Dekreetti piispojen pastoraalisesta toimesta

Luku I

Piispojen suhde yleismaailmalliseen Kirkkoon

I. Piispojen rooli yleismaailmallisessa kirkossa

4. Sakramentaalisen vihkimyksen kautta ja kollegion pään ja jäsenien kanssa olevan hierarkkisen yhteyden kautta piispat ovat piispainkollegion jäseniä (8). "Piispainkollegio on apostolien kollegion seuraaja opetuksessa ja pastoraalisessa ohjauksessa, tai paremmin sanottuna siinä apostoliryhmä jatkaa olemassaoloaan tauotta. Yhteydessä päähänsä, Rooman paaviin, eikä koskaan ilman tätä päätä, sillä on ylin ja täysi valta koko yleismaailmalliseen Kirkkoon. Mutta tätä valtaa ei voi käyttää ilman Rooman paavin suostumista (9). Tätä valtaa kuitenkin "käytetään juhlallisella tavalla ekumeenisessa kirkolliskokouksessa" (10). Tämän vuoksi mitä pyhin synodi säätää, että kaikilla piispoilla, jotka ovat piispainkollegion jäseniä, on oikeus olla läsnä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

"Tämän kollegiaalisen vallan käyttäminen yhteydessä paaviin on mahdollista, vaikka piispat ovatkin sijoittuneet ympäri maailmaa, kunhan kollegion pää antaa heille kutsun kollegiaaliseen toimintaan tai edes antaa hajallaan olevien piispojen yhteiselle toiminnalle sellaisen suostumuksen tai rajoittamattoman hyväksynnän, että siitä tulee oikeasti kollegiaalista toimintaa." (11)

5. Rooman paavin jo nyt tai myöhemmin päättämillä tavoilla ja keinoilla avustavat maailman eri osista valitut piispat tehokkaasti Kirkon ylimmäistä paimenta neuvotteluelimessä, jota kutsutaan asiaankuuluvalla nimellä Piispainsynodi (12). Koska se toimii kaikkien katolisten piispojen nimissä, se samalla osoittaa, että kaikki hierarkkisessa yhteydessä olevat piispat kantavat huolta yleismaailmallisesta kirkosta (13).

6. Apostolien oikeutettuina seuraajina ja piispainkollegion jäseninä piispojen tulisi ymmärtää, että heidät on sidottu yhteen, ja ilmentää huolenkantoa kaikista kirkoista. Nimittäin jumalallisella asetuksella ja apostolisen toimen sääntöjen vuoksi on jokainen yhdessä kaikkien muiden piispojen kanssa vastuussa Kirkosta (14). Heidän tulisi erityisesti välittää maailman niistä osista, joissa Jumalan sanaa ei vielä ole julistettu, tai joissa uskovaiset ovat erityisesti pappien vähälukuisuuden vuoksi kristillisen elämän ohjenuorista poikkeamisen tai jopa itse uskon menettämisen vaarassa.

Tämän vuoksi yrittäkööt piispat kaikilla voimillaan saada uskovaisia aktiivisesti tukemaan ja edistämään evankeliointi- ja apostolaattityötä. Lisäksi pyrkikööt he huolehtimaan siitä, että sopivia pyhien tehtävien toimittajia sekä niin sääntökuntiin kuin maallikkoihin kuuluvia avustajia hankkiutuisi lähetysasemille ja muille alueille, joilla on pulaa papistosta. Heidän tulisi myös huolehtia mahdollisimman paljon, että osa heidän omista papeistaan menee edellä mainittuille lähetysasemille tai hiippakuntiin toimittamaan pyhää palvelusta siellä joko pysyvästi tai määrätyn ajan verran.

Hallinnoidessaan kirkollista omaisuutta piispojen tulisi myös huolehtia paitsi omien hiippakuntiensa, myös muiden paikalliskirkkojen tarpeista, sillä ne myös ovat osa Kristuksen ainoaa Kirkkoa. Lopuksi heidän tulisi ohjata huomiotaan käytettävissä olevien keinojen mukaisesti muiden hiippakuntien ja alueiden avustamiseen niiden kokemissa onnettomuuksissa.

7. Erityisesti syleilkööt he veljellisellä rakkaudella niitä piispoja, joita Kristuksen tähden vaivaa herja, köyhyys, vankiloissa pidättäminen tai virantoimituksen estäminen. Heidän tulisi veljellisesti kiinnostua heistä aktiivisella tavalla, jotta heidän kärsimyksensä vähenisi ja lievenisi heidän veljiensä rukousten ja hyvien tekojen takia.

II. Piispat ja Apostolinen Istuin

8. a) Piispoille kuuluu apostolien seuraajina heille uskotuissa hiippakunnissa itseoikeutetusti kaikki vakinainen, varsinainen ja välitön valta, jota he tarvitsevat harjoittaakseen pastoraalista tehtäväänsä. Mutta tämä ei koskaan vähennä millään tavalla sitä, että Rooman paavilla on toimensa kautta valta pidättää tapauksia itselleen tai jollekin muulle viranomaiselle.

b) Kirkon yleinen laki antaa jokaiselle hiippakuntapiispalle toimivallan vapauttaa jossain tietyssä tapauksessa valtansa piirissä lain mukaan olevat uskovaiset lain siteestä silloin, kun he katsovat sen olevan hyväksi näiden uskovien hengelliselle hyvinvoinnille; ei kuitenkaan niissä tapauksessa, jotka on erityisesti pidätetty Kirkon ylimmälle viranomaiselle.

9. Käyttäessään ylintä, täydellistä ja välitöntä valtaa yleismaailmallisessa Kirkossa hyödyntää Rooman paavi Rooman kuurian laitoksia, jotka näin ollen toimittavat velvollisuutensa hänen nimessään ja hänen vallallaan kirkkojen hyväksi ja pyhien paimenten palvelemiseksi.

Tämän mitä pyhimmän kirkolliskokouksen isät kuitenkin haluavat, että nämä laitokset, jotka on antaneet ansioitunutta apua Rooman paaville ja Kirkon paimenille, organisoitaisiin uudelleen ja sopeutettaisiin paremmin aikojen, alueiden ja riitusten tarpeisiin erityisesti niiden lukumäärän, nimen, toimivallan ja ominaisen toimintatavan sekä niiden välisen työnjaon suhteen (15). Isät haluavat myös, että Rooman paavin legaattien toimi määriteltäisiin tarkemmin piispojen pastoraalisen toimen ominaisluonnon valossa.

10. Lisäksi koska nämä laitokset on perustettu yleismaailmallisen Kirkon yhteiseksi hyväksi, on suotavaa, että niiden jäsenet, toimihenkilöt ja neuvonantajat sekä Rooman paavin legaatit valittaisiin laajemmin Kirkon eri alueilta sikäli kuin on mahdollista. Siten toimet ja katolisen Kirkon keskuslaitokset saavat oikeasti yleismaailmallisen luonteen.

On myös suotavaa, että myös joitakin piispoja, erityisesti hiippakuntapiispoja, valittaisiin laitosten jäseniksi, sillä he voivat raportoida ylimmäiselle paimenelle täydellisemmin kaikkien kirkkojen ajatuksista, haluista ja tarpeista.

Lopuksi kirkolliskokouksen isät katsovat, että olisi mitä hyödyllisintä, jos nämä laitokset kuuntelisivat tarkemmin hyveiltään, tiedoiltaan ja kokemuksiltaan merkittäviä maallikkoja. Tällä tavalla he saavat heille kuuluvan osan Kirkon asioissa.

--------------------------------------------------------------------------------

8. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, luku III, nro 22: AAS 57 (1965), sivut 25-27.

9. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, sama.

10. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, sama.

11. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, sama.

12. Vrt. Paavali VI:
Motu proprio Apostolica Sollicitudo, 15. syyskuuta 1965: AAS 57 (1965), sivut 775-780.

13. Vrt. Vatikaanin II kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, luku III, nro 23: AAS 57 (1965), sivut 27-28.

14. Vrt. Pius XII:
Ensyklika Fidei Donum, 21. maaliskuuta 1957: AAS 49 (1957), sivu 237;
Vrt. myös Benedictus XV:
Apostolinen kirje Maximum Illud, 30. marraskuuta 1919: AAS 11 (1919), sivu 440;
Pius XI:
Ensyklika Rerum Ecclesiae, 28. helmikuuta 1926: AAS 18 (1926), sivut 68-.

15. Vrt. Paavali VI:
Puhe Rooman kuurian kardinaaleille, prelaateille ja muille virkamiehille, 21. syyskuuta 1963: AAS 55 (1963), sivut 793-.

Luku II

Piispat ja heidän paikalliskirkkonsa tai hiippakuntansa

I. Hiippakuntapiispat

11. Hiippakunta on Jumalan kansan osa, joka on uskottu piispan paimennettavaksi yhteistyössä papiston kanssa. Siksi kiinnittymällä paimeneensa ja Pyhässä Hengessä hänen yhteen kokoamanaan evankeliumin ja Eukaristian kautta se muodostaa paikalliskirkon, jossa yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen Kristuksen Kirkko on oikeasti läsnä ja toiminnassa.

Yksittäiset piispat, joille on uskottu tietystä paikalliskirkosta huolehtiminen ylimmäisen paimenen alaisuudessa, ruokkivat lampaitaan Herran nimeen heidän omina, vakinaisina ja välittöminä paimeninaan huolehtien heidän opettamisensa, pyhittämisensä ja hallitsemisensa tehtävästä. Silti heidän tulisi tunnustaa ne oikeudet, jotka laillisesti kuuluvat patriarkoille tai muille hierarkkisille viranomaisille (16).

Piispojen tulisi omistautua apostoliselle tehtävälleen Kristuksen todistajina kaikkien ihmisten edessä. Heidän tulisi huolehtia vain niistä, jotka jo seuraavat Paimenten Ruhtinasta, vaan myös täysin sydämin omistautua niille, jotka ovat harhautuneet millään tavalla totuuden polulta tai eivät tunne Kristuksen evankeliumia ja Hänen pelastavaa armoaan, kunnes lopulta kaikki ihmiset kävelevät "hyvyydessä, oikeudessa ja totuudessa" (Ef. 5:9).

