: »Siinä, että me tunnemme yhden ainoan Jumalan sellaisena kuin hän
on, kolmena eri persoonana, jotka sisältyvät hänen jumaluuteensa, ja
uskomme häneen, heidän pitäisi sallia meidän tehdä niin kuin Raamattu
opettaa. Me emme näet ole sitä itsestämme keksineet emmekä olisi
voineetkaan keksiä, jollei Raamattu olisi meitä siihen ohjannut.» (St.
L. X, 1017; W.A. 50, 281.) Se, mitä Luther ja dogmaatikot opettavat
Pyhästä Kolminaisuudesta, ei ole filosofiaa eikä keinotekoista teoriaa,
vaan Raamatun selvä oppi.

Edelleen esitetään unitaarien taholta sellainen väite, että
oikeauskoinen oppi muka rasittaa ihmishenkeä kuolleilla kaavoilla tullen
näin suorastaan esteeksi kristilliselle hurskaudelle. Riittää muka, kun
käsitetään Jumalan Poika Jumalan rakkauden ilmoituksen tuojaksi. Tähän
on sanottava, että juuri se, mitä unitaarien taholta opetetaan
Kristuksesta Jumalan rakkauden ilmoituksen tuojana, jää ihmishengelle
kuolleeksi kaavaksi ja on uskonnollisesti ja dogmaattisesti täysin
arvotonta. Poika on kyllä tuonut ilmoituksen Jumalan rakkaudesta
syntistä ihmissukua kohtaan. Mutta tämä ilmoituksen tuoja hän on
satisfactio vicariassaan Jumalan Karitsana, joka kantaa maailman synnin,
Jumalan Poikana, joka ajan täytyttyä tuli ihmiseksi ja otti kantaakseen
Jumalan lain määräämän rangaistuksen (Joh. 1:29; Gal. 4:4 - 5; 3:13).
Tätä Jumalan Poikaa Pyhä Henki kirkastaa viimeiseen päivään asti
ihmissydämissä, niin että he Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat (Joh.
16:14). Sen sijaan se, mitä unitaarit puhuvat Jumalan rakkaudesta ilman
Kristuksen satisfactio vicariaa, on epätotuutta, eikä Pyhä Henki suostu
kirkastamaan ja vahvistamaan epätotuuksia, koska hän on totuuden Henki.
Siksi tulevat kaikki unitaarien hurskaalta kuulostavatkin puheet siitä,
että Jumala on Isä, kuulumaan inhimillisen mielikuvituksen ja
itsepetoksen piiriin, koska he samalla kieltävät Kristuksen
olemuksellisen jumaluuden ja hänen sijaishyvityksensä. Ne koetaan
kuolleiksi kaavoiksi, niin pian kuin väkivalloin tukahdutettu
persoonallisen syntisyyden ja kirouksenalaisuuden tunto ahdistuksessa ja
kuolemanhädässä on käsillä. Esimerkiksi unitaari Horace Bushnell ei
kuolinvuoteellaan saanut lohdutusta mistään ennen kuin pakeni
ristiinnaulitun Kristuksen ja sen veren turviin, joka oli hänenkin
edestään vuotanut (vrt. A. H. Strong, Systematic Theology, s. 739 s.).
Ritschlistäkin Strong kertoo, että tämä kuolinvuoteellaan luetti
itselleen Gerhardtin virttä »Sun päätäs veristääpi». Grotius ei
kuollessaan uskonut Kristukseen, joka muka on ollut vain esimerkkinä
Jumalan rangaistuksesta, vaan Kristukseen, joka on sovittanut hänet
Jumalan kanssa,--sielunhoitajana hänellä oli tällöin luterilainen
teologi Johann Quistorp (Trench, Notes on the Parables of our Lord,
Luuk. 18:9-14 johdosta.)
Oikeauskoista kolminaisuusoppia vastaan on vihdoin tehty sekin
vastaväite, että se käytännössä muka pakosta johtaa triteismiin. Jos
näet Jumalassa oletetaan olevan kolme eri persoonaa, tulee Jumalan
palvonta jaetuksi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kesken ja näin muka
cultus divinus menettää yhtenäisyytensä. Raamattu kuitenkin opettaa ja
vaatii juuri yhden ainoan Jumalan palvontaa kolmessa persoonassa (Matt.
