Minä kaipaan pienempää Jumalaa!
Tätä pitää varmaan hieman selittää... Aloitetaan antiikin Kreikasta.
Tämä tapahtui joskus vuonna 500 e.Kr.: Syrakusan kuningas Hieron pyysi runoilija Simonideelta vastausta siihen, mitä Jumala tahtoo. Simonides pyysi päivän miettimisaikaa. Kun tuo päivä oli kulunut, pyysi Simonides kaksi päivää lisää miettimisaikaa. Kun nuo kaksi päivää olivat kuluneet, pyysi Simonides neljä päivää lisäaikaa. Ja neljän päivän jälkeen kahdeksan, kahdeksan jälkeen kuusitoista... Lopulta kuninkaan kärsivällisyys petti, ja hän kysyi ihmeissään, mitä Simonides tarkoittaa näillä alati kasvavilla lisäaikapyynnöillään. Simonides vastasi: "Mitä enemmän pohdin Jumalaa, sitä vähemmän Häntä ymmärrän."
Moni muukin on varmaan kokenut saman kuin Simonides... Pohtinut päänsä puhki sitä, onko tullut meneteltyä Jumalan tahdon mukaisesti, onko minulla toivoa kuolemanjälkeisestä elämästä, miksi Jumala sallii pahuuden jne. Ja joutunut lopulta myöntämään ymmärryksensä rajallisuuden. (Poikkeuksena tietenkin erilaiset "totuuden torvet", joilla on aina valmis vastaus kaikkeen.)
Jo lapsesta asti meidät totutetaan ajatukseen siitä, että Jumala on suuri ja mahtava taivaan isä. Ja tätähän Raamattukin korostaa ties kuinka moneen kertaan... "Herra sitä, ja Herra tätä. Herra olkoon suuresti ja erittäin paljon ylistetty..." On kuin kyse olisi jostain itämaisesta despootista, joka vaatii alamaisiaan matelemaan edessään. Onko siis mikään ihme, jos tuntuu siltä, että Jumalaa on vaikea lähestyä?
Mutta mitä jos tässä kaikessa onkin vain kyse ikivanhasta mittakaavavirheestä? Tuhansien vuosien ajan ihmiset ovat tähyilleet taivaan korkeuksiin, vaikka olisi pitänyt katsoa lähelle. Mitäpä jos Jumala onkin niin pieni, että Hän mahtuu jokaiseen ihmissieluun? Jolloin loukatessasi lähimmäisesi sielua loukkaat myös Jumalaa... Mitäpä jos Jeesus tuli kertomaan juuri tätä asiaa meille?
Mutta mitäpä Jeesuksesta... Kristinusko nimittäin vääristyi jo alkuvaiheissaan, kun se lähti korostamaan Jumalan kaikkivaltiutta ja majesteetillisuutta. Rooman keisari vaihdettiin taivaalliseen keisariin, ja Jeesuksen opetukset unohtuivat. Ja tämä "taivaallinen keisari" ei tyytynyt yhteen tai kahteen palatsiin... Ei, hänelle piti rakentaa satoja toinen toistaan loisteliaampia katedraaleja.
Jeesus ei harrastanut suuria eleitä. Hän ei siirrellyt vuoria eikä horjuttanut maallista valtaa. Hänen ylösnousemuksensa ei ollut mikään suuren luokan mediatapahtuma. Voinemme siis olettaa, että myös Jumalalle riittää vähempi häly. Pieni on kaunista, myös uskonnoissa. Jumalan ei tarvitse olla suuri, riittää kun hän on läsnä.
Onko sinun Jumalasi maailmoja siirtelevä jättiläinen? Vai sinussa itsessäsi palava pieni sisäinen liekki?
Pitääkö sana "Jumala" huutaa? Vai riittääkö kuiskaus?
Tätä pitää varmaan hieman selittää... Aloitetaan antiikin Kreikasta.
Tämä tapahtui joskus vuonna 500 e.Kr.: Syrakusan kuningas Hieron pyysi runoilija Simonideelta vastausta siihen, mitä Jumala tahtoo. Simonides pyysi päivän miettimisaikaa. Kun tuo päivä oli kulunut, pyysi Simonides kaksi päivää lisää miettimisaikaa. Kun nuo kaksi päivää olivat kuluneet, pyysi Simonides neljä päivää lisäaikaa. Ja neljän päivän jälkeen kahdeksan, kahdeksan jälkeen kuusitoista... Lopulta kuninkaan kärsivällisyys petti, ja hän kysyi ihmeissään, mitä Simonides tarkoittaa näillä alati kasvavilla lisäaikapyynnöillään. Simonides vastasi: "Mitä enemmän pohdin Jumalaa, sitä vähemmän Häntä ymmärrän."