12. Täyttäessään opetusvelvollisuuttaan, joka on huomattava piispojen ensisijaisten velvollisuuksien joukossa (17), heidän tulisi ilmoittaa ihmisille Kristuksen evankeliumia kutsuen heitä uskoon Hengen voimassa tai vahvistaen heitä elävässä uskossa. Heidän tulisi selittää heille koko Kristuksen mysteeri, nimittäin ne totuudet, joista tietämätön on tietämätön Kristuksesta. Samaan aikaan heidän tulisi näyttää jumalallisesti paljastettua tietä kunnian antamiseen Jumalalle ja sen kautta ikuisen elämän saavuttamiseen (18).

Heidän tulisi lisäksi näyttää, että Jumalan, Luojan suunnitelman mukaisesti myös maallinen hyvä ja ihmisinstituutiot taivutetaan palvelemaan ihmisen pelastusta, ja että siksi ne voivat antaa paljon Kristuksen ruumiin rakentamiseen.

Siksi heidän tulisi opettaa Kirkon opetuksen mukaisesti näiden asioiden suurta arvoa: ihminen, hänen vapautensa ja henkilökohtainen elämänsä, perhe ja sen ykseys ja vakaus, lasten saaminen ja koulutus, maallinen yhteiskunta lakeineen ja ammatteineen, työ ja vapaa-aika, taidot ja tekniset keksinnöt, köyhyys ja rikkaus. Lopuksi heidän tulisi kuvailla, miten tulee vastata vakavimpiin kysymyksiin aineellisen hyvän omistuksesta, kasvusta ja oikeudenmukaisesta jakamisesta, rauhasta ja sodasta sekä veljellisistä suhteista kaikkien kansojen välillä (19).

13. Piispojen tulisi esittää kristillinen oppi tavalla, joka sopii aikojemme tarpeisiin eli tavalla, joka vastaa niihin hankaluuksiin ja kysymyksiin, jotka erityisesti painavat ja vaivaavat ihmisiä. Heidän tulisi myös vartioida tätä oppia opettaen uskovia puolustamaan ja levittämään sitä. Esittäessään tätä oppia heidän tulisi ilmentää Kirkon äidillistä huolenkantoa kaikkia ihmisiä kohtaan, ovatpa he uskovia tai eivät. Erityisellä kiintymyksellä heidän tulisi huolehtia köyhistä ja alemmista luokista, joille Kristus lähetti heidät saarnaamaan evankeliumia.

Koska Kirkon tehtävä on keskustella sen ihmisyhteisön kanssa, jossa se elää (20), on erityisesti piispojen velvollisuus tavoittaa ihmisiä ja sekä pyytää että edistää dialogia heidän kanssaan. Näissä keskusteluissa pelastuksesta tulisi erityisesti huomioida puheen selkeys sekä nöyryys ja lempeys, jotta totuus aina liittyisi laupeuteen ja ymmärtämys rakkauteen. Samoin niissä tulisi huomioida asiaankuuluva varovaisuus yhteydessä luottamukseen, joka lietsoo ystävyyttä ja siten pystyy saamaan aikaan mielten yhteyden (21).

Heidän tulisi myös pyrkiä käyttämään hyväksi nykyään käsillä olevia eri medioita kristillisen opin levittämiseen, nimittäin ensimmäiseksi saarnaamiseen ja katekeettiseen opetukseen, jotka aina ovat ensimmäisellä sijalla, sitten tämän opin esittämiseen kouluissa, akatemioissa, konferensseissa ja kaikenlaisissa tapaamisissa ja lopuksi sen levittämiseen julkilausumien kautta huomattavien tapahtumien aikoina; samoin tulee hyödyntää lehdistöä ja muita tiedotusvälineitä, joita varmasti tulisi käyttää Kristuksen evankeliumin julistamiseen (22).

14. Piispojen tulisi ensisijaisesti huolehtia siitä, että katekeettista opetusta - jonka tarkoitus on saada usko opetuksen valaisemana eläväksi, selväksi ja tehokkaaksi voimaksi ihmisten elämässä - annettaisiin uutterasti sekä lapsille että kasvuikäisille, nuorille ja aikuisille. Tässä opetuksessa tulisi toteuttaa sopivia järjestelyjä sekä metodia, joka sopii käsiteltävään asiaan ja opiskelijoiden luonteeseen, kykyihin, ikään ja elämäntilanteeseen. Lopuksi heidän tulisi huolehtia siitä, että tämä opetus perustuu Pyhään Raamattuun, traditioon, liturgiaan sekä Kirkon opetusvirkaan ja sen elämään.

Lisäksi heidän tulisi pitää huolta siitä, että uskonnonopettajat koulutetaan asiaankuuluvalla tavalla tehtäväänsä, niin että he tutustuvat perusteellisesti Kirkon oppiin ja saavat sekä teoreettista että käytännöllistä tietoa psykologian laeista ja pedagogisista metodeista.

Piispojen tulisi myös pyrkiä uudistamaan tai ainakin soveltamaan paremmin aikuisten katekumeenien opetusta.

15. Täyttäessään pyhittämisen tehtäväänsä tulisi piispojen muistaa, että heidät on valittu ihmisten joukossa ja asetettu heidän edustajakseen Jumalan edessä tarjoamaan hyvityslahjoja ja uhreja syntien edestä. Piispoilla on pappisvihkimyksen sakramentin täyteys, ja sekä papit että diakonit ovat heistä riippuvaisia käyttäessään valtaansa. Nimittäin papit ovat piispojen viisaita työtovereita, ja heidät itsensä on pyhitetty Uuden Liiton todellisiksi papeiksi, aivan kuin diakonit on vihitty palvelukseen ja Jumalan kansan palvelemiseen yhteydessä piispaan ja hänen pappeihinsa. Siksi piispat ovat Jumalan salaisuuksien ensisijaisia jakajia sekä heille uskotun kirkon koko liturgisen elämän hallinnoijia, edistäjiä ja vartijoita. (23)

Tämän vuoksi heidän tulisi jatkuvasti pinnistellä, jotta uskovat tietäisivät ja eläisivät pääsiäisen salaisuutta yhä syvemmin Eukaristian kanssa ja siten tulisivat tiukasti yhteen nidotuksi ruumiiksi Kristuksen rakkauden ykseydessä (24). "Omistautuen rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen" (Apt. 6:4) heidän tulisi omistaa työnsä tälle päämäärälle, jotta kaikki heidän huomaansa uskotut olisivat yhtä mieltä rukouksessa (25) ja sakramenttien vastaanottamisen kautta kasvaisivat armossa ja olisivat Herran uskollisia todistajia.

Muiden johtajina täydellisyyteen tulisi piispojen ahkerasti lietsoa pyhyyttä papistossaan, sääntökuntalaisissaan ja maallikoissaan kunkin erityisen kutsumuksen mukaisesti (26). Heidän tulisi myös muistaa, että heillä on velvollisuus antaa esimerkkiä pyhyydestä rakkaudessa, nöyryydessä ja elämän yksinkertaisuudessa. Pyhittäkööt he siten heille uskottuja kirkkoja, että Kristuksen yleismaailmallisen Kirkon tunne loistaisi niistä täydellisenä. Tästä syystä heidän tulee ravita kutsumuksia pappeuteen ja sääntökuntaelämään niin paljon kuin mahdollista ja erityisesti huolehtia lähetystyökutsumuksista.

16. Täyttäessään tehtäväänsä isänä ja paimenena tulisi piispojen seisoa kansansa keskellä palvelijana (27). Olkoot he hyviä paimenia, jotka tuntevat lampaansa ja joiden lampaat tuntevat heidät. Olkoot he oikeita isiä, jotka kunnostautuvat kaikkia kohtaan osoitetun rakkauden ja huolenpidon hengessä, ja joille jumalallisesti annettuun valtaan kaikki mukautuvat. Kootkoot ja muokatkoot he siten koko laumansa perheen, että jokainen voi elää ja työskennellä rakkauden yhteydessä tietoisena velvollisuuksistaan.

Täyttääkseen tehokkaasti nämä velvollisuudet, piispojen tulisi "käyttökelpoisina kaikkiin hyviin tarkoituksiin" (2. Tim. 2:21) ja "kestäen mitä tahansa valittujen tähden" (2. Tim. 2:10) järjestää elämänsä tavalla, joka sopii parhaiten aikojemme tarpeisiin.

Piispojen tulisi aina syleillä pappeja erityisellä rakkaudella, koska nämä parhaiden kykyjensä mukaan ottavat piispojen huolet ja kantavat niitä eteenpäin päivä päivältä niin kiihkeästi. Heidän tulisi pitää pappeja poikinaan ja ystävinään (28) ja olla valmiita kuuntelemaan heitä. Sen luottavaisen läheisyyden kautta, joka heillä pappien kanssa on, tulisi heidän pyrkiä edistämään koko hiippakunnan pastoraalista työtä.

Heidän tulisi kantaa huolta pappien hengellisestä, älyllisestä ja aineellisesta hyvinvoinnista, jotta nämä voisivat elää pyhää ja hurskasta elämää ja toimittaa palvelustaan uskollisesti ja hedelmällisesti. Tämän vuoksi heidän tulisi rohkaista instituutteja ja pitää erityisiä tapaamisia, joissa papit voisivat kokoontua ajoittain sekä hengellisen elämänsä pidemmäksi harjoitukseksi että syvällisten aiheiden, erityisesti Pyhän Raamatun ja teologian, tärkeimpien sosiaalisten kysymysten ja pastoraalisen toiminnan uusien metodien käsittelemiseksi.

Piispojen tulisi tavoitella aktiivisella armolla niitä pappeja, jotka ovat joutuneet johonkin vaaraan tai epäonnistuneet tietyissä suhteissa.