28:19; Joh. 5:23), ja näin ollen on vanhan kirkon aikainen sanonta:
Trium personarum est unus cultus divinus (Kolmelle persoonalle kuuluu
yksi ja yhteinen jumalallinen palvonta) raamatunmukainen. Palvonnan
jakaantumisesta ei voi olla puhetta siitä syystä että, niinkuin Luther
sanoo, quaelibet persona totus est Deus (St. L. X, 178; Erl. IV, 474
s.). Pojassa asuu Kol. 2:9 mukaan jumaluuden koko täyteys
ruumiillisesti, eikä Ap. t. 5:4 mukaan Pyhä Henki ole mitään muuta kuin
Jumala itse. Siksi se joka kunnioittaa yhtä jumaluuden persoonaa,
kunnioittaa näin tehdessään samalla kumpaakin toista. Se esimerkiksi,
joka kunnioittaa Poikaa, kunnioittaa Isää, joka on hänet lähettänyt
(Joh. 5:23), sekä myös Pyhää Henkeä, joka kirkastaa Poikaa
ihmissydämissä (Joh. 16:14). Se joka palvoo Pyhää Henkeä, palvoo samalla
Isää ja Poikaa; Pyhä Henki on nimittäin sekä Isän että Pojan Henki
(Matt. 10:20; Gal. 4:6).
8
Kirkon käyttämät, kristillistä Jumalan-tuntemusta selventävät termit

Ainoastaan se Jumalan-tuntemus, joka ammennetaan Jumalan sanassaan
antamasta ilmoituksesta eli pyhästä Raamatusta, antaa meille syntiin
langenneille ihmisille tietoa pelastuksesta (Joh. 3:16). Sen tähden
nikaialais-konstantinopolilaisessa (ja samaten apostolisessa)
tunnustuksessa Kolminaisuuteen tunnustaudutaan siten, että siihen liittyy
myös tunnustautuminen Pojan ja Pyhän Hengen pelastustekoon. Luther
kirjoittaa Kirkon tunnustusta seuraten: »Sellainen ilmoitus on lähtöisin
Jumalan kaikkein suurimmasta teosta, hänen jumalallisen neuvonsa ja
tahtonsa ilmoituksesta, minkä hän on iankaikkisuudesta päättänyt ja sen
mukaisesti myös lupauksin julistanut, että hänen Poikansa on tultava
ihmiseksi ja kuoltava sovittaakseen ihmissuvun Jumalan kanssa» (St. L.
XII, 632; W.A. 21, 511). Sillä, että Pyhä Kolminaisuus on Raamatussa
ilmoitettuna, ei näin ollen ole teoreettinen, vaan aivan ilmeisen
käytännöllinen tarkoitus. Sen tarkoitus ei ole antaa ihmishengelle
aineksia inhimilliseen spekuloimiseen, miten on mahdollista, että yksi
ainoa Jumala on Isä ja Poika ja Pyhä Henki, vaan antaa meille ihmisille
tieto siitä, että iankaikkinen, kolmiyhteinen Jumala jo iankaikkisuudesta
asti on suunnitellut syntiinlangenneen ihmissuvun pelastamisen (Room.
16:25 ss.). Kristillisen kirkon taistelu sen puolustaessa
Raamatun oppia Pyhästä Kolminaisuudesta on sen vuoksi aina ollut taistelua
autuaaksitekevän evankeliumin säilyttämiseksi sen täydessä selkeydessä ja
puhtaudessa (esim. Nikaia v. 325, Konstantinopoli v. 381 jne.). Kuitenkin
kristillisen kirkon taistelu kolminaisuusopin varjelemiseksi jatkuu yhä,
sillä moderni teologia on inhimillisen itsevanhurskauden hyväksi
(siveellisyyden uskonto) ja itseviisauden hyväksi (kristinuskon
tieteellinen käsittäminen ja sovitteleminen) sanoutunut irti Raamatusta
Jumalan sanana, Jumalan Pojan satisfactio vicariasta ja Raamatun
kolminaisuusopista. Kolminaisuusopista taistelua käytäessä on syntynyt
monenlaisia termejä, jotka meidän on otettava huomioon käsitellessämme
oppia Pyhästä Kolminaisuudesta.
Ehdottoman välttämättöminä ei näitä Kirkon käyttämiä ilmaisumuotoja
kuitenkaan ole pidettävä. On esimerkiksi monia kristittyjä, jotka eivät
ole perehtyneet niin sanottuun Atanasioksen tunnustukseen, mutta jotka
silti uskovat oikein Pyhästä Kolminaisuudesta. Toisaalta ei
tavallisillekaan kristityille ole haitaksi, vaikka tutustuisivat
kirkollisiin ilmaisumuotoihin, joissa kolminaisuusoppi esitetään. Luther
on arvelematta esittänyt kansalle pitämissään saarnoissa useimpia
kirkollisia termejä, ja tänä päivänäkin pitäisi kristikansan oppia
tuntemaan apostolisen ja nikaialaisen uskontunnustuksen lisäksi tarkoin
myös Atanasioksen tunnustus, ennen kaikkea jotta se olisi turvattu
modernilta unitaarisuudelta. Kirkollisista ilmaisuista, joita Kirkko on
käyttänyt ilmaistakseen kristillistä Jumalan-tuntemusta, mainittakoon
erityisesti seuraavat.
