Pahimmat (parhaimmat) klisheet?

Oonpa joskus miettinyt, että leffassa, jos joku puhuu puhelimessa, niin ne ei ikinä katkase sitä puhelua sillain sanomalla "heihei" tai mitn....ne vaan lopetetaan heti kuin juttu on sanottu.

Pornofilmeissä ei ole usein mitään juonta, vaan pizzapoika ja putkimies pääsevät sanaakaan sanomatta lyömään kielensä naisen pimpille. Ei kovin realistista, mutta tavallista.

autot lukitsematta. Ainakin sarjoissa. Lähes poikkeuksetta.

Roistot yrittävät tappaa heidän toimilleen hankalaa päähenkilöä aina hitaasti ja monimutkaisesti ja aina tämä onnistuu pakenemaan, kun taas tarpeettomammat uhrit tapetaan nopeasti ja varmasti.

Päähenkilö löytää autolleen parkkipaiukan heti vaikkapa Nyyjoorkin keskustassa.

1980-luvun kauhuelokuvissa kuollut viaton sivullinen oli lähes aina musta.

Tässä pari kliseetä:

Useimmissa urheiluelokuvissa toteutuu kliseinen juonikaava "vaikeuksien kautta voittoon". Päähenkilö kasvaa pikkukaupungissa ja menestyy jossain juniorisarjassa tai pikkuliigassa. Häntä pidetään lupauksena. Tyyppi pääsee johonkin ammattilaissarjaan. Hänellä on aluksi vaikeuksia sopeutua joukkueeseen tai hän ei saa syystä tai toisesta parasta itsestään irti. Hän löytää itselleen heti tosi kauniin tyttöystäväehdokkaan, joka seurustelee joukkueen tähden kanssa. Lopussa tyyppi saa kaiken, hän tekee sarjan viimeisen ottelun viimeisellä sekunnilla ratkaisevan maalin ja saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Tätä kaavaa noudattaa varmasti yli 90% Hollywoodin urheiluelokuvista, käsitellystä urheilulajista riippumatta.

Poliisiopistojen ja muiden ryhmien kommelluksia kuvaavien elokuvien vitsit perustuvat hyvin pitkälti siihen, että ryhmässä on mahdollisimman erilaisia ja erikoisia tyyppejä, jotka ovat yleensä yksiulotteisia. Yhden erityisominaisuus on se, että hän on uskomaton korsto, toinen osaa imitoida kaikenlaisia ääniä, kolmas on asehullu... Näiden tyyppien ympärille kasataan sketsejä ja elokuva on valmis. Tuon lajityypin elokuvassa ryhmän keskushenkilö on kapinoiva pelle, joka on lopun toimintakohtauksen jälkeen myös sankari (esim. Bill Murray Natsoissa ja Poliisiopisto-sarjan Steve Guttenberg).

Tässä pari kliseetä:

Useimmissa urheiluelokuvissa toteutuu kliseinen juonikaava "vaikeuksien kautta voittoon". Päähenkilö kasvaa pikkukaupungissa ja menestyy jossain juniorisarjassa tai pikkuliigassa. Häntä pidetään lupauksena. Tyyppi pääsee johonkin ammattilaissarjaan. Hänellä on aluksi vaikeuksia sopeutua joukkueeseen tai hän ei saa syystä tai toisesta parasta itsestään irti. Hän löytää itselleen heti tosi kauniin tyttöystäväehdokkaan, joka seurustelee joukkueen tähden kanssa. Lopussa tyyppi saa kaiken, hän tekee sarjan viimeisen ottelun viimeisellä sekunnilla ratkaisevan maalin ja saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Tätä kaavaa noudattaa varmasti yli 90% Hollywoodin urheiluelokuvista, käsitellystä urheilulajista riippumatta.

Poliisiopistojen ja muiden ryhmien kommelluksia kuvaavien elokuvien vitsit perustuvat hyvin pitkälti siihen, että ryhmässä on mahdollisimman erilaisia ja erikoisia tyyppejä, jotka ovat yleensä yksiulotteisia. Yhden erityisominaisuus on se, että hän on uskomaton korsto, toinen osaa imitoida kaikenlaisia ääniä, kolmas on asehullu... Näiden tyyppien ympärille kasataan sketsejä ja elokuva on valmis. Tuon lajityypin elokuvassa ryhmän keskushenkilö on kapinoiva pelle, joka on lopun toimintakohtauksen jälkeen myös sankari (esim. Bill Murray Natsoissa ja Poliisiopisto-sarjan Steve Guttenberg).

Urheilu- ja opistoelokuvien kaavat ovat yleensä yksinäänkin äärimmäisen kliseisiä, saati sitten, jos erehdyttäisiin tekemään elokuva "Urheiluopisto" jatko-osineen. :D

Terroristit on aina lähes poikkeuksetta sakemanneja, eikä niiden tarvi osata sanaakaan saksaa, riittä että on vahva korostus.