Voidakseen nähdä lähemmin uskovien hyvinvointia kunkin elämäntilanteen mukaisesti tulisi piispojen pyrkiä tutustumaan asianmukaisella tavalla heidän tarpeisiinsa niissä sosiaalisissa olosuhteissa, joissa he elävät. Tämän vuoksi heidän tulisi hyödyntää sopivia metodeja, erityisesti yhteiskunnallista tutkimusta. Heidän tulisi ilmaista huolensa kaikkien puolesta ikään, tilaan tai kansallisuuteen katsomatta, oli kyseessä sitten syntyperäisiä, muukalaisia tai ulkomaalaisia. Toteuttaessaan pastoraalista huolenpitoa tulisi heidän säilyttää kirkollisissa asioissa uskoville heille kuuluva osa; heidän tulisi myös kunnioittaa heidän velvollisuuttaan ja oikeuttaan aktiiviseen yhteistoimintaan Kristuksen mystisen ruumiin rakentamiseksi.

Heidän tulisi toimia erossa olevien veljien kanssa rakkaudella kehottaen uskovia myös toimimaan hyväsydämisesti ja rakkaudellisesti heitä kohtaan ja lietsoen ekumeniaa sellaisena kuin Kirkko sen ymmärtää (29). Heidän tulisi myös pitää sydämissään paikka kastamattomille, jotta heillekin voisi paistaa Kristuksen Jeesuksen rakkaus, Hänen, josta piispat ovat todistajia kaikkien ihmisten edessä.

17. Apostolaatin eri muotoja tulisi kannustaa ja koko hiippakunnassa tai jollain sen tietyllä alueella tulisi kaikkien apostolisten töiden välistä työnjakoa ja läheistä yhteyttä vaalia piispan ohjauksen alla. Näin ollen kaikki hankkeet ja organisaatiot, liittyivätpä ne sitten uskonnonopetukseen, lähetystyöhön, laupeudentyöhön, sosiaalityöhön, perhetyöhön, koulutukseen tai mihinkään muuhun joka pyrkii pastoraaliseen päämäärään, tulisi ohjata sopusointuiseen toimintaan. Täten tulee hiippakunnan ykseys samalla ilmeisemmäksi.

Uskovia tulisi hartaasti kehottaa täyttämään apostolaattivelvollisuutensa, kukin elämäntilanteensa ja kykyjensä mukaan. Heitä tulisi myös rohkaista osallistumaan maallikkojen apostolaatin monia muotoja ja tukemaan niitä, erityisesti Katolista toimintaa. Niitä järjestöjä tulisi myös edistää ja tukea jotka suorasti tai epäsuorasti pyrkivät yliluonnolliseen tavoitteeseen eli täydellisemmän elämän saavuttamiseen, Kristuksen evankeliumin levittämiseen kaikille ihmisille, kristillisen opin levittämiseen, julkisen palveluksen lisäämiseen, sosiaalisten tavoitteiden saavuttamiseen tai hurskauden tai laupeuden tekojen tekemiseen.

Apostolaatin muotoja tulisi sopivalla tavalla sopeuttaa nykypäivän tarpeisiin paitsi ihmisen hengellisten ja moraalisten olosuhteiden, myös hänen sosiaalisen, demografisen ja ekonomisen tilanteensa mukaan. Uskonnollinen ja yhteiskunnallinen tutkimus antaa pastoraalisen sosiologian toimien kautta paljon tämän maalin tehokkaaseen ja hedelmälliseen saavuttamiseen, ja sitä suositellaan suuresti.

18. Erityistä huolta tulisi kantaa niistä uskovaisista, jotka oman elämäntapansa vuoksi eivät riittävästi voi hyödyntää seurakuntapappien tavallista ja vakinaista pastoraalista huolenpitoa, tai jotka ovat melko erossa siitä. Tähän ryhmään kuuluu enemmistö maahanmuuttajista, pakolaisista ja turvapaikanhakijoista, merenkulkijoista, lentäjistä, romaneista ja muista tämän kaltaisista ihmisistä. Sopivia pastoraalisia metodeja tulisi edistää myös, jotta väliaikaisesti toiseen maahan levon vuoksi lähtevien hengellistä elämää pidettäisiin yllä.

Piispainkokokousten, erityisesti kansallisten, tulisi huomioida erityisellä tavalla yllä mainittujen ryhmien hyvin vakavia ongelmia. Vapaaehtoisella yhteistyöllä ja yhteisellä yrityksellä heidän tulisi pyrkiä edistämään hengellistä huolenpitoa niistä sopivien metodien ja instituutioiden kautta. Heidän tulisi myös muistaa erityiset säännöt, jotka Apostolinen Istuin joko on jo määrännyt tai tulee määräämään (30), joita voi järkevästi soveltaa ajan, paikan ja henkilöiden olosuhteisiin.

19. Hoitaessaan apostolista tehtäväänsä, joka koskee sielujen pelastusta, piispoilla on itseoikeutetusti täysi ja täydellinen vapaus ja itsenäisyys kaikista maallisista auktoriteeteista. Siksi heidän kirkollisen toimensa harjoittamista ei saa suorasti tai epäsuorasti vaikeuttaa, eikä heitä saa kieltää kommunikoimasta vapaasti Apostolisen Istuimen, kirkollisten viranomaisten tai alamaistensa kanssa.

On varmaa, että kun pyhät paimenet omistautuvat hengelliselle huolehtimiselle laumastaan, he myös todellisuudessa pitävät arvossa sen sosiaalista ja yhteiskunnallista edistystä ja vaurautta. Toimensa luonteen mukaisesti ja piispoille välttämättömällä tavalla he toimivat aktiivisesti yhteistyössä julkisten viranomaisten kanssa tämän tavoitteen vuoksi ja puhuvat tottelevaisuuden puolesta oikeudenmukaisia lakeja kohtaan ja kunnioituksen puolesta laillisia viranomaisia kohtaan.

20. Koska piispojen apostolisen toimen asetti Herra Kristus, ja koska se pyrkii hengelliseen ja yliluonnolliseen tarkoitukseen, tämä mitä pyhin ekumeeninen synodi julistaa, että piispojen valitsemisen ja nimittämisen oikeus kuuluu oikeutetusti, erityisesti ja itsessään yksinoikeutetusti toimivaltaiselle kirkolliselle viranomaiselle.

Tästä syystä suojellakseen Kirkon vapautta asianmukaisella tavalla ja edistääkseen soveliaasti ja tehokkaasti uskovien hyvinvointia tahtoo tämä mitä pyhin kirkolliskokous, että tulevaisuudessa ei maallisille viranomaisille enää anneta oikeuksia tai etuoikeuksia piispojen valinnassa, nimittämisessä, ehdokkuudessa tai virkaan määräämisessä. Toisaalta maalliset viranomaiset, joiden suosiollisen asenteen Kirkkoa kohtaan mitä pyhin synodi kiitollisena tunnustaa ja sitä korkeasti arvostaa, ovat keskusteltuaan asiasta Apostolisen Istuimen kanssa tahtoneet mitä hyväntahtoisimmin vapaaehtoisesti luopua edellä mainituista oikeuksista ja etuoikeuksista, joita heillä tällä hetkellä on sopimuksen tai tottumuksen vuoksi.

21. Koska piispojen pastoraalinen toimi on niin tärkeä ja tähdellinen, hiippakuntapiispoja ja laissa heidän vertaisikseen katsottuja, jotka ovat iän lisääntyneen taakan tai muun vakavan syyn takia tulleet vähemmän kykeneviksi täyttämään velvollisuuksiaan kunnollisesti, pyydetään hartaasti tarjoamaan eronpyyntöä toimestaan joko omasta aloitteestaan tai toimivaltaisen viranomaisen kutsusta. Jos toimivaltainen viranomainen hyväksyy eronpyynnön, se pitää huolen sekä eronneiden sopivasta ylläpidosta että heille myönnettävistä erityisoikeuksista.

II. Hiippakuntien rajat

22. Jotta hiippakunta voisi täyttää tehtävänsä, tulee Kirkon luonteen olla selvästi ilmeinen Jumalan kansalle, jotka muodostavat hiippakunnan. Tätä tavoitetta varten tulee myös piispojen toimittaa pastoraaliset velvollisuutensa tehokkaasti kansansa keskuudessa. Lopuksi Jumalan kansan hyvinvointia palveltava niin täydellisesti kuin mahdollista.

Lisäksi tämä kaikki edellyttää, että asianmukaisella tavalla määritetään hiippakuntien rajat sekä järkevä ja apostolaatin tarpeiden mukainen papiston ja resurssien jako niiden välillä. Kaikki tämä hyödyttää paitsi papistoa ja siihen liittyvää kristittyä kansaa, myös koko katolista Kirkkoa.

Näin ollen tämä mitä pyhin synodi määrää hiippakuntarajoista, että siinä määrin kuin sielujen hyvinvointi sitä edellyttää, on hiippakuntarajat sopivalla tavalla uudistettava järkevästi ja mahdollisimman pian. Tämän voi tehdä hiippakuntia jakamalla, paloittelemalla tai yhdistämällä, niiden rajoja muuttamalla, määrittämällä paremman paikan piispanistuimelle tai lopuksi - erityisesti hiippakunnissa, joihin sisältyy suuria kaupunkeja - antamalla niille uuden sisäisen organisaation.

23. Hiippakuntarajoja uudistaessa tulee ensisijaisesti ottaa huomioon kunkin hiippakunnan orgaaninen ykseys, jossa huomioidaan asiaankuuluvasti henkilökunta, toimet ja instituutiot, jotka ikään kuin muodostavat elävän ruumiin. Yksittäisissä tapauksissa tulisi kaikkiin olosuhteisiin tutustua tarkkaavaisesti ja muistaa seuraavat yleiset kriteerit.

1) Määritellessä hiippakuntarajaa tulisi ottaa huomioon mahdollisimman pitkälle Jumalan kansan koostumuksen erilaisuudet, sillä se voi antaa paljon pastoraalisen toiminnan tehokkaaseen harjoittamiseen. Samaan aikaan tulisi säilyttää jakamattomina mahdollisimman pitkälle ihmisten luonnolliset väestöyksiköt, maalliset hallintoalueet ja sosiaaliset instituutiot, jotka muodostavat niiden orgaanisen rakenteen. Tästä syystä tulisi kunkin hiippakunnan alueen olla mitä ilmeisimmin jakamaton.