Moni muukin on varmaan kokenut saman kuin Simonides... Pohtinut päänsä puhki sitä, onko tullut meneteltyä Jumalan tahdon mukaisesti, onko minulla toivoa kuolemanjälkeisestä elämästä, miksi Jumala sallii pahuuden jne. Ja joutunut lopulta myöntämään ymmärryksensä rajallisuuden. (Poikkeuksena tietenkin erilaiset "totuuden torvet", joilla on aina valmis vastaus kaikkeen.)
Jo lapsesta asti meidät totutetaan ajatukseen siitä, että Jumala on suuri ja mahtava taivaan isä. Ja tätähän Raamattukin korostaa ties kuinka moneen kertaan... "Herra sitä, ja Herra tätä. Herra olkoon suuresti ja erittäin paljon ylistetty..." On kuin kyse olisi jostain itämaisesta despootista, joka vaatii alamaisiaan matelemaan edessään. Onko siis mikään ihme, jos tuntuu siltä, että Jumalaa on vaikea lähestyä?
Mutta mitä jos tässä kaikessa onkin vain kyse ikivanhasta mittakaavavirheestä? Tuhansien vuosien ajan ihmiset ovat tähyilleet taivaan korkeuksiin, vaikka olisi pitänyt katsoa lähelle. Mitäpä jos Jumala onkin niin pieni, että Hän mahtuu jokaiseen ihmissieluun? Jolloin loukatessasi lähimmäisesi sielua loukkaat myös Jumalaa... Mitäpä jos Jeesus tuli kertomaan juuri tätä asiaa meille?
Mutta mitäpä Jeesuksesta... Kristinusko nimittäin vääristyi jo alkuvaiheissaan, kun se lähti korostamaan Jumalan kaikkivaltiutta ja majesteetillisuutta. Rooman keisari vaihdettiin taivaalliseen keisariin, ja Jeesuksen opetukset unohtuivat. Ja tämä "taivaallinen keisari" ei tyytynyt yhteen tai kahteen palatsiin... Ei, hänelle piti rakentaa satoja toinen toistaan loisteliaampia katedraaleja.
Jeesus ei harrastanut suuria eleitä. Hän ei siirrellyt vuoria eikä horjuttanut maallista valtaa. Hänen ylösnousemuksensa ei ollut mikään suuren luokan mediatapahtuma. Voinemme siis olettaa, että myös Jumalalle riittää vähempi häly. Pieni on kaunista, myös uskonnoissa. Jumalan ei tarvitse olla suuri, riittää kun hän on läsnä.
Onko sinun Jumalasi maailmoja siirtelevä jättiläinen? Vai sinussa itsessäsi palava pieni sisäinen liekki?
Pitääkö sana "Jumala" huutaa? Vai riittääkö kuiskaus?
Vastaukset 8
Vanhimmat
kertomusta kerta kaikkiaan ja olet perehtynyt antiikin Kreikan historiaan.
Niin, meissä jokaisessa asuu se Jumala sisimmässämme (omatunto tai mikä lie), mutta jotkut suuntaavat katseensa etäämmälle. Hassua! Meissä jokaisessa asuu pieni jumala sisällämme ja se on sellainen minkälaiseksi meidät on luotu/kasvatettu. :-)
Mielestäni "jumala" tosiaan asuu meissä, koska "hän/se" on me(idät). Ei pelkästään jokin epämääräinen omatunto, eikä väräjävä varjo, vaan se alkuperäinen liekki mikä on kaikki mikä on.
Materialistinen persoona ja ruumis vain erehdyttävät meitä luulemaan että olemme jotain muuta. Tällaisille ihmisille kuin ihmiset normaalisti ovat on vaikea mennä sanomaan että "te olette jumalia". Eihän sellaista kukaan uskoisi. Siksi on pakko elää saduissa ja tarinoissa ja puhua vertauskuvilla siitä kuinka jumala vaikuttaa meissä - ikäänkuin nyt olisi muka olemassa mitään muuta kuin hän/se.