1. Trinitas, kolminaisuus, kolmiyhteys. Trinitas-sana (jota enimmäkseen
pidetään Tertullianuksen käytäntöön ottamana) ei esiinny suorastaan
Raamatussa, mutta ilmaisee sen Raamatun totuuden, että Jumala on yksi
ainoa (1. Kor. 8:4), mutta samalla kuitenkin Isä ja Poika ja Pyhä Henki
(Matt. 28:19; vrt. Augsburgin Tunnustus, 1. uskonkohta:»... että on
olemassa yksi ainoa jumalallinen olemus, jota kutsutaan Jumalaksi ja
joka on Jumala. Kuitenkin on olemassa kolme... persoonaa.») Uudemmat
teologit ovat hylätessään kirkon kolminaisuusopin viitanneet myös
Lutheriin. Tässä käyttivät samaiset teologit yhtä karkeasti väärin
Lutherin nauttimaa arvonantoa, kuin vedotessaan Lutheriin puolustaakseen
sitä, että kieltävät sanainspiraation. Luther tosin sanoo, ettei
latinalainen trinitas-sana eikä myöskään saksan Dreifaltigkeit kuulosta
erikoisen hyvältä. Mutta hän lisää tähän, mitä hän tarkoittaa, nimittäin
että inhimillinen kieli, niin kuin ihmisjärkikin, on liian köyhä
tajuamaan ja adekvaatisti ilmaisemaan Kolminaisuuden ylevää uskonkohtaa.
Mutta Luther jatkaa, että nämä sanat pystyvät ilmaisemaan kristillisen
Jumalan-tuntemuksen niin hyvin kuin se ylipäänsä voidaan ilmaista (vrt.
St. L. XII, 628 s.; W.A. 21, 508 s.).

2. Persona, persoona (€€€€€€€€, €€€€€€€€€). Tätä sanaa kristillinen
kirkko on käyttänyt torjuakseen unitaarien väärän käsityksen, että Isä
ja Poika ja Pyhä Henki olisivat vain Jumalan kolme eri ilmenemistapaa
tai kolme vaikutusmuotoa tai kolme voimaa tai kolme ominaisuutta.
Positiivisesti tahdomme persoona-sanalla ilmaista, että yhdessä ainoassa
Jumalassa on kolme minää eli itsenäistä olentoa. Luther sanoo: »Me
sanomme niitä eri persooniksi. Tämä ei kylläkään ole kyllin selvää
puhetta, pikemminkin tapailua. Mutta emme mahda sille mitään, koska
meillä ei ole parempaakaan sanaa.» (St. L. XIII, 669; W.A. 52, 358.)
Luther sanoo, minkä käsityksen kristillinen kirkko tällä sanalla on
tahtonut torjua: »... ikään kuin nuo kolme nimeä [Isä ja Poika ja Pyhä
Henki] ilmaisisivat yhtä ainoaa persoonaa, joka aikojen kuluessa olisi
ilmoittanut itsensä toisella ja taas toisella tavalla» (St. L. XIII,
674; W.A. 52, 341). Uudemmat teologit väittävät, että
persoonan käsite olisi aikojen kuluessa muuttunut. Seeberg esim. sanoo:
»Nyt tämä sana [persoona] tarkoittaa yksilön henkistä olemusta»
(Grundwahrheiten,5 s. 115). Samaan tapaan havaitsemme Ihmelsin
käsittävän asian (Zentralfragen2, s. 184). Persoonan käsite, milloin
sitä käytetään Jumalan kolminaisuuden keskinäistä suhdetta ilmaisemaan,
ei voi koskaan muuttua, koska kerran Jumala ja hänen sanansa eivät
muutu. Persoonan käsite ei ole aikojen kuluessa muuttunut, sen sijaan
kyllä teologian käsite tietyissä teologipiireissä. Uudempi teologia ei
enää tahdokaan uskoa vanhan kirkon oppia Kolminaisuudesta. Kuitenkaan ei
edes tässä ole oikeastaan mitään muutosta tapahtunut, sillä havaitsemme
jo kolmannen vuosisadan monarkiaanien samaan tapaan selityksillään
muuntaneen käsitystä Isästä ja Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Jumalan
armosta tulee kuitenkin meidän aikamme kristillinen kirkko pysymään
siinä persoonan käsitteessä, mitä pyhä Raamattu niin selvästi opettaa.
Persoona-sanaa käytetään kuitenkin opissa Pyhästä Kolminaisuudesta
samalla ainoalaatuisessa merkityksessä. Jos puhumme kolmesta
inhimillisestä persoonasta, on joka persoonalla oma olemuksensa, oma
tahtonsa ja omat tekonsa, jotka kuuluvat vain hänelle. Kolmella
ihmispersoonalla on kolme olemusta, kolme tahtoa ja kolme eri toimintaa.