Ja venäläisillä on aina karvalätsä päässä olivat sitten missä tahansa.

Pääpahis ei kuole kuin hiukan ennen loppua.

on se, että vaikka kahvila/ravintola olisi kuinka täynnä, aina päähenkilöt pääsevät istumaan siihen mukavaan ja isoon sohvaan keskellä baaria, ja ystävät mahtuvat ympärillä oleviin nojatuoleihin.

Toimintaelokuvissa 160-senttinen ja 48-kiloinen kaunotar potkii kaksimetrisen bodaajaroiston muusiksi.

Ainakin se nuori poliisimies, jonka vaimo on juuri synnyttänyt tai viimeisimmillään raskaana kuolee aina.

Pääkelmi on ulkomaalaistaustainen.

Sankari on aina alansa paras tai entinen erikoisjoukkojen huippumies.

Sankari hallitsee kaikki aseet. Mikäli leffassa esitellään jokin uusi asemalli, on varmaa, että sankari joutuu sitä jossakin vaiheessa käyttämään.

Minun suosikkiklisee on "Pakollinen lipsahdus." Sankari ylittää jotain korkeaa paikkaa tai roikkuu jostain, etenee ja etenee, sitten - KÄÄK! - lipsahtaa, mutta saa viime hetkellä kiinni jostain tai muuten vaan väistää kuoleman tai vastaavan tragedian. Esim. Mission Impossiblessä Pakollinen lipsahdus on haettu niinkin kaukaa että Jean Reno säikähtää ilmastointikanavaan eksynyttä rottaa ja melkein pudottaa Cruisen. Mutta kaikkein paras esimerkki löytyy Ace Ventura ykkösestä, jossa Jim Carrey siirtyy ovelta toiselle, kipittää uima-altaan kaiteen väärällä puolen ja puolivälissä teeskentelee lipsahtavansa! (Ja taustalla soi Mission Impossible -tunnari, kiäh kiäh...)

Masentavin klisee taas on kun pahis on saanut lopputoimintakohtauksen päätteeksi sankarin ahdistettua nurkkaan, osoittaa aseella ja on valmiina laukaisemaan niin - PANG! - roisto kaatuu kuolleena maahan ja sankarin paras kaveri paljastuu roiston takaa savuava pyssy kädessään. Saakeli! Sankarin pitäisi pysyä sankarina ja pelastaa itse itsensä pulasta, eihän se muuten mikään sankari ole!

No joo, tämmöistä tällä kertaa...

Vaikka joku olisi vain katkaissut jalkansa, niin aina sairaalassa on happiviikset potilaalla.

Lasersäteet ovat sellaisia muutaman merin valopätkiä jotka "lentävät" ilmassa kuin luodit konsanaan.

Kun tietokoneelle skannataan paperilta kuva tai avataan valvotakamerakuva, sitä kuvaa koneella suurennettaessa siihen ilmestyy aina jostain lisää yksityiskohtia. Pilalle valottunut otos saadaan aina korjattua kirkkautta ja kontrastia säätämällä, ja tietenkin vain kerran yhtä nappia painamalla.

Samassa tietokoneessa voi eri kohtauksissa olla eri käyttöjärjestelmä. Mac-koneissa ajetaan .exe-tiedostoja, vaikka ne ovat windowsin tunnusmerkki. Turha mainitakaan "matrix-efektiä" eli pysty- tai vaakarivejä jatkuvasti uudelleenarvottuja merkkejä koko ruudun täydeltä aina kun tietokone "tekee" jotain.

Kun soittajan numeroa jäljitetään, se tulee nykyaikaisissakin elokuvissa aina tietoon numero kerrallaan ja on hyvin tärkeää saada soittaja pysymään langalla, kunnes viimeinenkin on selvillä. Toisaalta nykyaikaisiin matkapuhelimiin soitettaessa esiintyy usein "-who called you? -(he sounded kinda familar but) I don't know who it was -damn." -dialogi ja sitten aihe vaihtuu, eli ei tule mieleenkään katsoa puhelimesta soittajan numeroa tai selvittää kenen liittymä se on. Henkilö tulee kotiinsa aina, kun vastaajaan on jätetty lukuisa määrä viestejä ja se kriittisin on tapahtumassa ja soittaja huutaa sitä nauhalle.

Jos ajetaan japanilaisella moottoripyörällä, käytetään nykyaikaista kypärää ja usein ajovarusteita, customeilla ei koskaan.

Pommit rakennetaan aina jostain kummallisista rakennussarjoista, kun niihin on aina löytynyt kiireessä ääni- ja valoefektit ajastimeen.

Pieniä kioskeja ja myymälöitä hoitavat aina ulkomaalaiset myyjät.

Insinöörit ja it-väki ovat aina perheettömiä eivätkä harrasta mitään liikuntaa.