Tarpeen vaatiessa tulisi myös ottaa huomioon maalliset rajat ja alueitten ja kansojen erityiset piirteet, kuten niiden psykologiset, ekonomiset, geografiset ja historialliset taustat.

2) Hiippakunnan laajuuden ja sen asukkaiden määrän tulisi yleisesti ottaen olla sellainen, että toisaalta piispa itse, vaikkakin muiden avustamana, voi hoitaa sen piispallisia toimia, tehdä pastoraalisia vierailuja, uskollisesti ohjata ja koordinoida kaikkea apostolaatin työtä hiippakunnassa ja tuntea hyvin erityisesti pappinsa sekä myös sääntökuntalaiset ja hiippakunnan hankkeisiin osallistuvat maallikot. Toisaalta alueen tulisi olla riittävä ja sopiva, jotta piispa ja papisto voivat hyödyllisesti omistaa kaiken voimansa palvelukselle muistaen myös yleismaailmallisen Kirkon tarpeita.

3) Lopuksi jotta pelastuksen palvelusta toteutettaisiin tehokkaammin kussakin hiippakunnassa, tulisi pitää yleisenä sääntönä, että jokaisella hiippakunnalla on lukumäärän ja pätevyyden suhteen ainakin riittävä papisto, jotta Jumalan kansasta voitaisiin pitää asiaankuuluvasti huolta; ei myöskään tulisi olla pulaa toimista, instituutioista ja organisaatioista, jotka ovat ominaisia paikalliskirkollis ja jotka kokemus osoittaa välttämättömiksi sen tehokkaalle hallinnoinnille ja apostolaatille; lopuksi henkilökunnan ja instituutioiden tukemiseen tarkoitettujen resurssien tulisi olla käsillä tai ainakin järkevästi katsoen näkyvissä tulevaisuudessa.

Tätä samaa tarkoitusta varten paikassa, jossa on eri riitukseen kuuluvia uskovia, hiippakuntapiispan tulisi huolehtia heidän hengellisistä tarpeistaan joko kyseisen riituksen pappien tai seurakuntien kautta tai piispanvikaarin kautta, jolle on annettu tehtävään välttämätön toimivalta. Aina kun se on sopivaa, viimeksi mainitulla tulisi myös olla piispanvihkimys. Muussa tapauksessa voi ordinaari itse toimittaa eri riitusten ordinaarin tehtävää. Jos tietyistä syistä näitä määräyksiä ei Apostolisen Istuimen mielestä voi soveltaa, tulee eri riituksille perustaa oma hierarkia (31).

Kun tällaisia tilanteita ilmenee, tulee myös huolehtia eri kieliryhmien uskovista joko samaa kieltä puhuvien pappien tai seurakuntien kautta tai piispanvikaarin kautta, joka tuntee kielen hyvin - ja tarvittaessa on myös vihitty piispaksi - tai ainakin jollain sopivalla tavalla.

24. Jotta numeroissa 22-23 kuvaillut hiippakuntien muutokset ja uudistukset saataisiin aikaan - puuttumatta itäisten kirkkojen järjestykseen - on suotavaa, että toimivaltaiset piispainkokoukset tutkivat näitä asioita, kukin oman alueensa mukaan. Jos ne katsovat sen hyödylliseksi, ne voivat asettaa erityisen piispainneuvoston tätä varten silti aina ottaen huomioon asiaan liittyen alueiden ja seutujen piispojen mielipiteet. Lopuksi heidän tulee esittää suosituksensa ja tahtonsa Apostoliselle Istuimelle.

III. Hiippakuntapiispojen avustajat pastoraalisessa toimessa

1. Koadjuuttori- ja apulaispiispat [*]

25. Piispojen pastoraalisen toimen tulisi muotoutua siten hiippakuntien hallinnointia kohtaan, että Herran lauman hyvinvointi on aina ylimpänä huolena. Tämän maalin saavuttamiseksi apulaispiispoja oikeutetusti nimitetään usein, koska hiippakuntapiispa ei henkilökohtaisesti pysty täyttämään kaikkia piispallisia velvollisuuksiaan, kuten sielujen hyvinvointi vaatii, joko hiippakunnan laajan alueen, sen asukkaiden monilukuisuuden, apostolaatin erityisluonnon tai muiden eri syiden takia. Itse asiassa joskus on tarpeellista, että koadjuuttoripiispa nimitetään avustamaan hiippakuntapiispaa. Koadjuuttori- ja apulaispiispoille tulisi antaa heidän työnsä tehokkaaseen suorittamiseen ja piispallisen arvokkuuden säilyttämiseen välttämätön toimivalta. Tämä tietysti tulisi tehdä vahingoittamatta hiippakunnan hallinnon ykseyttä ja hiippakuntapiispan auktoriteettia.

Lisäksi koska koadjuuttori- ja apulaispiispat on kutsuttu jakamaan hiippakuntapiispojen taakkaa, tulisi heidän harjoittaa tointaan niin, että he toimisivat kaikissa asioissa yksimielisesti hänen kanssaan. Heidän myös tulisi aina arvostaa ja kunnioittaa hiippakuntapiispaa, ja hänen vuorostaan tulisi veljellisesti rakastaa koadjuuttori- ja apulaispiispoja ja pitää heitä arvossa.

26. Sikäli kuin sielujen hyvinvointi vaatii, ei hiippakuntapiispan tulisi epäröidä pyytäessään toimivaltaiselta viranomaiselta yhtä tai useampaa apulaista, jotka nimitetään hiippakuntaan ilman oikeutta seurata häntä virassa.

Jos asiaa ratkaista toisin nimityskirjeessä, hiippakuntapiispan tulee nimittää apulaispiispansa yleisvikaariksi tai -vikaareiksi tai edes piispanvikaariksi tai -vikaareiksi. He ovat riippuvaisia ainoastaan hänen auktoriteetistaan, ja hän saattaa keskustella heidän kanssaan tutkiessaan tärkeitä, erityisesti pastoraalisia kysymyksiä.

Ellei toimivaltainen viranomainen ole päättänyt toisin, apulaispiispojen lain mukaan nauttima valta ja toimivalta ei poistu, kun hiippakuntapiispa lopettaa virassaan toimimisen. On myös suotavaa, että kun piispanistuin on vapaa, hiippakunnan hallitseminen - ellei ole vakavia syitä tehdä toisin - tulisi antaa apulaispiispalle tai yhdelle heistä, jos heitä on useita.

Koadjuuttoripiispan, joka saa nimityksessään oikeuden seurata hiippakuntapiispaa virassa, tulee aina saada hiippakuntapiispalta nimitys yleisvikaariksi. Erityistapauksissa voi toimivaltainen viranomainen antaa hänelle vielä laajemman toimivallan.

Hiippakuntapiispan ja hänen koadjuuttorinsa tulisi aina keskustella keskenään tärkeistä asioista, jotta suurin mahdollinen hyvinvointi turvattaisiin hiippakunnalle kunakin hetkenä ja tulevaisuudessa.

2. Hiippakunnan kuuria ja neuvostot

27. Hiippakunnan kuurian tärkein toimi on yleisvikaarin toimi. Silti kun hiippakunnan kunnollinen hallinto sitä edellyttää, piispa voi nimittää yhden tai useamman piispanvikaarin. Heillä on automaattisesti sama valta, minkä yleinen käytäntö antaa yleisvikaarille, mutta se koskee vain jotakin hiippakunnan osaa, tiettyä toiminnan tyyppiä tai tiettyä riitusta.

Piispan kanssa toimivat hiippakunnan hallinnossa ne papit, jotka muodostavat hänen neuvostonsa kuten tuomiokapitulin [**], neuvonantajakollegion tai muita komiteoita paikallisten olosuhteiden tai ominaisuuksien mukaisesti. Nämä instituutiot, erityisesti tuomiokapituli, tulisi organisoida uudelleen aina kun se on tarpeellista ajan tarpeiden mukaisesti.

Hiippakunnan kuuriaan kuuluvien pappien ja maallikkojen tulisi ymmärtää, että he toimivat avuliaasti piispan pastoraalisen tehtävän täyttämiseksi.

Hiippakunnan kuuria tulisi organisoida niin, että se on piispan käyttökelpoinen väline paitsi hiippakunnan hallitsemiseen, myös apostolaatin töiden toteuttamiseen.

On myös hyvin suotavaa, että jokaiseen hiippakuntaan nimitetään pastoraalineuvosto, jota hiippakuntapiispa itse johtaa ja johon osallistuvat siihen erityisesti valitut papit, sääntökuntalaiset ja maallikot. Tämän neuvoston velvollisuus on tutkia ja punnita pastoraalisia hankkeita ja muotoilla niitä koskevia käytännöllisiä päätelmiä.

3. Hiippakunnan papisto

28. Kaikki papit, niin hiippakunta- kuin sääntökuntapapit, osallistuvat yhteen ja samaan Kristuksen pappeutta, harjoittavat sitä yhdessä piispan kanssa ja sitä kautta ovat piispallisen järjestyksen viisaita yhteistyökumppaneita. Sielunhoidossa ensisijaisia ovat kuitenkin hiippakuntapapit, jotka sijoitetaan tai kiinnitetään paikalliskirkkoon, sillä he ovat täysin omistautuneet Herran lauman yhden osasta huolehtimiselle. Tästä johtuen he muodostavat yhden papiston ja yhden perheen, jonka isä on piispa. Jotta piispa voisi jakaa tasapuolisesti ja oikealla tavalla pyhiä tehtäviä pappiensa kesken, tulisi hänellä olla tointen ja etujen jaon kannalta välttämätön vapaus. Siksi oikeudet tai etuoikeudet, jotka millään tavalla rajoittavat tätä vapautta, tulee poistaa.