Näin ei kuitenkaan ole laita jumalallisen majesteetin kolmen persoonan
kohdalla. Jumalan kolmella persoonalla on lukumäärältään yksi ja sama
olemus, lukumäärältään yhdet ja samat jumalalliset ominaisuudet ja
lukumäärältään yhdet ja samat teot. Kolmella ihmisellä on sama olemus,
mitä lajiin tulee (secundum speciem), mutta Jumalan kolmella persoonalla
on yksi ainoa olemus lukumäärään nähden (secundum numerum, eadem numero
essentia). Siitä syystä oppi Pyhästä Kolminaisuudesta on ihmisjärjelle
aivan käsittämätön salaisuus. Emme näin ollen voikaan ihmisjärjelle
selittää, kuinka ainoastaan Jumalan Poika saattoi tulla ihmiseksi Isän
ja Pyhän Hengen samalla ihmiseksi tulematta. Tämä tosiasia on kyllä
varma (Joh. 1:14; Gal. 4:4; Kol. 2:9), mutta ihmisjärki ei kykene sitä
käsittämään.


3. Essentia, €€€€€, €€€€€ olemus. Olemuksella tarkoitamme
kolminaisuusopissa yhtä ainoaa, toisin sanoen vain yhtenä olemassaolevaa
jumalallista olemusta (eadem numero essentia), joka kokonaan ja
jakamatta kuuluu jokaiselle jumalallisen majesteetin kolmesta
persoonasta. Sen vuoksi käytetään olemus-sanaakin kolminaisuusopissa
ainoalaatuisessa merkityksessä. Jos esimerkiksi sanomme kolmesta
ihmisestä, että heillä on yksi ja sama olemus, on se, mikä
todellisuudessa (in concreto) on olemassa, kolmesti eli kolmena yksilönä
olemassa. Yksi ainoa olemus on kolmesta ihmispersoonasta puhuttaessa
pelkkä ajatuksen luomus, abstraktio (nomen universale). Jumalan kolmen
persoonan yksi ainoa olemus sen sijaan on jotakin konkreettista, toisin
sanoen todella olemassa olevaa, koska se on olemassa yhtenä ainoana
kuuluen jakamattomasti jumalallisen majesteetin jokaiselle persoonalle
eli on itse koko Jumala (vrt. Chemnitz, Loci I, 38 s.; samoin Gerhard,
Loci, De nat. Dei, 49). Sen, että on pidettävä kiinni jumalallisen
olemuksen lukumääräisestä ykseydestä, vaikka opin mukaan onkin tres
realiter distinctae personae (kolme todellisesti toisistaan erotettavaa
persoonaa), Luther selittää seuraavasti: »Ihmisestä, joka syntyy
toisesta ihmisestä, ei tule vain oma, isästään erotettava persoonansa,
vaan myös oma, erillinen olentonsa, eikä hän jää isänsä olemukseen
kuuluvaksi, eikä isä pojan olemukseen. Mutta tässä tapauksessa
[jumalallisessa majesteetissa] syntyy Poika tullen toiseksi persoonaksi,
mutta jää kuitenkin Isän olemukseen kuuluvaksi, samoin Isä Pojan
olemukseen... Miten tämä on mahdollista, se meidän on uskottava;
enkelitkään eivät voi sitä saada selville, vaikka he
kuitenkin sen alinomaa saavat ilolla nähdä.» (St. L. X, 1008 s.; W.A.
50, 274.)
4. €€µ€€€€€€€ €€ €€€€€, Patri coessentialis eli consubstantialis, yhtä
olemusta Isän kanssa. Tämä Nikaian kirkolliskokouksen termi tahtoo
areiolaisuutta vastaan, joka nimitti Jumalan Poikaa luoduista
ensimmäiseksi (€€€€µ€ €€ €€€ €€€€€), ilmaista sen Raamatun totuuden,
että Poika on yhtä olemusta Isän kanssa unius numero essentiae.
Käyttäessään sanaa €µ€€€€€€€ ei Nikaian kokous, kuten Luther niin
vahvasti korostaa, opettanut mitään uutta, vaan ainoastaan Raamatun
oppia vastoin areiolaista harhaa. Luther sanoo: »Kirkolliskokous ei ole
vasta laatinut tai keksinyt mitään uutta opinkohtaa, ikään kuin sitä ei
Kirkko ennen olisi tuntenut, vaan se on jälleen sitä puolustanut
Areioksen uutta harhaoppia vastaam> (St. L. XVI, 2188 s.; W.A. 50, 551).
On myös varmaa, että Atanasios tarkoitti homousialla olemuksen
lukumääräistä ykseyttä, koska hän hylkää kaiken Jumalan olemuksen
jaottelun ja myönteiseltä kannalta korostaa vahvasti lukumääräistä
ykseyttä (vrt. Contra Arianos III, 4; Seeberg, Dogmengesch.2 I, 166).