Takaa-ajetut autot ovat aina uuden näköisiä, mutta niissä on valmistusvika, jonka vuoksi bensaa valuu kerran katon kautta pyörähdettyä kymmeniä litroja ympäriinsä ja tuli syttyy räjähdysmäisesti.

Jos leffateatterista lähdetään pois kesken esityksen, loppuleffan aikana tapahtuu aina jotain odottamatonta kun on päästy ulos.

Mitä isompi ase, sitä heikompi rekyyli ja paino siinä on. Esim. sinko kulkee kevyesti mukana vaikka lihaksia ei niin olisikaan ja sillä voi ampua tuosta vaan ilman tukea tms.

Tutkijat ajavat usein rikospaikalle ja jättävät autonsa niin, että se blokkaa muiden jo paikalla olevien viranomaisten ajoneuvojen, kuten ambulanssin ulospääsyn.

Lentokonekaapparit tietävät aina miten ensimmäisenä katkaistaan yhteys lennonjohtoon ja muihin radiokumppaneihin - ei väliä oliko alla Airbus, Boeing, Concorde, rahtikone vai joku vanha Cessna. Lentämisen kanssa onkin sitten usein vaikeampaa.

Kynttilöitä poltetaan paikoissa, joissa niiden polttaminen yli tunnin ajan muodostaisi mustan nokisen läiskän yläpuolelle, esim. takan reunustaan. Sitä läiskää ei koskaan ole siellä.

Keskellä ei mitään olevassa mökissä voidaan katsoa telkkaria, vaikka antennia ei näy sisällä eikä ulkona.

Aina kun ajetaan autolla ulos tieltä, tehdään kilometrin ajan ennen sitä täpärästi asfaltilla pysyvää seilausta ja meinataan ajaa nokkakolari parin vastaantulijan kanssa. Ei siis suoraan tiensivusta puuta päin tai kylkikolareita.

Suurin osa Steven Segallin leffoista on jo sarkasmia, ne on kyllä niin kliseitä. CSI Miamin ällö paska Horatio, mihkä se niitä muita tutkijoita tarttee? Äijä on niin taitava että se saa dna-testin tehtyä peukun ja etusormen välissä.

Munchenissa on loistava kohtaus, jossa Eric Banan esittämä päähenkilö menee tapaamaan vaimoaan ja lastaan.
Bana lausuu juuri tyypillisen "elokuvalausahduksen" silmät kosteana tyyliin you are my world tai jotain, mutta vaimo vain vastaa siihen, että mistä sinä tuon keksit - miksi sinun pitää olla noin melodramaattinen :)

Jenkkiatuot ovat kuin mobilisoituja vetypommeja. Ei paljon mitää tarvi tehdä ennen kuin puoli korttelia lentää ilmaan valtavassa leiskauksessa.

Samoin käsikranaatit sun muut. Melkein jokaisessa leffassa aivan tavallinen käsikranaatti räjähtää kuin bensarekka.

Toimintaelokuvien tappeluissa hakataan, potkitaan vedellää ties millä kättä pidemmällä, mutta suurin vamma on tietenkin tuuman verinoro suupielestä tai nenästä. (Piristävä poikkeus sääntöön: Fight Club)

Elokuvien pahis räjähtää lähes aina, vähempi ei tunnu riittävän.

Maailmanrauhan tai ihmiskunnan ollessa vaarassa, muille aiemmin tuntematon AMERIKKALAINEN pelastaa tilanteen. Amerikkalaiset yleensä pelastavat maailman.

Tässäpä näitä, mitä en vielä huomannut olleen mainittuna.

Musta mies kuolee aina.

En tiedä sanoiko joku tätä, mutta...

Ärsyttää kun pääpahis on saanut sankarin kiinni, ja on aikeissa tappaa tämän. No, pahis alkaa kertomaan mahtipontisesti tarinaa siitä miten hän nyt sai sankarin kiinni, kaikki nerokkaat suunnitelmat ja kaikki traumat siitä miksi hän räjäytti sitä ja tätä. Sankarihan keksii jonkun pakokeinon siinä samalla, tai toinen sankari ryntää paikalle.
Ensimmäinen leffa joka tuli mieleen jossa tämä on, ainakin Addams Family kakkosessa. Vai oliko se eka.
Jos minä olsin se pahis, niin minä sen sankarin ampuisin heti ja siinä se.

on myöskin se, että aina kun pommia ollaan purkamassa, oikeata johtoa ei meinaa löytyä (ja jos ei katkaise oikeaa johtoa ni pommi räjähtää heti). Mutta aina kun pommin räjähtämiseen on jäljellä (leffasta riippuen) 1,2,3 tai 4 sekuntia, juuri oikea johto löytyy, joka tekee pommin vaarattomaksi.

Henkilön katsoessa kelloa niin aina juuri silloin
(digitaali)kellon näyttö siirtyy minuutilla...