Sä lähdit niin nopeasti, ennen kun edes osasin sua hyvästellä. Sinä, paras ystäväni, suurin tukeni, oma isäni, lähdit ja jätit mut suruun. En pysty tai edes halua ymmärtää ettet sittenkään tule enää takaisin. Vaikka niin luulen joka päivä. Unissa olet mukana, muistoissakin, vaikka ne ovat liian kauniita vielä muistettavaksi. Mitä nyt teen? Miten jatkan eteenpäin? Jokainen nauru tuntuu ontolta, jokainen itku liian kipeältä. Karkoitan kaikki ympäriltäni, en pysty jakamaan ikävääni. Miten ketään voisi ymmärtää miltä tuntuu? En edes itse tiedä... Missä olet? Näetkö sä mua? Mä lupaan olla vahva, sun takias. Lupaan pärjätä ja jatkaa eteenpäin. Sen olen sulle velkaa. Hyvästi isi.
Hyvästi iskä.
Keiju
71651
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
osaan otot.. kyllä se elämä lähtee omille raiteilleen ajan kuluessa. voimia
Suru
Aika on surun sekä muistojen
kun kuuluu kutsu enkelten.
Jäljellä selitys sanaton,
miksi koti hiljainen on.
Matkaa rauhassa luo enkelten,
nyt paikkasi on päällä pilvien.
Vaikka jouduimmekin eri teille,
niin katsele sieltä
ja vilkuta meille.
Voimia,
t:-o-
Otan osaa. Omankin isäni lähtö on pian lähellä, enkä tiedä miten kestän sen. Viestisi sai kyyneleet silmiini.
Isäni kuoli 8vuotta sitten,olin silloin 14v. Löysin isäni kuolleena kotoa,oli saanut sydänkohtauksen. Yritin jopa elvyttää häntä shokissa,kun hätäkeskuksesta niin sanoivat. Muuta en oikein muista päivästä,paitsi sen että mieli teki stopin aina kun yritin ajatella, että isä on kuollut, jopa ambulanssi miesten kerrottua ettei mitään ollut tehtävissä aloin "teko" itkemään kun en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Kun isäni äiti sai tietää asiasta niin iski maan suru! Enään ei ollut kuin mummini suru,minun surua ei noteerattu ja muutuin näkymättömäksi. Ennen aktiivinen ja suunapäänä oleva oppilas muttui ujoksi ja araksi, Pelkäsin vuosia äitini kuolemaa sekä itseni,tai lähinnä sitä miten muut pärjäävät jos kuolen,koska olin tottunut pitämään kaikesta ja kaikista huolta. Nyt 8v. myöhemmin käyn psykologilla,olen masentunut ja väsynyt. Masennuslääkkeitä ei ole varaa syödä. Isäpuoleni sairastui vakavaan,luultavasti kuolemaan johtavaan tautiin,juuri kun olin alkanut pitää hänestä,oikeastaan rakastamaan, niinkuin isääni. Joten rakkaat kohtalon toverit,hoitakaa surutyö ajoissa,älkää antako sen mennä näin pitkälle kun minulla on mennyt,koska nyt en enää tiedä miten pitäisi jatkaa eteenpäin.
Loppujen lopuksi olen erittäin katkera,olen katkera etten ikinä tutustunut isääni ja nyt, niin kamalalta kun se kuulostaakin,alan unohtamaan asioitani isästäni,en enää muista häntä.
ku luen näiti surulisia tapauksia itselleen tulee surullinen fiilis ja kauhee olo muiden puolesta et otan osaa suruusi!! koittakaa selvitä murheista päivä kerrallaan :) olen minäki selvinnyt siitä ku pappa kuoli 3 vuotta sitten... silti muistan hänet hyvänä!!:)
Kyyneleet valui silmistä kun luin Keijun viestin.Itse menettänyt isän myös.Hän oli rakkain kaikista.On vieläkin muistoissa ja sydämessä..Joskus on hyvä itkeä itkut pois.sitten taas jaksaa yhden päivän eteenpäin.Voimia teille muille tosi paljon
Oman isäni kuolemasta tulee nyt huomenna 1kk.
Suru ja ikävä on todella suuri!
On niin paljon kaikkea mitä haluaisi kertoa ja sanoa. Enään ei voi. :,(
Ja kun isän lähtö kävi vielä niin nopeasti,sai ensimmäisen sydänkohtauksensa kotona ja kuoli heti,itse tulin paloaton kanssa samaan aikaan kotiin.
:(