Areiolaisen riidan syynä pitää Gieseler (Kirchengesch. I, 333),
merkillistä kyllä, Areioksen antiokeialaisen Lukianoksen koulussa saamaa
historiallis-eksegeettistä koulutusta, kun taas Luther puolestaan näkee
syyksi sen vanhan käärmeen, joka Areiosta käyttäen tahtoi esittää
uutuuksia vanhan uskon kumoamiseksi (vrt. St. L. XVI, 2186; W.A. 50,
549). Gieselerin käsitystä sanoimme merkilliseksi siitä syystä, ettei
milloinkaan kenenkään eksegeettisestä koulutuksesta voi olla
seurauksena, että hän kieltäisi Kristuksen jumaluuden tai kolminaisuuden
tai mitään muitakaan Raamatun oppeja. Tosi eksegeettinen koulutus
merkitsee aina sitä, että me käytämme Raamattua muistaen, että Jumala
itse puhuu siinä (Luther), eli toisin sanoen pitäydymme Kristuksen
sanaan vastoin kaikkia ihmisajatuksia (Joh. 8:31 - 32). Horst Stephan
selittää syyn, miksi Luther ja Melankton eivät uskaltaneet ryhtyä
sommittelemaan uutta rakennelmaa vanhan Kirkon kolminaisuusopista,
seuraavasti: »Heillä oli aivan liian vahva tottumus pitää Raamattua
tiedon lähteenä ja vanhan Kirkon tunnustuksia Raamatun opin
yhteenvetona» (Glaubensl., s. 192). Hän viittaa sitten kohtaan Erl. A. 2
9, 33, missä Luther sanoo: »Tämä oppi on meille periytynyt ja Jumala on
sen voimallansa varjellut tähän päivään asti Kirkossaan vastoin kaikkia
lahkoja ja Perkelettä. Sen tähden meidän onkin yksinkertaisesti
pitäydyttävä siihen pyrkimättä olemaan viisaita.» (St. L. XII, 656; W.A.
41, 277.)

5. Filioque. Tämä termi ilmaisee sen, ettei Pyhä Henki lähde ainoastaan
Isästä, vaan myös Pojasta. Nykyään yleisesti hyväksytyn käsityksen
mukaan on Toledon kirkolliskokous (589) lisännyt filioque-sanan
nikaialais-konstantinopolilaiseen tunnustukseen. Tässäkin tapauksessa on
kuitenkin formulointi kristittyjen uskoa myöhäisempi. Asiallisesti
kristityt ovat näet aina uskoneet sen, mitä filioque sanoo, lukiessaan
tai kuullessaan, miten Raamattu sanoo Pyhää Henkeä sekä Isän Hengeksi
(Matt. 10:20) että Pojan Hengeksi (Gal. 4:6) ja mainitsee sekä Isän
(Joh. 14:16) että myös Pojan (Joh. 15:26; 16:7) lähettävän Hengen,
lisäten vielä lähemmäksi selitykseksi, ettei Pyhä Henki puhu sitä, mitä
hän puhuu, itsestään, vaan ottaa sen Pojalta (Joh. 16:13 - 14). Pyhän
Hengen lähtemiseen Pojasta viittaavat myös sellaiset kohdat kuin Jes.
11:4; 2. Tess. 2:8 ja Joh. 20:22. Filioque-kiistasta tuli myöhemmin,
kuten tunnettua, seikka, joka erotti idän ja lännen kirkon toisistaan
(vrt. Conf. Orthod. 1643, s. 142; Plitt, Grundr. der Symbol.3, s. 40;
Seeberg, Dogmengesch.2 I, 195). Kuitenkin filioque sisältyy jo
Atanasioksen tunnustukseen: »Pyhä Henki on Isästä ja Pojasta,
ei syntyänsä saanut, ei luotu eikä synnytetty, vaan lähtevä».
6. €€€€€€€€€€€, €€€€€€€€€, circumincessio. Näillä sanoilla ilmaistaan
Jumalan persoonien toisiinsa-sisältymistä ja niiden keskinäistä
toisissaan-olemista, koska lukumääräisesti yksi ainoa jumalallinen
olemus kuuluu jokaiselle kolmesta persoonasta kokonaan ja jakamatta
(Joh. 14:11; 17:21). Vaikka Raamattu näin todistaakin selvästi, että
persoonat keskenään sisältyvät toisiinsa, on kuitenkin samalla
pitäydyttävä Raamatun nojalla siihen uskoon, että ainoastaan Poika on
tullut ihmiseksi, eivät Isä eikä Pyhä Henki hänen ohellaan. Se, että
Luther korostaa näiden kummankin näennäisesti keskenään ristiriitaisen
Raamatun totuuden käsittämättömyyttä, ansaitsee tunnollista huomiota.