Piispan ja hiippakuntapappien välisten suhteiden tulisi perustua ennen kaikkea yliluonnollisen rakkauden siteisiin, niin että pappien ja heidän piispansa tahtojen sopusointu tekee heidän pastoraalisesta toiminnastaan hedelmällisempää. Tämän vuoksi kutsukoon piispa papit dialogiin erityisesti pastoraalisista asioista, jotta sieluja palveltaisiin paremmin. Hänen ei tulisi tehdä tätä vain yksittäisessä tapauksessa, vaan säännöllisiksi määrätyin aikavälein sikäli kuin se on mahdollista.

Lisäksi kaikkien hiippakuntapappien tulisi olla keskenään yhtä ja siten kantaa yhdessä aidosti huolta koko hiippakunnan hengellisestä hyvinvoinnista. Heidän tulisi myös muistaa, että kirkollisen toimen heille tuomat edut liittyvät läheisesti heidän pyhään työhönsä. Siksi heidän tulisi avokätisesti avustaa, piispan ohjauksen ja heidän omien keinojensa mukaisesti, hiippakuntaa sen aineellisissa tarpeissa.

29. Piispan lähimpiä yhteistyökumppaneita ovat ne papit, joille on uskottu seurakuntien rajojen yli ulottuva pastoraalinen tehtävä tai apostolinen organisaatio, liittyipä se sitten tiettyyn alueeseen hiippakunnassa, tiettyihin uskovien ryhmiin tai tietynlaiseen toimintaan.

Apostolaatin eri tehtäviin joko kouluissa tai muissa instituutioissa tai tehtävissä piispan nimittämien pappien antama apu on erityisen arvokasta. Niitä pappeja, jotka ovat mukana hiippakuntien rajat ylittävässä työssä, tulisi heidän asuinhiippakuntansa piispan erityisesti arvostaa, sillä he tekevät ihmeellisiä apostolaatin töitä.

30. Piispan yhteistyökumppaneita aivan erityisellä tavalla seurakuntapapit [***], joille todellisina paimenina uskotaan sielunhoito tietyssä osassa hiippakuntaa piispan alaisuudessa.

1) Tätä sielunhoitoa harjoittaessaan tulisi seurakuntapappien ja heidän apulaistensa täyttää opetus-, pyhitys- ja hallintovelvollisuutensa siten, että uskovat ja seurakuntayhteisöt todella ymmärtävät, että he ovat sekä hiippakunnan että yleismaailmallisen Kirkon jäseniä. Tästä syystä heidän tulisi toimia yhteistyössä muiden seurakuntapappien ja muiden pappien kanssa, jotka täyttävät pastoraalista tehtäväänsä samalla alueella (kuten foraanivikaarien [****] ja dekaanien kanssa) sekä niiden kanssa, jotka tekevät seurakuntien rajat ylittävää työtä. Tällä tavalla hiippakunnan pastoraalinen työ tulee yhtenäisemmäksi ja tehokkaammaksi.

Lisäksi sielunhoidon tulisi aina olla täynnä lähetyshenkeä, niin että se ulottuu myös ulkopuolelle samalla tavalla kuin seurakuntarajojen sisäpuolella eläviin. Jos seurakuntapappi ei saa yhteyttä tiettyihin ihmisryhmiin, hänen tulisi pyytää apua muilta, myös maallikoilta, jotka voivat avustaa häntä apostolaatissa.

Sielunhoidon tehostamiseksi suositellaan yhteiselämää erityisesti samaan seurakuntaan kiinnitetyille papeille. Tällainen elämäntapa paitsi rohkaisee apostoliseen toimintaan, myös antaa uskoville esimerkin rakkaudesta ja ykseydestä.

2) Täyttäessään opetustointaan on seurakuntapappien velvollisuus saarnata Jumalan sanaa kaikille kristityille, niin että uskoon, toivoon ja rakkaudesta nousevina he kasvavat Kristuksessa ja kristillisenä yhteisönä todistavat siitä rakkaudesta, jota Herra ylisti (32). On seurakuntapappien velvollisuus myös johdattaa uskovat tuntemaan täysin pelastuksen salaisuus katekeettisella opetuksella, joka on sopusoinnussa kunkin iän kanssa. Tätä opetusta antaessaan heidän tulisi pyytää paitsi apua sääntökuntalaisilta, myös yhteistyötä maallikoilta, ja perustaa myös Kristinopin veljeskunta.

Täyttäessään kansan pyhittämisen velvollisuutta tulisi seurakuntapappien huolehtia, että eukaristisen uhrin vietto on koko kristillisen yhteisön elämän keskus ja huipentuma. Heidän tulisi väsymättä työskennellä, jotta uskovia ravittaisiin hengellisellä ravinnolla sakramenttien hartaan ja usein tapahtuvan vastaanottamisen sekä älyllisen ja aktiivisen liturgiaan osallistumisen kautta. Seurakuntapappien tulisi myös muistaa, miten paljon katumuksen sakramentti antaa kristillisen elämän kehittämiseen, ja näin ollen aina olla tarjolla kuulemaan uskovien rippiä. Tarvittaessa heidän tulisi kutsua avuksi papit, jotka tuntevat eri kieliä.

Täyttäessään paimentointaan seurakuntapappien tulisi pyrkiä tuntemaan oma laumansa. Koska he ovat kaikkien lampaiden palvelijoita, heidän tulisi rohkaista täysin kristillistä elämää yksittäisten uskovien keskuudessa ja myös perheissä, erityisesti apostolaattiin omistetuissa järjestöissä ja koko seurakuntayhteisössä. Siksi heidän tulisi vierailla kodeissa ja kouluissa sikäli kuin heidän pastoraalinen työnsä vaatii. Heidän tulisi huomioida erityisesti keskenkasvuisia ja nuoria. Heidän tulisi omistautua isällisellä rakkaudella köyhille ja sairaille. Heidän tulisi erityisesti kantaa huolta työläisistä. Lopuksi heidän tulisi rohkaista uskovia avustamaan apostolaatin töissä.

3) Kappalaiset antavat kirkkoherran alaisuudessa hänen yhteistyökumppaneinaan korvaamattoman osan pastoraaliseen palvelukseen. Siksi paimenen ja hänen avustajiensa välillä tulisi aina olla veljellistä kanssakäymistä, molemminpuolista rakkautta ja kunnioitusta. Heidän tulisi auttaa toisiaan neuvomalla, avustamalla ja näyttämällä esimerkkiä antaen toisilleen yhteisen tahdon ja innostuksen seurakunnan palvelukseen.

31. Harkitsessaan papin sopivuutta jonkin seurakunnan hallintoon tulisi piispan ottaa huomioon paitsi tämän opilliset tiedot, myös hänen pyhyytensä, apostolinen innokkuutensa ja muut lahjansa ja ominaisuutensa, jotka ovat välttämättömiä todelliseen sielunhoitoon.

Sitä paitsi seurakunta on olemassa vain sielujen hyvinvoinnin takia. Tämän vuoksi piispan tulisi täyttää helposti ja tehokkaasti vakaita pastoraatteja. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi kaikki ehdolle asettamisen, nimittämisen ja varaamisen oikeudet - paitsi sääntökuntalaisten oikeudet - sekä concursus-laki [*****] tilanteissa, joissa se pätee yleisenä tai erityisenä - tulee poistaa.

Seurakuntapapeilla tulisi olla omissa seurakunnissaan sellainen toimen pysyvyys, mitä sielujen hyvinvointi edellyttää. Erottelu viraltapantavien ja ei-viraltapantavien seurakuntapappien välillä tulee poistaa, ja toimenpide, jolla heitä siirretään ja pannaan viralta, tulee tutkia uudelleen ja yksinkertaistaa. Tällä tavalla piispa voi paremmin huolehtia sielujen hyvinvoinnista samalla ottaen huomioon luonnollisen ja kanonisen tasa-arvon.

Seurakuntapappeja, jotka eivät pysty täyttämään tointaan kunnollisesti ja hedelmällisesti iäkkyyden lisääntyvän taakan tai muun vakavan syyn takia, pyydetään hartaasti antamaan eronpyyntönsä vapaaehtoisesti piispan kutsusta. Piispan tulisi järjestää eronneille sopivaa tukea.

32. Lopuksi juuri huolen sieluista tulisi olla perustana, kun päätetään tai harkitaan seurakuntien perustamisesta tai lakkauttamisesta tai mistään muista tällaisista muutoksista, jotka piispa pystyy omalla vallallaan tekemään.

4. Sääntökuntalaiset

33. Jokaisella sääntökuntalaisella on oman kutsumuksensa mukainen velvollisuus toimia innokkaasti ja ahkerasti koko Kristuksen mystisen ruumiin rakentamiseksi ja kasvattamiseksi ja paikalliskirkkojen hyvinvoinnin edistämiseksi.

Heidän ensimmäinen velvollisuutensa on tavoitella näitä päämääriä rukouksella, katumustöillä ja oman elämänsä esimerkeillä, minkä vuoksi tämä mitä pyhin synodi vahvasti kehottaa heitä lisäämään arvostustaan ja innokkuuttaan. Kunkin uskonnollisen yhteisön ominaisluonteen asiaankuuluvan pohdinnan myötä heidän tulisi myös tarmokkaasti ryhtyä apostolaatin ulkoisiin töihin.

34. Sääntökuntapapeille annetaan vihkimyksessä pappeuden velvollisuuksia niin, että heistä itsestään tulee piispainsäädyn viisaita yhteistyöläisiä. Nykyään he voivat olla yhä suuremmaksi avuksi piispoille sielujen tarpeiden ollessa yhä suurempia. Siksi heidän voi todella sanoa kuuluvan hiippakunnan papistoon sikäli kuin he osallistuvat sielunhoitoon ja apostolaatin töihin prelaattien alaisuudessa.

Uskonnollisten järjestöjen muut jäsenet, niin miehet kuin naiset, kuuluvat myös erityisellä tavalla hiippakuntaperheeseen ja ovat suureksi avuksi pyhälle hierarkialle. Apostolaatin lisääntyvien tarpeiden myötä he voivat ja heidän tulisi tarjota tätä apua yhä enemmän.