>>Onko sinun Jumalasi maailmoja luova käsittämättömyys? Vai sinussa itsessäsi palava pieni sisäinen liekki?
Universumi on suunnaton. Mutta onko Jumalalla mitään mielenkiintoa olla läsnä sellaisilla alueilla, joilla ei ole elämää? Joilla ei ole sieluja?
Onko Jumalalla ylipäätään mitään mielenkiintoa elottomiin asioihin? Mitä se Häntä heilauttaa, onko joku kivi paikassa A vai B.
Kaikkien Jumalan toimien täytyy jotenkin liittyä ihmisiin (tai muihin älyllisiin olentoihin). On naurettavaa ajatella, että Jumala huvikseen muuttelisi esim. olosuhteita planeetta Neptunuksen pinnalla. Naurettavaa, koska tuollaisella touhulla ei olisi mitään vaikutusta yhdenkään elävän olennon kohtaloihin.
Joten ainoa paikka josta Jumalaa kannattaa etsiä, on ihmisen sielu. Ja koska oma sielu on jokaiselle se lähin sielu, niin sieltä sen Jumalankin löytää jos on löytääkseen.
Sinänsä tällainen Jumalan koon pohtiminen voi vaikuttaa triviaalilta viisastelulta... Mutta ei ole yhdentekevää miten Jumalan miellämme. Ja minun mielestäni perinteinen "maailmojen luoja ja kansojen valtias" -juttu on jäänne menneisyydestä, kaikenlaisille keisareille kumartelun aikakaudelta.
Jumalan olisi aika laskeutua valtaistuimeltaan, ja tulla lähemmäksi tavallisen ihmisen arkea.
Eli ei enää "Isä meidän, joka olet taivaissa." Ei siellä taivaassa mitään ole. Pitääkin siis rukoilla "Isä meidän, joka olet meissä."
Piti vaan sanoa, tuohon, että mitä Jumalaa liikuttaa missä joku kivi on... kun on semmonen homma, että jos maailmankaikkeudes olis jokin asia vähänkin toisin, niin koko maailmankaikkeus romahtais. Tästä on jotain tutkimuksiakin, mutta tajuaahan tuon järjelläkin. Mietipä esim. jos joku planeetta siirtyis vähä radaltaan, niin kohta ne jo törmäilis toisiinsa ja aiheuttais ketjureaktion. Tai jos maailmankaikkeuden painoa muutettais suhteellisen vähänkin, niin se aiheuttais luhistumisen.
Pienet asiat vaikuttavat suurempiin.
Omalla tavallaan Jumala on jokaisessa ihmisessä, mutta silti uskon, että on jokin voima tms, joka aloitti maailmankaikkeuden ja joka on suurempi kuin maailmankaikkeus.
Jeesus tiivistää avauksen ongelman näin: "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani." Ilman Jeesusta emme voi tuntea Jumalaa sisällämme.
Jumala on ääretön. Hän on kaikkeuden luoja ja ylläpitäjä. Hän on kaikkialla. Sydämessäsi Hän ei kuitenkaan ole, ellet tahdo ottaa Häntä vastaan.
Vaikeampa aihetta tuskin voi löytää.Ensin haluaisin ilmoittaa,etten usko mihinkään Herraan.
Jumala nimitys on hyvä.Vanhaan juutalaiseen perin-
teeseen kuuluva patriarkalismi antaa ihmisille
mielteen Jumalasta miespuolisena entiteettinä.
Jumala on mielestäni jotain ihmiselle käsittämätöntä.Ei mies eikä nainen.
Poikanen sanoi sen selvemmin.Olihan edellisessä
raamatunkäännöksessäkin Luukkaan evankeliumissa
Jeesuksen sanoma.Jumalan valtakunta on sisäisesti
meissä.Ehkä en vain itse ole sitä niin havainnol-
lissti huomannut.Oletan vain siinä olevan jotain
sellaista,joka voi tehdä minusta paremman ihmisen.
Muuten kiitos hyvästä ajatuksesta.
Jumalamme on Äitimaa!
Maapallo on Jumalamme materiaalinen "vartalo".
Jumala on puhunut minulle viimeisen 1,1/2 vuotta.
Ja hän on itse sanonut kuka on ja mitä Hän haluaa ja miten ihmisten on elettävä.