7. Opera divina ad intra; opera divina ad extra. Näistä termeistä on
sanottu, että ne edustavat vanhan Kirkon kolminaisuusoppia koskevan
terminologian alalla viisastelun, typeryyden ja mitäänsanomattomuuden
huippua. Asiallisesti ne kuitenkin sisältyvät Raamattuun. Käsite opera
divina ad extra (ulkopuolisiin asioihin kohdistuvat Jumalan teot)
tarkoittaa niitä Jumalan tekoja, joiden kautta hän on tekemisissä
maailman kanssa eli jotka kohdistuvat maailmaan tai johonkin, mitä
maailmassa on, kuten maailman luominen ja ylläpitäminen, Kirkon
kokoaminen ja varjeleminen jne. Nämä teot ovat Raamatun mukaan
jumaluuden kolmelle persoonalle yhteiset. Siitä vanhan Kirkon aikainen
aksioomi: Opera divina ad extra sunt indivisa (. . . ovat jakamattomat).
Opera divina ad intra (sisäisiin asioihin kohdistuvat Jumalan teot) ovat
sen sijaan, niinkuin Luther asian sanoo, jumaluudensisäisiä tekoja eli
tekoja, jotka eivät ulotu jumaluuden piiriin ulkopuolelle, kuten
esimerkiksi Pojan generatio (synnyttäminen) ja Pyhän Hengen spiratio
(puhaltaminen, lähettäminen). Kun esimerkiksi Raamatussa sanotaan Poikaa
Jumalan ainosyntyiseksi Pojaksi, olemme siinä saaneet ilmoituksen
sellaisesta iankaikkisen jumalallisen majesteetin sisäpuolella
tapahtuneesta Jumalan teosta, joka lähtee Isästä ja kohdistuu Poikaan.
Ja sanoessaan Pyhää Henkeä sekä Isän Hengeksi että Pojan Hengeksi
Raamattu ilmoittaa meille jumalallisen majesteetin sisäpuolella
tapahtuneesta teosta, joka on lähtöisin Isästä ja Pojasta ja kohdistuu
Pyhään Henkeen. Antamalla meille ilmoituksen näistä opera ad intra
-teoista Raamattu ilmoittaa meille, että yhdessä ainoassa iankaikkisessa
jumalallisessa majesteetissa on kolme eri jumalallista persoonaa: Isä ja
Poika ja Pyhä Henki. Jumalan teoista, jotka ovat jumaluudensisäisiä,
pitää paikkansa vanhan Kirkon aikainen aksioomi: Opera ad intra divisa
sunt (. . . ovat jaetut). Pojan synnyttämisen sanoo Raamattu vain Isän
suorittamaksi ja sen, että Pyhä Henki lähetetään eli lähtee, Isän ja
Pojan suorittamaksi. Siksi sanotaan näitä tekoja myös persoonallisiksi
toiminnoiksi (actus personales). Opera ad intra ilmoittavat meille niin
muodoin Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kolmeksi toisistaan erotettavaksi
persoonaksi.

Jotta vastoin unitaarien harhaa pidettäisiin kiinni persoonien
erottamisesta toisistaan ja torjuttaisiin kaikki persoonien
sekoittaminen toisiinsa (Eutykes), on vielä lisätty edelliseen, että
Isälle kuuluu persoonallisena erikoislaatuna (proprietas personalis)
Isänä-olo (paternitas), Pojalle persoonallisena erikoislaatuna
Poikana-olo (filiatio) ja Pyhälle Hengelle persoonallisena
erikoislaatuna Henkenä-olo eli lähteminen (spiratio passiva, processio).
Nämä persoonalliset ominaisuudet ovat seuraus persoonallisista
toiminnoista eivätkä ne ole tarpeettomia, vaan hyvin hyödyllisiä
voidaksemme pitää kiinni persoonien erottamisesta toisistaan ja välttää
niiden toisiinsa sekoittamisen (vrt. Atanasioksen tunnustusta, jossa
erikoisesti korostetaan kolmen persoonan erityisiä tuntomerkkejä,
notiones personales: Isä ei ole kenestäkään syntyänsä
saanut... Poika on ainoastaan Isästä... Pyhä Henki on Isästä ja
Pojasta...).
Yllä mainittuja Kirkon käyttämiä ilmaisuja on väitetty teennäiseksi
teoriaksi, skolastiseksi spekulaatioksi, sisällyksettömiksi jne. (esim.