35. Jotta apostolaatin työt toimitettaisiin sopusoinnussa kussakin hiippakunnassa, ja jotta hiippakunnan järjestyksen ykseys säilyisi koskemattomana, näitä periaatteita tulee pitää perimmäisinä:

1) Kaikkien sääntökuntalaisten tulisi aina katsoa piispoihin apostolien seuraajina hartaalla arvostuksella ja kunnioituksella. Kun heitä oikeutetusti kutsutaan ryhtymään apostolaatin työhön, he ovat velvoitettuja täyttämään velvollisuutensa piispojen aktiivisina ja tottelevaisina auttajina (33). Sääntökuntalaisten tulisi todella katsoa kunniakseen vastata päättäväisesti ja uskollisesti piispojen pyyntöihin ja tahtoihin, ja siten he voivat saada vielä laajemman osan ihmisen pelastuksen palveluksessa. Heidän tulisi tehdä tämä asiaankuuluvalla kunnioituksella oman instituuttinsa ominaisluonntetta kohtaan ja sopusoinnussa sääntöjensä kanssa, joita tarvittaessa tulisi sopeuttaa tähän päämäärään tämän kirkolliskokouksen päätöksen periaatteiden mukaisesti.

Piispat voivat kutsua sääntökuntia, jotka eivät ole omistautuneet pelkästään mietiskelevällä elämälle, avustamaan eri pastoraalisissa tehtävissä erityisesti sielujen vakavan tarpeen ja hiippakuntapappien vähäisyyden vuoksi. Heidän tulisi kuitenkin muistaa kunkin yhteisön ominaisluonne. Sääntökuntajohtajien tulisi rohkaista tätä työtä mahdollisimman paljon ottamalla vastaan seurakuntia edes väliaikaisesti.

2) Aktiiviseen apostolaattiin osallistuvien sääntökuntalaisten tulee kuitenkin aina toimia yhteisönsä hengessä ja yhä noudattaa sääntöjään uskollisesti ja pysyä tottelevaisuuden hengessä johtajiaan kohtaan. Piispojen ei tulisi laiminlyödä tämän velvollisuuden tähdentämistä heille.

3) Erivapaus, jossa sääntökuntalaiset kutsutaan ylimmäisen papin tai muu kirkollisen viranomaisen palvelukseen ja vedetään pois piispojen hallinnasta, on olemassa enimmäkseen heidän yhteisöjensä sisäisen järjestyksen vuoksi, niin että niissä kaikki voidaan järjestää oikealla tavalla ja sääntökunnan yhteiselämän kasvua ja täydellistymistä voidaan edistää (34). Lisäksi ylimmäinen pappi voi käyttää heitä yleismaailmallisen Kirkon hyväksi (35) ja mikä vain muu toimivaltainen viranomainen sen alaisten kirkkojen hyväksi.

Tämä erivapaus ei kuitenkaan muuta sitä, että sääntökuntalaiset ovat yksittäisissä hiippakunnissa piispojen alaisia lain mukaisella tavalla, sikäli kuin heidän pastoraalinen tehtävänsä ja sielunhoito edellyttää (36).

4) Kaikki sääntökuntalaiset, niin erivapautta nauttivat kuin muut, ovat paikallisten ordinaarien alaisia niissä asioissa, jotka liittyvät jumalallisen palvonnan julkiseen harjoittamiseen - paitsi kun kyseessä on riitusten erilaisuus - tai sielunhoito, pyhä saarnaaminen kansalle, kristittyjen uskovien - erityisesti lasten - uskonnollinen ja moraalinen koulutus, katekeettinen opetus ja liturginen kasvatus. He ovat paikallisen ordinaarin alaisia myös asioissa, jotka liittyvät pappissäädyn arvokkuuteen ja niissä eri töissä, jotka liittyvät pyhän apostolaatin harjoittamiseen. Sääntökuntalaisten pitämät katoliset koulut ovat myös paikallisten ordinaarien alaisia valppauden ja yleisten käytäntöjen luomiseksi, mutta sääntökuntalaisten oikeus ohjata niitä säilyy koskemattomana. Sääntökuntalaisten on myös noudatettava kaikkea sitä, minkä piispainkokoukset tai -konferenssit laillisesti päättävät kaikkien noudatettavaksi.

5) On rohkaistava järjestäytynyttä yhteistyötä eri uskonnollisten yhteisöjen välistä ja niiden ja hiippakuntapapiston välistä yhteistyötä. Kaikkien sellaisten apostolisten töiden ja toimintojen välillä tulisi myös olla hyvin läheistä järjestelyä, jotka erityisesti riippuvat sydänten ja mielten yliluonnollisesta asennoitumisesta, joka kasvaa rakkaudesta ja on rakennettu sen päälle. Apostolinen Istuin on toimivaltainen johtamaan tätä järjestystä yleismaailmallisessa Kirkossa, pyhät paimenet ovat toimivaltaisia kukin omassa hiippakunnassaan, ja patriarkaaliset synodit ja piispainkokoukset omilla alueillaan.

Niiden apostolaatin töiden suhteen, joihin sääntökuntalaiset ryhtyvät, tulisi piispojen, piispainkonferenssien, sääntökuntajohtajien tai korkeiden sääntökuntajohtajien konferenssien toimia vasta keskinäisen pohdinnan jälkeen.

6) Vaaliakseen sopusointuisia ja hedelmällisiä keskinäisiä suhteita piispojen ja sääntökuntalaisten välillä tulisi piispojen ja sääntökuntajohtajien tavata sovittuina aikoina ja tarvittavan usein keskustellakseen asioista, jotka liittyvät apostolaattiin heidän alueellaan.

-------------------------------------------------------------------------------

16. Vrt. Vatikaanin II kirkolliskokous:
Dekreetti idän katolisista kirkoista, Orientalium Ecclesiarum, nrot 7-11: AAS 57 (1965), sivut 79-80.

17. Vrt. Trenton kirkolliskokous, istunto V:
Dekreetti uudistuksesta, luku II, Mansi 33 ja 30;
Trenton kirkolliskokous, istunto XXIV:
Dekreetti uudistuksesta, luku IV, Mansi 33 ja 159;
Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, luku III, nro 25: AAS 57 (1965), sivut 29-.

18. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, luku III, nro 25: AAS 57 (1965), sivut 29-31.

19. Vrt. Johannes XXIII:
Ensyklika Pacem in Terris, 11. maaliskuuta 1963, passim: AAS 55 (1963), sivut 257-304.

20. Vrt. Paavali VI:
Ensyklika Ecclesiam Suam, 6. elokuuta 1964: AAS 56 (1964), sivu 639.

21. Vrt. Paavali VI:
Ensyklika Ecclesiam Suam, 6. elokuuta 1964: AAS 56 (1964), sivut 644-645.

22. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dekreetti tiedotuksen välineistä, Inter Mirifica: AAS 56 (1964), sivut 145-153.

23. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Konstituutio pyhästä liturgiasta, Sacrosanctum Concilium: AAS 56 (1964), sivut 97-;
Paavali VI:
Motu proprio Sacram Liturgiam, 25. tammikuuta 1964: AAS 56 (1964), sivut 139-.

24. Vrt. Pius XII:
Ensyklika Mediator Dei, 20. marraskuuta 1947: AAS 39 (1947), sivut 521-;
Paavali VI:
Ensyklika Mysterium Fidei, 3. syyskuuta 1965: AAS 57 (1965), sivut 753-774.

25. Vrt. Apt. 1:14 ja 2:46.

26. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dogmaattinen konstituutio Kirkosta, Lumen Gentium, luku VI, nrot 44-45: AAS 57 (1965), sivut 50-52.

27. Vrt. Luuk. 22:26-27.

28. Vrt. Joh. 15:15.

29. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dekreetti ekumeniasta, Unitatis Redintegratio: AAS 57 (1965), sivut 90-107.

30. Vrt. Pyhä Pius X:
Motu proprio Iampridem, 19. maaliskuuta 1914: AAS 6 (1914), sivut 173-;
Pius XII:
Apostolinen konstituutio Exsul Familia, 1. elokuuta 1952: AAS 44 (1952), sivut 649-;
Leges Operis Apostolatus Maris, koottu Pius XII:n alaisuudessa, 21. marraskuuta 1957: AAS 50 (1958), sivut 375-383.

31. Vrt. Vatikaanin toinen kirkolliskokous:
Dekreetti idän katolisista kirkoista, Orientalium Ecclesiarum, nro 4: AAS 57 (1965), sivu 77.

32. Vrt. Joh. 13:35

33. Vrt. Pius XII:
Puhe, 8. joulukuuta 1950: AAS 43 (1951), sivu 28;
Paavali VI:
Puhe, 23. toukokuuta 1964: AAS 56 (1964), sivu 571.

34. Vrt. Leo XIII:
Apostolinen konstituutio Romanos Pontifices, 8. toukokuuta 1881: Acta Leonis XIII, osa II (1882), sivut 234-.

35. Vrt. Paavali VI:
Puhe, 23. toukokuuta 1964: AAS 56 (1964), sivut 570-571.

36. Vrt. Pius XII:
Puhe, 8. joulukuuta 1950: AAS 43 (1951), sivu 28.

-------------------------------------------------------------------------------

[* Episcopi Coadiutores et Auxiliares; voidaan kääntää myös "Vara- ja apulaispiispat", mutta koadjuuttori-nimeke on kömpelyydestään huolimatta yleisempi; seuraamisoikeuden lisäksi erona on, että apulaispiispat ovat myös jonkin käytöstä poistuneen piispanistuimen titulaaripiispoja; suom. huom.]

[** capitulum cathedrale; sana "tuomiokapituli" on käytössä vain evankelis-luterilaisessa kirkossa, mutta sen parempaa suomennosta ei termille taida olla; suom. huom.]

[*** parochi; voidaan kääntää myös yleisemmin paimeniksi; suom. huom.]

[**** Vicarii Foranei; tarkoittaa vikaareja, joista kukin huolehtii useista seurakunnista, vrt. arkkipappi; suom. huom.]

[***** lex concursus; erityinen kilpailevien ehdokkaiden tutkinta, jonka kanoninen laki määräsi tiettyjen kirkollisten toimien tavoittelijoille; suom. huom.]

Luku III

Piispoista, jotka toimivat yhteistyössä useiden kirkkojen yhteiseksi hyväksi

I. Synodit, kokoukset ja erityisesti piispainkokoukset

36. Jo Kirkon ensimmäisistä vuosisadoista asti Kirkon piispoja liikutti syvästi yksittäisten kirkkojen hallitsijoina veljellisen rakkauden yhteys ja into yleismaailmalliseen lähetystehtävään, joka oli uskottu apostoleille. Niinpä he kokosivat kykynsä ja tahtonsa yhteen yksittäisten kirkkojen yhteiseksi hyväksi. Näin syntyivät synodit, alueelliset neuvostot ja yleiskokoukset, joissa piispat päättivät eri kirkoille tavan, jota seurattaisiin opetettaessa uskon totuuksia ja muodostettaessa kirkollista järjestystä.

Tämä mitä pyhin ekumeeninen synodi tahtoo hartaasti, että synodien ja neuvostojen kunnioitettu instituutio kukoistaa tuoreella tarmolla. Sillä tavalla usko syvenee ja järjestys säilyy hallitummin ja tehokkaammin eri kirkoissa, kuten aikamme edellyttää.

37. Näinä aikoina erityisesti piispat eivät usein pysty täyttämään tehtäväänsä tehokkaasti ja hedelmällisesti ilman yhteistä kilvoittelua, johon liittyy jatkuva sopusointuinen kasvu ja siteiden vahvistuminen muiden piispojen kanssa. Jo olemassa olevat piispainkonferenssit ovat monissa maissa saaneet aikaan loistavia todisteita hedelmällisemmästä apostolaatista. Näin ollen tämä mitä pyhin synodi katsoo äärimmäisen sopivaksi, että kaikkialla samaan kansakuntaan tai alueeseen kuuluvat piispat muodostavat järjestön, joka tapaisi säännöllisin väliajoin. Kun viisauden ja kokemuksen tarjoamat näkemykset on havaittu, syntyy siten energioiden pyhä liitto kirkkojen yhteisen hyvän palvelukseen.

Tämän vuoksi tämä mitä pyhin synodi päättää piispainkonferensseista seuraavasti:

38. 1) Piispainkonferenssi on kokous, jossa tietyn kansan tai alueen piispat yhdessä harjoittavat pastoraalista tointaan edistääkseen Kirkon ihmiskunnalle tarjoamaa hyvää erityisesti ajan olosuhteisiin asianmukaisesti sovellettujen apostolaatin muotojen ja toimintatapojen kautta.

2) Piispainkokouksen jäsenet ovat kaikki paikallisia ordinaareja jokaisesta riituksesta - lukuunottamatta yleisvikaareja - ja koadjuuttoreita, apulaispiispoja ja muita titulaaripiispoja, jotka toimittavat erityistä Apostolisen Istuimen tai piispainkonferenssien heille uskomaa palvelusta. Muut titulaaripiispat ja Rooman paavin legaatit eivät ole konferenssien jäseniä lain nojalla poikkeuksellisen toimensa vuoksi kullakin alueella. Apulaispiispat ja muut piispat, joilla on oikeus osallistua konferenssiin, äänestävät joko päätöksiätekevästi tai neuvoa-antavasti sen mukaan, miten konferenssin säännöt määräävät.

3) Kukiin piispainkonferenssi luonnostelee omat sääntönsä, jotta Apostolinen Istuin vahvistaisi ne. Näissä säännöissä tulee muiden asioiden ohella säätää viroista, jotka auttavat konferenssin päämäärän saavuttamiseksi tehokkaammin, kuten esimerkiksi pysyvästä piispainneuvostosta, piispainvaliokunnista ja yleisestä sihteeristöstä.

4) Kun piispainkokouksen päätökset on laillisesti hyväksytty vähintään kahdella kolmasosalla päätöksiätekevässä äänestyksessä äänestäneiden prelaattien äänistä, ja kun Apostolinen Istuin on ne vahvistanut, niillä on juridisesti sitovaa voimaa vain niissä tapauksissa, joissa yleinen käytäntö niin vaatii tai joissa Apostolinen Istuin niin määrää joko oma-aloitteisesti tai vastauksena konferenssin pyyntöön.

5) Aina kun erityisolosuhteet vaativat sitä, voivat eri kansakuntien piispat muodostaa Apostolisen Istuimen suostumuksella yhden konferenssin.

Kommunikaatiota eri kansakuntien piispainkonferenssien tulisi erityisesti rohkaista, jotta yhteistä hyvää edistettäisiin ja suojeltaisiin.

6) On erittäin suositeltavaa, että itäisten kirkkojen prelaatit ottaisivat huomioon myös koko sen alueen yhteisen hyvän, jolla on monia eri riituksia käyttäviä kirkkoja, kun ne edistävät omien kirkkojensa järjestystä synodeissa ja lietsova tehokkaasti työtä uskonnon hyväksi. Heidän tulisi esitellä näkemyksiään ja tutustua muiden näkemyksiin riitusten välisissä tapaamisissa sen mukaisesti, mitä toimivaltainen viranomainen määrää.

II. Kirkollisten provinssien rajat ja kirkollisten alueiden perustaminen

39. Sielujen hyvinvointi edellyttää sopivia rajoja paitsi hiippakunnille, myös kirkollisille provinsseille: joskus se todella vaatii uusien kirkollisten alueiden perustamista. Täten apostolaatin tarpeet täyttyvät paremmin sosiaalisten ja paikallisten olosuhteiden mukaisesti. Täten myös piispojen suhteet toisiinsa ja metropoliittoihinsa sekä muihin saman kansakunnan piispoihin sekä jopa piispojen ja maallisten viranomaisten väliset suhteet tulevat helpommiksi ja hedelmällisemmiksi.

40. Näin ollen saavuttaakseen nämä päämäärät tämä mitä pyhin synodi päättää seuraavasti:

1) Uusien kirkollisten provinssien rajat tulee antaa aikaisin tutkittavaksi, ja metropoliittojen oikeudet ja etuoikeudet tulee määritellä uusilla ja sopivilla säännöillä.

2) Yleissääntönä kaikki hiippakunnat ja muut aluejaot, jotka nyt ovat laissa rinnasteisia hiippakuntiin, tulisi liittää kirkolliseen provinssiin. Siksi hiippakunnat, jotka ovat nyt suoraan Apostolisen Istuimen alaisuudessa, ja jotka eivät ole yhteydessä mihinkään toiseen hiippakuntaan, tulee joko tuoda yhteen ja muodostaa niistä uusi kirkollinen provinssi, jos se on mahdollista, tai yhdistää ne siihen provinssiin, joka on niitä lähinnä tai niiden kannalta käytännöllisin. Ne tulee asettaa metropoliitan alaisuuteen yleisen käytännön mukaisesti.

3) Aina kun se on mahdollista, tulisi kirkollisia provinsseja ryhmittää kirkollisiksi alueiksi rakenteeseen, jonka juridinen järjestys tulee laatia.

41. On suotavaa, että toimivaltaiset piispainkonferenssit pohtivat niitä tällaisten provinssien rajoja ja alueiden perustamista niiden hiippakuntarajoja koskevien sääntöjen mukaisesti, jotka on mainittu numeroissa 23-24. Sitten niiden tulee antaa ehdotuksensa ja toivomuksensa Apostoliselle Istuimelle.

III. Piispat, joilla on hiippakuntien välinen tehtävä

42. Koska pastoraaliset tarpeet edellyttävät yhä enemmän, että joitakin pastoraalisia hankkeita ohjataan ja pannaan täytäntöön yhteisvoimin, on suotavaa, että tiettyjä virkoja luodaan kaikkien tai joidenkin hiippakuntien palvelemiseksi tietyllä alueella tai tietyssä kansakunnassa. Nämä virat voidaan täyttää piispoilla.

Tämä mitä pyhin synodi suosittelee, että näissä viroissa palvelevien prelaattien tai piispojen ja hiippakuntapiispojen sekä piispainkonferenssien välillä olisi aina veljellistä yhteenkuuluvuutta ja sopusointuista yhteistyötä pastoraalisen huolenkannon ilmentämisessä.

Nämä suhteet tulisi myös selvästi määritellä yleisillä käytännöillä.

43. Koska sotilashenkilökunnan sielunhoito vaatii heidän ainutlaatuisten elämänolosuhteidensa takia erityistä harkintaa, tulisi mahdollisuuksien rajoissa jokaiseen kansakuntaan perustaa armeijavikariaatti. Sekä armeijavikaarin että sotilaspappien tulisi omistautua itseään säästämättä tälle vaikealle työlle täydellisessä yhteistyössä hiippakuntapiispojen kanssa (37).

Hiippakuntapiispojen tulisi antaa armeijavikaarin käyttöön riittävä määrä pappeja, joilla on pätevyys tähän vaativaan työhön. Samalla heidän tulisi edistää kaikkia ponnistuksia, jotka parantavat sotilashenkilökunnan hengellistä hyvinvointia (38).

-------------------------------------------------

37. Vrt. Pyhä konstitoriaalinen kongregaatio:
Ohjeistus armeijavikaareille, 23. huhtikuuta 1951: AAS 43 (1951), sivut 562-565;
Ratkaisu armeijavikariaatin statuksen antamisesta, 20. lokakuuta 1956: AAS 49 (1957), sivut 150-163;
Dekreetti armeijavikaarien ad limina -vierailuista, 28. helmikuuta 1959: AAS 51 (1959), sivut 272-74;
Dekreetti rippivaltuuksien antamisesta sotilaspapeille, 27. marraskuuta 1960: AAS 53 (1961), sivut 49-50.
Vrt. myös Pyhä sääntökuntalaisten kongregaatio:
Ohjeistus sääntökuntiin kuuluvista sotilaspapeista, 2. helmikuuta 1955: AAS 47 (1955), sivut 93-97.