Horst Stephan, Glaubensl., s. 193). Tämän vanhan Kirkon ilmaisuihin
kohdistuvan hylkäävän kritiikin johdosta voitaisiin sanoa seuraavaa:
Voisi tosin kyllä toivoa, ettei Kirkolla milloinkaan olisi ollut aihetta
luoda moista terminologiaa (vrt. Chemn., Loci I, 36 ss.; Gal. 5:12);
terminologiaa sinänsä, sellaisena kuin se nyt meillä propter errores et
insidias haereticorum (vääräoppisten harhojen ja juonien tähden; näin
Chemnitz) on, ei kuitenkaan pidä moittia, vaan puolustaa, koska se
nimittäin esittää Raamatun opin Kolminaisuudesta. Jos modernit teologit
hylkäävät sen sisällyksettömänä tai arvottomana, he osoittavat sillä
kuuluvansa noihin harhaantuneisiin teologeihin, jotka ovat tehneet nämä
termit tarpeellisiksi. Moderni teologia ei tahdo ammentaa
kolminaisuusoppia Raamatusta, vaan kehitellä sen omasta minästä; tämä
taas johtaa lopulta siihen, että Raamatun oppi Kolminaisuudesta (eikä
vain vanhan Kirkon terminologia) kielletään. Jo Luther varottaa
vakavasti halusta yrittää luulotellun viisauden varassa järjen mukaan
arvostella oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Hän kirjoittaa: »Tässä
loukkaantuu tuo viisastelija, järki, joka on olevinaan kymmenen kertaa
itseänsä Jumalaa viisaampi» ja taas: »Hyi sinua, Perkele, samoin
juutalaiset ja Muhammed sekä kaikki, jotka seuraavat sokean, hullun ja
kurjan järjen oppia näissä korkeissa asioissa, joita ei ymmärrä kukaan
muu kuin yksin Jumala ja joita ymmärretään sen verran kuin Pyhä Henki on
meille siitä profeettojen kautta ilmoittanut!» (St. L. III, 1908; W.A.
54, 31 ss. Maksaa vaivan lukea Lutherin selitys Daavidin sanoihin, 2.
Sam. 23:1 - 7, missä hän torjuu niin sanotun ekonomisen kolminaisuuden,
joka perimmältään onkin vain toinen nimi unitaarisuudelle.) Chemnitz
kirjoittaa myös vanhan Kirkon terminologian puolustukseksi samaan tapaan
kuin Luther (Loci I, 40 s.).

Opera ad intra sunt divisa ja opera ad extra sunt indivisa -termejä
vastaan on esitetty väite, että opera ad extra esitetään jo
apostolisessa uskontunnustuksessa eri persoonille kuuluviksi. Isän
suorittamaksi sanotaan nimittäin luomista, Pojan suorittamaksi
lunastusta, Pyhän Hengen suorittamaksi pyhitystä eli kirkon kokoamista
ja varjelemista. Tämä jaottelu johtaa muka pakosta kolmijumalaisuuteen
(Horst Stephan, Glaubensl., s. 193). Tältä väitteeltä puuttuu kuitenkin
pohja; kristillinen kirkko puhuu tosin siitä, että opera ad extra
tulevat eri persoonien osalle (attributio) tahi kuuluvat eri persoonille
(appropriatio), mutta ei milloinkaan siitä, että ne olisivat jaetut.
Tämä puheentapa on myös raamatunmukainen, sillä Raamatun mukaan kuuluu
Isälle erityisesti luominen (Ps. 33:6; Kol. 1:15 - 16; Hepr. 1:2),
Pojalle erityisesti lunastus (Joh. 1:14; 1. Tim. 2:5 - 6; Hepr. 1:2 - 3)
ja Pyhälle Hengelle erityisesti pyhitys eli pelastuksen osallisuuteen
saattaminen (Joh. 16:8 - 14; Room. 8:15 s.). Yhtä selvästi Raamattu
kuitenkin myös opettaa, että opera ad extra ovat kaikille kolmelle
persoonalle yhteiset; luominen, ylläpitäminen ja pyhitys ovat
kolmiyhteisen Jumalan tekoja (Ps. 33:6; Joh. 1:3; Kol. 1:16; Hepr. 1:10;
Job. 33:4; 2. Kor. 5:19; Luuk. 4:18; 2. Tess. 2:13; 1. Kor. 1:2 - 30
jne.). Kummastakin totuudesta on pidettävä kiinni, ja kumpikin saa
selityksensä jumalallisesta kolminaisuudesta, sillä samanaikaisesti kuin
Isä ja Poika ja Pyhä Henki ovat kolme eri persoonaa, joiden
suorittamiksi määrättyjä tekoja sanotaan (opera attributiva sive
appropriativa), kuuluu kuitenkin jokaiselle näistä kolmesta persoonasta
lukumäärältään yksi ainoa jumalallinen olemus kokonaan ja
jakamattomasti, ja siitä syystä kuuluvatkin näille kolmelle persoonalle
ulkonaisesti myös samat ominaisuudet ja samat teot lukumääräisesti.
Tässä Raamatun ilmoituksessa, mitä sanaa Luther asiasta mielellään
käyttää, on meillä selvä Raamatun todistus ontologisesta
kolminaisuudesta eli olemuksen kolminaisuudesta. Luther käsittelee tätä
kohtaa hyvin seikkaperäisesti, vaikka hän myöntääkin, että se
yksinkertaisille kristityille kenties on liian vaikeatajuinen, minkä
vuoksi hän neuvookin heitä »pysymään yksinkertaisessa uskossaan, että
Isä Jumala, Poika ja Pyhä Henki ovat yksi ainoa Jumala» (St. L. III,
1923; W.A. 54, 61). Luther tahtoo kuitenkin, että kumpaisetkin, sekä
maallikot että Kirkon opettajat, sikäli kuin siihen kykenevät,
perehtyvät tällaisiin jossakin määrin vaikeatajuisiin kysymyksiin Kirkon
hyväksi, nimenomaan autuaaksitekevän evankeliumin käsittämisen kannalta,
niinkuin Lutherin ajatus aina onkin. Juuri apostolisessa
uskontunnustuksessa on kristillisellä kirkolla perustunnustuksensa.
Tässä yhteydessä saakoot vielä sijansa seuraavat yksityiset huomautukset.
1. Sanan €€€€€€€€€€€,jota Joh. 15:26 käytetään Pyhästä Hengestä, eivät
Luther ja vanhat dogmaatikot katso tarkoittavan vain ajallista
(ekonomista) lähtemistä, vaan myös iankaikkista (ontologista,
kolminaisuudensisäistä) lähtemistä Isästä (vrt. Atanasioksen
tunnustuksen sanoja: Spiritus Sanctus. . . non factus ... sed procedens;
Pyhä Henki...ei luotu...vaan lähtevä). Uudempien teologien mielipiteet
käyvät eri suuntiin. Hofmann, Meyer, Luthardt, Klostermann ynnä muut
käsittävät sen tarkoittavan vain ekonomista lähtemistä, Olshausen,
Stier, Lange, Godet jne. sen sijaan kolminaisuudensisäistä lähtemistä.
Osoittaessaan vääräksi sen kannan, ettei sana muka tarkoittaisikaan
olemusta, vaan Pyhän Hengen ilmenemistä hänen kristillisessä
toiminnassaan, Olshausen korostaa erikoisesti aikamuotojen vaihtumista
Kristuksen sanoissa (minä olen lähettävä... lähtee... hän on todistava)
ja osoittaa, ettei futuurimuotojen välissä olevan preesensin pohjalla
voi ajatella €€µ€€ ja µ€€€€€€€€€-sanoihin rinnastettua ajallista, vaan
yliajallista, iankaikkista tapahtumaa. Olshausenin tapaan argumentoivat
myös vanhat dogmaatikot (vrt. Quenst., Syst. I, 577). Lutherin tulkinta
on varmasti oikea.

2. Samoin kuin uudemmat teologit kiistäessään Raamatun inspiraation
vetoavat Lutheriin, tekevät he niin myös hylätessään terminologian, jota
vanha Kirkko ja dogmaatikot ovat käyttäneet kolminaisuusopin
esittämisessä. Toisaalta Luther saa moitteita siitä, ettei hän ole
rohjennut luoda mitään uutta, vaan on omaksunut vanhan Kirkon
kolminaisuustunnustukset Raamattuun perustuvina. Toisaalta katsotaan
kuitenkin voitavan väittää, ettei Lutherin varsinainen kanta
kolminaisuusopissa ole sama kuin vanhan Kirkon. Luther ei muka ole
hyväksynyt sanaa 'kolmiyhteys', ei myöskään latinalaista sanaa trinitas,
ja jossakin yhteydessä hän on tullut muka sanoneeksi, ettei hän anna
€µ€€€€€€€-sanan sitoa itseään. Mitä ensimmäisiin näistä sanoista tulee,
myöntää Luther tosin, etteivät ne hänestä »kuulosta kovin hyviltä»,
mutta hän sanoo heti jatkoksi tähän, ettei meillä tässä opinkohdassa,
joka on korkealla kaiken ihmisymmärryksen ja -kielen yläpuolella, ole
parempiakaan sanoja (St. L. XII, 629; W.A. 21, 509). Mitä
€µ€€€€€€€-sanaan tulee, Luther kirjoittaa kirjoituksessaan Latomusta
vastaan (1521): »Jos nyt sieluni inhoaisikin €µ€€€€€€€-sanaa enkä
tahtoisi sitä käyttää, en siltikään olisi kerettiläinen. Kukapa näet
voisi pakottaa minua käyttämään tätä sanaa, kunhan vain pidän kiinni
asiasta, joka kirkolliskokouksessa on Raamatun nojalla vahvistettu?»
(St. L. XVIII, 1182; W.A. 8, 117 s.) Luther puhuu tässä, kuten hänen
sanoistaan käy ilmi, ehdollisesti, eikä hänen sanojaan näin
ollen voi käyttää osoittamaan, ettei hänen kantansa olisi täysin
yhtäpitävä vanhan Kirkon kanssa. Sitä Paitsi ovat luterilaiset
dogmaatikkommekin Lutherin tavoin olleet sillä kannalla, että Kirkon
käyttämillä sanonnoilla on vain ehdollinen sitovuus, ei absoluuttista
(Philippi, Glaubensl.2 II, 156 s.). Aivan varmasti Luther on kyllin
jyrkästi ilmaissut torjuvan kantansa areiolaisuuteen nähden sen kaikissa
muodoissa (vrt. St. L. III, 1920 s.; W.A. 54, 58).