38. Vrt. Pyhä konsistoriaalinen kongregaatio:
Kirje espanjaa puhuvien kansojen kardinaaleille, arkkipiispoille, piispoille ja muille ordinaareille, 21. kesäkuuta 1951: AAS 43 (1951), sivu 566.

Yleinen ohje

44. Tämä pyhä synodi määrää, että kanonisen lain uudistuksessa tulisi luoda sopivia lakeja tässä dekreetissa ilmoitettujen periaatteiden mukaisesti. Valiokuntien ja kirkolliskokouksen isien tekemiä huomioita tulee myös harkita asiaankuuluvasti.

Tämä pyhä synodi myös määrää laadittavaksi yleisiä ohjeistoja sielunhoidosta sekä piispojen että seurakuntapappien käytettäväksi. Siten he saavat eräitä keinoja, jotka auttavat heitä hoitamaan omaa pastoraalista tointaan helpommin ja tehokkaammin.

On lisäksi laadittava erityinen ohjeisto, joka käsittelee pastoraalista huolehtimista erityisistä uskovien ryhmistä sen mukaisesti, miten eri kansojen ja alueiden omat olosuhteet vaativat. Toinen ohjeisto tulisi laatia kristityn kansan katekeettisesta opetuksesta; sen tulisi käsitellä tämän opetuksen perusperiaatteita, sen luonnetta ja kirjojen laatimista aiheesta. Näitä ohjeistoja valmistaessa tulisi erityisesti huomioida niitä näkökohtia, joita valiokunnat ja kirkolliskokouksen isät ovat maininneet.

Tämän kaiken ja jokaisen asian, joka tässä dekreetissä on saneltu, katsovat hyväksi mitä pyhimmän kirkolliskokouksen isät. Ja me, Kristuksen meille antamalla apostolisella vallalla ja yhdessä pyhien isien kanssa sen Pyhässä Hengessä hyväksymme, julistamme ja säädämme, ja minkä kirkolliskokous on näin säätänyt, me määräämme julkaistavaksi Jumalan kunniaksi.

Roomassa, pyhän Pietarin istuimen ääressä lokakuun XXVIII päivänä vuonna MCMLXV.

Minä, PAAVALI, katolisen Kirkon piispa

[Tämän jälkeen seuraavat muiden isien allekirjoitukset.]

Järjen ääni, olen samaa mieltä kanssasi! Ei näitä vuodatuksia jaksa lukea! Minusta rouskun dekreetit menee nyt todellakin yli ja ohi! Tämän pitäisi olla keskustelulista, ja paino sanalla keskustelu! Kaikki halukkaat voivat varmasti tutustua dekreetteihin erilaisilla katoliseen kirkkoon liittyvillä nettisivuilla. Jos englanti tai muu vieraampi kieli ei taivu, niin kyselkääpä apuja paikallisesta pappilastanne. Sheriffi voisi kanssa huomioida tämän ja pistää rouskulle suitsia näiden käännösten suhteen.

Kiitos - tee myös vaikka omat nettisivut joista löytyy kaikki nämä suomennetut jutut ynm.

"-- tulisi piispojen seisoa kansansa keskellä palvelijan. Olkoot he hyviä paimenia, jotka tuntevat lampaansa ja joiden lampaat tuntevat heidät."

"Piispojen tulisi aina syleillä pappeja erityisellä rakkaudella -- Heidän tulisi pitää pappeja poikinaan ja ystävinään ja olla valmiita kuuntelemaan heitä."
"Piispojen tulisi tavoitella aktiivisella armolla niitä pappeja, jotka ovat joutuneet johonkin vaaraan tai epäonnistuneet tietyissä suhteissa."

"-- tulisi heidän säilyttää kirkollisissa asioissa uskoville heille kuuluva osa; heidän tulisi myös kunnioittaa heidän velvollisuuttaan ja oikeuttaan aktiiviseen yhteistoimintaan Kristuksen mystisen ruumiin rakentamiseksi."

"Heidän tulisi toimia erossa olevien veljien kanssa rakkaudella kehottaen uskovia myös toimimaan hyväsydämisesti ja rakkaudellisesti heitä kohtaan ja lietsoen ekumeniaa sellaisena kuin Kirkko sen ymmärtää"


Olen odotellut, että keskustelua syntyisi paitsi siitä, onko Rouskun käännöstyö hyvä vai huono asia, myös käännetyn tekstin sisällöstä. Aloitanpa nyt sitten itse.
Te jotka olette Rouskun käännöksen (tai Vatikaanin sivuilta jonkin virallisen tekstin) lukeneet, mitä mietitte lukiessanne kohtaa 16? Siinä tulee esiin aika monia niistä asioista, joista piispa Wróbelia on arvosteltu:

- hiippakuntalaisten tunteminen ja arvostaminen ja kutsuminen yhteistyöhön Kristuksen ruumiin rakentamiseksi,
- pappien kohtelu ja erityisesti armollisuus "epäonnistuneita" pappeja kohtaan,
- aktiivinen ekumeeninen asenne.

Minun mielestäni nämä asiat ovat huonosti hoidetut. Piispa ei tunne meitä, hän pikemminkin epäilee kuin arvostaa rakentavaakin kritiikkiä esittäviä eikä luota kuin pieneen nöyristelevään piiriin. Armollisuuden puute yhtä hiippakuntalaisten rakastamaa ja kaipaavaa pappia on suorastaan räikeää.


Entä samasta luvusta kohta 12:

"Täyttäessään opetusvelvollisuuttaan -- Heidän tulisi selittää heille koko Kristuksen mysteeri, nimittäin ne totuudet, joista tietämätön on tietämätön Kristuksesta."
"Siksi heidän tulisi opettaa Kirkon opetuksen mukaisesti näiden asioiden suurta arvoa: ihminen, hänen vapautensa ja henkilökohtainen elämänsä, perhe ja sen ykseys ja vakaus, lasten saaminen ja koulutus, maallinen yhteiskunta lakeineen ja ammatteineen, työ ja vapaa-aika, taidot ja tekniset keksinnöt, köyhyys ja rikkaus. Lopuksi heidän tulisi kuvailla, miten tulee vastata vakavimpiin kysymyksiin aineellisen hyvän omistuksesta, kasvusta ja oikeudenmukaisesta jakamisesta, rauhasta ja sodasta sekä veljellisistä suhteista kaikkien kansojen välillä".

Piispaa arvostellaan siitä, että hän keskittyy puheissaan ja kirjoituksissaan liiaksi vain seksuaalimoraalin kysymyksiin. Mitä mieltä olette, missä määrin tämän 12. kohdan muut aiheet ovat tulleet hänen opetuksessaan esiin? Minä en ole huomannut, että esimerkiksi köyhyyden ja rikkauden ja globaalin oikeudenmukaisuuden kysymykset olisivat olleet erityisemmin esillä.


Ja vielä kohta 13:

"Koska Kirkon tehtävä on keskustella sen ihmisyhteisön kanssa, jossa se elää, on erityisesti piispojen velvollisuus tavoittaa ihmisiä ja sekä pyytää että edistää dialogia heidän kanssaan. Näissä keskusteluissa pelastuksesta tulisi erityisesti huomioida puheen selkeys sekä nöyryys ja lempeys, jotta totuus aina liittyisi laupeuteen ja ymmärtämys rakkauteen. Samoin niissä tulisi huomioida asiaankuuluva varovaisuus yhteydessä luottamukseen, joka lietsoo ystävyyttä ja siten pystyy saamaan aikaan mielten yhteyden."

Piispojen velvollisuus on tavoitella dialogia hiippakuntalaisten kanssa. Tätä kohtaa lukiessa minulla suu vääntyi vinoon hymyyn.


Kiinnostava teksti.

Mielestäni rouskun dekreettikäännökset ovat vähitellen tyrehdyttäneet tältä palstalta kaiken todellisen keskustelun. Nyt moiselle on saatava loppu!

Onko mukamas sallittua, että suomennan tänne Dostojevskin Karamazovien veljesten suurta inkvisiittoria koskevan luvun siinä toivossa, että asiasta tulisi jotakin keskustelua? Ei minusta. Tämä ei ole mikään omien harrastelijakäännösten esittelypalsta, vaan keskustelufoorumi.

Filbert on aiemminkin lepsunut rouskun suhteen. Hänelle on ollut sallittua mm. terrisoida isä Jan -aiheisia keskusteluja trivialiteeteillä. Nyt hän saa terrorisoida koko keskustelufoorumia, eikä kukaan tee oikeastaan mitään.

Kiitos sinulle 'rousku', etta olet ottanut kaantaaksesi nama dokumentit! Tiedan etta on suuri tyo kaantaa teksteja, joiden sisalto on teologisesti teknista ja niiden (kansankielisetkin) lahtodokumentit voivat olla erittain vaikeita - ja vaikeutta ei helpota idiomit joita monissa euroopan kielissa kehittyy teologian ymparille, ja joita viljellaan niin akateemisessa kuin hengellisessakin kirjoittelussa.

On ehdottoman paljon sanovaa, etta teksti piispojen pastoraalisesta tyosta on saanut osakseen ainoastaan rajoitettua kiinnostusta: se puhuu ensisijassa siita, etta piispan kriittisilta tarkastelijoilta puuttuu kiintymys ja innostus Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen 'henkea' kohtaan, joka autenttisesti esiintyy konsiilin teksteissa, eika ole abstrakti realiteetti 'tuolla jossakin'. Konsiilin tuotoksia on monissa piireissa yritetty valjastaa liberaateologian ikeeseen, kantamaan sita painolastia jota koko kristillisen uskon historia ei pysty kantamaan.

Seuraavaksi kannattaisi kaantaa juuri Lumen Gentium, silla se puhuu Kirkosta, ja tama juuri on tarkeaa katekeesin kannalta maassa, jossa Kirkko on vahemmistossa.

Siunattua ja hedelmallista uutta vuotta sinulle toivottaen,
Ignatius